"Minäkö?" vastasi poika. – "En niin mitään".
"Älä sano niin! Sinunkin pitää tehdä jotain…"
"Mitä minä tekisin? En ymmärrä mitä?"
"Minäpä sanon sinulle! – Sinun pitää ajatella äidin kotiintuloa.
Minne hän menee, missä hän asuu, äiti raukka?"
Ja nyt esitti Milada aivan valmiin suunnitelman: Pavel ostaa maapalstan ja rakentaa äidille mökin.
Poika harmistui: "Miten minä mökin rakentaisin? Eihän minulla ole rahaa."
"Mutta minulla on!" huusi tyttö. "Odotahan hiukan, tuon ne sinulle … istu vaan rauhassa ja odota."
Kiireisesti riensi tyttö ulos, mutta viipyi kauvan ennenkuin jälleen palasi. Mukanaan oli nyt ovenvartijatar, joka piti tarkasti silmällä erästä Miladan kädessä olevaa esinettä.
"Seis!" sanoi luostarinsisar. "Mitä aijotte sillä tehdä?"
"Lahjotan sen veljelleni; olen saanut luvan arvoisalta Äidiltämme."
Ovenvartijatar katseli lasta moittivasti, lausui hitaasti venytellen "todellakin?" ja poistui verkkaisin askelin.
Milada heilutti riemuiten neulottua kukkaroa, jonka laajoista silmukoista loisti jotain vaaleaa, hopeanhohtoisaa. Siinä oli hänen säästönsä, paroonittarelta saadut ja tunnollisesti säästöön pannut viikkorahansa, yhteensä kolmekymmentäneljä guldenia. Raha-asioihin tottumaton Pavelkin kyllä ymmärsi ettei tuolla summalla vielä osteta mitään maapalstaa eikä rakenneta mökkiä, mutta olihan siinä joka tapauksessa alku, oli omaisuus jota voi aikaa myöten kartuttaa. Lapset neuvottelivat nyt miten se kävisi päinsä ja Miladalle selvisi pian että hänen veljensä täytyisi tehdä ahkerasti työtä jotain ansaitakseen.
Mutta Pavel arveli: "Mitenkä minä voisin ansaita? Niin kauvan kuin olen paimenen luona, en voi ansaita penniäkään… Mutta!" huudahti hän – "mutta jos…" hänessä oli herännyt ajatus, ja tämä harvinainen tapaus saattoi hänet kuumeentapaiseen mielentilaan – "jos voisin jäädä tänne. Onhan luostarissa taloudenhoito… jos voisivat antaa minulle täällä jonkun tehtävän?"
"Taloudessa?" kysyi Milada suurin silmin. "Jos antaisivat minulle jotain työtä", jatkoi hän, "härkien, hevosten tai lehmien hoidossa, tai jotain muuta, että voisin jäädä tänne, ettei minun tarvitsisi enää palata kylään."
Hän tarttui sisarensa käsiin ja pyysi pyytämällä hänen puhumaan puolestaan luostarinsisarille. Kun hänen hidas mielikuvituksensa kerran pääsi lentoon, riensi se itsepintaisesti edelleen, kantaen hänet yhä korkeammalle. Hänestä tulisi niin erinomainen renki, ettei kestäisi kauvankaan ennenkuin hän ylennettäisiin voudiksi ja sitte pehtooriksi. Ansaitsemillaan rahoilla tahtoisi hän rakentaa äidilleen mökin kotikylään. Hän asuisi siellä ja Pavel jäisi sisarensa läheisyyteen, saisi hyvin usein hänet nähdä ja hänen kanssaan puhua, niinkuin nyt tänään. Kun se vaan kävisi päinsä, silloin hän tulisi onnelliseksi ja hyväksi, pahuus ja varkaus unohtuisi, ja unohtuisi – Pavel pui nyrkkiä erästä näkymätöntä olentoa kohti: Vinska, aikoi hän sanoa, mutta samassa tuntui kuin ei olisi sopivaa mainita tuota nimeä sisarensa läsnäollessa. Lapsi painautui häntä lähemmäksi eikä tehnyt mitään vastaväitteitä, kuuntelihan vaan hänen kertomustaan kuin kauniinta satua, lisäten monesti vielä omasta puolestaan jonkun valoisan piirteen tuohon kauniiseen kuvaukseen.
"Niin, sinusta tulee pehtoori ja minusta pyhä!" huudahti pienokainen riemuissaan … silloin kuului voimakas, yhtämittainen kellon kilinä, ensin kaukaa, sitten yhä lähempää. Milada huokasi syvään.
"Merkki", sanoi hän.
"Mikä merkki?"
"Merkki siitä, että sinun täytyy lähteä."
"Mutta minä en mene! Olethan itse sanonut että voin jäädä tänne!" huudahti Pavel. Pienokainen vastasi säikähtyneenä:
"Mikä mieleesi johtuikaan? Enhän minä voi mitään sellaista luvata."
Soitto oli ennättänyt jo aivan oven eteen, ovi avautui ja kynnykselle ilmautui ovenvartijatar. Hän ei puhunut mitään, vaan soitti yhä kiihkeämmin kädessään olevaa kelloa.
Samassa saapui paikalle nopein askelin sisar Philippine huutaen
Pavelille: "Puhelutunti on ohitse, jo on aika sanoa jäähyväiset.
Joutuun, joutuun!"
Poika ei vastannut mitään eikä totellutkaan. Luostarinpalvelijatar uudisti kehotuksensa, mutta Pavel jäi paikoilleen istumaan, pää alas painuneena ja toisella kädellään rutistellen toisen sormia. Ovenvartijatar huusi paikalle toisen luostarinpalvelijattaren, pyysi hänen apuaan vastahakoisen pojan poistoimittamisessa ja antoi Miladalle viittauksen lähteä huoneesta. Pienoinen viivytteli. Silloin astui nunna hänen luokseen ja tarttui häntä käsivarteen.
"Mene luokalle!" sanoi hän ponnistaen kaikki voimansa estääkseen äänensä väräjämistä ja voittaakseen mielentyyneydellä lapsen ujon vastarinnan. Hänen tummissa silmissään välähti kuitenkin suuttumus ja luostarinkasvatille hiljaa kuiskaamansa sanat eivät liene olleet erittäin hellät, siitä vaikutuksesta päättäen minkä ne aikaansaivat. Pienokainen kuunteli niitä tuskallisella jännityksellä, huusi sitte äkkiä: "Hyvästi, Pavel, hyvästi!" ja juoksi tiehensä.
Silloin poika hypähti istualtaan, työnsi syrjään maallikkosisaret, jotka koettivat häntä pidättää, ja ryntäsi Miladan jälessä etehiseen. "Odota", huusi hän – "oletko unohtanut mitä tahdomme tehdä, mitä täytyy tapahtua? Jää tänne ja ilmota se luostarinsisarille!"
Poika kävi yhä vastahakoisemmaksi ja uhkasi palvelijattaria, jotka aikoivat toimittaa hänet väkivallalla pois. Rauhallinen luostarinetehinen oli muuttua käsikähmän näyttämöksi, kun äkkiä puutarhan puolella oleva ovi avautui ja siitä astui sisään pitkä jono nunnia, joiden etupäässä luostarin johtajatar ja hänen rinnallaan kaksi arvossa lähintä sisarta. Lempeä hymy kauniilla kasvoillaan, suuret kirkkaat silmät hiljaisen ihmettelevinä suunnattuina kiivastuneeseen ovenvartijattareen tuli hän vastaanottohuoneen kynnykselle. Ovenvartijatar oli kuin kivettynyt, maallikkosisaret niiasivat puoleen mittaansa, Milada kumartui syvään ja nojasi päätään olkaansa vasten, vuoroin punastuen, vuoroin vaaleten.
"Mitä tämä? Mitä täällä tapahtuu?" kysyi johtajatar, ja yhtä suuresti kuin hänen jalot kasvonpiirteensä miellyttivät silmää, yhtä tenhoavasti hyväili hänen äänensä kirkas metallinsointu korvaa. "Miksei pikku Mariamme ole vielä mennyt luokalleen?"
Ovenvartijatar antoi, Pavelia lainkaan säästämättä, jokseenkin sekavan selityksen äskeisistä tapahtumista, ja hänen korkea-arvoinen esimiehensä kuunteli häntä enkelin kärsivällisyydellä ja katseli syytettyä pahantekijää enkelimäisellä sääliväisyydellä.
"Tahdot puhua luostarinsisarten kanssa?" sanoi hän pojalle. "Puhu, lapseni; tuolla ovat luostarinsisaret."
Pavel vapisi ihastuksesta ja toivonilosta kuullessaan nämät ystävälliset sanat, mutta hänen oli mahdotonta tehdä niiden mukaan. Vaijeten katsoi hän kunnianarvoiseen johtajattareen, joka seisoi hänen edessään niin kirkkaana ja ylevänä tummassa puvussaan. Tuntui kuin hän olisi katsellut pyhän neitsyen kasvoja, ja kun hänen katseensa siirtyi alemma, oli hän näkevinään hänen ristiin puristetuissa käsissään taivaan avaimet. Ikäänkuin mahtavan käden pakottamana ja painamana heittäytyi hän äkkiä polvilleen ja huulensa sopersivat hiljaa ja hartaasti:
"Armahtakaa, armahtakaa!"
Seuraavana hetkenä polvistui hänen sisarensa hänen viereensä ja alkoi niinikään huutaa, vaan kovemmin ja rohkeammin kuin veljensä: "Armahtakaa, armahtakaa! Kunnianarvoisa Äiti, armahtakaa häntä!"
Johtajatar teki torjuvan kädenliikkeen. Hän ojensi kätensä Miladalle ja veti hänet seisoalleen sanoen: "En tiedä mitä tahdotte, mutta niin ei pyydetä. Nouse sinäkin poika ja sano järkevästi asiasi."
Pavel nousi paikalla, hänen poskensa hehkuivat, hiki helmeili hänen hiuksissaan ja hän tahtoi puhua, mutta suustaan tunkeutui ainoastaan käheitä, epäselviä ääniä.
"Puhu sinä hänen puolestaan", sanoi johtajatar Miladalle.
"Hän tahtoisi niin mielellään jäädä tänne", vastasi lapsi liikutettuna ja alakuloisena; "hän jäisi tänne rengiksi, hoitamaan lehmiä tai hevosia."
Kunnianarvoisa johtajatar hymyili ja hänen seurueensa, suuret ja pienet, leveät ja kapeat, lempeät ja ankarat nunnat hymyilivät samoin.
"Kuinka hän on semmoista tullut ajatelleeksi? Onko joku neuvonut hänet tänne? Neiti taloudenhoitaja, onko taloustöissä joku paikka vapaana?"
"Ei ole", vastasi puhuteltu.
Pavel kuvitteli molempien naisten vaihtavan keskenään selittäviä silmäyksiä. Johtajatar kysyi uudelleen:
"Ehkä pehtoori aikoo päästää palveluksesta jonkun rengin? Poika on voinut siitä kuulla ennemmin kuin me; eiköhän se olisi mahdollista?"
"Ei, tiedän aivan varmaan ettei pehtoori ajattele luopua ainoastakaan rengistään?"
"Vai niin", sanoi johtajatar. "Sille asialle ei siis voi mitään, lapseni; se, joka on sinut meille neuvonut, ei ole tiennyt asian oikeata laitaa. Mene kotiin, lapseni; mene Herran rauhaan! Ja sinä pieni Maria, kiirehdi luokalle – luokalle!"
Johtajatar aikoi poistua jatkaakseen matkaansa, mutta poika heittäytyi hänen eteensä. Kunnioittava pelko oli tähän saakka sitonut hänen kielensä, epätoivon tuska nuo siteet nyt irrotti.
"Jumalan tähden, hyvä siunattu luostarinäiti!" huusi hän tarttuen johtajattaren vaatteisiin. "Jumalan tähden, antakaa minun jäädä tänne, älkää lähettäkö minua takaisin kylään… Minun Miladani sanoo että minun pitää tulla hyväksi, kylässä en voi tulla hyväksi… Täällä tahtoisin olla hyvä, pitäkää minut täällä… Kylässä olen varas ja minun täytyy varkaana pysyä…"
"Lapsi, lapsi; mitä puhutkaan?" vastasi Kunnianarvoisa. "Ei kenenkään tarvitse olla varas, jokainen ihminen voi ansaita rehellisesti leipänsä."
"Minä en!" huusi Pavel torjuen kaikin voimin kahden nunnan yrityksiä, jotka olivat astuneet esiin ja koettivat irrottaa hänen käsiään johtajattaren hameesta. "Minä en voi!.. Sen minkä ansaitsen, hävittää Virgil väkijuomiin, ja minun täytyy tehdä kaikki hänen työnsä saamatta siitä mitään… Kunnan pitäisi antaa minulle vaatteita, vaan se ei anna … ja kun Virgilova menee sinne sanoen: pojalla ei ole paitaa, pojalla ei ole takkia, silloin he sanovat: meillä ei ole rahaa … mutta kun menevät metsästämään tai kapakkaan, silloin heillä on kyllä rahaa…"
Epäillen pudisti johtajatar päätään tehden vastaväitteitä, jotka Pavel kumosi. Harvasanainen poika osotti jonkinlaista lyhyttä, sattuvaa kaunopuheisuutta. Sanat eivät olleet pitkällisen miettimisen tuloksia. Tunto koko viheliäisyydestään selvisi samana hetkenä, kun hänelle avautui mahdollisuus vapautua tuosta kurjuudesta, ja jokainen uusi syytös huonoa kasvatusäitiä tai kuntaa kohtaan, jokainen epätoivon ja valituksen purkaus loppui aina kiihkeään rukoukseen: "antakaa minun jäädä tänne, älkää lähettäkö takaisin kylään!" Mutta – katsoipa hän tuskaisin tai toivehikkain silmin tuohon korkeaan olentoon, jolla hän luuli olevan vallan muuttaa hänen toivottoman kohtalonsa onnellisemmaksi, aina kohtasi häntä sama lempeä taipumattomuus. Ja niinkuin johtajatar katseli eteensä äärettömän hurskaana ja kylmän korkeana, samoin teki koko hänen seurueensa, ja hidasajatuksinen Pavel ymmärsi vihdoinkin että kaikki hänen rukouksensa olivat turhat.
"Mene, lapseni!" sanoi johtajatar. "Mene Herran haltuun ja ajattele että missä ikänä vaellatkin, niin vaellat hänen silmiensä edessä ja hänen turvissaan. Ja kun hän on kanssamme, mitä voivat ihmiset meille silloin, mitä heidän huono esimerkkinsä ja huonon esimerkkinsä kiusaus? Mene rauhassa, lapseni; Herra askeleesi johtakoon!"
Hän antoi ovenvartijattarelle viittauksen; tämä riensi avaamaan etehisen ovea. Äänetönnä ja ilman hyvästiä jättämättä astui Pavel ulko-ovea kohti. Silloin kuului äkkiä äänekäs huuto. Milada, joka oli tähän asti seisonut paikaltaan hievahtamatta, katsettaan nostamatta tai hiukan teeskennellysti sivulle painunutta päätään kääntämättä, juoksi nyt veljensä jälkeen. "Odota, tulen kanssasi!" huusi hän, heittäytyi hänen kaulaansa ja suuteli häntä nyyhkyttäen: "Pavel raukka! Pavel raukka!" Ollen aivan suunniltaan tavotteli hän pienillä nyrkeillään nunnia, jotka astuivat hänen luokseen ja koettivat lempeästi häntä rauhottaa. Tyttö raivosi ja tuskaili: "Päästäkää minut! Tahdon mennä hänen kanssaan, koska hän on köyhä, koska hän on varas… Katsokaa, katsokaa! Hän on ryysyinen, hänellä ei ole mitään syömistä; minä tahdon myöskin olla ryysyissä, minäkään en tahdo syödä; en tahdo olla pyhä enkä päästä taivaaseen, jos hän joutuu kadotukseen!"
Tyttö huusi kuin olisi tahtonut keuhkonsa pakahuttaa ja poika, sekä hämmästyen hänen kiihkeyttään että iloiten tuosta odottamattomasta rakkauden purkauksesta, tuijotti sisareensa, häveten, onnellisena – ja aivan neuvottomana, kunnes luostarinsisaret muodostivat tiheän piirin hänen ja Miladan ympärille, irrottivat pienokaisen käsivarret hänen kaulastaan ja nostivat käsistä ja jaloista pidellen tytön ilmaan. Kaikki tapahtui mitä suurimmalla varovaisuudella ja ilman vähintäkään kärsimättömyyden ilmausta. Syvä suru ja sydämellinen osanotto oli ainoa ilme, mikä näkyi hurskaiden sisarten kasvoilla, kun heidän kasvattinsa yhä vielä jatkoi vastustustaan.
"Pavel!" huusi lapsi. "Riistä minut irti, Pavel! Mennään pois, kauvas pois … mennään yhdessä työhön, tiiliä tekemään, niinkuin ennenkin, niinkuin silloin kuin olimme pieniä… Minä tahdon pitää huolta ettet enää varasta. – Riistä minut irti!.. Ota minut mukaan!.. Älä mene yksin … en näe sinua enää milloinkaan, jos menet yksin pois. – He eivät enää koskaan päästä sinua luokseni … ei milloinkaan!"
Hänen huutonsa loppui käsittämättömiin ääniin ja käheään yskään. Pavel voihki tuskissaan. Pienokaisen avunhuuto viilsi hänen sydäntään ja kuitenkin hän pysyi kyllin kylmäverisenä ajatellakseen: mitä hän pyytää, on mahdotonta; siihen mitä hän uskoo voivansa suorittaa, eivät hänen voimansa riitä. Vihdoin vaikeni tyttö, varmaankin väsymyksestä. Pavel ei voinut häntä nähdä, sillä luostarinsisarten muodostama piiri hänen ja tytön välillä oli vähitellen kasvanut kolmen neljänkertaiseksi. Sisarensa käheän äänen sijasta kuuli hän nyt puhtaan, metallinkirkkaan, joka varotteli ja tyynnytteli, tasaisesti ja vaikuttavasti ja aina yhä hiljemmin… Pavel kuunteli henkeään pidättäen – pienokainen rauhottui. Hän kuuli hänen vain tuon tuostakin huokailevan syvään ja sydämeen koskevasti, ja hänestä tuntui kuin olisi tyttö silloin maininnut hänen nimeään. Silloin hän ei voinut enää kauvemmin itseään pidättää, vaan syöksyi esiin murtaakseen piirin, joka hänet erotti sisarestaan. Hän oli odottanut vastustusta, vaan oi tavannutkaan semmoista; niinkuin asiasta olisi ennakolta sovittu, väistyivät luostarinsisaret syrjään ja hän näki Miladan seisovan edessään, käsi johtajattaren kädessä, kalpeana ja vapisevana, pää kallellaan ja punareunaiset silmät maahan luotuina, silmät, jotka olivat hänen tähtensä punaiset!.. Paveliin tarttui miltei vastustamaton halu riistää hänet syliinsä ja paeta hänen kanssaan. Ovi oli auki, pari hyppäystä vain, ja hän olisi saavuttanut vapauden – ja kun hän kerran olisi tuolla ulkona, niin saisivatpa luostarinsisaret juosta hänen jälessään!.. Mutta sitte? Mihin hän vie lapsen? Ja vastaus kuului hänen sisästään: kurjuuteen! Hän voitti äkillisen kiusauksensa.
"Astu lähemmäksi", sanoi johtajatar. "Sano sisarellesi jäähyväiset!"
Hän noudatti käskyä ja lisäsi painokkaasti: "Ensi sunnuntaina tulen takaisin!"
Pienokainen puhkesi jälleen kyyneliin ja kuiskasi, katsettaan kohottamatta: "Saako hän tulla?"
"Sitä en voi edeltäkäsin sanoa", vastasi Kunnianarvoisa. "Se ei riipu minusta, vaan sinusta, sinun käytöksestäsi; veljesi saa tulla aina, jos sinä olet hyvä ja tottelevainen etkä" – puhuja pani erikseen painoa tälle sanalle – "etkä ole kärsimätön."
"Hei vaan!" huudahti Pavel iloissaan. Ehdot, joilla hänen ja sisarensa jälleentapaaminen olisi mahdollinen, tuntuivat lohdullisilta. Hän ei ymmärtänyt minkätähden Milada oli surullinen ja pudisti epäilevästi päätään, kun hän sisartaan syleillen ja suudellen lupasi varmasti tulla kahdeksantena päivänä takaisin. Ja kun pienokainen oli viety pois ja hän, totellen ovenvartijattaren kehotusta, oli lähtenyt etehisestä ja seisoi nyt luostarin ulkopuolella, hymyili hän itsekseen. Häntä huvitti typerä tyttö, joka oli elänyt vuosikausia tyytyväisenä hänestä erossa ja joka nyt niin katkerasti suri viikon eroa. Pieni raukka, miten hän rakastaakaan häntä! Hän ei ollut voinut uneksiakaan, että tyttö rakasti häntä niin suuresti! – Kaikki hän olisi jättänyt hänen tähtensä, kauniin talon, jossa asui, hyvät vaatteensa, hyvän ruokansa … jopa varman taivaaseenpääsönkin…
Sen hän palkitsee sisarelleen, ja hän tietää kyllä miten: tulemalla hyväksi! Hänen sydämensä täytti ilo ja ylpeys ja mitä ihanin luottamus; joku erinomainen, käsittämätön tunne täytti hänen sielunsa. Hän ei tutkinut sitä tarkemmin, sehän oli niin uutta ja outoa, sehän oli – onnea. Sen sisällisen ihmeen vaikutuksen alaisena, jota hän nyt tunsi, luuli hän voivansa odottaa ulkonaisiakin ihmeitä. Ja astuessaan hitaasti eteenpäin, muodostui noista epämääräisistä unelmista yhä selvempi vakaumus siitä, että hän kulki suurta kohtalonsa muutosta kohti, että tämä oli ihanamman, paremman elämän salaperäinen alku.
Astuttuaan tunnin verran ja ennätettyään tuskin neljättä osaa matkasta, saavutti hänet paroonittaren lähetti, joka niinikään oli matkalla kaupungista kylään. Se oli vanha tuttava, yövartija Vendelin Much, jonka paroonitar lähetti joka sunnuntaiaamu aikaisin luostariin. Hän vei sinne Miladan taskurahat, kirjeen johtajattarelle sekä lahjoja köyhille ja toi mukanaan armolliselle rouvalle viikkokertomuksen pienestä holhokista. Siihen, jonka korkea-arvoisa johtajatar tänään lähetti, oli kiireessä lisätty seuraavat sanat:
" – Sisarusten tapaamisesta ei ole ollut toivottuja seurauksia. Se päinvastoin vain kuohutti sitä kulkuriveri-pisaraa, mikä valitettavasti lemmikkimme suonissa virtailee. Pelkäämme kestävän kauvan, ennenkuin meidän onnistuu poistaa tämän sisarusten ensimäisen, ja jos Te, rouva Paroonitar, seuraatte neuvoamme, viimeisen kohtauksen seuraukset."
VIII
Kun Pavel myöhään saman päivän iltapuolella saapui kotiin, näki hän jo kyläkadun alkupäähän Virgilovan seisovan ikäänkuin väijyksissä. Hän huusi pojalle jo kaukaa, tervehti häntä erittäin ystävällisesti ja kysyi osanottavasti hänen vaiheitaan. Pavel vastasi yksikantaan, katsoi syrjästä epäluuloisesti vanhukseen ja ajatteli: mitähän sillä vanhalla noidalla nyt on mielessä?
Epätietoisuuttaan ei kestänyt kauvan. Oikealle tolalle hän joutui eukon pysytellessä itsepintaisesti hänen kintereillään ja hätääntyneesti toistellessa varotuksiaan: "Odotahan … älä toki noin kiirehdi!" Vanhus tahtoi häntä pidättää mökkiin menemästä, siellä varmaan tapahtui jotain, jota hän ei saisi nähdä. Tämä epäluulo vain kiirehti hänen askeleitaan, hän oli tuossa tuokiossa perillä, lykkäsi oven kiivaasti auki ja astui etehiseen. Ensi katseensa lennähti tupaan. Siellä istui kauniisti puettu Vinska sängynlaidalla, nyyhkyttäen, kasvot käsiin kätkettyinä. Kuin vaivainen syntinen seisoi hänen edessään Peter, kasvot tulipunaisina ja kolmen riikinkukonsulan koristama hattu syvälle niskaan painettuna.
Pavelin astuessa kynnyksen yli, nousi Vinska nopeasti seisoalleen:
"Oletko jo kotona? Mitä tahdot? Mitä etsit?"
Poika tähysti synkkänä ja suuttuneena Peterin hatussa olevia sulkia ja kysyi: "Oletko antanut ne hänelle?"
Vinska oli hämillään, mutta esimiehenpoika röyhisti rintaansa: "Kaikkia se tuokin koira kyselee! – Koskeeko se sinuun? Mars matkaan!"
Pavel asettui hajasäärin ja työnsi jalkansa niin tanakasti lattiaan, kuin olisi siihen kiinnikasvanut. "Sinua varten en ole noita sulkia varastanut. Ne ovat Vinskan. Anna ne Vinskalle takaisin!"
Peter käänsi päänsä, ärjäsi uhkaavasti "sinä!" ja pui Pavelille nyrkkiä. Samana hetkenä sujahti Vinska Peterin käsivarrelle, nojaten siron voimakasta vartaloaan häneen ja pyyhkien poskellaan vielä olevan kyyneleen hänen olkapäähänsä. "Älä tee hänelle mitään, hänhän ei tiedä mitään", puheli tyttö. "Hän on niin typerä!"
"Kuka?" ärähti Pavel ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.
"Se, joka kysyy!" vastasi tyttö. "Ja nyt kuule ja ymmärrä: se mikä kuuluu minulle, kuuluu myöskin hänelle" – hän kosketti sormellaan Peterin rintaan – "minun ei ole tarvis ensin sulkia hänelle lahjottaa, koska kuulun itsekin hänelle ruumiineni sieluineni. Ja niin kauvan kuin hän tahtoo minut pitää, on kaikki hyvin, ja kun hän ei enää minusta huoli, menen kaivoon!"
Esimiehenpoika toisti aikaisemmin lausumansa "sinä!", mutta tällä kertaa rakastettuunsa kohdistettuna. Tuo sana sisälsi hellän nuhteen, ja niin pyylevänä ja itsetietoisena kun hän siinä seisoikin ja niin avutonna ja antautuvana kun tyttö häneen nojautui, näytti jälkimäinen kuitenkin vahvemmalta puolelta.
"Hyvä on, hyvä on; tiedän että minun täytyy kuitenkin kaivoon mennä", sanoi hän huoaten. "Eihän armaani voi mitenkään naida minua, köyhää tyttöparkaa."
"Naida, tuo – sinut?" Pavel remahti nauruun. "Naida?.. Sitäkö olet kuvitellut?"
"En milloinkaan – ", vastasi Vinska surumielin. "En ole milloinkaan ajatellut muuta kuin: hän on minun armaani; joskus eroan hänestä, eroavathan monet muutkin rakkaimmastaan. Mutta nyt huomaan etten voikkaan sitä tehdä, ja sinä päivänä kun sanotaan: Peter tottelee isäänsä ja nai rikkaan Miloslavan, sinä päivänä minä sanaakaan virkkamatta menen kaivoon."
"Tyttö, tyttö!" huusi Peter, polki jalkaansa lattiaan, tarttui molemmin käsin hänen pyöreään päähänsä ja painoi intohimoisen suudelman hänen huulilleen.
Pavel syöksyi mökistä ulos.
Ulkoilmaan päästyään hän pudisti itseään kuin päästäkseen vapaaksi kimppuunsa hyökänneestä ampiaisparvesta. Sitte hän alotti, väsymyksestään huolimatta, uupumattoman astuntansa kylän läpi. Että Vinska lupauksestaan huolimatta oli antautunut Peterin rakastetuksi, se ei häntä enää – oman luulonsa mukaan liikuttanut. Mutta että hän, juopporatin Virgilin ja hänen halveksitun vaimonsa tytär, oli rohennut toivoa pääsevänsä esimiehenpojan vaimoksi, se näyttäytyi anteeksiantamattomalta ja rikokselliselta. Siitä ei voinut suoriutua rangaistuksetta, ja sentähden täytyisi Vinskan lopultakin mennä kaivoon.
Tätä ajatellessaan tarttui häneen polttava, sietämätön tuska ja samalla raivoava halu tasata kärsimyksistään hiukan noille toisillekin. Pimeä oli jo alkanut, syvä rauha vallitsi kaikkialla, ja tuo rauha sai hänen, rauhattoman, joka vaelsi ympäri sydämistyneenä ja veri vihasta kuohuen, raivostumaan. Hän oli etääntynyt itsellismökeistä ja hiipi nyt korkea-aitaisen kapakan ulkopuolelle. Sitä vastapäätä oli kunnanesimiehen talo, jonka ovi samassa avautui ja kaksi miestä astui ulos. Pavel tunsi heidät äänestä, kun he astuivat kadun poikki. Ne olivat kaksi vanhinta valamiestä.
"Hänen laitansa on huonosti, loppu ei ole enää kaukana – vai mitä arvelet?" sanoi toinen.
"Tuskinpa hyvinkään kaukana", vastasi toinen.
Kenen? – Jumalan tähden, kenen loppu ei ole enää kaukana?.. Kunnanesimiehenkö?.. Pavel muisteli äkkiä tulleensa hiljattain häntä vastaan eikä ensin tunteneensa, niin oli muuttunut. Kunnanesimies on sairas ja kuolee, silloin on Peter oma herransa ja voi naida Vinskan – jos haluaa.
Talonpojat astuivat kapakkaa kohti, Pavel seurasi heitä koettaen kuunnella tarkoin heidän puhettaan, mutta ei erottanut tavuakaan. Ankara kolkutus ja suhina hänen päässään esti ulkoa tulevia ääniä kuulumasta. Ajatus, joka vastikään häntä raivostutti, kadotti kammottavaisuutensa toisen edessä, joka oli yhtä tuskallinen jopa kahta kauheampi, koska se osotti mahdottoman voivan muuttua mahdolliseksi ja näytti hänelle vihattunsa ja rakastettunsa alttarin edessä morsiusseppeleessä, joka ei hänelle enää soveltunut. Sietämätön tuska kouristi hänen sydäntään ja mielessään syntyi julma toivomus: jospa hänen täytyisi sentään jo ennemmin mennä kaivoon!
Hänen edessään hitaasti asteleviin miehiin liittyi toisia, ryhmä jäi joksikin aikaa harvakseen haastellen seisomaan avonaisen kapakanoven ulkopuolelle ja astui sitte ravintolahuoneeseen. Pavel hiipi heidän jälessään etehiseen, kauvemmas hän ei uskaltanut. Huone oli täpösen täynnä väkeä, tanssia ja soittoa ei kuitenkaan kuulunut, sen sijaan pelattiin korttia, tupakoitiin, juotiin ja kiisteltiin. Muutamat pojat tarjosivat tytöilleen paistia ja viiniä. Erään pöydän vieressä istui Arnost postimestarin piian ja rengin välissä ja edessään olutlasi, josta kaikki kolme vuoroin maistelivat. Hoikka itsellispoika oli viime aikoina aika lailla pulskistunut, oli ravitun näköinen ja hyvin puettu, jopa hänellä oli piippukin. Vuosi sitten oli hänellä ollut onni kadottaa kuoleman kautta juopon isänsä, ja siitä lähtien olivat asiat muuttuneet. Hän elätti itsensä ja äitinsä kättensä työllä eikä suvainnut enää vanhuksenkaan jatkavan entistä varastelemistaan. Kun tämä kuitenkin vielä joskus yritti vanhoja konstejaan ja poika tapasi äitinsä moisessa puuhassa, antoi hän hänelle armotta selkään ja vannoi kyllä ajavansa vanhankissan nahkasta rotanpyyntihalun. Nuoruudenaikaisten keppostoveriensa kanssa hän ei antautunut mihinkään tekemisiin eikä olisi koskenut Paveliin edes sormellaan; päinvastoin hän teki tälle silloin tällöin pieniä palveluksia muistellessaan niitä monia lyöntejä, jotka paimenpoika oli hänen tähtensä saanut.
Nähdessään Pavelin tirkistävän ovesta sisään, huomautti hän siitä muillekin ja arveli että tuo raukka oli aina niin nälkäisen näköinen. Pieni seurue nousi ja Arnost maksoi, mutta piteli muuatta takaisinsaamaansa kreutzeriä ilmassa ja heitti sen sitte komeanylhäisesti Pavelille. Tämä sieppasi lentävän rahan kopiksi, piteli sitä hetkisen ilmassa suletussa kädessään ja antoi sitte pudota lattialle.
Arnost kiivastui: "Tyhmeliini, hae se lattialta, hae kreutzeri!" Mutta Pavel pisti kädet taskuunsa. "Hae itse; en tarvitse sinun lanttejasi, minulla on rahaa itsellänikin!" vastasi poika, veti kukkaronsa esille ja heilutti sitä riemuiten, niin että hopeaguldenit helisivät.
"Rahaa! Risamekolla, kerjäläisellä rahaa!" Syntyi yleinen hälinä, monet nousivat istuimiltaan ja ovessa syntyi tungos. Ravintolan renki tarttui Pavelia kaulukseen ja ravisteli lujasti kysyen: "Mistä olet ne ottanut? Mistä? Varas!" Poika voi iloita että takkinsa oli niin hauras että se repesi, kun hän asetti jalkansa rengin jalkoja vastaan ja voimakkaalla nykäyksellä riuhtasi itsensä irti. Jättäen ahdistajansa käteen kappaleen vanhaa takkiaan, juoksi hän ovesta ulos ja portaita alas suojelevaan pimeyteen.
Tuskin ovesta päästyään ja ahdistajansa vielä aivan kintereillään, huusi hän heille: "Mistäkö olen ottanut? – varastanut tietysti!" ja riensi eteenpäin pilkallisesti nauraen ja siten itse johdattaen jälkeensä sadattelevia takaa-ajajiaan, joiden etunenässä oli Arnost.
Hän juoksi kyläkatua ylöspäin sille kadulle, jonka varrella koulutalo sijaitsi. Kulmauksessa hän törmäsi yhteen rauhallisesti edestakaisin astelevan yövartijan kanssa, tuuppasi vanhuksen kumoon kuin kuivan olkikuvon, kompastui itse, ponnahti ylös ja juoksi eteenpäin sillaikaa kun yövartija huudoillaan johti takaa-ajajat jälleen oikealle tolalle. Pakenijalle jäi kuitenkin kylliksi aikaa ennättääkseen koulutalolle. Ovi oli sulkematta, hän astui sisään, sulki oven, työnsi salvan eteen ja nousi portaita opettajan huoneeseen sillaikaa, kun Arnost seuralaisineen jo koputti meluten rakennuksen ulko-ovella.
Habrecht istui keskellä huonetta pöydän ääressä, lukien pienen kirkkaasti loistavan lampun valossa. Pää oli tuettuna käsien varaan ja nuo tavallisesti niin kalpeat posket punottivat nyt ja muulloin niin väsyneet ja kelmeät silmänsä hehkuivat oudosta innostuksesta. Aivan kuin hänet olisi riistetty korkeammasta, surumielisen ihanasta maailmasta takaisin maalliseen kurjuuteen, katsoi hän puolittain suuttuneesta, puolittain pelästyneesti sisäänryntäävään rauhanhäiritsijään ja peitti samalla vaistomaisesti molemmin käsin edessään olevan kirjan avatut sivut.
"Herra opettaja!" läähätti Pavel hengästyneenä. "Herra opettaja, kätkekää minun rahani!" Hän ojensi pienen kukkaron kertoen nopein, katkonaisin lausein mitenkä hän oli tuon omaisuuden saanut ja millaisen epäluulon hän oli herättänyt noissa ulkona meluavissa ihmisissä.
"Onko pahahenki sinut jälleen riivannut?" huudahti Habrecht, juoksi ikkunaan, avasi sen ja käski kirkuvan joukon poistua. Hän itse ottaa pojan huostaansa, hän vastaa hänestä ja vie hänet huomenna kunnanesimiehen luo. Mutta mikään ei auttanut, hänen täytyi lähteä alas ryntääjien luo estääkseen heitä ovea särkemästä. Ja sillaikaa, kun vanhus neuvotteli kadulla, seisoi Pavel huoneessa jyskyttävin aivoin ja painaen vaaranalaista aarrettaan sydäntään vasten. En enää toiste tee niin, en enää milloinkaan puhu sellaista, ajatteli hän itsekseen.
Kului hänen mielestään äärettömän pitkä aika, ennenkuin melu vähitellen hiljeni. Arnost ja seuralaisensa peräytyivät, mutta vielä kauvan kuului heidän kiihtyneitä ääniään. Opettaja astui huoneeseen kiihottuneena ja ohut tukka suunnattomassa epäjärjestyksessä.
"Nyt he ovat poissa", sanoi Pavel. "Kunpa eivät tulisi takaisin!" murahti Habrecht.
"Koettakoothan!" huusi poika, katsahtaen merkitsevästi sängyn vieressä olevaan vesiruukkuun. "Jos tulevat takaisin, niin heitän vettä niskaansa."
"Sen jätät tekemättä; ajattele ensin minne piilotat rahasi. Katsoppas tänne!" Opettaja siirsi pöydän seinää vasten ja nosti lattiapalkissa olevan irtonaisen kappaleen ylös. Sen alta näkyi pieni, tyhjä kolo, johon opettaja pani äsken lukemansa kirjan ja rahat, peittäen molemmat huolellisesti.
Poika oli seurannut hänen puuhiaan mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella, ja kun kaikki oli taas entisessä järjestyksessä ja pöytä vanhalla paikallaan, kysyi hän:
"Miten on tuon kirjan laita? Onko se loitsukirja?"
Habrecht suuttui: "Kuinka ymmärtämättömästi ja häpeämättömästi puhutkaan! Niinkuin et tietäisi, mikä minua eniten harmittaa; tahdot tehdä minutkin viholliseksesi, niinkuin ei sinulla olisi niitä kylliksi ennestään! Olen monesti ihmetellyt", sanoi hän yhä kiihtyneemmin, "miksi kaikki ihmiset ovat sinua vastaan; mutta minun ei olisi pitänyt sitä ihmetellä, toisin ei voi ollakkaan, se on oma syysi. Mikä sinä olet olevinasi? Ketä sinä kunnioitat?.. Et edes minua!.. Loitsukirja!"
Hän toisti tuon sanan vielä kerran yhä kiihtyen ja kohotettuja käsiään väännellen.
Pavel punastui, hänen kasvonsa näyttivät miltei turvonneilta ja hänen huulensa värisivät kuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan. Vaivoin sai hän sanotuksi päättäneensä tästä päivästä alkaen alottaa uutta elämää, niinkuin oli aamulla luvannut Milada sisarelleen. Opettaja harmistui vielä enemmän ja nauroi murhaavasti: "Niin, niin pitää ollakkin! Poika on tehnyt mainiosti – ajatellut järkevästi, toiminut mielettömästi, tarkottanut valkoista, tehnyt mustaa." Hän tarttui äkkiä päähänsä ja vaikeroi tuskallisesti. "Tyhmä, tyhmä, pirunriivaama, minä tunnen tuon! Voisin kertoa jotakin samantapaista, minä … vaan en vielä sinulle", keskeytti hän ja viipotti etusormeaan edestakaisin Pavelin edessä nähdessään tämän kuuntelevan suuresti jännitettynä. "Se kertomus ei ole sinua varten, ei ainakaan vielä, myöhemmin mahdollisesti, kun olet tullut viisaammaksi ja – aremmaksi. Saat nyt vasta haavoja, mutta et tunne vielä niiden kirvelyä, tai tunnet ainoastaan pintapuolisesti ja ohimenevästi. Odotahan, kunnes ne ovat syöpyneet syvälle ruumiiseesi, silloin muistelet sanojani, silloin – kun olet vanha. Silloin ymmärrät, että pahinta on kärsiä vanhana nuoruudenaikaisista erehdyksistään. Ei se tarvitse olla suurikaan, tuhannet ovat tehneet pahempaa ja elävät sovussa itsensä ja maailman kanssa. Ylimielisyyttä, narrimaista prameilua, tuskin valhettakaan, mutta kuitenkin kylliksi sytyttääkseen tuolla sisässä helvetin tulen." Hän koputti kädellään sisäänpainunutta rintaansa, vaipui tuolille istumaan, heittäytyi pöydän yli ja kätki kasvonsa käsiinsä. Siinä asennossa hän oli kauvan, kuumeenväristysten kiitäessä ruumiinsa läpi. Pavel katseli häntä myötätuntoisesti, uskaltamatta paikaltaan liikahtaa. Mitä mahtoikaan opettaja tehdä? Nyyhkyttikö hän? Taisteliko esiinpyrkivää itkua vastaan? Hyvä Jumala, mikä miestä vaivaa? Mitä vääryyttä hän on nuoruudessaan tehnyt, joka nyt riistää vanhuuden ilon?.. Pavel ei ylipäätään ollut utelias, mutta opettajan salaisuudesta hän oli aina halunnut saada selkoa. Mielellään olisi hän myöskin auttanut häntä, sekä häntä että itseään. Hänelle oli jo selvinnyt tapakin. Riehuihan tänään hänen päässään sellainen ajatusten myrsky ja ryöppy, että hän oli suorastaan kuulevinaan sen kuohun ja suhinan.