Sillä oli enää jälellä ainoastaan jätteitä kesäisestä höyhenpuvustaan, kolme komeata, naurettavan pitkää sulkaa. Eräänä päivänä väijyi Pavel sitä, ja nähdessään linnun tulevan, hiipi sen jälestä puutarhaan. Pitkin kapeata polkua, joka puiden ja pensasten suojaamana ei näkynyt taloon, asteli lintu hitaasti eteenpäin nokkaisten sieltä täältä hyönteisen maasta. Se oli varmaankin kuullut Pavelin askeleet, niin hitaasti kun tämä liikkuikin, sillä se pysähtyi äkkiä, kohotti kaulansa ja kääntyi vainoojaansa päin ikäänkuin kysyen: "Mitä sinä tahdot?" – Sen näet heti, ajatteli poika, ja kun riikinkukko jatkoi kulkuaan vähän nopeammin, otti Pavel pari hyppäystä, kompastui ja kaatui, mutta ei menettänyt kuitenkaan mielenmalttiaan, vaan ojensi kätensä ja tempasi lujalla, varmalla nykäsyllä linnulta yhtaikaa sen viimeiset koristeet. Tämä päästi kauhean hätähuudon ja kääntyi ympäri, ja ennenkuin vielä maassa makaava Pavel ennätti ajatellakkaan, oli vihastunut eläin hyökännyt hänen riiskaansa ja iskenyt kovalla, terävällä nokallaan häntä päähän. Se koski, mutta Pavelista tuntui hassunkuriselta että lintu antautui hänen kanssaan taisteluun. Hän nauroi – tosin jonkun verran hermostuneesti – ja ponnisteli kaikin voimin päästäkseen vapaaksi. Mutta lintu iskeytyi yhä lujemmin kiinni, räpytteli siipiään ja yhä huutaen kurotti pientä päätään tavottaen nokallaan vihollisensa silmää…
Silloin poikaa alkoi pelottaa… Hän tarttui molemmin käsin linnun pitkään siniseen kaulaan, jonka höyhenpeite pörhistyi pystyyn hänen sormiensa lomitse, ja puristi sitä lujasti. Eläin päästi kimakan tuskanhuudon, jonka jälkeen se luisui Pavelin olkapään yli maahan, johon jäi makaamaan käpristynein, suonenvetoisesti nytkähtelevin jaloin – kuolleenako, siitä ei voittajalla enää ollut aikaa ottaa selkoa. Hän näki linnasta rientävän paikalle väkeä, tempasi sulat ruohikosta ja kiisi nuolena ulos puutarhasta. Kadulle päästyään hän hiljensi vauhtia, jottei vetäisi puoleensa ohikulkijain huomiota. Hänen sydämensä löi raivokkaasti ajatellessaan sitä melua, mikä syntyisi linnassa viimeisiään potkivan riikinkukon ympärillä. Niitten etunenässä, jotka eläimen huuto oli kutsunut taistelupaikalle, oli hän ollut tuntevinaan paroonittaren.
Hetken aikaa kulki Pavel esteettömästi tietään ja toivoi jo pelastuneensa pälkähästä, kun korviinsa kuului huuto: "Hirtehinen, pahantekijälurjus!" mikä ilmotti asian olevan toisin. Nopeasti taakseen katsahtaen huomasi hän takaa-ajajikseen hoikan, pyöreäniskaisen puutarhurin ja kahden vanhan työmiehen. "Ottakaa kiinni, senkin kantturat!" ivaili Pavel ja porhalsihe hurjaan karkuun.
Hän oli hyvän matkaa vainoojiensa edellä ja väli piteni hetki hetkeltä. Nyt hän ei enää välittänyt syrjäisten huomion herättämisestä, vaan ainoastaan siitä, että saisi saaliinsa korjatuksi. Palavissaan, silmät säihkyvinä ryntäsi hän mökin ovesta sisään. Vinska seisoi yksinään porstuassa ja punastui ilosta Pavelin ojentaessa hänelle sulat. Pojan hätäisistä sanoista: "Kätke ne, kätke itsesi!" pelästyi hän kuitenkin kovin ja kysyi: "Mikä niitä vaivaa? En huoli niistä ensinkään, jos siinä on jotain pahaa." Pavel pisti varastetun tavaran hänen käteensä, työnsi tytön asuinhuoneeseen ja astui itse ulos mökin ovelle, jossa nojautui pihtipieleen ja käsivarret rinnoilla ristissä odotti uhkamielisenä takaa-ajajiaan.
Heidän johtajansa oli niin kiihtynyt, että ainoastaan katkonaisin sanoin kykeni antamaan käskyjään. "Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni se koira! Viekää linnaan!" huusi hän seuraajilleen, kahdelle saamattomalle, rauhaarakastavalle ukolle, jotka katsoivat toisiinsa, sitten käskijäänsä ja taas toisiinsa. – Ottakaa kiinni? Oliko se heidän asiansa?.. He olivat mielestään ansiokkaita puutarhurinapulaisia, kun tarttuivat kiireisesti haraviinsa nähdessään linnanrouvan lähestyvän käytävää myöten. Lopun päivää he makasivat ruohikossa, napsivat ryyppyjä ja polttelivat välillä tupakkaa, enimmäkseen sentään nukkuivat.
Pavelille olisi ollut kuin leikintekoa ja samalla tuottanut todellista nautintoa hyökätä vastustajiensa kimppuun ja iskeä ne maahan, mutta Vinskan tähden ja peläten tuota hänen kammoamaansa häväistystä, kieltäytyi hän tästä huvista ja antoi ukkojen rauhallisesti tarttua itseään kaulukseen. Sen he tekivät hidastellen ja ilman sisällistä vakaumusta, mutta rohkeutensa kasvoi pian nähdessään Pavelin antautuvan vastuksetta kohtaloonsa, jopa oikein pullistutti rintaa kulettaessaan kylän läpi vankina tuota rajua poikaa, jonka edestä muulloin jo kaukaa väistyivät syrjään. Saattojoukon muodosti puutarhuri, joka haukkui ja sadatteli Pavelia, ja hänen rinnallaan juoksevat katupojat. "Mitä hän on tehnyt?" kyselivät ihmiset toisiltaan. Hän kuuluu murhanneen… Kenen? Sitä ei vielä kukaan tietänyt, mutta sen tiesivät kaikki: poika joutuu kuritushuoneeseen niinkuin äiti, ja kuolee hirsipuussa niinkuin isä. Nyrkkejä puidaan uhkaavasti, kiviä lentää ilmassa, vaan ei satu maaliinsa, mutta sanoja, kiviäkin teräväsärmäisempiä, sattuu kyllä ja tarkasti. Pavel katseli rohkeasti ympärilleen ja tunto sammumattomasta vihasta kanssaihmisiään kohtaan virkisti hänen sydäntään.
Rauhallisena astui hän linnanpihaan ja saatettiin samassa erääseen maanalaiseen, rautaristikolla varustettuun huoneeseen, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
Se oli muuan talon vierashuoneita eikä Pavel ollut vielä milloinkaan nähnyt moista komeutta. Silkkikangasta, vihreää ja kimaltelevaa kuin kissansilmät, riippui ikkunain ja ovien edessä niin monilaskoksisena kuin Vinskan uusi pyhähame, ja samalla kankaalla olivat päällystetyt selkänojalla varustetut istuimetkin. Seinillä riippui kuvia tai oikeammin puitteisiin pantuja tummanruskeita kankaanpalasia, joista eri paikoin näytti pilkistävän valkoiset kasvot tai vilkuttavan joku kalpea kuolonkäsi… Siellä oli suuri kaappi, samallainen kuin kirkonalttari, ja ikkunanpielessä peili, jossa Pavel saattoi nähdä itsensä koko kurjassa ryysyisyydessään. Siihen katsoessaan ja ajatellessaan: "Tuollainenko minä olen?" huomasi hän päänsä kohdalla kummallisen esineen. Se näytti olevan sileä, rautainen astia, josta ulkoni kultaiset käsivarret, ja riippui katosta tavattoman hienossa nauhassa. Pavel hypähti paikalla syrjään katsellen kaukaa epäluuloisesti uhkaavaa esinettä. Sillä ei näyttänyt olevan muuta tarkotusta kuin pudota niiden niskaan, jotka varomattomasti astuivat sen läheisyyteen, ja murskata heidät siihen paikkaan.
Hetkisen kuluttua kuului käytävässä askeleita, ovi avautui ja paroonitar astui sisään. Hän asteli vaivaloisesti keppiinsä nojaten, oli kumarassa ja räpytti alinomaa silmiään. Aivan hänen kintereillään seurasi – opettaja, huolestuneen näköisenä, harvat hiukset hajallaan kuin jos tuulispää olisi niitä hasertanut. Hänen levottoman kömpelö käytöksensä herätti niinkin tottumattoman havainnontekijän kuin Pavelin huomiota.
"Mihin haluatte istuutua, teidän Armonne?" kysyi vanhus hääräten toimessaan ympäri huonetta ja työnnellen tuoleja syrjään, siten muka paroonittaren valitsemista helpottaakseen.
"Antakaahan olla, opettaja", sanoi vanha rouva ärtyisesti ja istuutui aivan kynttiläkruunun alle, selkä ikkunaan päin; laski sitte kepin syliinsä ja käski Pavelin astua lähemmäksi.
Poika totteli. Opettaja puolestaan asettui seisomaan armollisen rouvan istuimen taakse ja tirkisti sieltä hänen päänsä yli uhkaavasti rikoksentekijään, milloin kauhunsekaisin katsein, milloin koettaen surullisin kasvonilmein hänen mieltään liikuttaa.
Paroonitar varjosti kädellään punareunaisia silmiään ja kiinnittäen katseensa Paveliin puheli: "Olet kasvanut suureksi lurjukseksi. Kun näin sinut viime kerta, olit vielä pieni. Kuinka vanha olet?"
"Kuudentoista vanha", vastasi poika hajamielisesti. Hennosta nauhasta riippuva rautainen esine veti kokonaan hänen huomionsa puoleensa. Hän näki hengessään sen putoovan alas ja musertavan tuomarinistuimella istuvan paroonittaren litteäksi kakuksi.
"Älä katso tyhjään ilmaan, katso minuun kun puhut kanssani!.. Kuudentoista vanha… Kolme vuotta sitten varastelit kirsikoitani, tänään tapoit kelpo riikinkukkoni, joka oli minulle rakkaampi kuin moni ihminen."
Opettaja kohotti ristiinpuristetut kätensä rukoilevaan asentoon, antaen siten pojalle viittauksen jotta hänen pitäisi tehdä samoin. Pavel ei ottanut kehotusta huomioon.
"Miksi olet niin tehnyt?" jatkoi paroonitar. "Vastaa!"
Pavel vaikeni ja veri kohosi vanhan rouvan kasvoille.
Poika ravisti päätään ja tirkisti, lievä hymynväre huulillaan, paksun tukkansa alta suuttuneeseen rouvaan.
Vanha nainen sydämistyi.
"Häpeemätön!" huusi hän, tarttui keppiinsä ja lyödä sujautti poikaa kummallekin olkapäälle.
Kas niin, ajatteli Pavel, taasen selkäsauna, aina vaan selkään … ja hän huokaili hiljaa rautaiselle esineelle: oi jos sentään putoisit alas, kun putoisit keskelle päälakea!
Habrecht kumarsi paroonittarelle kunnioittavasti hänen selkänsä takana. "Teidän Armonne on Pavel Holubille antanut tuntuvan muistutuksen", sanoi hän. "Se oli hyvä ja sopi hyvästi kuulustelun valmistukseksi, johon nyt teidän Armonne luvalla tahdon ryhtyä."
Vanha rouva ei ollut väkivaltaisen tekonsa jälkeen oikein hyvillä mielin. Hän oli yhdellä kertaa tyhjentänyt vihansa ja tunsi nyt pettymystä, vastenmielisyyttä ja surunvoittoista alakuloisuutta. "Mitä kuulustelemista siinä on?" sanoi hän. "Tuo ilkeä poika on tappanut riikinkukkoni eikä tahdo sanoa mistä syystä, koska hänen silloin täytyisi sanoa sen tapahtuneen – ilkeydestä!"
"Niin se on, ihan varmasti!" vakuutteli opettaja. "Riikinkukkoraukka oli silloin, kun hänet tavattiin kuolleena, viimeisiä pyrstösulkiaan vailla; ne on varmaankin tuo ilkeä poika siltä riistänyt – ilkeydestä!"
"Tuo taas on pelkkää puhetta, koulumestari!" keskeytti paroonitar harmistuneena. "Jos poika – niinkuin monet muut typerät pojat ennen häntä – olisi tahtonut riistää riikinkukkoraukaltani ainoastaan sulat, ei se vielä olisi mikään ilkeyden merkki. Se olisi ollut ainoastaan tuhmuutta ja varkautta."
"Oi niin!" vastasi Habrecht. "Tyhmyyttä ja varkautta, juuri sitä eikä mitään muuta, teidän Armonne."
"Olisiko se niin? Kuka sen voi tietää?"
"Aivan oikein, kuka … kuka muu kuin – teidän Armonne, joka juuri on asian valaissut. Sulkia riistää? Oi, oi oi! Sulkia poika halusi; sen kautta hän on ärsyttänyt kukkoa ja saanut aikaan taistelun, jossa tuo oiva eläin on kaatunut."
Niinkuin Odinin kotka kumartui Habrecht paroonittaren puoleen kuiskaten hänen korvaansa: "Ei kuitenkaan jättämättä viholliseensakin urhoollisuutensa merkkejä. Suvaitkaa vakuuttautua että pojan otsa on rikkilyöty ja verissä."
"Niinkö? Aivan oikein – siltä minustakin näyttää…"
"Puhu, Holubin Pavel!" huudahti opettaja jälleen kohoutuen. "Puolusta itseäsi. Sulkia sinun teki mielesi, tyhmä poika; et ole mitään sen pahempaa aikonut."
"Puhu!" kehotti paroonitarkin. "Onko joku sinua houkutellut sulkia ryöstämään? Sillä tarkemmin ajatellen", sanoi hän miettiväisesti, "mitäpä sinä niillä itse tekisitkään?"
"Tosiaankin, mitäpä tuollainen kerjäläinen riikinkukonsulilla…"
Joka kerta kun "sulkia" mainittiin, alkoi poikaa puistattaa, mutta kun opettaja rupesi häntä ahdistamaan tiukoilla kysymyksillään: "Kuka sinua on viekotellut? Eikö se ollut tuo kaunis Vinska?" – silloin hän joutui huutavaan hätään ajatellessaan mitä seurauksia jutusta voisi koitua paimenen tyttärelle, ja päättäen vakaasti poistaa tuon vaaran, sanoi hän synkällä äänellä: "Ei kukaan ole minua vietellyt; olen sen tehnyt ilkeydestä".
Paroonitar kopautti kiivaasti keppiään lattiaan ja kohosi seisoalleen. "Siinä sen kuulette", sanoi hän opettajalle, "siinä sen kuulette … luopukaa turhista toiveistanne, tuosta ei tule koskaan ihmistä."
"Armahtakaa, teidän Ylhäisyytenne!" rukoili vanhus. "Älkää uskoko häntä. Tuo ajattelematon raukka valehtelee olevansa roisto; se raukka ei tiedä mitä tekee, teidän Armonne."
Vanha rouva viittasi hänet vaikenemaan ja astui Pavelin luo. Hänen väsyneet silmänsä tarkastelivat surullisesti hurjastelijaa. "Ja tuo on rakkaan lapsukaiseni veli", sanoi hän syvään huoaten. "Joka kerta kun lapsi minulle kirjottaa ja joka kerta kun hänet näen, kysyy hän: 'kuinka voi Paveliseni, koska Pavelini tulee luokseni?'… Lapsi tietää, etten tahdo olla tekemisissä sinun kanssasi, olen sen hänelle sanonut järkähtämättömänä päätöksenäni ja pysyn siinä, mutta hän kysyy kuitenkin…"
Pavel säpsähti, räväytti silmänsä selälleen ja sieraimensa värisivät:
"Mikä lapsi? – Miladako?"
"Koska tulee Pavelini luokseni?" toisti paroonitar liikutettuna, taistellen kyyneliään vastaan. "Mutta enhän voi sinua lähettää hänen luokseen, sinä varas, lurjus, kylänheittiö!.. Enhän voi?"
"Lähettäkää minut!" sanoi Pavel hiljaa.
Opettaja kohautti olkapäitään ja työnsi leukansa eteenpäin, antaen pojalle mitä selvimpiä viittauksia: "Teidän Armonne, olkaa niin armollinen, pyydän nöyrimmästi, teidän Armonne! – niin pitää sanoa."
Mutta Pavel seisoi ristissä käsin sormiaan rutistaen; hänen rintansa kohoili kiihkeästi ja kyynelettömien nyyhkytysten väliltä kuului vielä kerran: "Lähettäkää minut!"
Paroonitar kääntyi opettajan puoleen: "Se näyttää häneen vaikuttavan".
"Se tekee häneen erinomaisen vaikutuksen. Teidän Armonne on osunut oikeaan tehdessään tuon viisaan päätöksen…"
"Päätöksen? Mistään päätöksestä ei ole puhettakaan."
Vastaväitettä huomioon ottamatta jatkoi opettaja: "Tuo viaton lapsi voi paremmin kuin kukaan muu vaikuttaa hänen mieleensä, lapsi…"
"Lapsi", keskeytti paroonitar, "on luostarin ylpeys ja kaikkien lemmityinen."
"Niin juuri, teidän Armonne!.. Ja mikä olisikaan tuolle turmeltuneelle pojalle terveellisempää ja kehottavampaa kuin nähdä hyvinkasvatettua sisartaan, nähdä hänen hyvää esimerkkiään, kuulla hänen varotuksiaan?"
"Ehkä", vastasi vanha rouva miettivästi. "Koetetaanhan Jumalan nimessä… Viimeinen keino. Jos tämä pettää, silloin – uskokaa sanani: seuraavasta rikoksestaan hän ei enää suoriudu minun kanssani, vaan saa tekemistä piirioikeuden kanssa."
"Kuuletko mitä hänen Armonsa sanoo?" huusi opettaja ja Pavel mutisi hajamielisesti: "Kyllä". Itse asiassa hän ei kuitenkaan tiennyt oliko enää ylipäätään puhuttu mitään siitä alkaen, kun hänessä oli herätetty toivo Miladansa mahdollisesta jälleennäkemisestä. Hänen vuosikausia kyteneen ikävöimisensä päämaali oli noin äkkiä lähestynyt; hänen kiihkein toivonsa, josta hän oli tuhat kertaa kirvelevin mielin luopunut, täyttyi näin odottamattomalla tavalla. Hänen sydämensä hypähti riemusta; ilonhuuto, jota hän ei enää voinut tukehuttaa, tunkeutui hänen kurkustaan ja kantapäillään pyörähtäen hän virkkoi: "Ja nyt minä menen Miladan luo!"
"Seis!" huusi paroonitar. "Oletko päätön? Noin suoraapäätä ei sentään mennä Miladan luo. Nyt lähdet kotiin ja lauvantaina tulet linnaan saadaksesi kirjeen rouva johtajattarelle. Sen viet sitte sunnuntaina luostariin, jolloin ehkä saat nähdä sisaresi."
"Varmaan! Aivan varmaan saan hänet nähdä, kunhan vaan kerran pääsen sinne!" sanoi Pavel vetäen vaistomaisesti hihansa ylös.
"Älä luota liiaksi itseesi!" huomautti paroonitar. Hän oli väsynyt seisomiseen ja aikoi taasen istuutua entiselle paikalleen. Silloin juoksi Pavel luo, työnsi rouvan nopeasti syrjään ja tempasi nojatuolin kynttiläkruunun alta toiseen paikkaan. "Nyt", huusi hän, "nyt istukaa!"
Vanha rouva oli vähällä kaatua saadessaan levähdyspaikan sijasta sysäyksen. Pelosta huudahtaen tarttui hän mitä syvimmällä kunnioituksella tarjottuun opettajan käsivarteen. Habrecht talutti armollisen rouvan paikoilleen ja pui suuttumuksesta kuohuen nyrkkiä Pavelille.
"Mitä sinä teet? Mikä päähäsi pälkähtikään – lurjus!"
Pavel osotti rauhallisesti kynttiläkruunun kannatusnyöriä:
"Hänhän kuolee, jos tuo nauha katkeaa", sanoi poika.
"Aasi, pöllöpää! – Pois täältä, ulos!" huusi Habrecht ja poika totteli, tuhlaamatta aikaa hyvästelyihin.
Paroonitar rauhottui vähitellen ja sanoi:
"Hän on hirmuisen typerä, mutta hänellä oli ainakin hyvä aikomus."
"Siitä ei ole epäilystäkään", sanoi opettaja. – "Kunpa vaan teidän
Armonne ei olisi niin kovin pelästynyt!"
"Mitä vielä, se ei mitään tee." Paroonitar veti esille nenäliinansa ja paineli sillä otsaansa. "Paljoa pahempi, paljoa pahempi on, että olen kerran taasen ollut epäjohdonmukainen… Kuinka usein olenkaan päättänyt: pysyn järkähtämättömänä, minun Miladani ei saa enää nähdä veljeään – ja nyt lähetän hänet itse tytön luo!.. Ei enää tahdonvoimaa, ei lujuutta, vain pieni ulkonainen tapaus ja – lujinkin päätökseni luhistuu murskaksi."
"Se johtuu vanhuudesta, teidän Armonne", keskeytti Habrecht rakastettavan anteeksiantavalla äänellä. – "Sille ei teidän Armonne voi mitään… Ihminen muuttuu. Ajatelkaahan vaan, teidän Armonne! Hampaatkin, joilla nuoruudessa särimme kovimmatkin pähkinät, katkeavat vanhuudessa leipäviipaletta purressamme."
"Vastenmielinen vertaus", vastasi paroonitar. "Säästäkää minua, opettaja, noin vastenmielisiltä vertauksilta!"
VII
Lauvantain ja sunnuntain välisenä yönä ei Pavel saanut rahtuakaan unta. Hän makasi kuin kuumeen houreissa kuvitellen lakkaamatta että joku tulisi sisään ja riistäisi häneltä tuon kirjeen, jonka paroonitar oli illalla lähettänyt ja joka hankkisi hänelle pääsön luostariin. Jospa linnanrouva muuttaisikin mieltään ja katuisi hyvyyttään… Pavel vääntelihe kurjalla vuoteellaan ja teki hurjia päätöksiä sen mahdollisuuden varalta, että pelkonsa toteutuisi.
Vihdoin valkeni aamu, mutta Pavel ei voinut vieläkään täydelleen rauhottua. Ja kello 4 aikaan seisoi hän kaivon luona, peseytyi kiireestä kantapäähän, puki päälleen paidan ja housut sekä takin, jota oli tuntuvasti siistitty. Sen kuluneimmassa paikassa, aivan sydämen kohdalla, upeili kirjava tilkku, kämmenen kokoinen kankaanpala, joka oli jäänyt tähteeksi Vinskan uutta röijyä leikatessa. Pavel päätti ratkoa sen irti ja lahjottaa pikku Miladalle, jos se miellyttäisi tyttöä yhtä paljon kuin häntä itseään.
Näin hän läksi matkalle iloisena ja reippaana kohtaamatta koko kylässä ainoatakaan elävää sielua liikkeellä. Linnanpuutarhan muurin hän sivuutti tavallista nopeammin ja alkoi nousta vuorenrinnettä, sydämessä yhä tuo hiljainen pelko: kunpa vaan ei kukaan tulisi jälestäni ja veisi minua takaisin!
Saavuttuaan sille kohdalle, josta lähes kaksi vuotta takaperin oli katsellut sisartaan kulettavien vaunujen jälkeen, hengitti hän vapaammin. Poika muisteli miten kauniisti kaupungin tornit olivat silloin välkkyneet. Tänään ne olivat syyssumun peitossa. Ja vainioilla, jotka silloin olivat upeilleet kesäisessä vihreydessään, näkyi nyt auran kääntämiä harmaita multaviiluja metallinkiiltoisine pintoineen. Hän astui eteenpäin, kadotti usein päämaalin silmistään, mutta seurasi sitä kuitenkin eläimen vaistolla; mieleensäkään ei johtunut että hän voisi eksyä.
Kolme tuntia astuttuaan kuuli hän kellon lyöntiä jostakin kirkontornista ja saapui pian sen jälkeen esikaupunkiin.
Edessään oli silta, jonka alitse kuohui mahtava virta. Pavel ei ollut tiennyt että niin suuria vesiä on olemassakaan. Ja tätä ihmettä, joka häntä nyt hämmästytti, saa Milada ihailla joka päivä, ajatteli Pavel tuntien samalla sekä ylpeyttä että kunnioitusta sisartaan kohtaan.
Sillankorvalla istui vanha omenia myyskentelevä vaimo. Milada varmaan syö omenia yhtä mielellään kuin ennenkin – mitäpä jos veisi niitä hänelle pari kappaletta? Myyjätär kääntää selkänsä häneen päin ottaakseen lisiä varastolaatikostaan, helppo olisi tuosta siepata pari omenaa. Otanko vai enkö? – Sisäinen ääni varottaa: varastettu tavara ei sovi enää Miladalle… Poika seisoo empien.
Silloin kääntyy vanhus, näkee hänet, kiittää tavaroitaan ja kehottaa häntä ostamaan.
"Minulla ei ole rahaa", sanoo Pavel hitaasti.
Myyjättären ystävällisyys katoaa tuossa tuokiossa ja hänen kehotuksensa kuuluu nyt: "Ellei sinulla rahaa ole, niin laittau tiehesi!"
Tuo on taasen tuttua ääntä, se tuntuu Pavelista melkein kodikkaalta ja hän kysyy tuttavallisesti tietä luostariin.
"Mitä sinä luostarissa?" mutisee nainen. "Olisit tullut eilen.
Lauvantaisin siellä köyhille jaetaan."
Pavel valehtelee, itsekään syytä tietämättä, sanoen tuntevansa tuon asian varsin hyvin, uudistaa kysymyksensä ja kulkee tiedon saatuaan erästä taloa kohti, joka kohoaa torin laidasta kuin mikähän keltaiseksi kalkittu jättiläislaatikko. Rakennuksen ikkunat ovat silmäänpistävän pienet ja sivulla on kapea portti, jolle johtaa muutamat alaspäin laskeutuvat porras-askeleet. Kauvan seisoo hän neuvottomana sen edessä, koputtaa vihdoin ja tarttuu ovenkahvaan, mutta ovi pysyy liikkumattomana eikä kukaan näytä huomaavan hänen koputustaan. Joukko pieniä poikia saapuu paikalle; muuan niistä juoksee portaita alas, ripustautuu kellonnuoraan, päästää sen äkkiä takaisin kimpoamaan ja juoksee pois. Rakennuksen sisältä kuuluu soittoa, joka ei ota ensinkään tauotakseen, portti avautuu, Pavel astuu sisään ja joutuu taasen suletun oven eteen. Siinä on kuitenkin lasi-ikkuna, josta näkyy etehinen. Sen jotenkin matalaa holvikattoa kannattavat vapaastiseisovat pylväät ja seinissä näkyy kosteita täpliä. Samalla tulee näkyviin muuan nunna, tarkastaa tulijaa ja kysyy ankarasti: "Minkätähden soitat niin kovasti? Mitä tahdot?"
"Miladaa", änkytti Pavel. Äkkiä johtui hänen mieleensä että hän oli saman katon alla kuin Milada ja hän oli menehtyä kärsimättömyydestä. "Missä hän on?" huusi poika.
"Ketä tarkotat?" kysyy nunna. "Ei täällä ole ketään Milada nimistä, olet varmaankin erehtynyt."
Hän aikoo jo käskeä Pavelin poistumaan, kun tämä muistaa hallussaan olevan taikakalun ja ojentaa kirjeen.
Nunna tarkasti hetkisen päällekirjotusta. "Vai niin", sanoi hän. "Lapsukaiseni, sinun sisartasi sanotaan meillä Mariaksi. Et voi häntä nyt tavata, hän on kirkossa."
Pavel selitti että hänkin tahtoo kirkkoon, ja sitä sanoessaan ilmausi hänen kasvoilleen niin päättäväinen ja pahansävyinen ilme, että ovenvartijanunna pelästyi. Hän koetti selittää pojalle että hänen piti odottaa kunnes messu loppuu, vei hänet erääseen etehisen vieressä olevaan huoneeseen, jätti sinne yksin ja sulki oven.
Täällä oli hän nyt vankina. Synkässä huoneessa oli vain yksi ovi, mutta sen sijaan kolme raskailla, kaarevilla rautaristikoilla varustettua ikkunaa. Niistä näkyi hedelmäpuiden ympäröimä leikkikenttä, jonka keskellä seisoi vanha säänpurema pyhänäidin muistopatsas, päässä kirjava kukkasseppele, ja Pavel ajatteli heti ettei kukaan muu kuin Milada ollut sitä punonut… Kunpa hän vaan tulisi ja tulisi pian, kunpa messu pian loppuisi!.. Kello kilahti – nyt tapahtuu pyhä toimitus: leipä ja viini muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Pavel lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti: "Hyvä Jumala, lähetä sisareni luokseni!" Hän ikävöi, toivoi ja odotti – kellot olivat jo aikaa soineet viimeiseen siunaukseen, mutta tyttöstä vaan ei näkynyt eikä kuulunut. Hänen ympärillään oli hiljaista ja äänetöntä kuin tyhjässä kirkossa. Puutarhassa hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, etehisestä ei kuulunut ei ääntä eikä askeletta. Pavel heittäytyi ovea vasten koputtaen käsin ja jaloin niin kauvan kuin jaksoi. Turhaan, ei kukaan tullut häntä vapauttamaan. Väsyneenä ja onnettomana hän heittäytyi lattialle suuren pöydän eteen, joka muutamain seiniä pitkin asetettujen tuolien kera oli huoneen ainoana kalustuksena.
Hän ei tule, hän ei tule ja minut on lukittu ja unhotettu tänne – näin hän ajatteli itsekseen, alussa suuttuen ja kauhistuen, lopulta tylsästi välttämättömyyteen alistuen. Hänen päänsä kävi yhä raskaammaksi, silmänsä ummistuivat ja hän nukahti. Pavel vaipui niin syvään ja sikeään uneen, ettei herännyt äkkiä avautuvan ovenkaan kolinasta, vaan tuli tajuihinsa vasta kun pari pientä käsivartta kietoutui hänen ympärilleen ja rakas ääni huudahti riemuiten:
"Pavel, Pavel; oletko vihdoinkin täällä?"
Poika avasi silmänsä, nousi pystyyn – katseli, punastui, olisi mielellään sanonut jotain, vaan ei kyennyt – halusi sulkea hänet syliinsä, vaan ei rohennut. – Kauniiksi ja ihanaksi oli hän sisartaan kuvitellut, mutta ei koskaan niin ihanaksi, kuin hän todellisuudessa oli!
Tyttö oli puettu tummansiniseen pukuun, joka kuosiltaan muistutti pitkää papillista kauhtanaa, ja rinnassa hohti hopeinen risti. Vaaleat hiukset oli punottu palmikolle, joka ulottui aina vyötäisiin, mutta otsalla, ohimoilla ja niskassa pistäytyi esiin pieniä kiharaisia kultakutreja ympäröiden kasvoja sädekehän tavoin.
Yhä aremmaksi kävi Pavelin ihailu, hänen silmänsä samentuivat äkkiä ja hän kohotti käsivartensa painaen sitä kasvojaan vasten.
Pienokainen katseli hetkisen neuvotonna tuota outoa tervehdystapaa, mutta pian hän syleili uudestaan veljeään ja nuo hyväilyt karkottivat pojasta sen vierottavan tunteen, mikä oli ensi hetkenä häneen hiipinyt. Hän istuutui, otti tytön syliinsä, suuteli ja hyväili häntä ja antoi hänen kertoa itsestään, tahtoipa mitä tarkimmin tietää miten hän eli, mitä teki, mitä oppi, ja ennen kaikkea kuitenkin mitä sai syödäkseen. Poikaa ihmetytti että tyttö pani niin vähän arvoa viimemainitulle asialle eikä näyttänyt välittävän mistään muusta niin paljo, kuin siitä että olisi paras lapsi koko luostarissa ja että muutkin sen tunnustaisivat.
"On vaikeata olla paras, kun täällä on niin paljo hyviä lapsia, mutta se minä kuitenkin olen!" sanoi hän, katsoi iloisesti ylös ja huudahti, pikemminkin asiasta vakuutettuna kuin sitä kysyen: "Sinähän olet myöskin hyvä?"
"Minäkö?" vastasi Pavel täynnä rehellistä ihmettelyä. – "Miten minä olisin hyvä?"
Hellittämättä ristissä olevia käsiään hänen kaulansa ympäriltä oikasihe tyttö taaksepäin ja katsoi häntä silmiin sanoen:
"Miten sinä olisit hyvä? – Aivan niinkuin – niinkuin ollaan oikein hyviä; ei tehdä mitään vääryyttä… Ethän sinä toki tee mitään väärää?"
Poika pudisti päätään, koetti irtautua ja varsinkin karttaa hänen katsettaan. "Minkätähden en tekisi vääryyttä?" mutisi hän, "eihän sitä kuitenkaan tule ilman aikaan."
"Ja mitä vääryyttä sinä sitten teet?"
"Mitäkö vääryyttä?.. Otan ihmisiltä heidän tavaroitaan…"
"Mitä tavaroita?"
"Mitäpä noista kyselet? – Mitä muuta kuin mitä olen aina ottanut: hedelmiä, tai nauriita, tai puita…"
Tuskallisesti mutta yhä vielä epäillen huusi pienokainen: "Silloinhan sinä olet varas!"
"Niin olenkin."
"Se ei ole totta! Sano ettei se ole totta, ettet ole huono! Jumalan tähden, sano, sano…"
Tyttö uhkasi ja hyväili hämmästyen suuresti kun Pavel puolustuksekseen sanoi: "Miksen minä olisi huono? Ovathan vanhemmatkin olleet huonoja."
"Juuri sentähden!" huusi tyttö. "Etkö ymmärrä? – Juuri sentähden olen paras koko luostarissa ja sinun täytyy olla paras koko kylässä… jotta hyvä Jumala antaisi vanhemmille anteeksi, jotta heidän sielunsa tulisivat vapahdetuiksi… Ajattele isän sielua, missä se nyt on…"
Hänen rusottaville poskilleen levisi ohimenevä kalpeus. "Meidän täytyy aina rukoilla", jatkoi hän, "yhä rukoilla ja tehdä hyviätöitä ja jokaista hyväätyötä tehdessämme sanoa: 'kiirastulessa palavan sieluraukan puolesta'".
Syvimmällä myötätuntoisuudella yhtyi Pavelkin puheeseen: "Niin, varmaankin se palaa".
"Oi taivaan Jumala!.. Ja tiedätkö, mitä minä luulen?" kuiskasi pienokainen. – "Kun olemme pahoja, silloin se palaa vielä tulisemmin, sillä Jumala ajattelee että se johtuu siitä huonosta esimerkistä, jonka lapset ovat saaneet…" Tyttö keskeytti puheensa, nyyhkytti muutamia kertoja, jonka jälkeen hänen silmänsä rävähtivät selälleen ja hän tuijotti veljeensä intohimoisen tuskallisesti. Äkkiä hän tarttui molemmin käsin veljensä päähän, painoi kasvonsa hänen kasvojaan vasten ja kysyi:
"Miksi varastat?"
"Oi", vastasi poika, "päästä minut irti!"
Tyttö puristautui yhä lähemmäksi ja huudahti jälleen rukoilevasti: "Sano, sano!" Ja kun veli ei mitenkään tahtonut puuttua puheeseen, alkoi hän arvailla: "Ehkä sinä varastat nälän tähden… Sinun on kenties usein nälkä?"
Pavel hymyili rauhallisesti: "Minun on aina nälkä."
"Aina!"
"Minä en sitä kuitenkaan aina ajattele", sanoi hän rauhottavasti, kun Milada puhkesi valituksiin tämän vastauksen johdosta. Mutta tyttönen ei enää häntä kuunnellut, vaan juoksi itseään soimaten huoneesta ulos.
Pian hän näyttäytyi jälleen, mukanaan maallikkosisar, joka toi kukkurallisen lautasellisen lihaa ja leipää. Se asetettiin pöydälle ja Pavelin käskettiin ruveta syömään.
Hän teki tarjoumukselle kunniaa ja söi nopeaan, mutta tuli hämmästyttävän pian kylläiseksi.
"Siihenkö se nälkäsi supistuikin?" kysyi nuori luostarinpalvelijatar katsoen häneen ystävällisesti iloisine silmineen. "Et ole ruokaan tottunut, tulet pian kylläiseksi, tunnen tuon vanhastaan. Mistä hän tuleekaan ja ken hän on?" kysyi hän Miladaan kääntyen.
"Kotoa", vastasi tämä, "hän on minun veljeni."
"Aivan niin, Kristuksessa on jokainen köyhä veljemme!"
"Sitä en kuitenkaan tarkota, vaan hän on todellinen veljeni!" vakuutti Milada, suuttuen kun sisar häntä varotti ensiksikin suuttumasta ja toiseksi edes leikilläänkään valehtelemasta.
"Mutta minähän en valehtelekkaan, sisar Philippine! Kysykää kunnianarvoisalta Äidiltämme, kysykää ovenvartija-sisarelta!" kiihkoili lapsi. Mutta luostarinpalvelijatar vastasi:
"Olkaa rauhallinen, Maria neiti; älkää olko paha, ette ole enää pitkään aikaan ollut paha. Ei pidä palata vanhoihin vikoihinsa, muuten minun täytyy siitä ilmoittaa; tiedättehän että minun täytyy ilmoittaa."
Samassa hän otti reippaasti lautasen pöydältä, nyökäytti päätään ystävällisesti lapsille jäähyväisiksi ja meni.
"Hän ei tahdo uskoa, että olen sinun veljesi", sanoi Pavel hetken päästä.
Milada painoi jälleen poskensa hänen poskeaan vasten ja kuiskasi korvaansa: "Ehkä hän sen kuitenkin uskoo".
"Uskoo kuitenkin?.. Minkätähden hän sitte käyttäytyi noin?.. Ja mikset sanonut sitä hänelle selvemmin? Miksi vaikenit heti?.. Minä vaikenen silloin, kun olen oikeassa, koska minua ilahuttaa että ihmiset ovat niin typeriä ja minä voin itsekseni ajatella: te hölmöt! – Mutta sinä et vaikene samasta syystä."
"Niin, minä! Minäkin vaikenen, en kuitenkaan uppiniskaisuudesta ja ylpeydestä niinkuin sinä, vaan nöyryydestä ja itsenivoittamisesta." Hänen rintansa kohosi ja hänen pienet kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä – "että taivaan enkeleillä olisi minusta iloa."
Hyvillään siitä ihastuksesta, millä veljensä häntä katseli, jatkoi Milada. "Pavel, minä en saa kirjoittaa äidillemme, vaan kirjota sinä; kirjota että alituiseen rukoilen hänen puolestaan enkä tahdo mitään muuta kuin tulla pyhäksi… Niin … ja kirjota että huolehdin hänestäkin ja että teen joka päivä hänen puolestaan ainakin yhden hyväntyön… Entäs sinä, Pavel?" sanoi tyttö tarttuen veljeään olkapäihin. "Mitä sinä teet äitimme puolesta?"