Kunnanlapsi

XIX

Ne viestit, joita Pavel sai kaupungista, olivat mieltä lannistavia. Paroonitar käski sanoa ettei hän vielä voisi saada tavata sisartaan, syyt hän saisi kuulla myöhemmin ja niinkauvan tyytyä kohtaloonsa.

Pian senjälkeen saapui Miladalta kirje, jossa hän pyysi Pavelia lykkäämään sinne tulonsa tuonnemmaksi. Mitä sydämellisimmin hän kiitti etukäteen tämän pyyntönsä täyttämisestä, käski hänen odottaa kevääseen, vakuutti voimistuvansa päivä päivältä ja lopetti kertomalla että hänen nunnaksi vihkimisensä, josta hän niin sanomattomasti iloitsi, tapahtuisi toukokuussa.

Pavelin täytyi siis pysyä alallaan, ja hän pysyi, niin vaikealta kuin se tuntuikin. Ainakin kerran viikossa hän meni linnaan kysymään oliko paroonitar tullut kotiin, ja sai säännöllisesti kieltävän vastauksen. – "Eikö hän ole edes kirjottanut?" – "On kyllä – toimenpiteistä, jotka viittaavat että hänen siellä oloaan tulee vielä jatkumaan."

Slavan kihlauksen johdosta, josta paroonittarelle asiaankuuluvasti ilmotettiin, oli tämä lausunut mielihyvänsä, myöntänyt tytölle vapautuksen palveluksestaan ja antanut hänelle lahjaksi rahasumman, joka ei ainoastaan riittänyt hääkustannuksiin, vaan josta jäi vielä sievonen summa talouttakin varten. Tuon kaiken hän teki koska Slava, vaikka nuoruudestaan asti orpo ja oman onnensa nojaan heitetty, kuitenkin oli aina käyttäytynyt siivosti ja saattoi nyt puhdasmaineisena astua alttarin eteen.

Kolmantena sunnuntaina pääsiäisestä vietettiin heidän häänsä. Pavel oli nuodepoikana. Hänelle oli tuo päätös tuottanut taistelua, mutta hän käyttäytyi ryhdikkäästi ja oli ylpeä saavuttamastaan voitosta. Seppä Anton oli morsiamen isänä, Vinska äitinä. Viimemainittu oli suuresta leskenhunnustaan huolimatta kauniimpi kuin itse morsian. Kirkkoherra piti harvinaisen lämpimän vihkiäispuheen, ja kunnioitti vastavihittyjä olemalla läsnä hääaterialla ravintolassa. Tohtori, tilanhoitaja, metsäherra, kunnanesimies ja muutamat suurtalolliset tulivat onnittelemaan ja vastaanottamaan nuoren pariskunnan kiitoksia heidän kotiinsa lähetetyistä lahjoista. Kaikki suoriutui ilman melua, yksinkertaisesti ja perin hienosti.

Syötyä tanssittiin, ja nyt tapahtui jotain merkillistä. Virgil, joka moneen vuoteen tuskin oli kyennyt liikkumaan muuten kuin ryömimällä, alkoi jokseenkin samassa ijässä olevan naisen kanssa tanssia "redowatskaa". Kun soittajat hänen pyynnöstään virittivät tuon jo aikoja sitte hylkiölle joutuneen sävelen, kirkastuivat kaikkien läsnäolevien vanhain ihmisten kasvot. Miehet nousivat paikoiltaan, kukin viittasi "omansa" luokseen, ja nyt he tarttuivat toistensa käsnäisiin käsiin ja riensivät Virgilin ja hänen harmaahapsisen "tyttönsä" jälessä. Kerran taasen yhtyivät toisiinsa monet vanhat pariskunnat, jotka pitkiin aikoihin eivät olleet tunteneet toisiaan kohtaan muuta kuin vihaa tai välinpitämättömyyttä. Monen kuihtuneen naisen huulilla väreili ujo hymy, monen vakavan miehen silmä säihkyi elämänhalua. Rakasta redowaansa tanssiessaan he muistelivat niitä päiviä, jolloin olivat nuoria ja rakastivat toisiaan, ja tanssivat tanssinsa loppuun lastensa ja lastenlastensa taputellessa käsiään.

Moni kaunis tyttö oli jo vilkunut Paveliin kysyen: "Mikä sinua vaivaa? Etkö osaa tanssia?"

"En tiedä", vastasi hän. "En ole vielä milloinkaan koettanut."

"Niinpä koeta nyt!"

Mutta sitä hän ei tahtonut, sillä hän ei halunnut mistään hinnasta tehdä itseään naurettavaksi noin suuressa seurassa. Ja siinä päätöksessään hän pysyi lujana, taipumatta edes Slavan rukouksiin, joka välttämättä olisi halunnut tuona kunniapäivänään edes kerran tanssia hänen kanssaan.

Pavelin esimerkkiä seurasi Vinska. Hän uhkasi jättää koko juhlan, kun tunkeilevin kosijansa koetti väkisin saada hänet permannolle pyörimään. Pavelin kanssa hän vaihtoi sanan silloin tällöin; edellinen ei tosin ollut ystävällinen, mutta kuitenkin rauhallinen, jälkimäinen taas syvästi kiitollinen siitä, että toinen oli tehnyt enemmänkin kuin anteeksi antanut – että oli unohtanut.

Ja unohtanut hän olikin. Samalla kun hänen rakkautensa Vinskaan sammui, samalla sammui myöskin muisto hänen tuottamistaan tuskista. Ja kun hänen oli onnistunut voittaa tuo ensimäinen rakkautensa, joka oli hänen olentonsa sisimpään sopukkaan juurtunut, hänen itsensä kanssa kasvanut ja varttunut, miksei hän silloin voisi tukahuttaa tuota toistakin, joka oli vain yhden yön hänen elämänpuussaan kukkinut? – Vielä pari tuskallista hetkeä, ja hän oli ainaiseksi vapaa ihminen – yksinäinen ja vapaa. Kaikki näytti tänään yhtyvän tätä hänen päämääräänsä edistämään. Päivä ei ollut ainoastaan Arnostin ja Slavan kunniapäivä, vaan samalla hänenkin. Ensimäisen kerran elämässään oli Pavel vertaisena saman katon alla paraimpien paikkakuntalaisten kanssa. Arvossapidetyt talonpojat tervehtivät häntä, metsäherra puhui kauvan hänen kanssaan miltei isällisellä suopeudella, kirkkoherra kysyi hänen ajatustaan muutamassa maatalousasiassa, seppä tahtoi välttämättä julkisesti kertoa lokomobiilihistorian ja luopui siitä vain Vinskan tähden. Arnost vakuutti hänelle ääneen ja innokkaasti kiitollisuuttaan ja ikuista ystävyyttään.

Kunnanlapsi liikkui kunnioituksen ja hyväntahtoisuuden ilmapiirissä ja nautti siitä jokaisella hermonpäällään, sitä innokkaammin kuin hiljainen ääni sisässään kehotti: iloitse tästä hetkestä, se kenties ei enää milloinkaan uudistu! Kunnioitus ja hyväntahtoisuus loppuvat, kun äitisi palaa… Ja hän voi tulla huomenna – kuka tietää vaikka olisi jo tullut. Kenties tapaat hänet kotonasi sinne palatessasi, omasta huoneestasi, oman lietesi äärestä…

Silloin hän tunsi keskellä hiljaista, surunvoittoista onneaan voimakkaan halun: lähde pois! Jätä mökki ja pelto äidille ja mene itse kauvas maailmaan, vieraitten ihmisten keskuuteen, jotka eivät tiedä mitään sinusta ja vanhemmistasi. Opi ja tule joksikin – tosin myöhemmin kuin muut, mutta enemmän kuin muut.

Nuo ajatukset tarttuivat häneen, ne saattoivat häntä kotiin, olivat viimeiset silmänsä ummistaessaan ja ensimäiset herätessään.

Mutta aamulla, mennessään katsomaan syksyllä istuttamiaan kirsikkapuita, joista useimmat jo yltyleensä kukkivat, ja mittaillessaan peltoaan, jossa ensimäinen hänen kylvämänsä laiho vihannoi, hän tunsi että ero kuitenkin olisi katkera. Ja jos hänen sisarensa ja Habrecht tietäisivät näistä pakoajatuksista, mitähän he sanoisivat? —

"Vähäväkinen jääköön omaan pieneen piiriinsä ja koettakoon hiljaa ja vaatimattomasti vaikuttaa kokonaisuuden hyväksi."

Sekin oli yksi noita hänen ystävänsä lausuntoja, jotka olivat langenneet kalliopohjalle. Mutta nyt ei hänen sielunsa enää ollut hedelmätöntä kalliota, vaan hyvää maata, jossa siemen iti ja nousi rehevälle oraalle.

Hänet herätti äkkiä mietteistään ääni, joka huusi Pavelin nimeä. Luokseen juoksi muuan linnan tallipojista, huitoi jo kaukaa kättään ja huusi: "Rouva paroonitar on lähettänyt sanan, että sinun pitää heti mennä hänen luokseen kaupunkiin, sinun pitää lähteä hevosella!"

"Voinhan kävelläkkin", vastasi Pavel, joka hämmästyksestä, ilosta ja pelosta vuoroin kylmeni, vuoroin kuumeni. "Minkätähden juuri hevosella?"

"Että pikemmin olisit perillä, sentähden kai. Joudu, joudu; hevosta jo valjastetaan!"

Kiireesti muutti Pavel pukua ja riensi linnaan. Ajopelit jo häntä odottivat; pari oivallista työhevosta pienten keveäin vainujen eteen valjastettuina veivät hänet huimaa vauhtia kaupunkiin, luostarinportin eteen, jossa ovenvartijatar otti hänet vastaan sanoen:

"Vien teidät rouva paroonittaren luo".

"Onko sisareni hänen luonaan?.. Kuinka sisareni voi?" kysyi Pavel miltei tyrmistyneenä.

Nunna ei vastannut mitään, vaan astui hänen edellään portaita ylös kuvilla koristetun käytävän läpi, jonka loppupäässä, vastapäätä tummaa kaksoisovea, riippui ristinpuuhun naulitun luonnollisen kokoinen kuva.

"Kuinka sisareni voi?" kysyi Pavel uudestaan.

Ovenvartijatar osotti lunastajan orjantappuraista päätä sanoen: "Ajatelkaa hänen kärsimyksiään", avasi oven ja käski hänen astua sisään. Pavel seurasi kehotusta ja joutui suureen, salintapaiseen, juhlalliseen huoneeseen, jossa seisoi paroonitar ja johtajatar, vanha rouva ystävänsä käsivarteen nojautuneena.

"Herran rauha!" sanoi johtajatar. Paroonitar aikoi puhua, mutta ei kyennytkään, vaan heltyi kyyneliin.

Pavelkaan ei saattanut muuta kuin änkyttää: "Jumalan tähden, Jumalan tähden, mikä sisartani vaivaa?.. Onko hän sairas?"

"Hän on tervehtynyt", vastasi johtajatar. "Mennyt ikuiseen iloon."

Pavel tuijotti häneen, katseessa sellainen tuskan ja suuttumuksen säihky, että johtajatar ehdottomasti antoi kauniiden, levollisten silmiensä vaipua.

"Mitä se merkitsee?" huusi Pavel tuskissaan.

Silloin vanha pieni rouva irtautui voimakkaan ystävättärensä käsivarresta ja astui hänen luokseen horjuvin askelin, vapisevat kädet ojennettuina. "Pavel raukka", nyyhkytti hän, "sisaresi on kuollut; rakas lapseni on mennyt pois ennen minua, minua vanhaa, väsynyttä."

Polvensa huojuivat, hän oli kaatumaisillaan; Pavel otti hänestä kiinni ja vanha linnanrouva itki hänen rintaansa vasten nojautuneena.

Pavel talutti hänet varovasti nojatuolin ääreen ja auttoi siihen istumaan; sitte hän kääntyi, koko ruumiiltaan vavisten, johtajattaren puoleen: "Minkätähden sisareni kirjotti minulle että hän tulee päivä päivältä terveemmäksi?"

"Hän luuli niin, ja me annoimme hänen olla siinä luulossa, kunnes tuli aika valmistaa häntä viimeistä Herran pyhää ehtoollista vastaanottamaan"… Johtajatar vaikeni.

"Valmistaa", toisti Pavel painaen kätensä kuivia, hehkuvia silmiään vasten. "Hän on siis tiennyt kuolevansa?"

Johtajatar nyökkäsi myöntävästi.

"Eikö hän ole sanonut tahtovansa nähdä minua, ei ole sanonut: tahdon vielä kerran nähdä veljeni? – Rouva paroonitar!" huusi hän korotetulla äänellä vanhukselle. "Eikö hän ole sanonut tahtovansa vielä kerran nähdä veljeänsä?" —

"Hän on sinulle lausunut tuhannet ja jälleen tuhannet terveiset ja siunaukset, mutta nähdä sinua ei hän enää pyytänyt", kuului vastaus. Johtajatar puuttui puheeseen:

"Hän oli irtaantunut kaikesta maallisesta, hän kuului jo taivaaseen… Hän näki viimeisinä hetkinään sen olevan avoinna, näki Jumalan kirkkaudessaan ja kuuli enkelein riemulaulut, jotka lausuivat hänet tervetulleiksi autuaiden asumuksiin."

"Milloin hän kuoli?" sai Pavel vaivoin kysytyksi.

"Eilen illalla."

Eilen illalla – jolloin hän oli juhlimassa, jolloin hänen ajatuksensa olivat niin kaukana sisarestaan! Raju epäluulo tarttui häneen: se ei ole mahdollista, se on aivan mahdotonta – ja hän huudahti: "Missä hän on?.. Viekää minut hänen luokseen!"

"Hän ei ole vielä pantu laudoille", esteli johtajatar, mutta Pavel ei ottanut vastaväitteitä huomioon ja hän, joka oli tottunut käskemään ja hallitsemaan, antoi myöten.

He astuivat portaita ylös toiseen kerrokseen ja kulkivat käytävän läpi, jonka molemmin puolin oli ovia. Erään semmoisen eteen seisahtui johtajatar. "Marian huone", sanoi hän syvästi liikutettuna.

Pavel ryntäsi esiin ja avasi oven… Valkoiseksi kalkitussa, rautaristikkoisilla ikkunoilla varustetussa, auringon valaisemassa kammiossa oli kapea sänky. Pääpuolessa paloi vahakynttilä rautaisessa jalassa ja toinen jalkapäässä. Vuoteen edessä oli polvistuneena kaksi rukoukseen vaipunutta nunnaa. Vuoteella makasi liinavaatteella peitetty, jäykkä, laiha ruumis. Johtajatar lähestyi sitä ja paljasti kuolleen kasvot.

Pavel kavahti taaksepäin, horjahti ja löi päänsä ovipieleen, jonka luokse jäi seisomaan ja vääntelihe kuin kidutuspenkissä oleva. Vihdoin viimeinkin tulvahtivat kyynelet hänen silmistään ja hän huusi: "Tuo ei ole minun Miladani, ei! Missä on Miladani?"

Häntä ei voinut kukaan rauhottaa, tuskansa ei lohdutuksesta vaimentunut.

Paroonitar kutsutti hänet luokseen, itki ja puhui Miladasta, eikä Pavelilla ollut sydäntä sanoa hänelle sitä, mitä alituiseen ajatteli: jos sisareni olisi ajoissa otettu luostarista pois, niin hän vielä eläisi; teillä olisi vielä lapsenne ja minulla valoisa esikuvani, kallein aarteeni.

Vanhan rouvan toivomuksesta jäi hän kaupunkiin hautajaispäivään saakka, harhaillen pitkin katuja ja joutilaisuuteen tottumattomana vaipuen sitäkin syvemmän surun valtaan.

"Milada, rakas sisareni!" sanoi hän itsekseen ja jäi monesti seisomaan ajatellen että jonkun täytyisi tulla hänen jälessään ja sanoa: "Käänny takaisin, hän elää, hän kysyy sinua! Pienet kokoonkurtistuneet kuolinkasvot, jotka näit, eivät olleet Miladan kasvot."

Kun sisarensa makasi kappelissa paareilla, sadan kynttilän valaisemana ja valkoiseen puettuna, valkoisilla ruusuilla peitettynä, ei häntä voinut kukaan taivuttaa astumaan ruumiin ääreen. – Vasta kun kirstu oli sulettu, kirstu joka kätki hänen Miladansa viimeiset jäännökset, heittäytyi hän sen yli ja rukoili, ei hänen puolestaan, vaan häntä.

Hautajaisissa saattoi vanhan linnanrouvan suru hänet miltei tunnottomaksi oman surunsa suhteen. Aivan murtuneena seisoi paroonitar lemmikkinsä haudan partaalla hiljaisella luostarin hautuumaalla ja antoi hautausmenojen päätyttyä nunnajonon kulkea ohitsensa heihin itse liittymättä. Vasta hetken päästä hän sanoi Pavelille:

"Vie minut nyt takaisin huoneeseni, ja mene sitte kotiin sanomaan linnalaisille että valmistavat kaikki kotiintuloani varten. Ja kunnollisesti – se on varmaankin viimeinen kerta, kun he minun tähteni vaivautuvat. Luulen että palaan kotiin ainoastaan kuolemaan."

Pavel ei koettanutkaan vastustaa hänen mietteitään. Hän tiesi että on parasta vaijeta silloin, kun vanhat henkilöt viittaavat lähestyvään kuolemaansa; lausunto oli vakavasti tarkotettu ja semmoisena se otettiin vastaankin.

Myöhään iltapäivällä saapui Pavel kylään. Kaikkein ensiksi hän kävi linnassa, jossa suoritti paroonittaren asian. Palvelijajoukko riensi paikalle, kun kuuli hänen tulleen; kaikki katsoivat häneen uteliaasti ja hän erosi heistä sukkelaan, peläten että kysyisivät Miladasta. Kadulla hän sai osakseen samallaista huomiota kuin linnassakin. Yksi ja toinen jäi seisomaan puhuakseen hänen kanssaan, mutta Pavel riensi ohi kiireisesti tervehtien.

Vinskan talon edustalla olevalla penkillä istui Virgil, joka Peterin

kuoleman jälkeen oli muuttanut tyttärensä luo asumaan. Hän viittasi

Pavelin luokseen. "Oletko vihdoinkin tullut?" huusi hän jo kaukaa.

"Koirasi olisi kuollut nälkään, ellen olisi ottanut sitä huostaani."

"Siihen olen luottanutkin", vastasi Pavel ja astui edelleen. Mutta

Virgil huusi kaikin voimin:

"Älä mene noin, odotahan! Vinskalla on jotain sanomista sinulle." Samalla astuikin Vinska jo ovesta ulos, meni Pavelin luo ja sanoi hänelle tuolla nöyrällä tavalla, jota hän nykyään aina käytti Pavelia puhutellessaan:

"Olemme kuulleet onnettomuudestasi … se surettaa meitä…"

"Anna olla, älä siitä", keskeytti Pavel.

"Sanohan hänelle se toinenkin asia!" huomautti Virgil kärsimättömästi.

Vinska punastui. "Rakas Pavel", sanoi hän, "rakas Pavel, äitisi on tullut!"

Pavel säikähti: "Missä hän on?.. Onko hän minun mökissäni?"

"Ei, hän ei ole tahtonut astua huoneeseesi, ennenkuin olisit itse läsnä. – Hän ei ole myöskään tahtonut tulla minun luokseni", lisäsi Vinska.

"Oletko pyytänyt häntä?"

"Pyysin hänen tulemaan tänne sinua odottamaan. Hän ei sitä tahtonut, vaan on asunut ravintolassa; mutta sinusta olen hänelle kertonut koko päivän, ja hän ei ole saanut vieläkään kylläänsä. Sitte hän meni tuonne ylös mökkiäsi katsomaan. Hän on siellä paraillaan."

Pavelista tuntui kuin olisi suuri jäälohkare pudonnut rinnastaan. "Hyvä", mutisi hän; "menenpä siis." Mutta siitä huolimatta hän ei liikahtanut paikaltaan. Hänen levoton, harhaileva katseensa kohtasi Vinskaa, joka oli jännitettynä tuijottanut hänen synkkiin kasvoihinsa. Pavel sanoi äkkiä: "Kiitän sinua, että olet pyytänyt hänet luoksesi".

"Ei kiittämistä", vastasi Vinska.

Molempien sydämet tykyttivät kuuluvasti, he lukivat selvästi toistensa sisimmät ajatukset. Vinska ei tavannut toisen sydämessä entistä rakkautta, vaan ei enää entistä vihaakaan; hänen omansa oli pohjia myöten täynnä raskasta, hyödytöntä katumusta, tietäessään että mitä oli Pavelia vastaan rikkonut, sitä ei voisi enää koskaan sovittaa.

Sanaakaan vaihtamatta he erosivat.

Pavel kulki hitaasti kyläkatua ylös. – Aurinko laski metsäisten kukkulain taakse, jyrkkinä ja tummina kohosivat havupuiden latvat punertavaa taivasta kohti. Hänen hiekkanummellaan näkyi jyrkkiä varjoja, ne levisivät pihalle, kiipesivät seinille ja katolle, himmensivät pienten ikkunaruutujen kimmellyksen ja ympäröivät erästä kookasta olentoa, joka seisoi pienen puutarhan edessä syventyneenä laskevaa päivänsilmää katselemaan.

"Äiti!" sanoi Pavel itsekseen – "äiti!"

Siinä hän oli, ryhdikkäänä ja suorana viimeisen kymmenen vuoden painosta huolimatta, murtumatta pitkän vankila-aikansa häpeästä. Pavel jatkoi matkaansa – vaan ei enää yksin! Kuiskaavien äänien ja hiipivien askeleiden hillitty suhina tunkeutui sanomattoman vastenmielisenä hänen korviinsa. Joukko uteliaita seurasi hänen kintereillään ollakseen läsnä äidin ja pojan ensi tapaamisessa. Hän ei katsonut taakseen, astuihan vaan eteenpäin, ulkonaisesti levollisena kohti kohtaloansa.

Äiti kääntyi, huomasi hänet ja silmänsä säihkyivät onnea, ylpeyttä ja ikävöimisen täyttymisen riemua. Mutta hän jäi paikalleen seisomaan pitkin sivuja riippuvin käsivarsin, hän ei poikaansa puhutellut.

"Herran rauha, äiti!" sanoi Pavel nopeaan ja hätäisesti. "Minkätähden jäätte oven eteen, astukaa sisään!"

"En tiedä saatanko niin tehdä", vastasi hän katsoen lakkaamatta poikaansa silmäyksin, joissa ilmeni rakkautta ja autuasta ihastusta, mikä virtasi valona ja lämpönä nuorukaista kohti. "En voinut ajatella että tapaisin sinut tällaisena, poikani" – hänen äänensä väreili syvää riemua – "tällaisena kuin olet. Enhän vaan tuottane sinulle häpeätä, Pavel?"

Poika tarttui äitinsä käteen: "Tulkaa, tulkaa, ja vielä kerran: Herran rauha!" Hän vei hänet huoneeseen ja näki äitinsä tekevän sisään astuessaan ristinmerkin. "Istukaa, äiti!" sanoi hän. "Minulla on teille paljo kertomista, paljo surullista…"

Äiti seurasi poikansa kehotusta, katsoi liikutettuna ja hämmästyneenä ympärilleen ja vastasi: "Tiedän jo edeltäkäsin, mitä aijot minulle sanoa: etten voi jäädä tänne. Se ei minua sureta – ainoastaan ilahuttaa että olen nähnyt sinut tällaisena… Ei voisi milloinkaan johtua mieleenikään, poikani, että tulisin sinun kiusaksesi, ja kun kirjotit: rakennan teitä varten mökin, silloin ajattelin: rakenna, rakenna vaan; mutta itsellesi – et minulle."

"Minkätähden olette niin ajatellut?"

"Kosket tarvitse minua täällä", vastasi hän rauhallisesti, vähimmälläkään tavalla syyttämättä. Mutta Pavel mumisi:

"Mitä tarkotatte?"

"Jos sinä näinä monena vuotena olisit kaivannut äitiäsi", sanoi hän rauhallisesti, "olisit aina joskus tahtonut häntä tavatakkin. Sitä et ole kuitenkaan milloinkaan tehnyt, ja niinpä olenkin tullut ainoastaan sentähden, kun en enää voinut elää sinua näkemättä, ja nyt menen jälleen pois, vielä tänään."

"Minne? Ettehän kuitenkaan voi vankilaan palata."

"En sinne, mutta sairashuoneeseemme, jossa olen sairaanhoitajattarena."

"Vai niin, äiti! Kuinka kauvan olette ollut?"

"Noin pari kuukautta jo."

"Mahtaa tuntua vaikealta olla noin huonojen ihmisten hoitajana?"

"Vaikealta ja helpolta; pahimmat tulevat usein paraimmiksi, kun joutuvat avun tarpeeseen … vaikeata tai helppoa, mitäpä sillä väliä? Minulla on siellä kotini, olen tyytyväinen. Oi Jumala, liiankin tyytyväinen!" – Hänen säteilevä katseensa kiintyi jälleen poikaansa käsittämättömällä rakkaudella. "Liiankin tyytyväinen nyt, kun olen sinut nähnyt, niin voimakkaana, niin kelvollisena, niin terveenä… Ja minun toinen lapseni, jonka he ovat antaneet Jumalan omaksi, jota en saa nähdä… Milada" – Pavel voihkasi – "onko hän jo pieni luostarinsisar?"

"Ei, äiti."

"Eikö?" Äiti säikähtyi poikansa synkkää katsetta. "Ei vielä?" mumisi hän kuivin huulin ja raskaasti hengittäen. "Eikö vielä pidetty ansiokkaana tähän kaikkein korkeimpaan armoon?"

"Oi, äiti", huudahti Pavel, "mitä puhuttekaan? – Eikö ansiokas? Hän oli pyhitetty… Se surullinen, jota äsken tahdoin teille kertoa, on sitä että – Milada on kuollut."

"Kuollut?"… Hän toisti poikansa sanan synkästi ja hitaasti ja huusi äkkiä: "Ei, ei!"

"Kolme päivää sitten, äiti."

Nainen lyyhistyi kokoon tuskan painamana, joka oli häntä voimakkaampi. – Vasta vähitellen ilmeni kasvoihin jälleen eloa ja tyrmistynyt jäykkyys suli surumielisen haaveilun ilmeeksi: "Uskon sinua, poikani, uskon. Hän oli pyhitetty ja on nyt taivaassa, jossa olen hänet tapaava, kun Herrani näkee hyväksi kutsua minut luokseen."

"Äiti", sanoi Pavel hidastellen, "toivotteko siis taivaaseen pääsevänne?"

"Toivonko? – Tiedän sen! – Jumala on oikeamielinen."

"Laupias tarkotatte kai… ettekö tarkota laupias?"

Äiti oikasihe: "Sanon oikeamielinen", virkkoi hän ylevällä vakuutuksella, jonka edessä poikansa kaikki epäilykset haihtuivat ja hänessä heräsi luottamus tuohon paljon kokeneeseen, paljon kärsineeseen naiseen, luottamus niin luja, niin voimakas ja autuuttava, kuin ainoastaan usko korkeimpaan ja ihanimpaan voi synnyttää. Hän astui lähemmäksi, hänen suunsa avautui, vaan äitinsä kohotti rukoillen kätensä: "Älä kysy enempää, en voi sinulle vastata … nainen on alttarin edessä vannonut olevansa miehelleen uskollinen ja kuuliainen… Siitä asiasta täytyy hänen kerran tehdä tiliä vaimonsakin suhteen. Olkoon ikuinen tuomari hänelle armollinen! – Niin minä rukoilen ja niin pitää sinunkin rukoilla ja vaijeta, sen enempää kysymättä."

"En", vakuutti hän, – "enhän enää kysykkään. Pyydän ainoastaan teidän vakuuttamaan ettei teillä ole mitään osallisuutta isän rikokseen… Armahtakaa minua ja sanokaa se…"

Surullinen hymy väreili naisen huulilla: "Pavel, Pavel; se koskee minuun… Olen usein tuntenut pistoksen rinnassani ajatellessani: mitähän lapset ajattelevat? – Mutta olen aina pitänyt sitä pahanhengen kuiskuttamana mielijohteena… Sen pahempi olen erehtynyt!" – Hän kohotti päänsä ja kasvoilla kuvastui vakava, jalo ylpeys. "Jos olisin sen tietänyt, en olisi astunut tämän kynnyksen yli, ennenkuin olisin sinulle sanonut: poikani, olen viattomasti tuomittu!"

"Laupias Jumala! Miten kelvottomasti olenkaan käyttäytynyt teitä kohtaan", huudahti Pavel.

"Älä syyttele itseäsi!" vastasi äiti verrattoman tyynesti. "Olithan niin nuori, kun minun täytyi sinut jättää. Et tuntenut minua tarkemmin."

"Äiti!" änkytti Pavel, "äiti!"… Hän syöksyi hänen eteensä polvilleen, kätki päänsä hänen helmaansa, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, tietäen nyt pitävänsä sylissään suurinta rikkauttaan, kalliinta ja parainta aarrettaan. "Jääkää minun luokseni, rakas äiti!" huudahti hän. "Minä kannan teitä käsilläni, minä korvaan teille kaiken, mitä olette saanut kärsiä. Jääkää luokseni!"

Ja äiti kumartui kirkastetuin katsein hänen ylitsensä, painoi laihan poskensa hänen hiuksiaan vasten, suudellen hänen niskaansa, ohimoitaan, otsaansa. "En tiedä rohkenenko", sanoi hän.

"Ihmistenkö tähden?"

"Ihmisten tähden."

Silloin Pavel katsahti ylös: "Mitä juuri äsken sanoitte? – Pahimmat tulevat usein paraimmiksi, kun joutuvat avun tarpeeseen. Olisipa, rakas äiti, todella ihmeellistä, ellei meitä tarvittaisi, kahta sellaista ihmistä kuin me olemme. Te jäätte minun luokseni, rakas äiti!"