IV
Kuukausi oli kulunut. Sotamies leipoi sokerileivoksia, käveli koruompelijattarien kanssa ja tuli usein meille, mutta ei puhunut mitään valloituksistansa, vaan väänteli ainoastaan viiksiänsä ja nuoleskeli tyytyväisenä huuliansa.
Tanja tuli yhä vielä joka aamu rinkilöitä hakemaan ja oli iloinen, ystävällinen sekä rakastettava kuten ennenkin. Puhuimme hänen kanssaan sotamiehestä. – Tanja nimitteli häntä "mulkosilmäiseksi vasikaksi" ja se rauhoitti meitä. Olimme ylpeitä tytöstämme, samalla kun näimme, kuinka koruompelijattaret riitelivät sotamiehestä. Tanjan käytös kohotti meitäkin omissa silmissämme, ja ikäänkuin matkiaksemme tyttöä, aloimme myöskin kohdella sotamiestä jonkunlaisella halveksimisella. Mutta Tanjaa me rakastimme vielä enemmän kuin ennen sekä tervehdimme häntä aamusin entistä iloisemmin ja sydämellisemmin.
Kerran tuli sotamies meille hiukan hiprakassa, istui ja purskahti nauramaan, ja kun me kysyimme tuommoisen iloisuuden syytä, sanoi hän:
"Kaksi tytöistä… Lidka ja Gruschka… ovat tapelleet minun takiani. Miten ne pieksivät toisiansa! Ha, ha, ha! Kiskoivat hiuksista ja kaatuivat kumoon porstuassa… toinen makasi allapäin, toinen päällä… ha, ha, ha! Raappivat toistensa naamaa ja repivät vaatteet repaleiksi… Se oli nähtävää… olisi voinut nauraa itsensä pilalle! Minkähän vuoksi ei akkaväki koskaan osaa tapella säädyllisellä tavalla? Miksi he aina kynsivät, miksi?"
Tuossa istui hän penkillä, terveenä ja hupaisena sekä nauroi. Me olimme vaiti. Tällä kertaa oli hänessä jotain, mikä meitä kiukutti.
"Perhana, miten hyvä menestys minulla on naisten luona. Sille voi nauraa itsensä piloille. Minun tarvitsee vain vilkahuttaa silmääni, niin jo on asia valmis. Piru vieköön, ellei se ole totta!"
Hän kohotti valkeat, kullalta loistavilla karvoilla peitetyt käsivartensa sekä läimähytti niillä polviinsa ja katseli meitä niin hauskan hämmästyneillä silmäyksillä, kuin olisi hän itsekin ihmetellyt menestystänsä kauniin sukupuolen luona. Täysinäiset punakat kasvot paistoivat itsetyytyväisestä riemusta ja huulet maiskuttelivat himokkaasti.
Paistaja raapasi äkäsesti uunilapiolla takkakiveä sekä virkahti pilkallisesti:
"Pienten kuusenvesojen nyhtämiseen ei tarvita suurtakaan voimaa, mutta koetahan kerran käydä kiinni oikeaan honkaan…!"
"Onko se tarkoitettu minulle?" kysyi sotamies.
"Kyllä."
"No, mitä sinä tahdot sillä sanoa?"
"En mitään… se johtui vain kiireessä mieleeni."
"He, vuotapas! Mitä sinulla on hampaasi kolossa? Mikä se honka on?"
Paistaja ei vastannut mitään, vaan rupesi innokkaasti häärimään uunin kanssa. Hän heitteli sisään keitetyt rinkilät sekä otti ulos jo paistuneet ja viskeli ne melulla lattialle, jossa poikaset pujottelivat niitä niininauhoihin. Hän näytti tykkänään unhottaneen sekä sotamiehen että keskustelunsa. Mutta sotamies kävi yht'äkkiä kovin levottomaksi. Hän nousi ylös ja meni uunin viereen, missä oli vähältä saada nyhjäyksen rintaansa leipälapion varresta, joka hermostuneesti heilui ilmassa.
"Sinun täytyy sanoa, mitä sinä oikein tarkoitat! Sinä olet loukannut minua… Minua ei kykene kukaan vastustamaan… kuuletto sinä, ei kukaan! Ja sinä tulet minulle sanomaan semmoisia hävyttömiä sanoja…"
Hän näytti loukkaantuneen oikein todenperäisesti. Kenties ei hänellä ollutkaan mitään muuta ylvästelemistä kuin naisten hullaamiskykynsä; kenties oli se hänessä ainoa elinvoima, joka sai hänet tuntemaan itsensä eläväksi ihmiseksi.
Löytyy ihmisiä, joille ruumiillinen taikka henkinen sairaus, joka heitä vaivaa, on paras ja arvokkain elämässä. He laahaavat sitä mukanansa koko elämänsä ajan, elävät yksinomaan siinä, saavat ravintonsa siitä, valittavat sitä muille ja siten kääntävät huomion itseensä, saavuttavat toisten ihmisten osanottavaisuuden, ja se on ainoa, josta he välittävät. Ota heistä tämä sairaus, paranna heidät, niin he tulevat onnettomiksi sentähden, että menettävät ainoan elämänharrastuksensa ja jäävät aivan tyhjiksi. Ihmisen elämä on toisinaan niin köyhää, että hän tahtomattaan joutuu pitämään virheitänsä hyveinä ja elämään niissä, – valhettelematta voi sanoa, että ihmiset joskus tulevat henkisesti raajarikoiksi pelkästä ikävystymisestä.
Sotamies oli, kuten sanottu, vakavasti loukkaantunut sekä kävi yhä paistajan kimppuun huutaen:
"Sinun täytyy sanoa, mitä sinä tarkoitat?"
"No, sanon sen!" vastasi tämä nopeasti.
"Sano sitte!"
"Tunnetko Tanjaa?"
"Tunnen, – kuinka niin?"
"Häntä minä tarkoitan! Koeta kykyäs häneen!"
"Pyh, se kai on pikkuasia minulle!"
"Saadaan nähdä!"
"Sinä saat nähdä! Ha, ha, ha!"
"Saat rukkaset…!"
"Kuukauden sisässä on hän minun!"
"Semmoinen lörpöttelijä, sotamies."
"Neljässätoista päivässä! Minä näytän teille… Onpahan otuskin tuo Tanja, pyh!"
"Mene tiehes täältä… olet tiellä!"
"Neljässätoista päivässä on kaikki valmista."
"Lähde siitä, sanon minä!"
Paistaja raivostui ja löi leipälapiolla sotamiestä. Tämä vetäytyi säpsähtäen taaksepäin, katsahti meihin, oli vaiti silmänräpäyksen ajan ja sanoi sitte matalalla, onnettomuutta ennustavalla äänellä: "No, hyvä!" sekä meni sen jälkeen matkaansa.
Riidan aikana olimme me toiset olleet hiljaa ja kuunnelleet hartaasti. Mutta heti, kun sotamies oli mennyt, rupesimme kovaäänisesti ja vilkkaasti puhelemaan.
"Nyt sinä teit tuhoja, Pavel!" sanoi joku paistajalle.
"Tuki kitas ja hoida asias!" tiuskasi tämä vihoissaan.
Älysimme, että sotamies oli saanut iskun arimpaan paikkaansa ja että Tanjaa uhkasi vaara. Mutta samalla tunsimme hauskaa, jännittävää uteliaisuutta: – kuinkahan tässä tulee käymään? Mahtaakohan Tanja kyetä vastustamaan sotamiestä? Melkein kaikki puhkesimme lopulta vakuutuksen:
"Tanjako? Kyllä hänessä on vastustusvoimaa! Häntä ei otetakaan paljain käsin!"
Tunsimme vastaansanomatonta halua koetella epäjumalamme voimaa ja luotettavaisuutta sekä yritimme innokkaasti vakuutella toisillemme, että hän tulisi eroamaan voittajana temmellyksestä. Jopa meistä tuntui, ett'emme olleet oikein riittävästi kiihottaneet sotamiestä, vaan että hän saattaisi ehkä unhottaakin riidan, ellemme vielä enemmän ärsyttäisi hänen itserakkauttansa. Siitä päivästä saakka elimme eräänlaisessa hermostuneena odotustilassa, jommoista emme koskaan ennen olleet kokeneet. Riitelimme päivät päästänsä ja siten ikäänkuin teroitimme ymmärrystämme, tulimme kielevämmiksi ja opeimme paremmin lausumaan ajatuksemme. Tuntui siltä kuin pelaisimme paholaisen kanssa rohkeata peliä, jossa panoksena meidän puoleltamme oli Tanja. Ja kun toisilta sokerileipureilta kuulimme, että sotamies oli ruvennut oikein uhka tavalla hakkailemaan "meidän Tanjaa", tunsimme kutittavaa mielihyvän tunnetta, ja jännityksemme tuli lopulta niin suureksi, ett'emme edes huomanneet, kuinka mestari, käyttäen hyväkseen kiihotustilaamme, lisäsi työtaakkaamme neljällätoista taikinapuudalla vuorokaudessa. Työ ei näyttänyt meitä enää väsyttävänkään. Tanjan nimi oli päivät pitkään huulillamme ja aamusin odotimme häntä omituisen kiihkeästi. Emme olisi oudoksuneet, vaikka hän yht'äkkiä olisi astunut sisään, ei enää entisenä Tanjana, vaan kokonaan vieraana ihmisenä.
Emme puhuneet hänelle mitään riidasta. Emme myöskään mitään kyselleet, vaan kohtelimme häntä kuten ennenkin, ystävällisesti ja sydämellisesti. Suhteeseemme häneen ja entisiin tunteisiimme oli kuitenkin hiipinyt jotain uutta ja vierasta: – kalvaavaa uteliaisuutta, terävää ja kylmää kuin teräsveitsi…
"Tänään on aika täysi, veljet!" sanoi paistaja eräänä aamuna työhön ryhtyessään.
Tiesimme sen aivan hyvin ilman hänen muistutustaankin, mutta kumminkin hätkähdimme.
"Katselkaa Tanjaa tarkasti, – hän on kohta täällä!" sanoi hän. Joku toinen virkahti säälivällä äänellä:
"Nähneekö tuota silmillä?"
Sitte me taasen rupesimme riitelemään, kiukkuisesti ja rähisten. Tänään vihdoinkin saisimme tietää, kuinka puhdas ja lialle vastustuskykyinen oli se astia, johon olimme kätkeneet paraan, mitä omasimme. Vasta tänä aamuna oikein tunsimme, että pelasimme korkeata peliä ja että tämän puhtauskokeen kautta saattaisimme menettää epäjumalamme ainiaaksi. Joka päivä olimme kuulleet, että sotamies ahdisteli yksipäisesti Tanjaa, mutta miten olikaan, ei kukaan ollut tullut kysyneeksi tytöltä, miten hän suoriutui taistelussa. Joka aamu säännöllisesti, kuten ennenkin, oli hän saapunut rinkilöitänsä noutamaan, ollen aina entisen kaltainen.
Myöskin tänä päivänä kuulimme hänen äänensä:
"Vankiraukat! Minä olen täällä…"
Kiiruhdimme avaamaan, mutta kun hän tuli sisään, otimme me hänet vastaan – vastoin tavallisuutta – vaijeten. Tirkistelimme lakkaamatta häneen emmekä tienneet mitä meidän tuli sanoa taikka kysyä. Synkässä rivissä, sanaa sanomatta seisoimme Tanjan edessä. Hän silminnähtävästi hämmästyi tästä tavattomasta vastaanotosta; – vilahdukselta huomasimme, että hän kalpeni, kävi levottomaksi ja hämilleen sekä vihdoin kysyi pakollisella äänenpainolla:
"Mika teidän on?.. Minkätähden olette niin merkillisiä?"
"Entä itsesi?" kysyi paistaja synkästi.
"Minunko? – mikä minun olisi?"
"E-ei… mikään…"
"No niin… anna sitte pian rinkilät!"
Ei koskaan ennen ollut hänellä ollut näin kiirettä.
"Ehditäänpä tässä!" sanoi paistaja liikkumatta paikastaan ja kääntämättä silmiään hänestä.
Mutta silloin pyörähti tyttö ympäri ja puikahti vikkelästi ulos.
Paistaja otti lapion ja, kääntyen uuniin päin, sanoi tyynesti:
"Näyttää olevan valmista!.. Kirottu sotamies… sellainen lurjus…"
Ikäänkuin lammaslauma tungeksimme tyrkkien toisiamme pöytämme ääreen, istuimme alas hiljaa ja ryhdyimme haluttomasti työhön. Yht'äkkiä alotti muuan:
"Kenties Tanja kuitenkin…"
"Hiljaa! Siitä ei enää puhuta!" räyskäsi paistaja.
Tiesimme kaikki, että hän oli viisas mies, viisaampi kuin me muut. Saimme sentähden hänen sanoistansa varman makuutuksen siitä, että sotamies oli voittanut… Siksi olimme suruissamme ja pahoilla mielin.
Kello kaksitoista – juuri kuin söimme päivällistä – tuli sotamies. Hän oli hieno ja keikarimainen, kuten tavallisesti, Hän katseli meitä rohkeasti silmiin. Mutta meitä hävetti katsoa häneen.
"No, arvoisat herraseni, haluatteko, että näytän teille, mihin pulska ja rohkea sotamies kykenee?" sanoi hän ja naurahteli kopeasti. "Tulkaa eteiseen ja katselkaa raosta…! Ymmärrättekö?"
Kiiruhdimme ulos ja tyrkimme toisiamme hakiessamme pihalle johtavasta lautaseinästä rakoja, joihin voisimme sovittaa silmämme. Emme tarvinneetkaan kauvan odottaa… Tanja tuli pian, kävellen pihan poikki nopein askelin ja kasvoilla huolekas ilme. Hän hypähteli liasta ja sulaneesta lumesta muodostuneiden pikku lätäkköjen yli sekä pistäysi vihdoin alas kellariin. Sitte tuli sotamies, vihellellen, kädet taskussa ja hitaasti. Hänkin meni kellariin.
Satoi ja me katselimme, kuinka sadepisarat putoilivat lätäköihin, muodostaen niiden kalvoon pieniä renkaita. Se oli harmaa, kostea ikävä päivä. Katoilla oli vielä lunta, mutta maa oli täynnä tummia likapilkkuja. Myöskin kattojen lumella oli likaisenruskea värivivahdus. Sade tipahteli hitaasti ja surumielisesti; meistä tuntui kylmältä ja ikävältä seisominen siinä ja odottaminen.
Ensiksi tuli ylös kellarista sotamies, hän käveli pihan poikki verkkaisin askelin ja kädet taskuissa, aivan samoin kuin ennenkin.
Sitte tuli Tanja. Hänen silmänsä… todellakin hänen silmänsä loistivat ilosta ja onnesta sekä huulet hymyilivät. Hän käveli ikäänkuin unessa, liikkuen eteenpäin epävarmoin askelin…
Tätä emme voineet tyynesti kärsiä. Kaikki samalla kertaa hyökkäsimme pihalle, jossa aloimme vimmatusti viheltää ja kiukkuisesti rääkyä. Huomatessaan meidät Tanja säpsähti ja seisahti kuin kiinninaulittuna likaan. Me ympäröimme hänet sekä huusimme hänelle säälimättä ja vahingoniloisina rumia haukkumasanoja ja siivottomia puheenparsia.
Emme huutaneet kovaa emmekä nopeasti, sillä näimme, ett'ei hän pääse pakoon, vaan täytyy hänen, saarroksissamme ollen, kuulla pilkkaamme niin kauvan, kun me sitä jatkamme. En tiedä, miksi emme lyöneet häntä. Hän seisoi keskellämme ja käänteli päätänsä puolelta toiselle, ikäänkuin paremmin kuullaksensa solvauksiamme. Ja me – me singahuttelimme yhä kiukkuisemmin likaisia ja myrkkyisiä sanoja häntä kohden.
Väri katosi hänen kasvoistansa. Nuo sinisilmät, jotka vast'ikään säteilivät onnea, seisoivat nyt selkiselällään, rinta läähätti raskaasti ja huulet tärisivät.
Mutta me piiritimme häntä yhä ja kostimme siitä, että hän oli meiltä varastanut. Hänhän kuului meille ja me olimme antaneet hänelle paraan, mitä omasimme; ja vaikkakin tuo paras oli ainoastaan kerjäläisen muruja, niin oli meitä kumminkin kaksikymmentä kuusi ja hän vaan yksi, siksipä ei löytynytkään niin tarpeeksi julmaa kidutusta, joka olisi voinut sovittaa hänen rikoksensa. Voi, miten me parjasimme häntä!.. Hän vain oli vaiti sekä katseli meitä pelokkain silmäyksin ja koko ruumiinsa värisi.
Me nauroimme, ulvoimme, paruimme… Väkeä alkoi kokoontua paikalle…
Muuan meistä nykäisi Tanjaa nutun hihasta…
Silloin leimahti hänen silmissänsä äkkiä. Hän vei hitaasti kätensä päähänsä ja silitti hiuksiansa sekä huudahti kovaäänisesti ja levollisesti meille vasten naamaa: "Voi teitä vankiraukkoja!" Ja sitte hän käveli suoraan meitä kohden niin varmasti ja luontevasti, ikäänkuin emme olisikaan seisoneet hänen tiellään. Siksipä ei meidän joukossamme ollutkaan ketään, joka olisi häntä estänyt menemästä tiehensä.
Päästyänsä piirimme ulkopuolelle huusi hän päätään edes kääntämättä ja sanomattoman ylenkatseellisella äänellä:
"Mokomakin roskaväki… että pitääkin löytyä noin kurjia…"
Sen sanottuaan hän meni. Mutta me seisoimme keskellä pihaa liassa ja sateessa, harmaan, pilvisen taivaan alla.
Sitte me hiljaa astelimme takaisin kosteaan kellariimme. Samaten kuin ei ennenkään, ei aurinko nytkään paistanut akkunaimme läpi eikä myöskään Tanja tullut enää koskaan meidän luoksemme.
Kain ja Artem
Kain oli pieni, ketterä juutalaisäijä. Hänen päänsä oli suippo ja kasvonsa laihat, keltaiset; poskia ja leukaa peitti punaiset, harjasmaiset suortuvat, joiden välistä hänen naamansa pisti esiin niinkuin vanhasta, perin kuluneesta plyyssikehyksestä, jonka yläpään muodosti hänen likaisen lakkinsa lippa.
Tämän sekä punertavien, takkuisten kulmakarvain alapuolella vilkkui kaksi pientä harmaata silmää. Harvoin nämä jaksoivat kauvan kiintyä saman esineen katselemiseen, vaan alati ne joutuun pyörähtelivät puolelta toiselle, kaikkialle jakaen puoleksi arkaa, puoleksi ystävällistä ja liehakoivaa hymyään.
Jokainen, joka näki tämän hymyilyn, käsitti paikalla, että vallitsevana äijän tunteista oli pelko, pelko kaikkea ja kaikkia kohtaan, pelko, joka milloin hyvänsä voi muuttua kauhuksi. Ja sen vuoksi kiiruhtivat kaikki, jotka eivät olleet liian laiskoja kiusatakseen pientä juutalaisäijää, singahuttelemaan hänelle häijyjä kompasanoja ja nenäkkäitä huomautuksia, vielä lisätäkseen hänen pelkoansa, joka ei näyttänyt asuvan pelkästään hänen hermoissaan, vaan myös hänen purjekankaasta ommellun, alinomaa liikahtelevan mekkonsa poimuissa, mekon, johon hänen nahan kaltaiseksi kuivunut vartensa kääriytyi aina varpaisiin saakka.
Juutalaisen nimi oli oikeastaan Chaim Aaron Purwitz, mutta yleisesti häntä sanottiin vain Kainiksi. Tämä nimitys oli näet yksinkertaisempi ja soi ihmisten korvissa enemmän tutunomaiselta; sitäpaitsi se oli paljo loukkaavampi kuin edellinen. Vaikka tällä nimellä ei ollut vähintäkään vastinetta tuossa kaiskerassa, voimattomassa ja pelonalaisessa olennossa, olivat kaikki kuitenkin lujasti vakuutettuja, että he olivat osanneet antaa hänelle sekä ruumiin että sielun ominaisuuksiin nähden oikein luonteenomaisen nimen, samalla kuin he olivat saattaneet hänet katkeran häväistyksen alaiseksi.
Kain eli sellaisten ihmisten joukossa, jotka kohtalo oli viskannut karille, ja tämmöinen väki saapi aina nautintoa toisten pahoin kohtelemisesta. Sitä he ymmärtävätkin tehdä erinomaisesti, varsinkin jos he tällä tavoin voivat kostaa heitä itseään kohdanneen vääryyden. Olihan niin vaaratonta solvaista Kainia! Kun he ilvehtivät hänen kanssaan, hymyili hän vaan, ikäänkuin tuntien itsensä syylliseksi, ja monasti hän saattoi itsekin säestää ivailua, niinkuin tahtoisi hän etukäteen maksaa häijyille pilkkakirveille palkan siitä, että hän sai elellä heidän joukossaan.
Itsestään on selvää, että Kain oli kaupustelija. Hän kulki pitkin katuja puulaatikko ryntäillään ja ilmoitteli tavaroitaan huutaen imelällä, mairittelevalla äänellä:
"Kengänmustetta! Tulitikkuja! Nuppineuloja! Hiusneuloja! Koristeita!
Rihkamata kaikellaista!"
Vielä on minun mainittava eräs luonteenomainen piirre hänen ulkomuodossaan: hänen korvansa olivat pitkät ja harrottavat ja nytkivät lakkaamatta suonenvedontapaisesti niinkuin pelästyneellä hevosella.
Kain harjotti liikettään "jyrkkäyksen" luona – paikka, joka sai tehdä kokoushuoneen virkaa kaikille mahdollisille retaleille, niin sanoakseni kaupungin väestön pohjasakalle, ja sen muodosti kaita sola vanhojen, korkeiden, synkkien talojen välissä. Majataloja, kapakoita, leipurin myymälöitä, hedelmäpuoteja, ryysykauppiaiden kojuja j.m.s. nähtiin täällä vieretysten. Asujamina oli kaikenkaltaisia veijareita, varastetun tavaran kätkijöitä, pikkurihkaman kaupustelijoita, ruokatavara-kauppiaita y.m. samantapaista mitä kirjavinta väkeä. Tässä solassa oli aina hyvin varjoisata – huoneiden korkeuden vuoksi – paljo likaa ja paljo päihtyneitä. Kesäisin vallitsi täällä aina läpitunkeva löyhkä, joka syntyi pilaantuneista ruokatavaroista ja sikunavedestä. Ainoastaan aamusella heitti aurinko tänne pikaisen, varovaisen silmäyksen, ikäänkuin peläten saastuttavansa säteitään sen loassa.
Mainittu sola sijaitsi vuoren rinteellä jonkun matkaa suuresta virrasta, ja se oli alinomaa täynnä laivatyömiehiä, lastaajia ja merimiehiä, jotka kuuluivat lähellä oleviin höyryaluksiin. Tänne he poikkesivat kaulaansa kastamaan ja huvittelemaan omalla tavallaan ja täällä odottelivat varkaat yksinäisissä nurkissa ja komeroissa, kunnes he tulivat niin humalaan, että mukavasti voi siepata heiltä yhtä ja toista. Aivan katukäytäväin vieressä oli lihapullan-myyjätärten ruukkuja sekä piirakka- ja leivoskauppiaiden altaita. Työmiehet, joita virtasi tänne alhaalta rannasta, ahmivat mielellään näitä lämpimiä ruokia, juopuneet miehet noituilivat ja laskettelivat rivoja laulujaan, kauppiaat ylistelivät tavaroitaan läpitunkevalla äänellä ja pienet ajopelit, joiden omistajat vakoilivat tilaisuutta joihinkin ansioihin, tunkeutuivat vaivaloisesti tiheiden myyjä ja ostajaparvien läpi. Mitä sotkuisin äänten hälinä täytti kapean solan ja kierteli pitkin likaisia seiniä, jotka rapistuneine kalkkipintoineen ja suurine homepilkkuineen tarjosivat sangen epämiellyttävän näyn.
Tässä alhossa, jonka muodosti elävä lika, huumaava melu ja rivot sanat, puikkelehti joukko lapsia edestakaisin – eri-ikäisiä, mutta kaikki yhtä siivottomia, nälistyneitä ja turmeltuneita. Aikaisesta aamusta iltamyöhään vetelehtivät he täällä ympäri, elivät kaupustelijaeukkojen anteliaisuudesta tahi omain, pienten käsiensä näppäryydestä ja nukkuivat yönsä jossakin nurkassa, porttikäytävässä, piirakkakauppiaan jauholaatikkojen alla, kellariluukkujen syvennyksissä. Mutta jo auringonnoususta asti olivat nämä risataudin surulliset uhrit taas jaloillaan varastaakseen jostakin muutaman ruokapalan tahi kerjätäkseen kauppiailta semmoista, mikä oli kelpaamatonta myytäväksi. Kelle kuuluivat nuo lapset? Kaikille ja ei kellekään…
Tässä vähän miellyttävässä korttelissa kuljeskeli siis Kain päivän toisensa perästä, ilmoitti huutaen tavaroitaan ja myi niitä solan naisille. He lainasivat häneltä 20 kopeekan lantin pariksi tunniksi ehdolla, että he antaisivat hänelle takaisin 22 kopeekkaa, ja he pitivät aina täsmällisesti sanansa. Muillakin aloilla kehitti Kain affääritoimensa sangen laajaksi. Hän osti juopoilta työmiehiltä heidän paitojaan, lakkejaan, saappaitaan, harmonikkojaan, naisilta heidän alusliivejään, hameitaan ja halpoja koristeitaan ja jätti taasen kapineet takaisin käteistä maksua vastaan tahi myi ne, jos ei niitä lunastettu, parin kopeekan voitolla. Sen vuoksi täytyi hänen lakkaamatta pitää hyvänään haukkumasanoja ja tuuskauksia ostajapiirinsä puolella, ja välistä häneltä varastettiinkin. Hän ei kuitenkaan koskaan valittanut tämmöistä kohtelua, vaan otti sen aina vastaan tuskallisella, suopealla hymyllä.
Ei ollut aivan harvinaista, että hänen niskaansa jossakin pimeässä nurkassa hyökkäsi pari kolme nälkäistä tai humalaista roistoa, joille murha ei suuria merkinnyt. Silloin hän ryömi heidän jalkoihinsa ja, joko heidän nyrkkiensä tai pelkän pelästyksen vaikutuksesta, kaivoi suonenvedontapaisesti taskujaan ja pyyteli vapisevalla äänellä:
"Älkää ottako kaikkia, herraseni, hyvät herrat! Kuinka minä sitte voin tehdä kauppaa?"
Ja taas vääntyi hänen naamansa tuohon ainaiseen, tuskalliseen hymyyn.
"No, älä sentään nau'u noin hirveästi. Työnnäs tänne kolmekymmentä kopeekkaa…" vastattiin silloin; "hyvät herrat" käsittivät hyvin, ett'ei lehmältä pidä kiskoa koko utareita jos mieli vielä toistekin saada maitoa.
Saattoi tapahtua, että Kain sellaisen hyökkäyksen jälkeen muitta mutkitta nousi pystyyn ja ystävällisesti liittyi niiden roistojen joukkoon jotka juuri olivat ryöstäneet hänet, sekä astuskeli nauraen ja pakisten heidän rinnallaan, sill'aikaa kuin he tekivät pilaa hänestä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ainoa vaikutus, jonka voi huomata tällaisen seikkailun perästä oli se, että hän näytti entistäkin surkeammalta: mutta siinäpä olikin kaikki.
Omain uskolaistensa kanssa ei Kain ollut parhaissa väleissä. Ani harvoin nähtiin hänet yhdessä jonkun juutalaisen kanssa, ja silloinkin saattoi huomata, että he ottivat hänet vastaan kopeasti ja halveksien. Solassa tiesi huhu kertoa, että Kain oli julistettu pannaan, ja pitkään aikaan ei naisväki "jyrkkäyksessä" käyttänyt hänestä muuta nimeä kuin "kirottu".
Joka tapauksessa oli tämä vain tyhjää huhua, vaikka Kain selvään ilmaisi omaavansa lahkolaisten mielipiteitä. Niinpä hän m.m. rikkoi sabbatin pyhittämiskäskyä vastaan, eikä myöskään noudattanut säädöksiä ruokailujärjestyksestä. Jos häneltä tiedusteli asiaa, kääriytyi hän vaan kokoon keräksi ja nauraen lasketteli kompasanoja, mutta ei milloinkaan antautunut lähemmin selvittämään maamiestensä uskoa ja elämäntapoja.
Itse lapsiraukatkin tuossa solassa ahdistelivat häntä ja viskoivat likalönttejä, appelsiininkuoria ja kaikkea muuta mahdollista voidetta hänen laatikkoonsa tai selkäänsä. Hän koki ystävällisillä sanoilla puolustautua heidän häijyiltä elkeiltään, mutta useimmiten hän pakeni heitä tungokseen, minne he eivät häntä seuranneet, peläten sotkeutuvansa muiden jalkoihin.
Näin vietti Kain elämäänsä. Kaikki hänet tunsivat ja kaikki häntä vainosivat. Hän hoiti kauppatoimiaan, vapisi myötäänsä pelosta ja naureskeli lakkaamatta, kunnes onni eräänä päivänä hymyili hänellekin.
* * * * *
Jokaisella maailman nurkalla on hirmuvaltijaansa. "Jyrkkäyksessä" näytteli sitä osaa Artem, jättiläisvartaloinen nuori mies, jolla oli paksun, mustan kiharatukan verhoama pallopyöreä pää. Nuo pehmeät hiukset valuivat omituisina rengasmaisina suortuvina alas otsalle ja komeille samettimaisille kulmakarvoille, jopa ulottuivat aina suuriin, ruskeihin, soikeihin silmiinkin, joissa alituiseen oli öljymäinen kosteus. Nenä oli suora, säännöllisesti antiikkimuotoinen; meheviä, punaista huulia varjostivat paksut, mustat viikset. Noita pyöreitä, tummia, puhdasihoisia kasvoja saattoi sanoa suorastaan kauneiksi niiden erinomaisen säännöllisyyden vuoksi; ja tähän omituiseen kauneuteen soveltuivat nuo kosteat, ikäänkuin verhotut silmät mainiosti. Leveine rintoineen, pitkine, hyvin muodostuneine vartaloineen ja tahdottomasti itsetietoinen hymy huulillaan, oli hän "jyrkkäyksessä" kauhuna miehille ja ihastuksena naisille. Suurimman osan päivästä vietti hän makaamalla jossain auringonpaisteessa – laiskana, mahtavana möhkäleenä, imien sisäänsä ilmaa ja auringonpaistetta pitkissä hengenvedoissa, jotka panivat tuon voimakkaan rinnan nousemaan ja laskemaan tasaisen tahdikkaasti.
Hän saattoi olla noin kahdenkymmenen viiden vuoden ikäinen. Kolme vuotta sitte oli hän tullut kaupunkiin Promfinon kylästä kotoisin olevan rantatyömies-joukon mukana, ja sitte, laivaliikkeen Volgalta tauottua, jäänyt sinne talveksikin, syystä kun oli tehnyt sen huomion, että hän kauneutensa ja ruumiin voimainsa vuoksi saattaa viettää hauskempiakin päiviä kuin tehdä työtä. Tuosta laiskasta talonpoikaispojasta ja laivanlastaajasta oli tullut sangen mieluinen suosikki "jyrkkäyksen" ruokakauppiattarille, torimatammeille ja muille kaunottarille, ja tämä elinkeino antoi Artemille tarpeellisen määrän ruokaa, paloviinaa ja tupakkaa; muita toivomuksia hänellä ei ollutkaan, joten hänellä siis oli sangen suloiset päivät. Naiset riitelivät, tappelivat ja panettelivat toisiansa sekä saivat miehiltänsä ja rakastajiltansa selkäänsä Artemin vuoksi, mutta hän oli välinpitämätön kaikelle – makasi vain ja venyttelihe auringon paisteessa kuin kissa sekä odotteli siksi, kunnes ne harvat tarpeet, joita hänellä oli, vaativat tyydyttämistä. Tavallisesti makaili hän ylhäällä sillä mäellä, jonka rinteessä kuja sijaitsi. Sieltä näki hän joen suoraan edessänsä, ja sen toisella puolen näkyi, niin laajalta kuin silmä erotti, tasankomaata, jonka sileätä viheriää pintaa siellä täällä särkivät harmaat pilkut, jotka olivat kyliä. Siellä kaukana oli aina niin tyyntä, valoisaa ja raitista. Ja kun Artem käänsi kasvonsa vasemmalle, saattoi hän luoda yleissilmäyksen kujasensa päästä päähän ja seurata sen ihmisvilinää. Ja jos hän lähemmin sitä tarkkasi, niin saattoi hän erottaa tungoksessa erityisiä, tunnettuja henkilöitäkin. Hän kuuli kujasta nälkäisen kiljunnan ja ajatteli siinä sivussa omia ajatuksiansa. Joka paikassa hänen ympärillänsä vuorella kasvoi tiheätä ruohoa; pari laihaa koivua ja raastettua seljapensasta pyrki myöskin ylöspäin. Kujan tyhjäntoimittajilla velikultasilla oli täällä tapana nukkua pois humalansa, pelata korttia, järjestää vaatteensa sekä levätä työstä taikka tappeluista väsyneinä.
Artemista ei oikein pidetty siinä seurassa. Hän oli tavattoman väkevä ja haki usein riitaa – ja sitäpaitsi hän, velikultien mielestä, ansaitsi ruokansa liian helposti ja mukavasti. Se kävi heille kateeksi, ja vieläkin sitä enemmän siitä syystä, kun Artem ei koskaan aikonutkaan jakaa saaliistaan muille. Ylipäänsä olivat Artemin seuraelämälliset tunteet sangen vähän kehittyneet. Kun toiset lähestyivät häntä ja rupesivat puhelemaan, vastasi hän juuri, mutta itse ei hän milloinkaan alottanut keskustelua. Jos tuttavat häneltä pyysivät rahaa paloviinansa ostoon, antoi hän hiukan, mutta ei koskaan tarjonnut mitään omasta alotteestaan. Kumminkin vallitsi tämän laatuisen väen keskuudessa vanhuudestaan semmoinen tapa, että jokainen ansaittu kopeekka piti yhteisesti syödä ja juoda.