V LUKU
Israelilainen äiti
Nuorukainen kertoi tarkkaan keskustelunsa Messalan kanssa ja erittäin huomautti sitä halveksimista, jota tämä oli osoittanut puhuessaan juutalaisista, heidän tavoistansa ja ahtaasta kansakunnallisesta asemastaan.
Tahtomatta keskeyttää kertomusta, äiti kuunteli tarkkaan ja siten tajusi selvästi pojan tilan. Judah oli mennyt torin varrella olevasta palatsista etsimään lapsuuden-aikaista ystävää ja luullut tapaavansa hänet samallaisena, kuin hän oli ollut muutamia vuosia sitte, mutta löysikin miehen, joka, viitsimättä leikiten ja entisiä iloisia lapsuuden päiviä muistellen uudistaa ystävyyttä, uneksi vain kunniaa, rikkautta ja valtaa. Tietämättä entisen ystävänsä sanain vaikutusta oli hän palannut kotiin, ylpeys loukattuna ja hänen ikäisillänsä niin helposti syttyvä kunnianhimo viritettynä. Äidin valpas silmä sen huomasi, ja kun hän ei tiennyt, mihin tuo taipumus saattaisi vast'edes johtaa, heräsi hänessä juutalaisuus täyteen voimaansa. Ajatteleppa, jos nuo ajatukset houkuttelisivat hänet luopumaan isäinsä uskonnosta! Hänen käsityksensä mukaan se olisi ollut kauheinta, mitä koskaan voisi tapahtua. Hän voi keksiä ainoastaan yhden keinon sitä estääksensä. Hänen luonnollinen sielunvoimansa ja hellä äidinrakkautensa yhdessä vaikuttivat, että hänen sanansa saivat miehevää vakavuutta ja välistä runollista lämpöäkin.
"Poikani", hän alkoi, "ei koskaan ole ollut kansakuntaa, joka ei olisi katsonut itseään ainakin tasa-arvoiseksi muiden kanssa, eikä yhtään suurta kansakuntaa, joka ei olisi katsonut itseään etevämmäksi muita. Kun roomalainen halveksivasti hymyillen katselee Israelia, tekee hän vain saman tyhmyyden kuin ennen egyptiläiset, assyrialaiset ja makedonialaiset; mutta kun hänen ylpeä naurunsa kohtaa Herraa, niin loppu tulee siitä aina sama."
Hänen äänensä muuttui voimakkaammaksi.
"Ei ole mitään lakia, joka määräisi kansakuntain vallalle eri asteet, ja sen tähden on sellainen etevyyden vaatimus turhuutta ja taisteleminen siitä narrin työtä. Jokaisella kansalla on nousuaikansa, ja se sammuu joko itsestään taikka toisen kautta, joka anastaa sen vallan, asettuu sen sijalle ja piirtää uusia nimiä sen muistomerkkeihin. Sellainen on historiallisen kehityksen juoksu. Jos minua vaadittaisiin yksinkertaisimmalla tavalla esittämään Jumalaa ja ihmiskuntaa, niin piirtäisin suoran viivan ja ympyrän. Viivasta sanoisin: tämä on Jumala, sillä hän yksistään liikkuu suoraan eteen päin; ja ympyrästä sanoisin: tämä on ihmiskunta, sillä sen edistys on ympyrän kaltainen. En sano, ett'ei kansakuntain kehityksessä ole erilaisuutta; päin vastoin ei edes kahtakaan ole yhdenlaista. Mutta sinä erilaisuutena ei ole, kuten moni sanoo, ympyrän avaruus, vaan Jumalan läheisyys. Etevin on se, joka on häntä lähimpänä."
"Tähän pysähtyminen, poikani, olisi sama kuin luopuminen aineesta, josta aloimme puhua, ja sen tähden jatkamme. On merkkejä, joiden mukaan voidaan mitata, miten lähellä Jumalaa kukin kansakunta on kiertokulussansa. Niiden merkkien mukaan verratkaamme nyt hebrealaisia ja roomalaisia toisiinsa. Yksinkertaisin tuntomerkki on kansain jokapäiväinen elämä. Siitä minä vain huomautan erästä kohtaa: Israel on muutamina aikoina unhottanut Jehovan, Rooma ei ole häntä koskaan tuntenutkaan; sitenpä ei tässä voi tapahtua mitään vertausta. Jos ymmärsin puheesi oikein, niin entinen ystäväsi on sanonut, ettei meillä ole ollut yhtään runoilijoita, sotilaita eikä taiteilijoita. Minun mielestäni hän sillä tarkoitti, ett'ei meillä yleensä ole ollut suuria miehiä ollenkaan. Tässä on selitys tarpeen jo ihan alussa, käsittääksemme oikein sellaista syytöstä. Suuri mies, poikani, on se, jonka elämästä näkyy, että Herra siunaa hänen pyrintöjänsä, vaikk'ei hän olekaan häntä erityisesti kutsunut. Muuan persialainen valittiin rankasemaan meidän esi-isäimme uskottomuutta, ja hän vei heidät vankeuteen. Toinen persialainen valittiin palauttamaan Israelin lapsia pyhään maahan. Suurempi näitä molempia oli makedonialainen, joka kosti Judean ja temppelin hävityksen. Näiden miesten erityisenä etevyytenä oli se, että kullakin heistä oli määrätyt jumalalliset tehtävät suoritettavana. Että he olivat pakanoita, ei ollenkaan vähennä heidän kunniatansa. Älä unhota tätä kohtaa minun jatkaessani puhelua."
"Yleensä vallitsee ajatus, että sota on miehen jaloin ammatti ja että ylevin suuruus on tappotanteren hedelmä. Älä sinä pety, vaikka maailma hyväksyykin tuon mielipiteen. Että meidän täytyy kunnioittaa jotakin, on laki, joka pysyy voimassa niin kauan, kuin meillä on käsityskykyä. Barbarin rukous on pelkäävän sydämmen huokaus; sillä valta ja voima ovat ainoat jumalalliset ominaisuudet, jotka hän voi selvästi käsittää, ja siitä johtuu hänen uskonsa sankareihin ja puolijumaliin. Mitä Jupiter oli muuta kuin roomalainen sankari? Kreikkalaisille on suureksi kunniaksi, että he ensinnä kaikista muista asettivat järjen korkeammaksi voimaa. Atenassa kunnioitettiin puhujaa ja filosofia enemmän kuin sotilasta; ne, jotka voittivat kilpajuoksussa ja kilpa-ajoissa Olympian leikeissä, ovat edelleenkin kilpakentän sankareina; mutta paras runoilija koristetaan lakastumattomalla laakeriseppeleellä. Erään runoilijan syntymäpaikan arvosta riiteli seitsemän kaupunkia. Mutta oliko kreikkalainen ensimmäinen luopumassa pakanallisesta jumalanpalveluksesta. Ei, poikani; se kunnia on meidän. Meidän isämme asettivat raakain jumalain sijaan Jumalan; meidän uskonnossamme on orjallisten pelon ilmausten sijassa hosianna ja virren veisuu. Hebrealaisten ja kreikkalaisten tehtävä oli viedä ihmiskuntaa eteen ja ylös päin. Mutta voi! maan mahtavat katsovat sotaa ijäisesti välttämättömäksi. Sen tähden roomalainen asettaa Jumalan ja järjen sijaan maailman valtaistuimelle keisarinsa ja tekee hänet yksinään suuruudeksi, sulkien siitä arvosta pois kaiken muun."
"Kreikkalaisten vallan aika oli hengen kukoistusaika. Minkä joukon ajattelijoita se antoi ihmiskunnalle vastalahjaksi vapaudesta, jota järki silloin nautti! Niin suuren täydellisyyden he silloin saavuttivat, että ylpeän roomalaisenkin täytyy alentua oppimaan sieltä kaikki paitsi aseiden käyttöä. Kreikkalainen on nyt esikuvana puhujalle, joka esiintyy Rooman Forumilla; jokaisesta roomalaisesta laulusta kaikuu kreikkalainen rytmi korvaasi. Jos roomalainen lausuu viisaita sananlaskuja, ryhtyy selittämään filosofiaa tai luonnon salaisuuksia, niin hän joko jäljentää taikka on itse ollut oppilaana jossakin koulussa, jonka helleniläinen on perustanut. Ainoastaan sota-asioissa on Roomalla alkuperäisyyden ja etevämmyyden oikeus. Roomalaiset miekkailu- ja näyttelyleikit ovat Kreikassa keksityt, vaikka ne Roomassa saastutettiin verellä, tyydyttääkseen roistoväen julmuutta. Rooman uskonnossa, jos se edes ansaitseekaan sitä nimeä, on sekaisin kaikkien muiden kansain tapoja ja oppeja; sen kunnioitetuimmat jumalat ovat kotoisin Olymposta, yksinpä Marskin ja siten myöskin itse Jupiter. Kaikista kansoista on siis Israel ainoa, joka voi kiistellä etevämmyydestä ja taistella voiton palmusta Kreikan kanssa."
"Roomalaisen itserakkaus on kuitenkin niin sokea, että hän pukeutuu rikkomattomaan rautapanssariin kaikkein muiden kansakuntain etevyyttä vastaan. Voi niitä häpeällisiä ryöväreitä! Maa vapisee heidän jalkainsa alla, kuin luuvan pohja, jota varstoilla tömistetään. Me olemme saaneet kokea samaa kuin muutkin kansakunnat; voi, että minun täytyy se sinulle sanoa, oma poikani! He ovat anastaneet meidän korkeimmat ja pyhimmät paikkamme, eikä kukaan voi sanoa, milloin ja miten löytyisi rajaa heidän kopeudelleen. Mutta kuitenkin ole vakuutettu, sotkekoot he jalkoihinsa Judean, kuin vasara murskaa mantelin, ja nielkööt Jerusalemin, joka on sen voima ja suloisuus, niin Israelin lasten kunnia on kuitenkin pysyvä kirkkaana kuin taivaan tähti, johon häpeemättömät kädet eivät ulotu, sillä Israelin lasten historia on Jumalan oma historia. Hän kirjoitti sen heidän käsillään, hän puhui heidän suullaan ja ilmoitti itsensä kaikessa siinä hyvässä, mitä he toimittivat, vähimmässäkin. Hän oleskeli heidän kanssansa lain säätäjänä Sinailla, oppaana erämaissa, johtajana taisteluissa, kuninkaana ja hallitsijana. Tuon tuostakin hän veti syrjään esiripun, joka kätkee hänet ihmissilmiltä, ja puhui heille kuin vertainen, opettaen heille, mikä on oikein, mikä on tie autuuteen ja miten heidän tuli elää, ja vahvisti kaikkivaltiailla lupauksillaan liiton ijankaikkisiksi ajoiksi. Onko mahdollista poikani, ett'eivät ne, joiden kanssa hän siten seurusteli, olisi oppineet häneltä mitään, ett'eivät heidän luonnolliset inhimilliset ominaisuutensa olisi saaneet mitään vaikutusta jumalallisista ominaisuuksista, ett'ei heidän luonnollisessa nerossaan vielä vuosisatainkin kuluttua olisi enää jälellä mitään taivaan heijastusta?"
Hetkisen oli viuhkan humina ainoana äänenä kesähuoneessa katolla. Sitte vaimo jatkoi:
"Jos taide rajoitetaan ainoastaan maalaus- ja kuvanveisto-taiteihin, no, silloin on totta, ett'ei Israelissa ole ollut taiteilijoita."
Se myönnytys lausuttiin vähän vastenmielisesti, sillä meidän tulee muistaa, että vaimo oli saddusealainen, jonka usko, vastoin farisealaisten uskoa, salli rakastaa kaunista missä muodossa hyvänsä ja katsomatta, miten se oli saanut alkunsa.
"Jos kuitenkin meille tehdään oikeutta", jatkoi hän, "niin pitää muistaa, että meidän käsiemme taiteellisuus hillittiin kiellolla: 'Älä tee itselles kuvaa eikä minkään muotoa', jonka kiellon Soferim mielivaltaisesti ulotti laajemmaksi sen omaa tarkoitusta ja aikaa! Muistettava on myöskin, että kauan ennen kuin Daidalos Attikassa puusta veistetyillä kuvapatsaillaan niin kehitteli veistotaiteen, että Korinton ja Aiginan taidekoulut ynnä niiden viimeiset tulokset Poikile ja Kapitolium tulivat mahdollisiksi, kauan ennen Daidaloa, sanon minä, oli kaksi israelilaista, Bezaleel ja Aholiab, rakentanut ensimmäisen liitonarkin ja kerubit, jotka sitä suojelivat siivillään. Ne olivat kullasta eikä taltalla tehdyt, ja muodoltaan ne olivat inhimillisen ja jumalallisen olennon kuvat. 'Niiden kerubein pitää hajoittaman siipensä, niin että he peittävät armoistuimen, ja heidän kasvonsa pitää oleman toinen toisensa puoleen ja katsoman armoistuimen päälle.' Kuka voi väittää, ett'eivät ne olisi olleet kauniit eivätkä ensimmäiset laatuansa?"
"Jo nyt käsitän, miksi kreikkalaiset ovat tulleet meitä etevämmiksi", sanoi Judah vilkkaasti ja asiaan kiintyneenä. "Ja liitonarkki! kirotut olkoot babylonialaiset, jotka sen hävittivät!"
"Ei, Judah, ei sitä hävitetty, se joutui vain hukkaan, mutta kätkettiin salaiseen kallioluolaan. Shammai ja Hillel sanovat, että se kerran Herralle otollisena päivänä löydetään ja asetetaan paikalleen, ja silloin Israel kuten muinoin tanssii ja laulaa Herran edessä. Ja ne, jotka silloin katselevat kerubeja, vaikka he ennen olisivat nähneetkin elefantinluusta veistetyn Minervan kasvot, he kuitenkin heti ovat valmiit suutelemaan juutalaisen käsiä rakkaudesta hänen neroonsa, vaikka se on ollutkin nukuksissa vuosituhansia."
Innossaan oli äiti ruvennut puhumaan melkein saarnaäänellä, mutta oli nyt vähän aikaa vaiti ennen kuin ryhtyi jälleen jatkamaan.
"Sinä olet niin hyvä, äiti", sanoi Judah kiitollisesti, "enkä minä koskaan väsy sitä tunnustamasta. Hillel ja Shammai eivät olisi voineet puhua paremmin. Nyt minä taas tunnen itseni Israelin oikeaksi pojaksi."
"lmartelija!" sanoi äiti, "tiedäthän sinä, että minä vain kerron, mitä kerran kuulin Hillelin sanovan, kun hän minun läsnä ollessani kiisteli erään roomalaisen viisastelijan kanssa."
"Olkoonpa niinkin, mutta esityksen lämpö on sinun omasi."
Äiti tuli jälleen vakavaksi.
"Mihin pysähdyinkään? Niin, lausuin, että meidän hebrealaiset esi-isämme voivat syystä kyllä sanoa itseään ensimmäisiksi kuvanveistäjiksi. Kuvanveistotaide ei kuitenkaan ole ainoa taide, eikä taide yksinään ole ainoa jalous. Minä ajattelen kunkin vuosisadan suuret miehet koottuina yhteen, niin että heitä ainoastaan kansallisuutensa erottaa: tässä indialainen, tuossa assyrialainen, tuolla egyptiläinen, mitenkä he torvien soidessa liehuvin lipuin marssivat maailman näyttämölle, lukemattomia sukukuntia oikealla ja vasemmalla kunnioittavina katsojina. Kun he siten rientävät eteen päin, ajattelen kreikkalaista, ja hän sanoo: 'Kas, helleniläinen se on tienraivaaja'. Roomalainen vuorostaan vastaa: 'Vaiti, mikä oli teidän paikkanne, se on nyt meidän. Me olemme jättäneet teidät jälkeemme kuin tomun, jota olemme tallanneet'. Ja koko ajan, etäälle ehtineestä etujoukosta marssiriviin asti yhtä hyvin kuin etäisimpään tulevaisuuteenkin saakka, loistaa valo – ilmestyksen valo – josta nuo kiistelijät eivät mitään muuta tiedä, kuin että se heitä ijankaikkisesti johtaa. Ja kutka ovat sen säilyttäjinä ell'eivät juutalaiset. Eikö sydän syki tätä ajatellessa! Kolminkertaisesti autuaat, te meidän isämme, te Jumalan palvelijat ja liiton valitut! Te olette ihmiskunnan johtajat, sekä elävien että kuolleiden! Siellä on sinun paikkasi, Judah, ja vaikkapa joka roomalainen olisi Caesar, totisesti et sinä kadota sitä!"
Judah oli hyvin liikutettu.
"Jatka, äiti", pyysi hän, "sinähän soitat minulle voittolaulun säveltä. Minä vain odotan Mirjamia ja naisia, jotka seuraavat häntä laulaen ja tanssien."
Äiti ymmärsi pojan tunteet ja koetti nopealla ajatusten käänteellä panna puheesensa niin paljon viehätystä kuin mahdollista.
"No hyvä, poikani! Jos voit kuulla profetissan voittoriemun, niin voitpa myöskin, mitä juuri aioin sinulta pyytää: käytä kuvausvoimaasi ja asetu minun kanssani ikäänkuin tien varrelle katselemaan, kun Israelin valitut marssivat ohitse suuren joukon etupäässä. Katso, jo ne tulevat. Ensinnä patriarkat, heidän jälkeensä sukukuntain isät. Olen melkein kuulevinani kamelien kellot ja laumojen ammunnan ja määkimisen. Kuka on tuo mies, joka yksinään vaeltaa keskellä joukkoa? Se on ukko, mutta hänen silmänsä ei vielä ole himmeä, eikä hänen voimansa rauennut. Hän näki Jehovan kasvoista kasvoihin. Hän on sotilas, runoilija, lainsäätäjä ja profeetta. Hänen suuruutensa on kuin aamu-aurinko, jonka valovirta hukuttaa kaikki muut valot, myöskin suurimman ja jaloimman kaikista caesareista. Sitte tuomarit. Heidän jälkeensä kuninkaat: Jessen poika, sotasankari ja kuolemattomain virsien kirjoittaja; hänen poikansa, viisain ja rikkain kuninkaista, joka teki erämaat asuttaviksi eikä rakennellessaan kaupunkeja autioihin seutuihin unhottanut Jerusalemia, jonka Herra valitsi maalliseksi olinpaikakseen. Kumarra syvempään, poikani; ne, jotka nyt tulevat, ovat ensimmäiset ja viimeiset laatuansa. Heidän kasvonsa ovat käännetyt taivasta kohti, ikään kuin he kuulisivat pilvistä äänen. Heidän elämänsä oli täynnä huolia; heidän vaatteissaan oli luolain ja haudan hajua. Kuuntele erästä vaimoa heidän joukossaan: 'Ylistä Herraa, sillä hän on kunnian voittanut!' Kumarru tomuun heidän edessänsä! He olivat Jumalan julistajat, hänen palvelijansa, heille oli taivas avoinna ja myöskin tulevaisuus. Mitä he näkivät, sen he kirjoittivat muistiin ja jättivät ennustuksensa toteutumaan aikanaan. Kuninkaat kalpenivat kun he astuivat heidän eteensä; kansat vapisivat heidän äänensä kaiusta. Luonnon alkuaineet olivat heille alammaiset. Heidän käsissään oli maiden ja kansain siunaus ja kirous. Kas tuossa Elias ja hänen palvelijansa Elisa! Tuossa Hilkiaan vakava poika ja ennustaja Kebarin rannoilta! Tuossa kolme juutalaisnuorukaista, jotka kieltäytyivät palvelemasta Babylonin epäjumalaa. Ja viimeksi oi poikani, suutele tomua uudelleen – hurskas poika, joka maailmalle ennusti Messiaan tulon!"
Tämän esitelmän osan aikana oli viuhka ollut vilkkaassa liikkeessä. Se pysähtyi nyt ja vaimon ääni muuttui matalammaksi.
"Olet väsyksissä", hän sanoi.
"En, äiti, mutta minä kuuntelin uutta Israelin ylistyslaulua."
Äiti ei unhottanut tarkoitustansa eikä ollut kuulevinaan pojan imartelua.
"Olen niin kirkkaassa valossa kuin mahdollista esittänyt sinulle suuret miehemme, patriarkat, lainsäätäjät, sotilaat, runoilijat ja profeetat. Katselkaamme nyt, mitä Roomalla on mainiota. Aseta Mooseen rinnalle Caesar, Davidin rinnalle Tarkvinius, vertaa Sullaa Makkabeihin, paraimpia konsuleja meidän tuomareihimme, Augustusta Salomoon, niin siihenpä kaikki vertailu loppuukin. Mutta entä meidän profeetat sitte, jaloimmat kaikista jaloista miehistä!"
Hän hymyili halveksivasti.
"Maltahan vielä. Ajattelin tietäjää, joka varoitti Cajus Juliusta maaliskuun 15 päivästä, ja kuvittelin, mitenkä se viisas mies kanan sisuksista etsiskeli onnettomuuden merkkejä, joita hänen hallitsijansa kokonaan ylenkatsoi. Käännä siitä taulusta katseesi Eliaasen, joka istuu mäellä Samariaan vievän tien varrella, ympärillänsä päämiesten ja heidän soturiensa höyryävät ruumiit, ja varoitti Ahabin poikaa Jumalan vihasta. Viimeksi, poikani, kuinka voimme verrata Jupiteria ja Jehovaa, ell'ei sellainen vertaaminen ole vallan jumalaton teko, mitenkä heitä voimme muuten verrata kuin sen mukaan, mitä heidän palvelijansa ovat tehneet heidän nimessään? Ja mitä sinun tulevaisuuteesi koskee, poikani…"
Viime sanat äiti lausui hitaasti ja vapisevalla äänellä.
"Ja mitä sinun tulevaisuuteesi koskee, poikani, niin palvele Herraa, Israelin Jumalaa, äläkä Roomaa! Abrahamin pojalla on vain yksi kunnia: vaeltaminen Herran tiellä, ja sillä voidaan saavuttaa paljo kunniaa."
"Pitääkö minun sitte ruveta sotilaaksi?" kysyi Judah.
"Miksikä ei? Eikö Moosesta sanottu Jumalan sotamieheksi?"
Taaskin kesti äänettömyyttä kauan huoneessa.
"Minun suostumukseni saat", sanoi äiti viimein, "jos vain palveletHerraa etkä keisaria."
Judah tyytyi siihen ehtoon ja vaipui sitte vähitellen uneen. Äiti nousi, työnsi tyynyn hänen päänsä alle, levitti ison huivin hänen päällensä, suuteli häntä hellästi ja poistui huoneesta.
VI LUKU
Onnettomuus
Hyvän ihmisen, samoinkuin kehnonkin, täytyy kuolla; mutta uskontomme opetuksen mukaan me sanomme: "Ei se mitään tee, hän avaa silmänsä taivaassa". Se on jotenkin samallaista kuin elämässä herääminen terveellisestä unesta onnellisen päivän kokemuksiin.
Judahin herätessä oli aurinko jo ylennyt kauas vuorista. Kyyhkyset lentelivät joukottain ja täyttivät ilmaa valkoisten siipiensä välkkeellä. Kaakon puolella kiilsivät temppelin kullatut harjat sinistä aamutaivasta vasten. Mutta niitä tuttuja esineitä hän katsahti vain pikimmältään. Sohvan reunalla, hänen vieressään, istui tuskin vielä viisitoista vuotinen tyttö, hiljaa näppäillen sylissään olevan kitaran kieliä. Judah kääntyi vuoteellaan ja kuunteli mielihyvällä kaunista ääntä.
Laulun loputtua tyttö siirsi soiton pois ja odotteli, kädet ristissä sylissään, että Judah puhuttelisi häntä. Koska lukijan on välttämätöntä saada tarkempi selko perheestä, johon olemme hänet saattaneet, ryhdymme tässä sitä paremmin kuvaamaan.
Herodeen kuollessa jäi monta henkilöä, jotka olivat hänen suosionsa avulla rikastuneet ja päässeet ylhäisiin valtionvirkoihin. Jos jollakulla jonkin sukukunnan, varsinkin Judan suvun perillisellä, oli sellainen rikkaus, katsottiin sitä onnellista Jerusalemin ruhtinaaksi. Se arvo tuotti hänelle hänen köyhempien maanmiestensä kunnioituksen ja vielä suuremmassa määrässä pakanain, joiden kanssa hän joutui asioimisiin tai muihin tekemisiin. Näistä rikkaista ei kukaan ollut yksityisessä eikä julkisessa elämässä saavuttanut suurempaa arvoa kuin Judahin isä. Unhottamatta kansallisuuttansa oli hän pysynyt kuninkaalle uskollisena ja osoittanut sitä sekä kotona että ulkomailla. Moni tärkeä luottamustoimi oli vienyt häntä Roomaan, jossa hänen käytöksensä ja esiintymisensä olivat herättäneet keisari Augustuksen huomiota niin, että keisari ilmeisesti koetti saada häntä ystäväkseen. Hänen kotonaan oli siis monta lahjaa, jotka olisivat voineet tehdä kuninkaatkin kateellisiksi, – purppurapukuja, elefantinluisia tuoleja, kultaisia juoma-astioita —, jotka olivat sitäkin arvokkaampia kun keisari itse oli ne lahjoittanut. Sellaisen miehen täytyi olla rikas, mutta Hurin rikkaus ei johtunut yksinomaan kuninkaan anteliaisuudesta. Hänestä oli mikä laki hyvänsä tervetullut, kun se vain velvoitti häntä toimeliaisuuteen, ja huolimatta kokonaan kiintyä yhteen toimialaan hän puuhasi useammilla. Paljo paimenia, jotka kaitsivat laumojansa tasangoilla ja kukkuloilla kaukanakin, vanhalla Libanonilla saakka, sanoivat häntä herraksensa; hän perusti kauppaliikkeitä sekä meri- että maakaupunkeihin; hänen laivansa toivat hopeaa Espanjasta, jonka kaivokset olivat rikkaimmat silloin tunnetuista, ja hänen karavaninsa palasivat kahdesti vuoteen etäisestä idästä, tuoden kantamuksensa silkkiä ja maustimia. Hän noudatti tarkkaan juutalaista lakia ja kansansa tapoja, oli hyvin tutustunut pyhiin kirjoihin ja kävi säännöllisesti temppelissä ja synagogassa; lainoppineita, varsinkin Hilleliä, hän kunnioitti melkein jumaloiden. Muuten hän ei suinkaan ollut ahdasmielinen. Hänen vierasvarainen talonsa oli aina avoinna vieraille, olivatpa ne mistä kansakunnasta hyvänsä; fariseukset syyttivät hänen monesti kutsuneen pöytäänsä samarialaisiakin. Jos hän olisi ollut pakana ja elänyt Herodes Attikuksen aikana, olisi hän voinut esiintyä hänen kilpaveljenään. Hän hukkui voimakkaimmassa miehuudessaan noin kymmenen vuotta ennen tätä kertomuksemme aikaa eräällä merimatkalla, koko Judean suruksi ja kaipaukseksi. Olemme jo tutustuneet kahteen perheen jäseneen, hänen leskeensä ja poikaansa, ja nyt viimeksi talon ainoaan tyttäreen, joka äsken lauloi veljensä vuoteen vieressä.
Yht'aikaa katsellessa sisaruksia ei voinut olla huomaamatta, miten toistensa kaltaiset he olivat. Tirzalla oli myöskin veljen säännölliset piirteet ja sama juutalainen tyyppi, mutta sitä hänessä kirkasti lapsellinen viattomuus, joka näkyi koko hänen olennostaan. Kodin teeskentelemätön vapaus ja luottavainen rakkaus riittivät puolustamaan hänen vapaata pukuansa. Yllä oli hänellä villamekko, joka oli kiinni oikealla olkapäällä ja verhosi rinnan ja selän, mutta jätti käsivarret kokonaan paljaiksi. Vyö hänen vyötäsillään osoitti, mistä hame alkoi. Päässä oli hänellä silkkimyssy, värjätty Tyron purppuralla; sen yllä oli runsaasti koruommeltu huivi samasta kankaasta, valuva alas ohuina laskoksina, niin että se jätti pään muodon näkyviin, sitä suurentamatta. Sormissa ja korvissa oli kultarenkaita sekä käsivarsissa ja nilkoissa helmillä ja vitjoilla koristettuja kultanauhoja. Silmien kulmat ja sormien päät olivat värjätyt henna värillä. Tukka ulottui kahtena pitkänä palmikkona alas pitkin selkää, ja irtonainen kutri lepäsi kummallakin poskella korvan kohdalla. Suloutta, hienoutta ja kauneutta hänellä kieltämättä oli.
"Hyvin kaunis, Tirza; oikein mainio!" sanoi Judah vilkkaasti.
"Mikä? lauluko?" kysyi sisar veitikkamaisesti.
"Sekä laulu että laulaja! Siinä oli kreikkalainen kaiku. Mistä sinä sen olet saanut?"
"Etkö muista kreikkalaista, joka viime kuussa lauloi teatterissa? Sanotaan hänen ennen olleen Herodeen ja hänen sisarensa Salomen hovissa. Hän tuli esiin painiskelijain jälkeen, kun kartano vielä tärisi suostumuksen osoituksista, mutta heti, kun ensimmäinen sävel kajahti, oli kaikki niin hiljaa, että kuului joka sana. Häneltä minä sanat opin."
"Mutta eikö hän laulanut kreikaksi?"
"Ja minä hebreaksi."
"Niin, ja sen tähden minä olen ylpeä pikku sisarestani. Ehkäpä sinulla on vielä joku toinenkin yhtä kaunis laulu?"
"Oh, on minulla useampiakin, mutta en minä nyt huoli niitä koetella. Amrah pyysi minua sanomaan, että hän kohta tuo ylös sinun aamiaisesi ja ettei sinun tarvitse tulla alas. Hän tulee heti. Hän luuli sinun olevan sairaana, koska sinulle on eilen tapahtunut jotakin ikävää. Sanos minulle, mitä se oli, että voin auttaa Amrahia sinun parantamisessasi. Hän tietää kaikki egyptiläiset parannuskeinot, mutta ne ovat niin yksinkertaiset; toista ovat arabialaiset, jotka minä tiedän, ja ne ovat…"
"Vielä tyhmemmät", vastasi Judah, tyytymättömästi pudistaen päätänsä.
"Luuletko niin? No, enpä huoli vastustaa", ilvehti Tirza, silitellen kädellään kaunista korvaansa. "Me emme huoli arabialaisistakaan. Mutta tässä on jotain, paljoa parempaa ja varmempaa, tenhokalu, jonka joku meidän perheestämme jo ammoin, minä en tiedä milloin, sai persialaiselta velholta. Katso, kirjoitus on melkein kokonaan pois kulunut."
Hän antoi veljelleen oman korvarenkaansa. Judah otti sen, katsahti siihen ja nauraen antoi sen takaisin.
"Vaikka olisinkin ihan kuolemaisillani, minä en sitä sittekään käyttäisi. Tuollaiset kapineet ovat epäjumaliset ja kielletyt jokaiselta uskolliselta Abrahamin pojalta ja tyttäreltä. Kas tuossa, ota se pois, mutta älä sinäkään käytä sitä enää."
"Kiellettykö!" ihmetteli Tirza. "Eipä suinkaan, sillä iso-äitimme käytti tätä, enpä tiedäkään, kuinka monta sabattia elämässään. Se on parantanut, en tiedä, kuinka monta henkilöä, mutta ainakin kolme. Sen lääkevoima on myöskin tutkittu; kas, tuossa rabbinien merkki."
"Minä en luota noitakaluihin."
Tirza katsahti kummastellen ylös.
"Mitähän Amrah sanoisi?"
"Amrahin vanhemmat olivat egyptiläiset."
"Entä Gamaliel?"
"Hän sanoo, että ne ovat uskottomain ja shikemiläisten jumalattomia keksintöjä."
Tirza katseli rengasta epäilevästi.
"Mitä minä sillä sitte teen?"
"Käytä sitä, siskoseni, koristuksenasi. Se soveltuu sinulle ja kaunistaa sinua, vaikk'et sinä minusta sellaisia tarvitsisikaan."
Tirza pani tyytyväisenä renkaan takaisin korvaansa juuri, kun Amrah toi tarjottimella pesuvadin, vettä ja pyyheliinan.
Kun Judah ei kuulunut fariseusten lahkoon, tapahtui peseminen tuota pikaa. Palvelija poistui, jättäen hänen tukkansa siistimisen Tirzan tehtäväksi. Tirza, saatuaan jonkun kiharan mieleisekseen, päästi pienen metallipeilin, joka hänellä kaunisten juutalaistyttöjen tapaan oli vyöllä, ja antoi sen veljelle, että hänkin saisi nähdä sisarensa työn hedelmiä ja miten hyvin ne kaunistivat häntä. Samalla he jatkoivat keskustelua.
"Kuulehan, Tirza, minä aion lähteä pois."
Tirza kummastuen laski kätensä vaipumaan.
"Poisko! Mihin? Milloin? Minkä tähden?"
Judah nauroi.
"Kolme kysymystä yhteen henkäykseen! Oletpa sinä aika veitikka!"
Mutta heti hän sitte jälleen muuttui vakavaksi. "Tiedäthän, että laki käskee minun valitsemaan itselleni jonkin ammatin. Hyvä isämme antoi minulle siinä kelvollisen esikuvan. Sinäkin halveksisit minua, jos minä joutilaana kuluttaisin hänen uutteruutensa ja työnsä hedelmiä. Minä lähden Roomaan."
"Sittepä lähden minäkin!"
"Sinun pitää jäädä äitisi luo. Hän kuolisi ikävään, jos me molemmat karkaisimme pois hänen luotansa."
Nauru katosi Tirzan kasvoilta.
"Niin, kyllä sen uskon. Mutta miksi täytyy sinun lähteä? Voithan täällä Jerusalemissakin oppia kaikki, mitä kauppias tarvitsee tietää, jos sinä muuten sitä ammattia tarkoitat."
"Mutta minä en sitä tarkoita. Laki ei vaadi poikaa jatkamaan isänsä ammattia."
"Miksi muuksi sinä sitte aiot?"
"Sotilaaksi!" vastasi hän vähän ylpeästi.
Kyyneliä tunkeutui esiin Tirzan silmistä.
"Sinut surmataan!"
"Jos se on Jumalan tahto; mutta eivät kaikki sotilaat kuole sodassa."
Tirza kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, ikään kuin tahtoen pidättää häntä.
"Me olemme niin onnelliset. Pysy täällä, veli!"
"Koti ei aina voi pysyä sellaisena, kuin se nyt on. Kohta sinä itsekin lennät pois pesästä."
"En koskaan!"
Judah hymyili hänen äänensä vakavuutta.
"Kohta kyllä tulee joku ruhtinas Judan tai muusta suvusta ja vaatii itselleen minun Tirza-siskoni. Hän vie kanssansa Tirzan auringoksi uuteen kotiin. Mitäs silloin minusta tulee?"
Tirza vastasi vain nyyhkytyksillä.
"Sota on ammatti", jatkoi Judah levollisemmin, "ja sitä oppiakseen täydellisesti täytyy käydä koulua, eikä ole parempaa koulua kuin Rooman sotaleiri."
"Ethän vain rupea taistelemaan Rooman puolesta?" kysyi Tirza hengitystään pidättäen.
"Vihaatko siis sinäkin Roomaa? Koko maailmapa on siinä kohdassa yksimielinen. Käsitä oikein vastaukseni, Tirza, kun sanon: Minä tahdon sotia Rooman puolesta, että se sen sijaan opettaa minua kerran taistelemaan roomalaisia vastaan."
"Milloinkas aiot lähteä?"
Amrahin astunta pidätti veljeä vastaamasta, kuten oikeastaan aikoi.
"Hiljaa!" hän sanoi, "hänen ei pidä saada tietää minun aikomustani."
Uskollinen palvelija toi aamiaisen ja laski tarjottimen tuolille sisarusten eteen sekä asettui, pyyheliina käsivarrella, palvelemaan heitä. He juuri kastoivat sormiensa päät vesiastiaan, kun ulkoa kuuluva melu veti puoleensa heidän huomionsa. He kuuntelivat, ja kadulta talon pohjoispuolelta kuului selvään sotilasmusiikkia.
"Sotamiehiä pretoriumista!" huudahti Judah, "minun pitää nähdä ne!"
Samalla hän jo kumartui katon pohjoispuolisen tiilisen suoja-aidan ylitse ja kiintyi niin katselemaan, mitä alhaalta näkyi, ett'ei huomannut, mitenkä Tirza tuli hänen sivulleen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
Kun torni oli korkein lähiseudulla, saattoivat he kattojen ylitse nähdä itää kohti aina korkeaan, säännöttömään Antonia-torniin asti, jonka jo olemme kuvanneet varustusväen linnaksi ja maaherran päämajaksi. Tuskin kymmentä jalkaa leveän kadun yli oli monessa kohden siltoja, joko umpinaisia tai avonaisia, ja ne nyt samoin kuin läheisten talojen katotkin alkoivat täyttyä ihmisistä, joita musiikki houkutteli ulos. Sanoimme soittoa musiikiksi, vaikk'ei se sana olekaan aivan sopiva, sillä kuunteleva korva erotti vain huumaavaa pauhua rämisevistä torvista ja kimakoista "lituus"-soittimista, joita sotamiehet mieluisimmin käyttivät. Hetkisen kuluttua joukko tuli Hurin katolla seisovien sisarusten näkyviin. Ensinnä marssi harvoissa riveissä kevytaseinen etujoukko, enimmäksi osaksi linko- ja jousimiehiä; heidän jälestänsä tuli joukko raskasaseista jalkaväkeä, jolla oli suuret kilvet ja pitkät keihäät, sen kaltaiset kuin ennen käytettiin kahakoissa Troijan edustalla; sitte musiikki ja sen jälestä yksinään ratsastava päämies ratsumiesten saattamana, ja viimein raskasaseinen joukko jalkaväkeä, joka marssi tiheissä riveissä, täyttäen kadun muurista muuriin ja näyttäen melkein lukemattomalta.
Sotamiesten voimakkaat jäsenet, kilpien tahdikas heilunta oikealta vasemmalle, panssarinsuomusten, rintalevyjen, sääryksien ja kypäräin, höyhentöyhtöjen, lippujen ja keihästen loisto sekä sotamiesten säännöllinen ja tarkka ryhti tekivät Judahiin syvän vaikutuksen, jota käy paremmin ajatella kuin kuvata. Varsinkin kaksi esinettä veti puoleensa hänen huomiotansa. Toinen niistä oli legionan sotamerkki, kullattu kotka, siivet ylempänä päätä. Hän tiesi sille osoitetun jumalallista kunnioitusta, kun se oli otettu esiin olinpaikastaan tornista. Toinen, joka hyvin kiihdytti hänen katselemis-intoaan, oli keskellä jonoa ratsastava upseeri. Hänellä oli pää paljaana, mutta muu ruumis täysissä varuksissa. Vasemmalla kupeella riippui lyhyt miekka; kädessä näkyi komentosauva, paperikäärön kaltainen. Hän istui purppurakankaalla satulassa, joka ynnä kultasuitset ja keltaiset, leveillä rimpsuilla koristetut silkkiohjat olivat hevosen varuksina.