IV LUKU
Parannettuina
Neljännellä tunnilla alkoi liike Betanian tiellä vilkastua, ja vihdoin odottajien silmät huomasivat moneen tuhanteen nousevan väkijoukon esiintyvän Öljymäen harjalle ja laskeutuvan tietä alas. Ja, mikä siinä oli kummallista, jok'ainoalla siinä joukossa oli palmun lehvät kädessään. Heidän katsellessaan tätä kummaa nähtävää toi itätuuli heidän korviinsa äänten hälinää vastakkaiseltakin puolelta. Silloin äiti herätti Tirzan.
"Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" Tirza kysyi.
"Hän on tulossa", vastasi äiti. "Väkijoukko kaupungista päin tulee häntä vastaanottamaan, idästä päin kuuluu hänen seuralaistensa äänet. Täällä meidän paikoillamme ne tavannevat toisensa."
Sillä välin idästä tuleva väki hitaasti läheni. Kun ensimmäinen ryhmä tulivat näkyviin, niin spitaliset siinä huomasivat ratsun selässä istuvan miehen, keskellä joukkoa, joka tanssien ja laulaen ilmaisi riemastustaan. Ratsumies oli paljain päin ja valkoisessa puvussa. Hän ei katsellut oikeaan eikä vasempaan. Seuralaistensa meluisasta riemusta hän ei näyttänyt juuri välittävän, eikä heidän suosionsa tuntunut voivan haihduttaa hänen syvää alakuloisuuttaan. Se vaikutus, jonka hän noihin spitalisiin teki, oli kuitenkin niin ihmeellinen, että he oitis tunsivat hänet.
"Hän se on, Tirza", äiti sanoi; "tule lapseni!"
Niin sanoessaan hän hiipi esiin keskelle tietä ja valahti polvillensa maahan. Tytär ja palvelija olivat kohta hänen sivullaan. Ja samassa ne tuhannet, jotka kaupungista päin lähenivät, pysähtyivät ja heilutellen vihreitä lehviään huusivat kuorossa —
"Siunattu olkoon Israelin kuningas, joka tulee Herran nimeen!"
Kaikkien tuhansien laulaessa tervehdystään ei spitalisraukkain ääni voinut mihinkään kuulua. He nousivat ja hoiperrellen ja kuivettuneita käsiään ojennellen lähestyttyään ratsastajan ympärillä olevaa ryhmää – joka uhkasi kivillä torjua heidät takaisin – pysähtyivät jumalallisen miehen eteen. Mies kohotti heitä kohti tyynet, sääliväiset ja sanomattoman kauniit silmänsä, kun äiti molempien puolesta puhui:
"Mestari, mestari! Sinä näet meidän hätämme; sinä voit meidät puhdistaa. Armahda sinä meitä – armahda!"
"Uskotko sinä, että minä siihen kykenen?" mestari kysyi.
"Sinä olet se, josta profeetat puhuvat – sinä olet Messias!" vaimo vastasi.
Mestarin katse alkoi säteillä, hän näytti kasvavan heidän silmissään.
"Vaimo", hän sanoi, "suuri on uskosi; käyköön sinulle niin, kuin sinä tahdot."
Hän viivähti vielä hetkisen, muistamatta ympärillään olevaa tungosta. Sitte hän ratsasti edelleen – kohti julmaa kuolemaa, jonka hän niin hyvin ennakolta tiesi. Vaan ikään kuin ravinnoksi hänen rakkautta isoovalle ja janoavalle sielullensa kiitollinen vaimo hänen jälkeensä huudahti:
"Kunnia jumalalle korkeudessa! Siunattu, kolmasti siunattu Poika, jonka hän on antanut meille!"
Heti sen jälkeen ratsastaja häipyi heidän silmistään molempien saattojoukkojen keskeen. Vaan äiti kiersi kätensä Tirzan ympärille ja saatuaan hänet ohjatuksi erilleen joukosta huudahti: "Tyttäreni, katsohan; meillä on hänen lupauksensa; olemme pelastetut!" Ja he yhdessä polvistuivat, katsoen menevien jälkeen, kunnes he katosivat vuoren huipun taakse.
Siinä he ensiksi tunsivat, miten veri heidän sydämmessään ja suonissaan nuoreni ja täytti heidän kuivaneen ruumiinsa sanomattoman suloisella terveyden tunteella. Eikä edes muutoskaan ollut tuskallinen. He tunsivat sielunvoimansa saavan entisen tarmonsa ja mielensä täyttyvän ihastuksesta, jota on mahdoton kuvaella. Heistä tuntui, kuin maistaisivat elämän nestettä, jonka vaikutus ei tapahtunut vähitellen, vaan silmänräpäyksessä.
Tämän muutoksen sairaudesta terveyteen näki vielä toinenkin paitsi Amrah. Kuten tiedämme, Ben-Hur seurasi lakkaamatta natsarealaista hänen vaelluksillaan. Ben-Hur kuuli näiden onnettomain avun huudon, näki heidän tautinsa ja sen tekemät hävitykset, kuuli natsarealaisen vastauksen ja yhä vielä yhtä ihmetellen katseli tätä ihmettä, vaikka oli jo monesti nähnyt samanlaisia parantumistapauksia ennenkin. Hän oli eronnut muusta seurasta ja istahtanut lähelle naisia ja tervehti siitä monia ohi kulkijoista. Naiset näyttivät hänestä ihan vierailta, niin että hänen ihmettelynsä tarkoitti ainoastaan heidän parantumisensa eittämätöntä ihmettä. Lähestyessään kalliota hän ihan sattumalta näki pienen naisolennon, joka seisoi kiven vieressä, käsillään kätkien kasvojansa.
"Niin totta, kuin Herra elää", hän sanoi, "olethan sinä Amrah!" Hän riensi vanhuksen luo äidin ja sisaren ohitse, joita ei tuntenut, ja pysähtyi palvelijan eteen.
"Amrah, Amrah, mitä sinulla on täällä tekemistä!"
Amrah itkien sekä ilosta että pelosta vaipui polvilleen hänen eteensä.
"Herra, herra! Sinun ja minun Jumalani on kuitenkin armollinen Jumala!"
Selittämätön aavistus sanoi Ben-Hurille, että Amrahin siellä olo koski jollakin tavalla noita toisia naisia. Hän kääntyi heihin päin, hänen sydämensä tuntui seisovan hiljaa, ja hän itse tuntui olevan kuin kiinni naulattuna maahan, eikä hän saanut sanaakaan suustansa. Nainen, jonka hän oli nähnyt puhuttelevan natsarealaista, seisoi lähellä häntä, kädet ristissä ja katse taivasta kohti. Ja harhanäköäkö se oli? Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään niin äitinsä näköistä; juuri sellainen hän oli ollut sinä päivänä, kun roomalaiset veivät hänet pois. Ja kuka seisoi hänen vieressään, ell'ei Tirza, joka silloin onnettomuuden aamuna oli seisonut veljensä sivulla katselemassa suoja-aidan ylitse. Hän oli luullut heitä kuolleiksi, ja aika oli totuttanut hänet siihen ajatukseen. Hän ei ollut lakannut heitä suremasta, mutta he olivat joutuneet pois hänen aikeistaan ja tulevaisuus-unelmistaan. Tuskin silmiänsä uskoen hän laski kätensä Amrahin päälaelle ja kysyi vapisevalla äänellä:
"Amrah, Amrah, onko se äitini! ja Tirza! Sano, näenkö oikein."
"Huhu heille, herra, puhu heille!" Amrah vastasi.
Ben-Hur ei enempää vitkastellut, vaan juoksi ojennetuin käsin syleilemään heitä: "Äiti! äiti! Tirza! tässä minä olen!"
He kuulivat hänen huutonsa ja juoksivat vastaan. Ja heti he kolme, jotka olivat niin kauan olleet erotettuina, itkivät ilon kyyneliä toistensa sylissä.
Ensimmäisen ihastuksen vähän asetuttua sanoi äiti:
"Onnessamme, lapseni, älkäämme olko kiittämättömät, vaan alkakaamme uutta elämää kiitollisuudella sitä kohtaan, joka lahjoitti sen meille."
He laskeutuivat polvilleen, myöskin Amrah, ja ylen onnellisen lesken rukous kaikui kuin riemuvirsi. Tirza lausui sen sana sanalta jälestä ja samoin myöskin Judah, vaikka ei yhtä levollisella mielellä eikä yhtä rajattomalla uskolla, sillä ylös noustua hän sanoi:
"Natsaretissa, äiti, josta hän on kotoisin, sanotaan häntä kirvesmiehen pojaksi. Kuka hän on?"
Äiti vastasi hellästi katsoen poikaansa: "Messias!"
"Mistä hänen voimansa tulee?"
"Sen voimme päättää siitä, millä tavalla hän sitä käyttää. Onko hän koskaan tehnyt muuta kuin hyvää?"
"Ei."
"Siinä on todistusta kylliksi, että hänen voimansa on Jumalasta."
Ei ole niin helppo yht'äkkiä hylätä toiveita, joita on mielessä elänyt vuosikausia. Vaikka Ben-Hur sanoi itsekseen, ett'ei maailman turhuus tietysti ollut minkään arvoinen Messiaasta, niin kuitenkin hänen loukkautunut kunnianhimonsa oli hyvin itsepäinen eikä tahtonut ollenkaan taipua. Kuten ihmiset vielä tänäkin päivänä, hänkin arvosteli Kristusta saman mitan mukaan kuin itseänsä, mutta eikö olisi äärettömän paljon parempi tuomita itseämme Kristuksen mukaan?
Äidin ajatukset luonnollisesti kääntyivät ensinnä kaikista elämän huoliin.
"Mitä nyt teemme, poikani?" hän kysyi. "Mihin päin lähdemme?"
Ben-Hur huomasi nyt, kun hänelle tällä tavalla muistutettiin huolenpito-velvollisuuttansa omaisiaan kohtaan, miten kokonaan kaikki taudin merkit olivat heistä haihtuneet. Kuten Naamanilla noustessaan vedestä, oli heidänkin lihansa nyt jälleen yhtä terve ja raitis kuin pikku lapsella. Ben-Hur riisui manttelinsa ja kääri Tirzan siihen.
"Ota tämä", hän sanoi hymyillen. "Jos vieraan silmät ovat tähän asti aristelleet sinua, niin ei niiden ainakaan pidä nyt enää loukkaaman sinua."
Manttelin riisuttua jäi miekka näkyviin Ben-Hurin sivulla.
"Onko nyt sota?" kysyi äiti huolissaan.
"Ei."
"Miksi olet sitte aseissa?"
"Saattaa tulla tarpeen puolustaa natsarealaista."
"Onko hänellä vihollisia? Ketä sitte?"
"Paha kyllä, ei ainoastaan roomalaisia, äiti!"
"Eikö hän ole israelilainen ja rauhan mies?"
"On enemmän kuin kukaan muu, mutta rabbinien ja kirjanoppineiden mielestä hän on vikapää suureen rikokseen."
"Rikokseenko?"
"Ympärileikkaamattomat ovat hänen silmissään saman arvoiset kuin juutalaiset, jotka uskollisimmasti noudattavat lakia. Hän saarnaa uutta oppia."
Äiti oli vaiti, ja he lähestyivät varjoista puuta, joka kasvoi kallion vieressä. Ben-Hur hilliten halunsa kuulla heidän historiaansa ja viedä heidät kotiin osoitti heille, miten välttämätöntä oli seurata tällaisiin tapauksiin soveltuvaa lakia. Jälleen yhteen päässyt perhe läksi Pahennuksenkallion ylitse kaupunkia kohti, sillä Ben-Hur tahtoi viedä heidät niin lähelle kuin mahdollista, kosk'eivät he vielä uskaltaneet mennä perille asti. Naisten paluu maantieltä tapahtui ihan toisella tavalla kuin meno sinne. He astuivat nopein ja kevein askelin ja kohta saapuivat uudelle hautaluolalle, joka oli lähellä Kidronin ojaa ja Absalonin hautaa. He asettuivat siihen, koska se oli tyhjä, ja Ben-Hur kiiruusti riensi toimittamaan kaupungista, mitä he nykyisessä tilassaan tarvitsivat.
V LUKU
Jerusalemiin
Palattuaan kaupungista Ben-Hur pystytti ylemmäksi Kidronin varrelle, vähän matkan päähän itään päin Kuninkaan haudoista kaksi telttaa ja sisusti ne mukavimmasti sekä vei sitte sinne äitinsä ja sisarensa asumaan, kunnes papit ehtisivät tarkastaa heitä ja antaa todistuksen heidän täydellisestä paranemisestaan.
Näitä velvollisuuksia täyttäessään oli Ben-Hur lain käsityksen mukaan tullut saastaiseksi ja siis kerrassaan sulkenut itsensä kaikista juhlallisuuksista, joita nyt juuri oli tulossa. Hän ei saanut mennä edes vähimmin pyhään esikartanoonkaan. Niinpä hän yhtä paljon vapaasta tahdosta kuin pakostakin pysyi teltassa rakkaitten omaistensa luona. Hänellä oli paljo kerrottavaa heille ja heillä myöskin hänelle. Sellaisiin kertomuksiin, joissa käsitellään vuosikautisia vaikeimpia ruumiin ja sielun kärsimyksiä, kuluu tavallisesti paljo aikaa, sillä niitä tapauksia ei kerrota järjestyksessä. Äiti ja sisar juttelivat, mitä heidän oli täytynyt kärsiä. Poika kuunteli hyvin tarkkaavasti ja näöltään levollisena, mutta sisällä riehui voimakkaita tunteita. Hänen vihansa Roomaa ja roomalaisia kohtaan kasvoi tosiaan niin suureksi, että sitä on mahdoton aavistaakaan, ja hänen kostonhimonsa tuli polttavaksi janoksi, jota mietiskely vielä enemmän kiihdytti. Katkerain tunteiden kuohussa uiskenteli koko joukko aikeita. Hän ajatteli alkaa Galileassa kapinaa taikka legionineen hyökätä maanteille roomalaisten matkustajain päälle. Yksin merikin, jota hän muuten kammosi surullisten muistojen tähden, oli hänen mielikuvituksensa edessä kuin kartta, täynnä valtateitä ja tiet täynnä keisarillista saalista ja roomalaisia kauppiaita, jotka kaikki hän saattoi ryöstää. Mutta onneksi hänen parempi arvostelukykynsä oli levollisempina hetkinä kyllin valpas, eikä se sammunut kokonaan kiihkon hetkinäkään. Hän joutui aina samaan johtopäätökseen, että ainoastaan yksimielisen ja koko Israelin alkama sota saattoi menestyä, ja silloin hänen toivonsa kääntyi takaisin lähtöpaikkaansa: natsarealaiseen ja hänen kutsumukseensa.
Sellaisina hetkinä hänen kaukaisia tavoitteleva henkensä huvikseen pani natsarealaisen suuhun sellaisia sanoja kuin nämä:
"Kuule, Israel! Minä olen Herran luvattu, syntynyt olemaan juutalaisten kuningas, nouse ja saata koko maailma valtikkasi alle!"
Jos natsarealainen vain lausuisi nuo sanat, mikä hälinä siitä seuraisi? Eikö tuhannet suut heti torvien tavoin kaiuttaisi niitä lukemattomille sotajoukoille! Mutta olikohan natsarealainen sen tekevä?
Työn alkamisen innoissaan Ben-Hur unhotti natsarealaisen kaksinaisen luonnon ja siitä johtuvan mahdollisuuden, että ihmisluonto oli jumalalliselle alammainen. Siinä ihmeessä, jonka hän itse oli nähnyt ja joka oli tapahtunut hänen omalle äidilleen ja sisarelleen, hän huomasi voiman, joka kyllä riitti pystyttämään valtaistuimen Rooman keisarikunnan raunioille, muodostelemaan maailmaa ja kokoomaan ihmiskunnan yhdeksi suureksi ja onnelliseksi perheeksi. Kun se työ olisi tehty, saattaisiko kukaan enää olla tunnustamatta, että se oli Jumalan pojan arvoinen teko, saattaisiko kukaan enää väittää, ett'ei hän ollut vapahtanut maailmaa. Ja jospa ei ajateltukaan valtiollisia seurauksia, mikä sanomaton personallinen kunnia olikaan tuleva hänelle paljaana ihmisenäkin? Tavallisen kuolevaisen luonteen mukaista ei suinkaan ollut luopua sellaisesta elämän urasta.
Sill'aikaa, kuin edellä kerrotut asiat tapahtuivat, oli Kidronin puron, Bezetan sekä Damaskon portille vievän tien varsille tehty kaikenlaisia majoja ja telttoja pääsiäisjuhlalle tulvivan ihmisjoukon asunnoiksi. Ben-Hur teki tuttavuutta vierasten kanssa, puhutteli heitä ja ihmetteli väen paljoutta. Kun hän huomasi nyt olevan ihmisiä koossa kaikista tunnetun maan seuduista, Välimeren rantakaupungeista, Intiasta ja Europan pohjoisista maakunnista, kun hän ajatteli, että he, vaikka puhuivat erilaisimpia kieliä, kuitenkin olivat kaikki saapuneet ainoastaan viettämään suurta juhlaa, silloin hänelle tuli uusi ajatus mieleen. Oliko hän ehkä käsittänyt väärin natsarealaista? Ehkäpä hän kärsivällisen odotuksen tekosyyllä kätki salaisia valmistuksiansa ja juuri siten osoitti kykynsä päästä kunniarikkaan tarkoituksensa perille. Tilaisuus oli nyt paljoa sopivampi kuin silloin, kun galilealaiset tahtoivat väkisin valita häntä kuninkaaksi Genezaret-järven rannalla. Silloin oli hänen ystäviänsä ollut muutamia tuhansia; nyt miljooneja, kenties kuinka monta, odotteli hänen julistustansa.
Tällä välin tuli tuon tuostakin lyhyen-vantteroita, tummaihoisia ja mustapartaisia miehiä teltoille kysymään Ben-Huria. Hän puheli aina syrjässä heidän kanssansa. Äitinsä kysymyksiin, ketä he olivat, hän vastasi:
"Ystäviä Galileasta."
He toivat hänelle tietoja natsarealaisesta ja hänen vihollistensa, sekä roomalaisten että rabbinien, aikeista. Hän tiesi varsin hyvin, että natsarealaisen henki oli vaarassa, mutta hän ei ollut kuitenkaan luullut hänen vihamiehiänsä niin rohkeiksi, että panisivat toimeen aikeensa suurena juhlana. Natsarealaisen suuri maine ja taattu kansansuosio näyttivät kyllin varmasti suojaavan häntä. Sekä kaupunkiin että ulkopuolelle juhlaa varten kokoutuneen väen paljous myöskin tuotti turvallisuutta. Mutta puhuaksemme selvää totta, Ben-Hurin turvallisuuden tunne perustui paraastaan natsarealaisen ihmevoimaan. Johtaen ajatuksensa aivan inhimillisestä katsantokannasta hän arveli ihan itseselväksi, että, kellä oli sellainen elämän ja kuoleman valta toisten hyväksi, hän kyllä oli osaava käyttää sitä valtaansa myöskin omaksi turvallisuudekseen.
Muistettakoon, että kaikki tämä tapahtui maaliskuun 21 ja 25 päivän välillä meidän ajanlaskumme mukaan.
Viime mainitun päivän iltana Ben-Hur ei enää jaksanut vastustaa haluansa lähteä kaupunkiin, vaan ratsasti pois, luvaten pian palata. Hevonen oli levännyt ja juoksi rivakasti. Talot, joiden ohi hän ratsasti, olivat tyhjät, tulet sammutetut ja tiet autiot. Oli pääsiäisjuhlan aatto, ja kaikki olivat pääsiäislampaan teurastuspuuhassa, jonka vertä monet papit kokosivat ja veivät alttareille.
Ben-Hur ratsasti suuresta pohjoisportista Jerusalemiin, joka silloin vielä oli ihana ja komea sekä loisti Herran kunniaksi tehdyistä juhlakoristuksista.
VI LUKU
Ilman naamiota
Ben-Hur pysähtyi sen majatalon eteen, johon tietäjät neljättäkymmentä vuotta sitte olivat tulleet yöksi ennen lähtöänsä Betlehemiin. Siihen hän jätti hevosensa ja pian saapui jalkaisin kotinsa portille. Päästyään sisään hän ensin kysyi Mallukia ja, kun hän oli poissa, ystäviänsä Baltasaria ja Simonidesta. He olivat kantotuolissa lähteneet kaupungille katselemaan juhlaelämää. Baltasarin sanottiin olevan hyvin surumielisenä. Palvelijan vastaillessa Ben-Hurin kysymyksiin aukeni oviverho ja egyptiläisneito harsomaisessa puvussa käydä liihotteli sisään. Palvelija silloin poistui.
Ben-Hur oli viimeisinä tapausrikkaina päivinä tuskin kertaakaan ehtinyt ajatella kaunista egyptiläistyttöä. Nyt tämän lumoava vaikutus taas pääsi valtaan. Mutta, miten ihmeellisesti Iras oli muuttunut. Ennen hän oli käyttänyt kaikkia mahdollisia keinoja kietoakseen Ben-Huria; nyt hän ei olisi voinut vierastakaan ottaa vastaan kylmemmästi. Liikahtamatta kuin kuvapatsas seisoi tyttö hänen edessään, ylpeä pää pystyssä ja huulet kovasti yhteen puserrettuina.
Hän myöskin ensinnä katkasi äänettömyyden.
"Sinä juuri tulet sopivaan aikaan, Hurin poika", hän sanoi tahallaan kylmästi, "sillä minä tahdoin lausua sinulle kiitokseni vierasvaraisuudesta. Ylihuomisesta alkaen minä en sitä enää tarvitse."
Ben-Hur vähän kumarsi, kääntämättä silmiään pois hänestä.
"Minä olen kuullut", Iras edelleen puhui, "että kuutiopelareilla on tapana tehdä selvitys pelin lopussa ja seppelöidä se onnellinen, joka on voittanut. Me olemme myöskin pelanneet peliä, joka on kestänyt päiviä ja öitä; miksikä emme mekin nyt, kun peli on lopussa, selvittäisi, kenelle kunniaseppele on tuleva."
Ben-Hur vastasi varovasti:
"Miehen ei pidä sulkeman tietä naiselta, kun hän on päättänyt astua eteen päin."
"Sanos minulle", puhui Iras halveksivasti, "sanoppa sinä, Jerusalemin ruhtinas, kuka se on tuo natsarealainen kirvesmiehen poika, joka samalla on jumalan poika ja jolta odotellaan sellaisia urhotöitä."
Kärsimättömästi viitaten Ben-Hur vastasi:
"Minä en ole mikään hänen vartiansa."
Iras nyykäytti ylpeätä päätään ja kysyi:
"Onko hän kukistanut Rooman raunioiksi?"
Ben-Hurin kärsimättömyys kiihtyi.
"Mihin hän on pystyttänyt valtaistuimensa? Missä hänen palatsinsa on? Hän on herättänyt kuolleita, tottapa hänen sitte on helppo perustaa uusi hallitussuku. Hänenhän tarvitsee vain sanoa: minä tahdon! ja siinä se on."
Ihan eittämättä Iras tarkoitti totta. Hänen kysymyksissään ja koko hänen olennossaan oli jotakin vihamielistä. Ben-Hurilla oli epäselvä sisällinen tunne, että hänen nyt täytyi olla varoillaan, ja hän sen tähden vastasi rauhoittavasti:
"Arvosteluun tarvitaan aikaa. Odottakaamme viikkokausi, ennen kuin tuomitsemme!"
Iras jatkoi pitämättä lukua huomautuksesta:
"Kuinka minä näen sinut tuossa puvussa? Miksi et ole Intian maaherra taikka sen tai tämän maanosan varakuningas? Minä kerran sain nähdä persialaisen ylimyksen, päässä silkkiturbaani ja yllä kullasta hohtava mantteli. Hänen sapelinsa tuppi ja varsi välkkyivät timanteista. Minä pahoin pelkään, ett'et sinä vielä ole astunut hallitsemaan valtakuntaasi, sitä nimittäin, johon minä tulisin sinun kanssasi."
"Viisaan vieras-ystäväni tytär, oletpa sinä armollisempi, kuin itse tiedätkään. Sinä nyt näytät, että kauniissa ruumiissa voi olla sydän, joka on täynnä katkeruutta."
Ben-Hurin ääni osoitti kylmää kohteliaisuutta. Iras, leikitellen joutsenkaulassaan riippuvilla kultavitjoilla, vastasi:
"Juutalaiseksi sinä, Hurin poika, et ole niinkään tyhmä. – Minä olin katsomassa sinun unisankarisi marssia Jerusalemiin. Sinä sanoit hänen temppelin rappusilta julistavan itsensä juutalaisten kuninkaaksi. Minä näin hänen seurueensa tulevan alas vuorelta, kuulin laulun, näin palmuilla huiskimisen. Hosianna-huudot saivat minut odottamaan jotakin suurenmoista. Minä tähystelin jotain kuninkaallista, edes yhtä purppurapukuista sankaria, valtiomiehille sopivia vaunuja, edes yhtä loistava-aseista sotilasta tai aseellista suojelusväkeä, ja mitä minä näin? En niin mitään! Ja kuitenkin minä olin kuvitellut Jerusalemin ruhtinasta sen suojelusväen päälliköksi."
Hän purskahti ivalliseen nauruun, ja katse välähteli halveksivasti. "Riemukulkua pitävän Sesostriin sijasta", hän jatkoi yhä kiukkuisemmin, "tai asekoristeisen Caesarin sijasta mitä sainkaan nähdä! – ha ha, miehen, jolla oli naisen kasvot ja pitkä tukka ja joka ratsasti aasintamman varsalla. Muhkea kuningas, vaipuneen maailman kelpo vapahtaja. Jumalan poika! Ha ha ha!"
Vaikka Ben-Hur hyvästi jaksoi hillitä mieltänsä, hän ei kuitenkaan voinut salata neuvottomuuttaan, jossa oli vähä häpeätäkin seassa.
"Vaan minä, oi Hurin perillinen, en kuitenkaan paennut paikastani enkä nauranut, vaan sanoin itsekseni: maltahan, temppelissä hän näyttää sen loiston, mikä soveltuu sankarille, joka on valloittamaisillaan maailman. Esikartanot, raput, käytävät, joka tuuman ala, jossa vain voitiin pysytellä, oli täynnä ihmisiä; tuhannen tuhannet odottivat hengähtämättä hänen purkautumistansa ulos kotelosta kuin perhonen. Minä olin jo kuulevinani roomalaisen valtaistuimen kukistumisjyräkän, silloin – ha ha ha! hän kääräsi manttelin ympärilleen ja hiipi pois, sanaakaan sanomatta, kuin näyttelijä, jolle vihelletään. Ajattelehan, roomalainen maailman valta yhä on pystyssä!"
Kaikki Baltasarin järjelliset perusteet, kaikki natsarealaisen ihmeet, jotka Ben-Hur oli itse nähnyt, olivat liian keveät tuota pilkallista kuvausta vastaan. Häneltä ikään kuin putosi suomukset silmistä. Natsarealaisen tulolla ei ollut mitään valtiollista tarkoitusta. Paljas ihminen ei olisi voinut vastustaa sellaisen kunnioituksen viehätystä.
"Baltasarin tytär", Ben-Hur sanoi, arvokkaisuutta sekä äänessä että ryhdissä, "jos on puhe pelistä, jota mainitsit, no hyvä, seppele on sinun! Mutta sopikaamme nyt. Että sinulla on ollut varma tarkoitus mielessä, siitä olen täysin vakuutettu ja sanonkin sen kiertelemättä. Minä vastaan kysymyksiisi, mutta muista varoa sanojasi."
Iras katsoi häneen hetkisen, ikään kuin mietiskellen, mitä olisi tehtävä, ehkäpä myöskin koettaakseen hänen tahdonvoimaansa, ja sanoi kylmäkiskoisesti:
"Sinä saat mennä tiehesi, jää hyvästi!"
"Rauha olkoon sinulle", Ben-Hur vastasi.
Hänen ehdittyään ovelle asti Iras kutsui häntä takaisin.
"Kuulehan, vielä yksi sana!"
Ben-Hur pysähtyi ja katsoi kysyvästi.
"Muista, että minä olen nähnyt aikeesi."
"Mitä sinä sitte tiedät, kaunis egyptiläinen?"
Iras katsoi häntä terävästi silmiin ja sanoi:
"Sinä olet enemmän roomalainen kuin sinun kansalaisesi yleensä, Hurin jälkeläinen."
"Olenko minä sitte niin toisenlainen kuin muut kansalaiseni?"
"Kaikki sankarit ovat roomalaisia!"
"Siinäkö kaikki, mitä sinä tiedät minusta?"
"No niin, se huomautus riittänee varoittamaan sinua."
Hän lausui tämän tyynellä ja hiljaisella äänellä, ja ainoastaan sievän pikku jalan polenta lattiamattoon neuvoi Ben-Huria olemaan varovainen.
"Minä tunnen erään juutalaisen", sanoi Iras hitaasti ja omituisella äänenpainolla, "ja hän on karannut kaleriorja. Hänen viimeinen urhotyönsä oli surmata eräs roomalainen aivan prokuraattorin asunnon kynnyksellä."
Ben-Hur vavahti ehdottomasti.
"Sama juutalainen on asekuntoon laittanut kolme legionaa, ottaakseen tänä yönä kiinni roomalaisen maaherran, ja kaikin tavoin valmistautunut taisteluun Roomaa vastaan. Sheikki Ilderim on hänen liittolaisensa."
Hän astui pari askelta eteen päin ja jatkoi hillityllä äänellä:
"Sinä tunnet Rooman. Oletahan, että minä sen kuullen puhuisin uudestaan, mitä tässä olen sanonut. Ahah, luulenpa, että jo kalpenet!"
Ben-Hur peräytyi ikään kuin käärmeen pistoa. Iras jatkoi:
"Sinä kyllä tunnet mahtavan Sejanuksen. Oletapa hänen saavan tietää, että eräs juutalainen on rikkain mies itämailla, jopa koko Rooman valtakunnassa. Tiberin kalat kohta saisivat herkkuisan atrian, vai mitä? Ja miten ihania kilpataisteluja sitte pantaisiin toimeen sirkuksessa! Kansan huvittaminen on sukkela taito, ja rahan hankkiminen siihen vielä sukkelampi, ja siinä taidossa Sejanuksella ei ole vertaista."
Ben-Hur koetti säilyttää malttiansa ja vastasi:
"Olkoon sinulla mielihyvänä tietää, että minä tunnustan sinun viekkautesi ja myönnän olevani sinun käsissäsi. Minä tiedän, ett'ei minulla ole sinun puoleltasi mitään sääliä odotettavana. Minä saattaisin surmata sinut, mutta sinähän olet nainen. Aavikko avaa minulle sylinsä, ja vaikka roomalaiset ovatkin hyviä ihmisajajia, niin saanevatpa he etsiä kauan, ennen kuin löytävät minut, sillä siellä hietamerellä asuu uskollista ja urhollista väkeä. Vaikka myönnän, että sinä olet saanut minut petetyksi, niin oletpa kuitenkin velvollinen vastaamaan, mistä olet saanut tietää tämän kaiken. Vankeudessa tai pakolaisena, jopa itse kuolemassakin on minulle lohdutuksena, että voin kavaltajalle jättää kiroukseni. Tiedänhän syntyneeni kurjuuteen. Kuka on sinulle kaikki nuo asiat sanonut?"
Oliko se teeskentelemistä vaiko totta, että egyptiläistytön muoto muuttui vähän surumieliseksi?
"Hurin poika", hän vastasi, "minun kotimaassani on taiteilijoita, jotka meren rannoilta kokoovat monivärisiä raakunkuoria, rikkovat ne pikkupaloiksi ja liittelevät yhteen kauneimmiksi kuviksi. Etkö ymmärrä tarkoitustani? Minä olen sieltä täältä siepannut viittauksia, jotka olen sovitellut yhteen ja niistä saanut jommoisenkin kauniin kuvan. Muutamia katkelmia olen saanut omasta suustasi, sillä aavikoilla ovat teltan seinät ohuet. Jos sain kuulla jotakin, joka vähänkään koski juutalaisten kuninkaasen, niin tietysti en sulkenut korviani."
Ben-Hur tahtoi poistua, mutta Iras pidätti häntä. "Maltahan vielä!" hän sanoi. Ben-Hur totteli, tietäen, että hän nyt oli ilmoittava pääasiansa.
"Minä surkuttelen sinua", Iras alkoi. "Sinä olet nuori, rikas ja urhollinen. Sinä olet kokenut elämän katkeruutta. Tee, mitä minä nyt neuvon, niin olet pelastettu, minä vannon sen."
Into, jolla hän puhui, oli vilkastuttanut hänen kasvonsa. Ben-Hur ei ollut koskaan nähnyt häntä niin lumoavana.
"Sinulla oli kerran ystävä", Iras jatkoi, "muinoin lapsuudessasi. Te jouduitte riitaan, ja hän tuli sinun viholliseksesi. Hän teki sinulle väärin, ja monen vuoden kuluttua sinä tapasit hänet Antiokian sirkuksessa."
"Messala."
"Niin, juuri Messala. Sinä olet hänen velkamiehensä, unhota entiset asiat, tule jälleen hänen ystäväkseen, anna hänelle takaisin omaisuutensa, jonka hän menetti suuriin vetoihin, pelasta hänet! Kuusi talenttia ei merkitse sinulle mitään, ei senkään vertaa kuin yksi lehtevästä puusta putoova lehti, mutta hänelle, kun hän makaa ruumis riutuneena, ne merkitsevät paljon. Oi Ben-Hur, jalo ruhtinas, hänen säätyisellensä roomalaiselle on köyhyys julmempi kuin kuolema. Pelasta hänet!"
Hän puhui sukkelaan ja teki niin tahallansa ja kavalasti, ett'ei Ben-Hur ehtisi mitään ajatella, mutta hän pettyi. Ben-Hurista tuntui, kuin Messala katselisi hänen olkapäänsä ylitse vanhaan tapaansa pilkallisesti ja ylpeästi.
"Messala ei saa mitään!" hän sanoi lujasti. "Päätökseni on peruuttamaton. Minä teen tässä kuin roomalainen roomalaista kohtaan. Salli minun kuitenkin kysyä, onko hän lähettänyt sinut tänne."
"Hän on luonteeltaan jalo ja luottaa sinun jalomielisyyteesi."
"Koska sinä tunnet hänet niin hyvin, kaunis viekoittelija, niin vastaapa, tekisiköhän hän itse päinvastaisessa tapauksessa mitä nyt toivoo minulta." Ja hänen silmänsä leimahtivat uhkaavasti.
"Oo!" yritti Iras, "hän on…"
"Hän on roomalainen; tahdotko sanoa, että minun, koska olen juutalainen, pitää mitata toisella mitalla? Senkö tähden, että minä olen juutalainen, minun pitäisi hänelle, roomalaiselle, jättää voittoni! Jos sinulla on mitään muuta sanottavaa minulle, niin sano, sillä, Israelin Jumalan kautta! jos vereni kiehahtaa vielä hiukan, niin saattaisin unhottaa, että sinä olet nainen ja että olet kaunis enkä huomaisi sinussa muuta kuin sen roomalaisen lähettämän vakoilijan. Vastaa pian!"
Iras peräytyi askelen. Hänen katseestaan ja äänestään näkyi koko hänen ilkeä luontonsa.
"Sinä ravan syöjä ja ravan nielijä, tahdotko verrata itseäsi Messalaan? Sellaiset kuin sinä olette syntyneet palvelemaan häntä. Hän olisi tyytynyt kuuteen talenttiin. Mutta minä sanon, että sinun pitää lisätä niihin kaksikymmentä. Kuuletko, mitä minä sanon? Sinun pitää maksaa, että minä niin kauan jaksoin olla sinun kanssasi, että kärsin sinua, jopa sinua suosinkin, vaikka siten tein hänelle palvelusta. Tämä kaupustelija, joka hoitaa sinun rikkauttasi, joll'ei hän huomiseen asti kirjoita minun hyväkseni kahtakymmentä kuutta talenttia sinun omakätistä sitoumustasi vastaan, niin saa Sejanus ryhtyä selvittelemään asioita sinun kanssasi. Ole viisas! Jää hyvästi!"
Hän aikoi poistua, mutta Ben-Hur astui hänen eteensä.
"Jos tapaat Messalan tänään tai huomenna, täällä tai Roomassa", hän sanoi, "niin kerro hänelle, että kaikki, mitä hän on anastanut minulta, hänen täytyy korvata, – nekin kuusi talenttia. Sano hänelle, että minä jäin eloon kalereilta, jonne hän tuomitutti minut; sano hänelle, että sitä kurjaa tilaa, jossa hän nyt on, minä katson Israelin Jumalan lähettämäksi rangaistukseksi hänen rikoksistaan turvattomia kohtaan, jotka hänen tähtensä ovat kärsineet enemmän kuin kuoleman. Sano hänelle, että minun äitini ja sisareni, jotka hän elävinä hautautti Antonia-linnan komeroon kuolemaan spitalikuolemaa, ovat hyvissä voimissa ja terveinä, kiitos olkoon siitä natsarealaisen, jota sinä niin syvästi halveksit. Sano hänelle, että he ovat minulle jälleen lahjoitetut tekemään minun onneni täydelliseksi ja että, kun minä täältä lähden, minulle heidän rakkautensa täysin korvaa tuon saastaisen kiihkon, jonka sinä olet nyt siirtänyt hänelle. Sano hänelle, sinä ilmi elävä kavaluus – ja olkoon se teille molemmille lohdutukseksi! että jos Sejanus tulee ryöstämään minua, niin hän ei mitään löydä, sillä duumvirin perinnön minä olen muuttanut rahaksi ja toimittanut piiloon hänen kynsiltänsä. Tämä talo, maatilat, tavarat, laivat, karavaanit, joilla Simonides harjoittaa liikettänsä, kooten ruhtinaallisia tuloja, kaikki on suojeltu keisarillisilla kirjeillä, sillä toisen viisaus ehti ennen hänen kavaluuttansa. Varma etu soveliaan lahjan muodossa on Sejanuksesta paljoa parempi kuin epäilyttävä anastus, jossa hänen täytyy turvautua kavallukseen ja veren vuodatukseen. Sano hänelle, että vaikka kaikki omaisuus ja kaikki rahat olisivatkin minun omassa hallussani, niin olisihan minulla vielä yksi viimeinen keino: tehdä lahjakirja keisarin hyväksi ja sillä tavalla hajoittaa hänen ahneet aikeensa. Sen verran minä toki olen oppinut Roomassa. Sano hänelle viimein, ett'en minä lähetä hänelle kiroustani sanoina, vaan että minä leppymättömän vihani soveliaammaksi ilmaukseksi lähetän hänen tykönsä erään henkilön, joka on ilmi elävä kirous. Kun hän sitte katselee sinua, niin hänen roomalainen terävyytensä kyllä heti huomaa, ketä minä tarkoitan. Poistu nyt täältä, sillä minäkin aion lähteä!"