"Eikö mitään muuta. Oo, Egyptin rakkausjumalain nimessä, pidä vain suutelosi ominasi! Sinä nyt juuri opetit minulle, että täällä Judeassa on paljon arvokkaampiakin suuteloita minua odottamassa; ja" – hän astui pari askelta ja katsahti taaksensa – "minä aion nyt noutaa ne. Rauha olkoon sinulle!"
Ester näki hänen häviävän rappusiin, kätki kasvonsa käsiin ja pakahtui kyyneliin, jotka polttaen kuohuivat sormien välitse, nuo häpeän ja hillityn rakkauden kyyneleet. Ja ikään kuin enentämään kiivasta, hänelle niin outoa tunteiden purkausta muistuivat hänen mieleensä isän sanat, joista nyt näkyi aivan uusi ajatus: "Sinun rakkautesi minua kohtaan ei olisi ollut turha vaiva, jos minä olisin pitänyt, mitä minulla oli, ja sehän oli minun vallassani."
Tähdet jo levittivät kalpeata valoansa kaupungille ja sitä ympäröivälle mustalle vuorenselänteelle, ennen kuin hän jaksoi palata kesähuoneesen ja ääneti asettua tavalliselle paikalleen isänsä viereen ja palvelemaan häntä. Se näytti olevan hänen nuoruutensa tehtävä, jospa ei aivan elintehtävä. Ja totta puhuaksemme, nyt kun katkerin suru oli ohitse, hän napisematta palasi velvollisuuksiansa täyttämään.
II LUKU
Ben-Hurin tuomat tiedot
Noin tunnin kuluttua äsken kuvatusta kohtauksesta tulivat Baltasar ja Simonides ynnä Ester palatsin suureen saliin. Ben-Hur tuli myöskin yht'aikaa Iraan kanssa. Kiiruhtaen edelle egyptiläistytöstä Ben-Hur ensin astui Baltasarin luo, tervehti häntä ja sai tervehdykseensä vastauksen sekä kääntyi sitte Simonideen puoleen, mutta pysähtyi, kun huomasi Esterin.
Harvoin on sydämmemme niin tilava, että siihen sopisi yht'aikaa useampia kuin yksi kiihdyttävä intohimo. Niin oli Ben-Hurinkin. Mietiskelemiset, toiveet ja unelmat, alkunsa saaneet isänmaan aseman ajattelemisesta sekä muista lähellä olevista vaikutuksista, esimerkiksi Iras-neidon, olivat tehneet hänet kunnianhimoiseksi sen sanan ankarimmassa merkityksessä. Mikäli hän oli antanut jalansijaa sille intohimolle, oli se tullut hänelle laiksi ja viimein käskeväksi valtiaaksi. Entiset päätökset ja aikeet hälvenivät vähitellen hänen muististaan. Nuorisonhan on niin helppo unohtaa. Mitä häneen itseensä koski, niin hänen omat kärsimyksensä ja se tietämättömyys, jonka pimeään verhoon hänen omaistensa kohtalo oli kätkettynä, ihan luonnollisesti yhä vähemmin vaikuttivat häneen, mitä likemmäksi hän ainakin toiveissaan pääsi pyrintöperää, joka kajasti hänen unelmissaan. Me älkäämme häntä siitä liian ankarasti tuomitko.
Esterin täydelliseksi kehittynyt sulous muistutti häntä nyt rikotuista lupauksista ja täyttämättömistä velvollisuuksista omaisia kohtaan, mutta pian hän tointui hämmästyksestään, meni luo ja sanoi:
"Rauha olkoon sinulle, suloinen Ester, ja sinullekin, Simonides! Herran siunaus olkoon sinulle, ell'ei muusta, niin siitä, että olet ollut hyvä isä isättömälle!"
Ester kuunteli hänen sanojaan maahan katsoen; Simonides sitä vastoin vastasi:
"Minä uudistan jalon Baltasarin tervehdyksen sinulle sinun astuessasi isäisi koloon. Käy istumaan ja kerro meille matkoistasi ja toimistasi ja ihmeellisestä natsarealaisesta, kuka hän on ja mitä hän tekee! Missäpä olisit kotonasi ell'et täällä. Käy istumaan tähän meidän keskellemme, niin että kaikki voimme kuulla."
Ester riensi ulos, toi tyynyillä pehmitetyn tuolin ja laski sen hänen eteensä.
Käytyään istumaan Ben-Hur kääntyi miesten puoleen, alkaen puhella:
"Tulin kertomaan teille natsarealaisesta. Seurasin häntä vähän aikaa sitte monta päivää ja tarkastelin häntä hyvin tarkkaan kaikilta niiltä puolilta, joiden katsotaan osoittavan miesten luonnetta, ja minä tulin siihen johtopäätökseen, että samalla, kun hän on ihminen kuten minäkin, hän on myöskin enempi kuin ihminen."
"Ja mitä muuta?" Simonides kysyi.
"Kyllä minä kerron teille…"
Joku kuului astuvan huoneesen.
Ben-Hur vaieten kääntyi katsomaan ja heti nousi avosylin.
"Amrah! Vanha, rakas Amrah!" hän huudahti.
Vanhus tuli hänen luoksensa, kasvot niin ilosta loistavina, että niiden mustuus ja rypyt jäivät huomaamatta sen ilon rinnalla. Hän polvillaan syleili isäntänsä polvia ja lakkaamatta suuteli hänen käsiänsä. Ben-Hur heti kun sai kätensä irti silitteli hänen ohuen, harmaan tukkansa pois kasvoilta ja suuteli niitä, sanoen: "Hyvä Amrah, eikö sinulla ole mitään kerrottavaa heistä, eikö sanaakaan, eikö edes mitään merkkiä?"
Amrah puhkesi nyyhkytykseen, joka sai Ben-Hurin lausumaan: "Tapahtukoon Jumalan tahto!" Hänen äänensä outo sointu ilmaisi, että hän oli luopunut kaikesta toivosta nähdä jälleen omaisiansa. Kyyneliä pyrki nousemaan hänen silmiinsä, mutta hän tahtoi niitä salata, sillä hän oli mies.
Saatuaan liikutuksensa tukeutetuksi hän jälleen kävi istumaan ja sanoi: "Tule tänne istumaan minun luokseni, Amrah. Etkö? No käy sitte minun jalkoihini, sillä minulla on paljo kerrottavaa näille ystävilleni ihmeellisestä miehestä, joka on tullut maailmaan."
Amrah meni kuitenkin pois ja kävi istumaan lattialle, selkä seinää vasten ja kädet ristissä ympäri polvien, tyytyväisenä, kun sai katsella häntä. Ben-Hur jatkoi kertomustaan:
"Minä en voi vastata kysymyksiinne, ennen kuin aluksi saan kertoa teille jotain niistä asioista, joita näin hänen tekevän. Ja minä kerron sitä mieluisemmin, kun hän huomenna tulee kaupunkiin ja menee temppeliin, jota hän sanoo isänsä huoneeksi. Siellä hän kuuluu julkisesti selittävän, kuka hän on, niin että huomenna koko Israel ja mekin saamme tietää, kumpiko on oikeassa, sinäkö Baltasar, vai sinä Simonides."
Baltasar pani ristiin vapisevat kätensä ja kysyi: "Mihin pitää minun mennä, että saisin nähdä hänet?"
"Tungos tulee hyvin suureksi, ja minun mielestäni on paras teidän kaikkein mennä Salomon esikartanon katolle."
"Voitko sinä saattaa meitä?"
"En", vastasi Ben-Hur, "ystäväni saattavat tarvita minua saattojoukossa."
"Saattojoukossako?" Simonides ihmetteli, "matkustaako hän sitte niin komeasti?"
Ben-Hur käsitti hänen ajatusjuoksunsa ja vastasi:
"Hänellä on kanssansa kaksitoista miestä, kalastajia, maalaisia ja yksi tullimies, kaikki alhaista kansaa. He kulkevat jalkaisin, huolimatta tuulesta, pakkasesta, sateesta tai kuumuudesta. Kun näin heidän iltasella pysähtyvän tien varrelle syömään tai makaamaan, näyttivät he paimenilta, jotka ovat menossa laumainsa luo, eikä suinkaan ylimyksiltä tai kuninkailta. Ainoastaan silloin, kun natsarealainen nostaa pääliinansa reunoja, katsellakseen jotakuta tai pudistaakseen tomua päästänsä, näkyy, että hän on opettaja, ystävä ja mestari!
"Te olette älykkäitä miehiä", jatkoi Ben-Hur, oltuaan vähän aikaa vaiti, "ja tiedätte, mitenkä me olemme joidenkuiden vaikuttimien vallittavina, ja miten meissä on tullut melkein luonnonlaiksi, että me käytämme koko elämämme joidenkuiden asiain tavoittelemiseen. Jos nyt vetoan siihen lakiin niin kuin perusteesen, josta voimme oppia itsetuntemista, niin mitä sanoisitte miehestä, joka voisi tulla rikkaaksi muuttamalla maantien kivet kullaksi, jos vain tahtoisi?"
"Kreikkalaiset sanoisivat häntä filosofiksi", arveli Iras.
"Ei, tyttäreni", sanoi Baltasar, "filosofeilla ei ole koskaan ollut voimaa tehdä mitään sellaista."
"Kuinka sinä tiedät hänellä olevan sellaista voimaa?"
Ben-Hur vastasi kiireesti: "Minä näin hänen muuttavan vettä viiniksi."
"Ihmeellistä tosiaan, ihmeellistä!" lausui Simonides. "Mutta vielä ihmeellisempää on minusta, että hän mieluisemmin on köyhä, vaikka voisi olla niin rikas. Onko hän tosiaankin hyvin köyhä?"
"Hänellä ei ole mitään, eikä hän kadehti ketään. Hän surkuttelee rikkaita. Mutta olkoon se miten hyvänsä. Mitä sanotte miehestä, joka kartuttaa viisi leipää ja kaksi kalaa, jotka hänellä on ainoina ruokavaroina, kartuttaa ne niin, että ne riittävät kylliksi viidelle tuhannelle miehelle ja kuitenkin jää monta korillista tähteeksi? Sen minä näin natsarealaisen tekevän."
"Näitkö hänen tosiaankin tekevän sen?" Simonides ihmetteli.
"Näin, ja minä söin sitä leipää ja kalaa."
"Ja mikä on vielä ihmeellisempää", Ben-Hur jatkoi, "mitä sanoisitte miehestä, jolla on niin suuri lääkitsevä voima, että sairasten tarvitsee ainoastaan koskea hänen manttelinsa liepeihin taikka huutaa häntä matkan päästä, niin he heti paranevat. Senkin olen nähnyt, enkä ainoastaan yhtä kertaa, vaan monesti. Kun läksimme Jerikosta, huusi kaksi sokeata apua natsarealaiselta. Hän ainoastaan koski heidän silmiinsä, niin he näkivät. Kun rampa tuotiin hänen luoksensa, hän vain sanoi: 'Mene kotiisi!' ja mies läksi ihan terveenä astumaan. Mitäs siitä sanotte?"
Simonideella ei ollut mitään vastausta.
"Ehkä te ajattelette kuten moni muu, joiden kuulin sanovan, että se on ainoastaan harhanäköä. Vastaukseksi kerron vielä suurempia ihmeitä. Ajatelkaahan tuota Jumalan kirousta, jonka ainoastaan kuolema voi parantaa; minä tarkoitan spitalitautia."
Amrah päästi kätensä putoamaan lattiaan ja innoissaan nousi puoleksi ylös, tarkkaan kuuntelemaan, mitä nyt oli tuleva.
"Mitä sanoisitte", Ben-Hur jatkoi erinomaisen vakavasti, "jos näkisitte, mitä nyt kerron? Spitalinen mies tuli natsarealaisen luo, kun minäkin olin hänen seurassansa Galileassa, ja sanoi: 'Herra, jos sinä tahdot, niin sinä voit minut puhdistaa.' Hän kuuli huudon ja koski kädellänsä mies parkaan ja sanoi: 'ole puhdas!' ja mies heti tuli, kuten oli ollut ennen tautiakin, yhtä terveeksi kuin kuka hyvänsä meistä, jotka näimme parantamisen, ja meitä oli suuri ihmisjoukko."
Nyt Amrah nousi kokonaan ja työnsi laihoilla sormillaan kankean tukan pois silmiltänsä. Vaimo paran ymmärrys oli jo aikaa sitte siirtynyt alas sydämmeen, niin että hänen oli vaikea seurata keskustelua.
"Toisen kerran", Ben-Hur jatkoi, "tuli kymmenen spitalista miestä, lankesi hänen jalkainsa juureen ja huusi – minä sekä näin että kuulin sen – 'mestari, mestari, armahda meitä!' Hän sanoi heille: 'Menkää ja näyttäkää itsenne papeille, kuten laki käskee, niin mennessänne tulette puhtaiksi'."
"Ja tulivatko he?"
"Tulivat. Tiellä tauti erkani heistä niin, ett'ei heissä ollut merkkiäkään jälellä muuta kuin tahraiset vaatteet."
"Sellaista ei ole koskaan ennen kuultu Israelissa!" sanoi Simonides hiljaa.
Amrah oli Ben-Hurin kertoessa näitä ihmeellisiä asioita ihan hiljaa lähestynyt ovea ja livahtanut ulos kenenkään huomaamatta.
"Voittehan ajatella, mitä nämä tapaukset vaikuttivat minuun; mutta epäilykseni, levottomuuteni ja kummastukseni eivät vielä olleet korkeimmillaan. Tiedättehän, kuinka rajuja ja kiivaita galilealaiset ovat. Monivuotisen odotuksen jälkeen miekka ihan poltteli heidän käsiänsä, he halusivat jo päästä toimimaan. 'Hän on hidas ilmoittamaan itseänsä', he sanoivat. Minäkin tulin kärsimättömäksi. Jos hän on tuleva kuninkaaksi, miks'ei nyt heti? Legionat ovat valmiit. Kerran, kun hän opetti meren rannalla, me aioimme kruunata hänet myötä tai vastoin tahtoansa, mutta hän katosi käsistä, kunnes hänet sitte nähtiin laivassa, joka täysin purjein laski merelle. Hyvä Simonides, toiveet, jotka hurmaavat muita ihmisiä, rikkaus, valta ja kuninkuus, jota suuri rakastava kansa tarjoo, eivät häneen vaikuta mitään. Mitäs sanot siitä?"
Simonides istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena ja pää kumarruksissa, mutta viimein hän katsahti ylös ja sanoi: "Herra elää! Hänen profeettainsa sanat ovat katoamattomat. Huomenna saamme selon tästä asiasta."
"Olkoon niin!" sanoi Baltasar hymyillen.
Ben-Hur yhtyi siihen ja jatkoi sitte:
"Mutta ei kertomukseni vielä ole lopussa. Näistä ihmeellisistä tapauksista, joita näkemässä oli tuhansittain ihmisiä, siirryn nyt toisiin tositapahtumiin, jotka ovat äärettömän paljoa suuremmat ja joihin on maailman alusta asti katsottu ihmiskykyä riittämättömäksi. Sanokaapa, onko koskaan tullut tietoonne, että kuolemalta on riistetty saalis, joka sillä jo oli varmana. Kukapa on voinut herättää kuollutta ilman…"
"Jumalaa!" sanoi Baltasar kunnioittavasti.
Ben-Hur nyykäytti päätään merkiksi, että hänellä oli sama ajatus.
"Viisas egyptiläinen", hän jatkoi, "ja sinä Simonides, mitä olisitte sanoneet, jos olisitte nähneet, mitä minä näin, että mies muutamilla sanoilla, ikään kuin äiti herättää lapsen unesta, antaa kuolleelle takaisin elämän? Se tapahtui Nainissa. Me olimme juuri menemässä kaupungin portista, kun kannettiin ulos ruumista. Natsarealainen pysähtyi, kunnes ruumissaalto menisi ohitse. Surevaisten joukossa astui vaimo, katkerasti itkien. Minä näin sääliä natsarealaisen kasvoissa; hän lausui muutamia sanoja vaimolle, meni sitte, tarttui paareihin ja sanoi niillä makaavalle ruumiille: 'Nuorukainen, minä sanon sinulle, nouse ylös!' Ja kuollut nousi heti."
"Ainoastaan Jumalalla on sellainen voima", vakuutti Baltasar.
"Huomatkaa tarkoin", Ben-Hur jatkoi, "minä puhun ainoastaan asioita, jotka olen itse monen muun kanssa nähnyt. Matkalla tänne näin vielä paljoa suuremman ihmeen. Betaniassa asui mies nimeltä Latsarus, ja hän kuoli. Kun hän oli haudattuna ollut jo neljä päivää, kutsuttiin natsarealainen sinne. Vieritettyämme kiven haudan suulta näimme ruumiin jo olevan ihan mätänemässä. Suuri ihmisjoukko oli läsnä, ja kaikki kuulivat, miten natsarealainen huusi: 'Latsarus, tule ulos!' Kuinka voisin kuvaillakaan tunnetta, joka valtasi minut, kun näin ruumiin nousevan ylös ja kääreissään tulevan meitä kohti! 'Päästäkää hänet', sanoi natsarealainen, 'ja antakaa hänen mennä!' Ja kun liina otettiin hänen kasvoiltansa, niin katso ihmettä! veri virtaili hänen suonissaan elinvoimaisesti, ja hän oli aivan kuten ennen kuolemaansa. Hän elää vielä, ja häntä voitte milloin hyvänsä nähdä ja puhutella. Voittehan sinne mennä vaikka huomenna. Ja nyt, kun olen kertonut kaikki, tulen kysymykseen, joka sai aikaan minun tuloni tänne. Se on sama kysymys, jonka Simonides lausui minulle: Kuka hän on, tämä Natsaretin poika, joka on suurempi kuin ihminen?"
Hän puhui juhlallisella äänellä, ja vielä kauan jälkeen puolen yön he keskustelivat näistä ihmeistä. Simonides tahtoi yhä edelleen pitää kiinni omasta profeettain selityksestään; Ben-Hur sitä vastoin väitti molempain olevan oikeassa, että natsarealainen oli lunastaja, kuten Baltasar luuli, ja samalla luvattu kuningas, joka eli kauppiaan mielessä.
"Huomenna sen asian kyllä saamme selville. Rauha olkoon teille!"
Niin sanoen Ben-Hur läksi palaamaan Betaniaan.
III LUKU
Iloisia sanomia
Ensimmäinen henkilö, joka seuraavana aamuna, kun Lammasportti avattiin, riensi ulos kaupungista, oli Amrah. Vartiat eivät häneltä mitään kyselleet, sillä ainahan hän oli tullut yhtä säännöllisesti kuin aamukin; he tiesivät hänet jonkun arvokkaan talon palvelijaksi, ja se tieto riitti heille.
Lammasportista hän käänsi kulkunsa idän puoliseen laaksoon. Öljymäen tumman vihreä rinne oli täpö täynnä valkoisia telttoja, joissa juhlavieraat majailivat. Oli vielä niin varhainen aamu, ett'ei hän tavannut ketään. Hän saapui Getsemaneen. Hautojen luona, Betanian ja Siloan teiden risteyksessä hän usein pysähtyi neuvottomana. Kerran hän myöskin istahti tien laidalle levähtämään, mutta nousi heti jälleen ja astui yhä kiireemmin. Jos kivillä olisi tien varrella ollut korvat, niin ne olisivat kuulleet hänen mutisevan; jos niillä olisi ollut silmät, ne olisivat nähneet, mitenkä Amrah usein katsoi vuorille päin, nuristen aamun sopimatonta vitkastelemista; ja jos kivet olisivat voineet puhua, niin ne olisivat sanoneet: "Tuolla ystävällämme on tänä aamuna kiire; ne, joille hän vie ruokaa, lienevät hyvin nälissään."
Kuninkaallisten puutarhain kohdalle päästyään hän viimeinkin hiljensi vauhtiansa, sillä spitalisten hirvittävä kaupunki tuli nyt näkyviin; se oli pitkin vuoren rinnettä Hinnomin laakson näkyvässä päässä. Amrah oli näet matkalla emäntänsä luo, jonka luolan suu oli, kuten jo tiedämme, En-Rogelin kaivolle päin.
Vaikka vielä olikin hyvin aikainen aamu, istui onneton vaimo jo luolansa edessä. Tirza vielä makasi. Tauti oli kolmen viime vuoden kuluessa nopeasti ja hirvittävästi edistynyt. Tietäen, minkä näköinen oli, onneton Hurin leski aina käytti tiheää huntua, ei edes Tirzakaan saanut koskaan nähdä häntä ilman sitä. Mutta tänä aamuna hän istui paljain päin hengittämässä raitista ilmaa, sillä hän tiesi, ett'ei likitienoilla vielä ollut ketään, joka olisi voinut pelästyä hänen näköänsä. Ei vielä ollutkaan selvä päivä, vaan sentään kyllin valoisa, että voi huomata, mitä hävityksiä tauti oli tehnyt. Tukka riippui lumivalkoisena ja itsepäisen kankeana kuin hopealangoista kudottu kangas selässä ja ryntäillä; silmäluomet, huulet, nenä ja posket olivat paikoittain pois syöpyneet ja toisin paikoin vain paljaita haavoja, kaula ikään kuin suomuksien peitossa. Toinen käsi lepäsi kankealla hameella, kynnet poissa ja nivelet osittain syöpyneinä luihin asti, osittain märkää tekevinä ja paisuksissa. Päästä, kasvoista, kaulasta ja käsistä saattoi helposti arvata muun ruumiin näön. Jos ken kerran näki lesken, joka ennen oli ollut niin arvokas ja rikas sekä muodoltaankin kaunis, nyt tuossa tilassa, niin helppopa oli käsittää, miksi hän koetti salata siellä oloansa. Joku olisi ehkä saattanut kysyä, miks'ei hän väkivaltaisesti lopettanut kurjaa elämäänsä ja kärsimyksiänsä. Laki sen kielsi. Pakana sitä voi nauraa, vaan ei Israelin lapsi, joka kyllä sen ymmärtää.
Istuessaan siinä syviin ajatuksiin vaipuneena hän äkisti huomasi naisen, joka tuli luolaa kohti. Hän peitti kiireimmiten päänsä ja huusi kaiuttomalla äänellä: "Saastainen, saastainen!" Pitämättä lukua varoituksesta Amrah kohta jo saapui luo ja laskeutui hänen jalkainsa juureen. Palvelija paran kauan hillitty rakkaus esiytyi nyt koko voimassaan. Hän suuteli itkien ja surkutellen emäntänsä vaatteita, vaikka emäntä kuinka olisi koettanut estää. Kun estelyistä ei ollut mitään apua, niin hän odotti, kunnes Amrahin tunteen puuska ehti vähän asettua.
"Mitä sinä nyt teit, Amrah?" torui leski. "Silläkö tavalla sinä osoitat rakkauttasi? Sinä olet nyt hukassa etkä saa enää palata hänen luoksensa, isäntäsi luo!"
Amrah polvillaan nyyhkyttäen kätki kasvonsa maan tomuun.
"Sinäkin olet nyt lain kirouksen alla, etkä saa enää palata Jerusalemiin. Mitäs nyt tulee meistä, kuka hankkii meille ruokaa? Voi, sinä häijy Amrah, nyt me olemme kaikki hukassa!"
"Olkaa armolliset!" Amrah nyyhkytti.
"Sinun olisi pitänyt olla armollinen itseäsi kohtaan, siten olisit myöskin ollut armollinen meille. Mihin me nyt pakenemme? Voi sinua, uskoton palvelija! Olihan Jumalan viha jo ennestäänkin kyllin raskaana meidän päällämme."
Tirza myöskin tuli nyt näkyviin, herättyään kovasta keskustelusta. Ei kynä taivu piirtämään hänen kuvaansa. Tuota puoli alastonta, suomuksista, ajettunutta ja puoli sokeata olentoa ei olisi kukaan voinut tuntea entiseksi lapsellisen puhtauden ja sulouden kuvaksi.
"Amrahko se on, äiti?"
Palvelija yritti lähestymään häntäkin.
"Seis, Amrah!" sanoi äiti käskevästi. "Minä kiellän sinua koskemasta häneen. Nouse ylös ja mene tiehesi, ennen kuin kukaan näkee sinua kaivolta. Mutta voi! johan unhotin, että sinun nyt täytyykin jäädä tänne osalliseksi meidän kohtaloomme. Nouse ylös, sanon minä!"
Amrah nousi polvilleen ja sanoi kädet ristissä:
"Oi hyvä emäntä, minä en ole petollinen enkä häijy, minä tuon hyviä sanomia."
"Judahistako?" kysyi leski uteliaasti.
"Minä tiedän ihmeellisen miehen, jolla on voima parantaa teidät. Hän sanoo vain sanan, ja sairaat paranevat, yksinpä kuolleetkin heräävät elämään. Minä tulin viemään teitä hänen luoksensa."
"Amrah parka!" Tirza säälitteli.
"Ei", vastasi Amrah, huomattuaan noissa sanoissa epäilystä, "minä puhun totta niin totta, kuin Herra elää. Hän kulkee tänä aamuna tästä ohi matkalla kaupunkiin. Katsokaa, nyt on jo päivä, syökää nyt, ja lähtekäämme sitte."
Äiti kuunteli halukkaasti, sillä hän oli luultavasti jo kuullut puhuttavan tästä ihmeellisestä miehestä, jonka maine oli levinnyt maan syrjäisimpiinkin nurkkiin.
"Kuka hän on?" leski kysyi.
"Natsarealainen mies."
"Kuka sinulle kertoi hänestä?"
"Judah."
"Judahko? Onko hän kotona?"
"Hän tuli eilisiltana."
Leski mietti hetkisen ja kysyi sitte: "Judahko sinut lähetti?"
"Ei, hän luulee teitä kuolleiksi."
"Kerran muinoin muuan profeetta paransi spitalisen". sanoi äiti miettiväisesti Tirzalle, "mutta hän sai voimansa Jumalalta." Sitte hän kääntyi Amrahin puoleen. "Mistä poikani tietää, että sillä miehellä on sellainen ihmeellinen voima?"
"Hän matkusti hänen seurassaan, kuuli spitalisten huutavan häneltä apua ja näki heidän lähtevän hänen luotansa terveinä ja virkeinä. Kerran oli vain yksi, toisella kerralla kymmenen. Hän paransi heidät kaikki."
Leski oli vaiti, hänen kätensä vapisivat. Hän mietiskeli, mitä oli kuullut. Ei hän epäillyt tapausten totuutta, sillä olihan hänen poikansa ne nähnyt, hän vaan koetti käsittää, voisiko ihmisellä olla voimaa tehdä sellaisia ihmeitä. Tirzalle hän sanoi:
"Hänen täytyy olla Messias!"
Hän ei puhunut kylmästi ja punnitsevasti, vaan niin kuin Israelilainen vaimo, joka tunsi kaikki Messias-ennustukset ja oli valmis iloitsemaan vähäisestäkin merkistä, joka ilmaisi lupausten täyttymistä. "Kyllä muistan ajan", hän jatkoi, "kun Jerusalem ja koko Judea oli täynnä kertomuksia hänen syntymisestään. Nyt hänen täytyy jo olla miehen ijässä. Sen täytyy olla – se on hän. Niin", hän sanoi Amrahille, "me seuraamme sinua. Anna meille vesiruukku tuolta luolasta sekä jotakin syödä, ja sitte me lähdemme."
Heidän kiihtynyt mielensä joudutti yksinkertaista atrioimista, ja kaikki kolme läksivät luolasta. Tirza oli luottavainen kuten äitinsäkin ja Amrah, mutta yksi asia häntä kuitenkin arvelutti. Kuten Amrah kertoi, mies tuli Betaniasta. Mutta sieltä oli kolme tietä tai polkua Jerusalemiin: Öljymäen ylitse, sen juuritse ja kolmas Pahennuksenkallion ohitse. Ne tosin eivät olleet varsin kaukana toisistaan, mutta kuitenkin niin kaukana, että natsarealainen saattoi päästä tapaamatta ohitse, jos hän kulki toista tietä, kuin he luulivat. Hiukan vain kyseltyään äiti huomasi, ett'ei Amrah tuntenut seutua Kidronia ulompana eikä myöskään tiennyt, mitä tietä se aikoi kulkea, jota he menivät tapaamaan. Hän huomasi myöskin sekä Amrahin että Tirzan luottavan häneen, toisen elinkautisesta palvelukseen tottumuksesta, toisen luonnollisesta riippuvaisuudesta. Miettimättä kauan hän sanoi heille:
"Me menemme ensin Betfageen. Jos Herra on meille armollinen, niin saamme siellä kuulla, mihin päin meidän pitää kääntyä."
He laskeutuivat alas vuorelta Tofetia ja kuninkaallisia puutarhoja kohti. Maantielle päästyään he pysähtyivät. "Minua pelottaa astua maantietä myöten", sanoi leski. "Minä ehdotan, että pysymme syrjässä. Tänään on juhlapäivä, paljo ihmisiä kulkee tiellä. Jos menemme Pahennuksenkallion ylitse, niin meidän ei tarvitse kohdata heitä."
Tirza oli tähän asti ainoastaan vaivoin pysynyt pystyssä. Nyt kun hän kuuli, minkä tien äiti valitsi, hänen rohkeutensa raukesi kokonaan. "Vuori on jyrkkä, äiti", hän sanoi, "eikä minulla ole voimia kiivetä sitä."
"Muista toki, että olemme menossa elämään ja terveyteen. Katsos, lapseni, miten ihana päivä on tullut! Tuolla tulee vaimoja menossa kaivolle. Jos jäämme tähän, niin he heittelevät meitä kivillä. Tule, ole kestäväinen!"
Sillä tavalla äiti koetti rohkaista tytärtään, vaikka itsekin kärsi julmia tuskia. Amrah auttoi häntä. Tähän asti hän ei vielä ollut koskenut spitalisiin, mutta nyt hän ei huolinut koskemisen seurauksista eikä emännän kielloista. Hän otti toisella kädellään Tirzan kiinni vyötäröstä ja sanoi kehottaen: "Nojaa minuun, minä olen vahva, vaikka vanhakin, ja tästä on vain vähä matkaa. Kas niin, kyllä se näin käy."
Vuorta, jolle he nousivat, oli erittäin vaikea kiivetä kivien, rappeutuneiden hautain ja muiden raunioiden ylitse. Kun he viimein seisoivat sen harjalla ja näkivät luoteessa päin temppelin esikartanoineen sekä Sionin suuren valkoisen tornin, tunsi äiti elämän rakkauden jälleen heräävän elämän itsensäkin tähden.
"Katso, Tirza", hän sanoi, "katso Kauniinportin kultalevyjä! Muistatko, että me ennen tavallisesti kävimme siitä portista? Eikö olisi ihanaa jälleen niin tehdä! Ja sitä paitsi meidän kotimmehan on niin lähellä! Minä melkein näen talomme tuolta noin kaikkein pyhimmän katon takaa. Ja Judah on siellä valmiina toivottamaan meille tervetuloa!"
He alkoivat nyt laskeutua alas vuoren toista sivua. Vaikka Amrah koetti kaikin voimin tukea Tirzaa, tyttö kuitenkin huokasi joka askeleella ja päästi silloin tällöin tuskan huudahduksen. Kun saavuttiin alas tielle vuoren juurelle, niin hän uupumuksesta vaipui maahan.
"Mene sinä edelleen Amrahin kanssa, rakas äiti!" hän sanoi heikolla äänellä. "Antakaa minun maata tässä."
"Ei, ei, Tirza, mitäpä olisi apua minun parantumisestani, joll'et sinä paranisi yht'aikaa. Jos Judah kysyy sinua, kuten hän ihan varmaan tekee, mitenkä minä voisin hänelle mitään vastata, jos jättäisin sinut tänne?"
"Sano hänelle, että hän oli minulle rakas."
Äiti kumartui hänen puoleensa neuvottomasti katsellen. Parantumisajatus oli hänessä eroamattomasti kiintynyt yhteen tyttären kanssa. Juuri kun hän päätti luopua koko yrityksestä ja jättää tulevaiset asiat jumalallisen huolenpidon huomaan, hän näki idästä päin miehen kiireimmiten lähestyvän tietä myöten.
"Rohkeutta, Tirza", hän sanoi, "tuolla tulee joku, joka voi antaa tietoa natsarealaisesta."
Amrah auttoi Tirzaa ylös istumaan ja tuki häntä. Mies tuli lähemmäksi.
"Äiti, sydämmesi hyvyydessä unhotat, ketä me olemme. Se tulija kiertää meitä, kiroo ja kivittää meitä."
"Saammehan nähdä!" Mutta äiti ei voinut vastata, sillä hän tiesi varsin hyvin, mitä kansa tavallisesti teki hänen kaltaisillensa.
Siinä paikassa, johon onnettomat olivat saapuneet, oli tie tuskin parempi potkua. Jos mies astui sitä myöten, täytyi hänen kulkea ihan heidän vieritsensä. Tietä myöten mies kuitenkin tuli. Hänen päästyään kyllin lähelle, että voi kuulla, huusi äiti säädetyllä tavalla: "saastainen, saastainen!" Hänen kummastuksekseen mies kuitenkin astui edelleen ihan kohti heitä.
"Mitä te tahdotte?" hän kysyi ja pysähtyi muutaman askelen päähän.
"Näethän, ketä me olemme. Pidä varasi!" vastasi äiti arvokkaasti.
"Vaimo, minä olen sen edelläkävijä, joka yhdellä sanallaan parantaa sellaisia kuin te olette. Minä en pelkää teitä."
"Natsarealaisenko?"
"Messiaan", mies vastasi.
"Onko totta, että hän tänään tulee kaupunkiin?"
"Hän on nyt Betfagessa."
"Mitä tietä hän kulkenee?"
"Tätä."
Äiti pani kätensä ristiin ja katsahti kiitollisesti taivaasen.
"Kenenkä sinä luulet hänen olevan?"
"Hän on Jumalan poika."