IV LUKU
Huonoa vaikutusta
Karavaani levätessään aavikolla on kyllä kirjavan kaunis katsella, mutta liikkeellä se on kuin laiska käärme. Sen hidas kulku tuli Baltasarista viimein kiusalliseksi, ja hänen kehotuksestaan päättivät kertomukseemme kuuluvat matkalaiset rientää edeltä.
Jos sinä, hyvä lukija, olet nuori tai sinulla vielä on nuoruuden romantiikan tajua, niin voitpa helposti käsittää, miten viehättynyt Ben-Hur oli ratsastaessaan kauniin egyptiläistytön kamelin sivulla ja siitä vielä viimeisen kerran katsahtaessaan pitkää huojuvaa kameliriviä, joka kohta oli jäävä näkymättömiin asti jälelle.
Ben-Hur oli eittämättä Iras-neiden lumouksen vallassa. Jokapäiväisimmätkin esineet tien varrella muuttuivat hänen silmissään runollisiksi, jos Iras vain katseella tai viittauksella tai mitättömimmällä sanalla ilmaisi mieltymyksensä niihin tai halunsa saada ne omikseen. Hietapääsky, jota Iras osoitti taivaalta, näytti Ben-Hurista katoavan valoseppeleen sisään; etäisien vuorten päällinen purppuraloisto muuttui äärettömän syväksi ja runsaaksi, kun se miellytti Irasta, ja kun päiväteltan verhot putosivat alas Iraan käden vetäydyttyä pois niitä kannattamasta, tuntui Ben-Hurista, kuin pimeys olisi äkisti peittänyt koko seudun, joka äsken vielä oli niin lumoavan suloinen.
Iras kyllä huomasi, miten Ben-Hur koetti viehättää häntä, eikä puolestansa suinkaan jättänyt käyttämättä mitään keinoa, jolla vain tiesi voivansa yhä enemmän kietoa häntä pauloihin. Hänen viehkeilynsä näkyi kalliista kivistä ja helmistä, jotka koristivat hänen kaulaansa, käsivarsiansa ja otsaansa, keveistä, kullalla kirjailluista hunnuista, puheesta ja huilumaisesta naurusta, jota paitsi hän seurasi Ben-Huria katseilla, jotka olivat milloin kaihoiset, milloin liekehtivät. Antoniuksen kunnia haihtui kuin savu ilmaan sellaisen viehkeilyn edessä, mutta se nainen, joka sai aikaan sen sankarin perikadon, ei ollut puoleksikaan niin kaunis kuin Iras.
Auringon laskun aikaan pysähdyttiin sadevesi-lammikolle. Teltta pystytettiin, syötiin illallista ja varustauduttiin yöksi lepäämään.
Ben-Hur oli ottanut osakseen toisen vahtivuoron ja seisoi keihääsen nojaten märehtivän kamelin vieressä, katseellaan tähystellen milloin sumuverhoista seutua, milloin taivaan tähtiä. Hiljaisuus vallitsi koko luonnossa, antaen hänen häiriöttä ajatella Niilinlaakson kaunista neitoa, miten tämä oli saanut tietoa hänen salaisuudestaan, miten hän oli sitä käyttävä ja miten hänen itsensä tuli nyt kohdella tyttöä. Vaikka noita epäilys-ajatuksia pyörikin hänen mielessään, oli hän kuitenkin jo ihan rakastumaisillaan; kiusaus oli suuri, varsinkin koska siinä oli vähän valtioasioita seassa. Juuri kun hän oli kokonaan joutua lumouksen valtaan, laskeutui kaunis käsi, kaunis kuun kylmässäkin valossa, pehmoisesti hänen olkapäällensä. Se kosketus vaikutti sähköisesti koko hänen olemukseensa. Hän säpsähti, kääntyi, ja katso, siinä seisoi Iras!
"Minä luulin sinun nukkuvan", Ben-Hur sanoi.
"Uni on vanhuksia ja lapsia varten", tyttö vastasi. "Minä läksin ulos katselemaan vanhoja ystäviäni, eteläisen taivaankannen tähtiä, niitä, jotka nyt pitävät puoliyön huntua Niilin päällä. Mutta myönnäpä nyt, että sinä itsekin hämmästyit."
Ben-Hur tarttui käteen, joka oli pudonnut alas hänen olkapäältään, ja sanoi:
"Mitä, etkö sinä olekaan vihollinen?"
"Enhän toki! Olla vihollinen on sama kuin vihata, ja Isis armossaan on määrännyt, ett'ei minun tarvitse kärsiä sitä tautia. Tiedäpäs, että Isis-jumalatar suuteli minun sydäntäni, kun vielä olin lapsi."
"Sinun puheesi ei ole ollenkaan isäsi puheen kaltaista. Eikö sinulla ole sama usko kuin hänellä?"
"Pitäisihän minulla olla", tyttö nauroi, "jos vain olisin nähnyt, mikä usko hänellä on. Ehkäpä minä ornistankin sen, kun vanhenen. Nuorisoa varten ei pitäisi lainkaan olla uskontoa, vaan runoutta ja filosofiaa ainoastaan; ei myöskään runoutta, joka ei johdu viinistä, ilosta ja rakkaudesta; eikä filosofiaakaan, joll'ei se voi hyväksyä hetken kestäviä hullutuksia. Minun isäni Jumala on liian juhlallinen minulle. Minun ei onnistunut löytää häntä Dafnen metsiköstä. Ei häntä nykyään kuulu myöskään Rooman vierashuoneissa. Mutta, sinä Hurin poika, yksi toive minulla on."
"Toiveko! Kukapa silloin voisi eittää!"
"Minua haluttaa koetella sinua."
"Sano vain!"
"Se on hyvin yksinkertainen. Minä tahdon auttaa sinua."
Tyttö yhä läheni puhuessaan.
Ben-Hur sanoi nauraen:
"Sinä egyptiläinen tyttö – olin sanoa: rakas tyttö – eikö sfinksi oleskele sinun maassasi?"
"Entä sitte?"
"Sinä olet saman kaltainen arvoitusolento. Ole armollinen ja anna edes viittaus voidakseni ymmärtää sinua. Mitä apua minä tarvitsen? Ja miten voit auttaa minua?"
Tyttö tempasi pois kätensä Ben-Hurilta, kääntyi puhuttelemaan hellin sanoin kamelia ja taputteli sen rumaa päätä, ikään kuin se olisi ollut kaikkein kaunein hellyyden esine.
"Oi sinä, nopein ja muhkein elukka Jobin laumasta! Välistä sinäkin kompastelet, jos tie on raivaamaton ja kivinen tai taakka liian raskas. Mistä se tulee, että sinä huomaat yhdessä sanassakin piilevän hyvän tarkoituksen ja aina vastaat kiitollisesti, vaikka avun tarjooja onkin vain nainen? Minä suutelen sinua, muhkea eläin!" Vaieten kosketti hän huulillaan sen leveätä otsaa ja sanoi: "suutelen sen tähden, että olet niin järkevä, ett'et ole epäluuloinen."
Ben-Hur hillitsi mielensä ja vastasi levollisesti:
"Moite ei osunut ohitse. Saattaa näyttää, että olen umpimielinen, mutta en ole, minä vain olen antanut kunniasanani, ja minun vait'oloni suojelee toisten henkeä ja omaisuutta."
"Ehkä! – Mutta niin kuitenkin on!" sanoi Iras äkisti.
Ben-Hur peräytyi askeleen ja kysyi kummastuksesta terävällä äänellä:
"Mitä kaikkea sinä tiedät?"
Iras vastasi nauraen:
"Miks' eivät miehet tunnusta, että naisilla on terävämpi äly kuin heillä? Sinun kasvosi ovat päiväkausia olleet minun silmäini edessä. Eihän minun tarvinnut muuta kuin katsahtaa niihin, niin heti näin, että jokin asia painoi mieltäsi, ja saadakseni selville, mikä se oli, minä vain muistutin mieleeni sanakiistasi isäni kanssa. Hurin poika" – hän hiljensi äänensä ja siirtyi niin lähelle, että Ben-Hur tunsi hänen lämpöisen huo'untansa poskellaan – "Hurin poika: se, jota sinä olet etsimässä, hänhän on se, jota aiotaan juutalaisten kuninkaaksi. Eikö ole niin?"
Ben-Hurin sydän sykki kovasti.
"Kuninkaaksi kuin Herodes, mahtavammaksi vain", Iras jatkoi.
Ben-Hur käänsi katseensa hänestä pois yöhön ja tähtiin, vaan sitte se jälleen kääntyi tytön silmiin ja pysähtyi. Tytön hengitys poltti hänen huuliansa, niin lähellä tyttö seisoi.
"Aamusta asti olemme nähneet näkyjä", tyttö puhui edelleen. "No niin, minä kerron omat uneni, jos sinäkin teet samoin minulle mieliksi. Kuinka on? Miksi yhä niin äänettä?"
Hän työnsi pois Ben-Hurin käden ja kääntyi menemään pois, mutta Ben-Hur otti kiinni ja sanoi kiihkeästi:
"Älä mene, pysähdy ja kerro minulle jotakin!"
Iras kääntyi jälleen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja nojautui häntä vasten. Ben-Hur puolestaan kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti hänet luoksensa hyvin lähelle. Se hyväilevä liike oli ikään kuin lupaus mukautua tytön tahtoon.
"Puhu, kerro minulle näkysi, armas tyttö! Ei profeetta eikä Mooseskaan olisi voinut olla täyttämättä rukoustasi. Käske minua, miten tahdot. Ole armelias."
Ben-Hurin kiivaus nähtävästi ei kiintynyt tytön huomioon, sillä hän katsoi ylös päin ja sanoi levollisesti:
"Näky, joka minua ahdisti, tarkoitti suurenmoista sotaa sekä maalla että merellä, aseiden kalsketta ja yhteen törmääviä armeijoita, kuin olisivat Pompeijus ja Caesar taikka Oktavius ja Antonius jälleen nousseet ylös. Tomu- ja tuhkapilvi nousi ja peitti maailman. Roomaa ei enää ollut. Maailman herruus siirtyi jälleen idän puolelle. Pilvestä tuli esiin uusi sankarisuku. Suurempia satrappikuntia ja mahtavampia kuninkaankruunuja kuin koskaan ennen oli valtiailla lahjoitella, Hurin poika, näyn kadottua minä kysyin itseltäni: Eikö voi suurta palkintoa odottaa se, joka kauimmin ja uskollisimmin on palvellut sitä uutta voittoisaa kuningasta?"
Taaskin Ben-Hur tunsi vastenmielisyyttä. Juuri samaa asiaahan hän itse oli mietiskellyt koko päivän ja joka päivä. Hän teeskenteli, ikään kuin nyt olisi saanut tarpeeksi selitystä.
"Siispä minä nyt olen selvillä sinusta. Sinä tahdot auttaa minua saamaan satrappikuntia ja kruunuja. Kyllä ymmärrän. Ei ole koskaan ollut kuningatarta niin kaunista, niin viisasta, niin aivan luotua kantamaan kruunua, ei koskaan! Mutta voi, armas tyttö, näyt, joista puhuit, näyttivät vain taistelua, ja sinä olet ainoastaan nainen, vaikka Isis onkin suudellut sydäntäsi. Kruunut ovat kuten tähdet niin etäällä sinusta, että sinun on mahdoton niihin ulottua, ell'et tiedä mitään muuta keinoa kuin miekan. Vaan jos tiedät muun keinon, kaunis Iras, niin neuvo se minulle, ja minä ryhdyn siihen vaikkapa vain yksistään siitä syystä, että tekisin sinulle mieliksi."
Iras irroitti kätensä ja sanoi:
"Levitä manttelisi tähän hiekalle, niin saatan mukavasti levätä nojallani kamelia vasten. Sitte voin rauhassa kertoa historian, joka tuli Niiliä myöten alas Aleksandriaan, jossa minä sen sitte kuulin."
Ben-Hur pisti keihäänsä maahan ja levitti manttelinsa.
"Ja mitä pitää minun tehdä?" hän kysyi moittivasti, kun Iras asettui mukavasti istumaan. "Miten Aleksandriassa on tapana kuunnella, seisoallaanko vai istuallaan?"
Iras mukavasta asennostaan vastasi nauraen:
"Satujen kertojain kuulijajoukko on hyvin kirjava ja välistä tekee, mitä mieleen sattuu."
Ben-Hur heti ojentihe suoraksi hiekalle ja asetti Iraan käden kaulalleen.
"Minä olen valmis", hän sanoi.
Iras alkoi kertoa:
Kuinka kauneus syntyi
Isis oli kaunein kaikista jumalattarista. Sen tähden olikin hänen puolisonsa Osiris, vaikka hyvin viisas ja mahtava, välistä luulevainen, sillä ainoastaan rakkausasioissa ovat jumalat kuolevaisten ihmisten kaltaiset.
Jumalatar-puolison palatsi oli hopeasta ja koristi kuun korkeimman vuoren huippua. Sieltä hän usein matkusti aurinkoon, jonka keskellä ijäisen valon alkulähde Osiris asui puhtaassa kultapalatsissa, niin häikäsevässä, että ihmissilmillä oli mahdoton sitä katsella.
Kerran – jumalat eivät pidä luvussa päiviä – kun Isis oli parhaassa sovussa Osiriin kanssa ja he molemmat istuivat kultapalatsin katolla, näki Isis etäällä Indran, joka maailman avaruuden äärimmäisellä reunalla oli matkalla apina-armeijan kanssa, ratsastaen lentävillä kotkilla. Tämä eläväin olentojen ystävä, joksi Indraa mieluisimmin sanotaan, palasi nyt voittajana ratkasevasta taistelusta inhottavia Rakshakaseja vastaan. Hänen seurassaan olivat sankari Rama ja hänen morsiamensa Sita, joka oli Isiin jälkeen kaikkein kaunein nainen. Isis nousi ylös, päästi irti tähtivyönsä ja huiskutti, ystävällisesti tervehtien Sitaa, huomaa tarkoin: ainoastaan Sitaa. Heti tuli yön kaltainen pimeys sen eteenpäin rientävän sotajoukon ja kultakatolla istujain välille estämään mitään näkemästä, mutta se ei ollut yö, vaan Osiris ainoastaan rypisti kulmiansa.
Sattui että keskustelun aine, josta he äsken olivat puhelleet, oli jotakin, johon ei kukaan muu kuin he voineet kiinnittää ajatuksiansa. Jumala nousi nyt ylös ja sanoi majesteetillisesti:
"Mene nyt kotiisi. Minä tulen toimeen ilman sinun apuasi. Minä voin itse luoda täysin onnellisen olennon. Hyvästi nyt!"
Isiillä oli silmät suuret ja loistavat kuin temppelin huippujen kultapallot ja myöskin yhtä lempeät. Hän nousi ja sanoi hymyillen ja katsoen kuin täysikuu elokuussa:
"Jää hyvästi, rakas puolisoni. Minä varmaan tiedän, että sinä kohta kutsut minua, sillä ilman minua sinä et voi luoda täydellisen onnellista olentoa, niin kuin – hän vaikeni voidakseen nauraa – sinä itsekään et voi tuntea itseäsi täysin onnelliseksi ilman minua."
"Saammepahan nähdä", Osiris vastasi.
Isis läksi ottaen kutomuksensa ja istahti hopeakatolle odottamaan.
Osiriin mahtava tahto alkoi nyt työskennellä hänen rinnassaan. Se kuului siltä, kuin muut jumalat olisivat yht'aikaa panneet myllynsä käymään; niin mahtava oli se jyminä, että lähimmät tähdet rapisivat kuin herneet kuivassa palossa. Muutamat irtautuivat avaruudesta ja joutuivat hukkaan. Jyminän aikana Isis istui odotellen ja kutoen, mutta pudottamatta ainoatakaan silmää.
Pian hän huomasi pienen pilkun avaruudessa juuri auringon kohdalla. Se kasvoi, kunnes tuli suureksi kuin kuu, ja Isis tiesi nyt, että uusi maailma oli syntymässä. Mitä suuremmaksi se kasvoi, sitä enemmän Isiin kuu joutui varjoon, paitsi se pieni paikka, jota hänen läsnäolonsa valasi. Isis ymmärsi, että jumala oli hyvin vihoissaan, mutta kuitenkin hän kutoi kutomistaan, ollen vakuutettu, että asia oli siten päättyvä, kuin hän oli sanonut.
Näin luotiin maa, joka oli alussa vain kylmä, harmaa möhkäle ja liiteli tyhjässä avaruudessa. Sitte Isis näki, mitenkä se muodostui: tuohon tasanko, tuohon vuori ja tuonne meri. Rannalla hän näki jotakin liikkuvan, ja hän kummastellen pysähtyi työssään. Se liikkuja nousi ja nosti kätensä aurinkoa kohti, tunnustaen olevansa alkuisin sieltä. Se ensimmäinen mies oli kaunis katsella, ja hänen ympärillään oli kaikki luodut esineet, joita me sanomme luonnoksi: puut, linnut, nelijalkaiset eläimet, kalat, hyönteiset ja matelevaiset.
Jonkun aikaa mies tunsi itsensä onnelliseksi olemassa-olostaan. Iloista oli katsella häntä. Kun Osiriin työskentelevän tahdon jyminä hetkiseksi vaikeni, kuuli Isis pilkkanaurua ja sanat:
"Sen verran tarvittiin sinun apuasi! Katso täydellisen onnellista olentoa!"
Isis alkoi kutoa uudestaan, sillä hän oli yhtä kärsivällinen kuin Osiris mahtava. Hän osasi odottaa yhtä hyvin kuin työtäkin tehdä. Ja hän odotti, sillä hän tiesi, ett'ei elämä yksinään riitä tekemään mitään olentoa tyytyväiseksi.
Ja hän oli oikeassa. Ei kestänyt kauan, kun Isis huomasi miehessä muutoksen. Hän tuli välinpitämättömäksi kaikesta, mitä hänen ympärillään oli, pysyi aina samassa paikassa ja välistä vain katsahti ylös, mutta aina muoto synkkänä. Mieltymys ja tyytyväisyys oli katoamaisillaan. Juuri kun Isis sai sen selville ja itsekseen lausui ajatuksensa: olemassa-olo rasittaa miestä! silloin juuri kuului uudestaan luovan tahdon jyminä, ja yht'äkkiä maa, joka tähän asti oli ollut harmaana ja kolkkona, sai mitä kauneimman värin. Vuoret uivat purppurassa, tasangot kasvoivat ruohoa ja puut viheriöitsivät, meri sinerti ja pilvet välkkyivät lakkaamatta mitä moninaisimpina. Mies hypähti ylös, paukutti käsiään, sillä hän oli parannut ikävästään. Hän oli onnellinen uudestaan.
Isis hymyili ja jatkoi kutomistansa, sanoen itsekseen: "Sepä oli hyvä ajatus, ja se kyllä vaikuttaa aikansa. Mutta maailman kauneus yksistään ei riitä sellaiselle olennolle. Puolisoni saa kyllä vielä koettaa jotakin muuta keinoa."
Hänen vielä puhuessaan alkoi jumalallinen tahto taas liikkua. Isis katsahti uteliaasti uutta kiertotähteä, mutta pudotti pelkästä ihmettelystä työnsä. Tähän asti olivat kaikki esineet olleet kiinnitetyt määrättyyn paikkaansa, paitsi mies. Nyt kaikki elävät olennot ja osa kuolleistakin saivat liikekyvyn. Linnut koettivat iloisesti siipiänsä. Eläimet sekä suuret että pienet liikkuivat kukin tavallansa, puut pudistivat vihreitä haarojansa ja kumartelivat rakastuneille tuulille, joet pyrkivät meriin, jotka heittelehtivät kuohuvina laineina sinne tänne, ja ylhäällä pilvet purjehtelivat.
Mies nousi ylös onnellisena kuin lapsi. Osiris oli niin tyytyväinen, että huusi: "Ha ha ha, katso, miten hyvin minä tulen toimeen ilman sinua!"
Isis yhä kutoi kutomistaan ja vastasi tyynesti: "Hyvä ajatus, rakas puolisoni; se kyllä riittää aikansa."
Mitä Isis ennusti, tapahtui myöskin. Sen näkeminen, että kaikki osasivat liikkua, tuli miehelle tavalliseksi. Lintujen lento, jokien juoksu, merien pauhuinen liike tai tyyni toiminta, kaikki lakkasi häntä huvittamasta, ja hän kärsi vielä pahempaa ikävää.
Isis odotti yhä ajatellen: "Mies parka, hän on onnettomampi kuin koskaan."
Osiris ikään kuin kuullen sen ajatuksen vihastui, ja hänen tahtonsa jyrinä tärisytti koko maailmaa. Ainoastaan aurinko sen keskellä seisoi järkähtämättä. Isis tähysteli, mutta ei voinut huomata mitään muutosta. Juuri kun hän hymyili vakuutettuna, että hänen puolisonsa keksintökyky oli lopussa, silloin mies hypähti ylös ja näytti kuuntelevan. Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän paukutti käsiään ilosta, sillä ääni kuului ensi kerran maan päällä, milloin sulosointuisena, milloin soinnuttomana. Tuulet humisivat puissa, linnut lauloivat kukin säveltänsä tai puhella lavertelivat keskenään. Purot, jotka kiiruhtivat jokiin, olivat kuin kanteleet, joiden hopeakielet soivat sulavasti; joet matkallaan mereen säestivät juhlallisesti, ja meri pauhasi syvintä ääntä näissä maailman soittajaisissa. Soittoa kaikui kaikkialla ja lakkaamatta. Voiko mies muuta olla kuin onnellinen!
Isis mietti ja ajatteli, että hänen puolisollaan kuitenkin oli erinomainen luomiskyky. Mutta viimein hän pudisti päätänsä. Värit, liike, ääni – hän luetteli ne hitaasti – muitapa kauneuden aineksia ei ollutkaan, paitsi muoto ja valo, jotka maailma oli saanut jo luomisen alussa. Nyt varmaankin Osiriin kyky oli lopussa. Jos mies vielä tuli onnettomaksi, täytyi turvautua Isiin apuun. Hänen sormensa liikkuivat sukkelasti eteen päin, kaksi, kolme, viisi, jopa kymmenenkin silmää kerrallaan.
Mies oli onnellinen pitkän aikaa, kauemmin kuin ennen; jo näytti siltä, kuin hän ei koskaan enää ikävystyisi olemassa-oloonsa. Mutta Isis tiesi asian paremmin, hän odotti, odotti yhä odottamistaan eikä huolinut, että monta naurua kuului auringosta hänen korviinsa. Hän vain odotti. Kohtapa hän näkikin, mitä odotti. Ääni muuttui miehelle jokapäiväiseksi. Heinäsirkan sirinästä ruusupensaan alla meren jylhään pauhuun asti ei ollut mitään, joka enää olisi viehättänyt häntä. Hän kitui ja kuihtui, pysyi vetelehtelemispaikallaan meren rannalla ja vaipui viimein ihan liikkumattomaksi.
Silloin Isis tunsi säälinsä heräävän.
"Jalo puolisoni", hän sanoi, "mies kuolee!"
Mutta Osiris, jonka keksintökyky oli loppunut, pysyi vaiti.
"Pitääkö minun auttaa häntä?" Isis kysyi.
Osiris oli liian ylpeä vastaamaan mitään.
Isis otti kutomuksestaan viimeisen silmän, kätki sen välkkyvään rullaan ja heitti ulos avaruuteen, niin että se putosi ihan miehen viereen. Mies kuullessaan vierestänsä jotakin putoamisääntä katsahti ylös, ja kas, siinä nainen, ensimmäinen, seisoi hänen edessään valmiina auttamaan häntä. Vaimo ojensi hänelle kätensä; mies tarttui siihen ja nousi ylös. Siitä ajasta asti hän ei enää ollut onneton, vaan nautti häiritsemätöntä onnea.
"Sellainen on, Hurin poika, tarina kauneuden synnystä, kuten sitä kerrotaan Niilin rannoilla."
Iras vaikeni.
"Kaunis ja hyvin sepitetty satu", Ben-Hur vastasi, "mutta se ei ole täydellinen. Mitä Osiris sitte teki?"
"Hän kutsui puolisonsa takaisin aurinkoon, jossa he sitte elivät sovussa, toinen auttaen toistaan."
"Ja minunko pitäisi tehdä kuten ensimmäinen mies?"
Ben-Hur siirsi käden, joka lepäsi hänen kaulallaan, huulillensa. "Rakas – rakas —" hän kuiskasi, ja hänen päänsä painui hiljaa tytön syliin.
"Sinä löydät kuninkaan", sanoi Iras, laskien toisen kätensä hyväilevästi hänen päänsä päälle. "Sinä lähdet etsimään häntä ja palvelemaan häntä. Miekallasi saavutat häneltä runsaat palkinnot, ja hänen paras sotilaansa tulee minun sankarikseni."
Ben-Hur käänsi kasvonsa ylös päin ja näki Iraan kasvot aivan lähellä. Koko taivaan kannella ei sinä hetkenä yhtään tähteä loistanut niin kirkkaasti kuin nuo tytön silmät, vaikka yön pimeä niitä varjostikin. Ben-Hur nousi äkisti istumaan, syleili häntä ja suuteli kiihkeästi, sanoen: "Oi Iras, jos kuninkaalla on kruunuja antaa, niin yksi tulee minulle! Minä tuon sen sinulle ja panen tähän, juuri tähän paikkaan, jonka huulillani merkitsen. Sinä tulet kuningattareksi, minun kuningattarekseni, jonka vertaista kauneudelta ei ole koskaan ollut. Ja me olemme aina onnelliset."
"Ja lupaatko sinä kertoa minulle kaikki ja antaa minun auttaa itseäsi?" kysyi Iras.
Se jäähdytti Ben-Hurin hehkua.
"Eikö riitä, että minä rakastan sinua?"
"Täydellinen rakkaus vaatii täydellistä luottamusta. Mutta olkoon niinkin, kylläpähän opit tuntemaan minua paremmin."
Iras irroitti kätensä ja nousi.
"Sinä olet julma", sanoi Ben-Hur.
Iras mennessään pysähtyi kamelin eteen ja kosketti huulillansa sen otsaa.
"Oi sinä jaloin lajistasi, sinun rakkaudessasi ei ole mitään epäluuloisuutta."
Hetkisen kuluttua hän oli kadonnut yön pimeään.
Ben-Hur ryhtyi uneksien jatkamaan vartiatointansa.