VI LUKU
Soturi
Aamulla ensimmäisenä päivänä seitsemännessä kuukaudessa, jonka hebrealainen nimi on Tisri ja joka vastaa meidän lokakuutamme, nousi Ben-Hur majatalossa vuoteeltaan tyytymätönnä koko maailmaan.
Mallukin saavuttua hän ei ollut kuluttanut aikaa turhaan neuvottelemiseen, vaan ryhtynyt heti työhön. Malluk alkoi tutkistelunsa Antonia-linnassa, vieläpä julkisimmalla tavalla, hän kun näet kääntyi suorastaan komentavan tribunin puoleen. Hän kertoi hänelle Hur-suvun historian ja kaikki Gratusta kohdanneen onnettomuuden yksityiskohdat, niin että tribuni selvään käsitti, ett'ei se ollut tapahtunut mistään rikoksen kaltaisesta aikomuksesta. Malluk ilmoitti vielä etsimisen tarkoituksen olevan, jos onnettomat uhrit vielä elivät, esittää keisarille anomuskirja ja siten taivuttaa häntä antamaan takaisin valtiolle omistettu omaisuus sekä kaikki yhteiskunnalliset oikeudet. Hän ei ollenkaan epäillyt, että keisari oli määräävä asian tutkittavaksi, ja sen tutkimuksen päätöstä onnettoman Hur-suvun ystävät eivät vähääkään pelänneet.
Vastaukseksi hän sai tribunilta lavean kertomuksen, miten naiset oli löydetty linnan salaisesta vankilasta, ja luvan lukea siitä tehdyn kirjallisen kertomuksen, jopa kopioida sen.
Malluk riensi kertomaan Ben-Hurille, mitä oli saanut tietoonsa.
Mahdoton on kuvailla tuon surullisen kertomuksen vaikutusta. Ben-Hurin tuska oli niin syvä, ett'ei se voinut puheta kyyneliksi eikä kiihkoisiksi vihan purkauksiksi. Kasvot kalpeina ja sydän sykkivänä hän istui pitkän aikaa, mutisten silloin tällöin: "Spitaliset, spitaliset! He, minun äitini ja Tirza spitaliset! Kuinka kauan, Herra, kuinka kauan."
Hetkisen hän tunsi tuskallisinta sääliä ja sitte taas hillittömintä kostonhimoa. Viimein hän nousi.
"Minun täytyy etsiä heidät. Ehkäpä he ovat kuolemaisillaan."
"Mistä sinä aiot heitä etsiä?" kysyi Malluk.
"Eihän ole muuta kuin yksi paikka, jonne he ovat saattaneet mennä."
Malluk vastusti hänen päätöstänsä ja sai viimein sen verran taivutetuksi häntä, että tuo etsiminen jätettiin hänen huoleksensa. He läksivät yhdessä sille portille, joka on vastapäätä Pahan neuvon vuorta ja jonne ikivanhoista ajoista asti spitaliset kokoutuivat kerjäämään almuja. He viipyivät siellä koko päivän, jakelivat lahjoja, kyselivät etsittäviänsä ja lupasivat suuren palkinnon heidän löytämisestään. Sitä he tekivät joka päivä koko tämän ja seuraavan kuukauden. He kävivät lakkaamatta kaivon läheisillä hautaluolilla ja kyselivät niiden asujamilta samaa, mutta ne säilyttivät hyvästi salaisuutensa. Siispä he eivät saaneet mitään tietää. Mutta nyt, ensimmäisenä aamuna seitsemännessä kuukaudessa, he kuulivat, että joku aika sitte oli kaksi spitalista vaimoa kivillä heitellen karkoitettu Kalaportin läheltä. Tarkempi kyseleminen ja ajan vertaaminen vakuutti heille, että ne olivat olleet juuri ne, joita he etsivät. Mutta missä he nyt olivat? Miten heille oli käynytkään? Siihen kysymykseen oli perin vaikea vastata.
"Eikö ollut siinä kylliksi, että minun omaiseni ovat tulleet spitalisiksi", sanoi onneton poika ja veli vähä väliä katkerasta sydämmestä, "pitikö heidät vielä karkoitettaman isäinsä kaupungista! Äiti on kuollut; hän on paennut aavikoille! Tirza on kuollut, ja minä olen yksin maailmassa! Miksi? Kuinka kauan, Herra, sinä minun isäni Jumala, on Rooman valta vielä kestävä?"
Toivotonna, vihaa ja kostonhimoa vain sydämmessä, hän läksi majataloon, jonka piha oli täynnä yöllä saapuneita ihmisiä. Aamiaista syödessään hän kuunteli heidän keskusteluansa, ja varsinkin eräs seurue veti puoleensa hänen huomiotansa. Ne olivat karaistuneita, voimakkaita nuoria miehiä, puheesta ja käytöksestä päättäen maalaisia. Nämä galilealaiset olivat kuka mistäkin syystä saapuneet Jerusalemiin, mutta varsinkin juhlaa varten, joka oli vietettävä tänä päivänä. Ne miehet miellyttivät Ben-Huria, sillä he olivat siitä seudusta, josta hän toivoi saavansa voimakkainta tukea, milloin päätti ryhtyä suuriin töihin tulevan kuninkaan hyväksi. Hän tarkasteli heitä, ja punnitessaan mielessänsä, miten suuren menestyksen legiona sellaisia miehiä voisi saavuttaa, jos ne vain olisivat saaneet kasvatusta Rooman ankarassa sotakoulussa, hän itse punastui toimi-innosta ja työn ikävästä.
Silloin syöksyi pihaan mies nähtävästi hyvin kiihtyneenä.
"Mitä varten te niin riennätte?" kysyttiin häneltä.
"Rabbinit ja vanhimmat ovat menossa temppelistä Pilatuksen luo. Tulkaa, joutukaa, lähtekäämme mukaan!"
Heti kokoutui suuri joukko uteliaita miehen ympärille.
"Pilatuksen luo! Minkä tähden?"
"Salaliitto on saatu ilmi. Pilatus aikoo maksaa uuden vesijohdon kulungit temppelin rahoista!"
"Mitä, pyhästä rahastostako?" kiivastelivat miehet säihkyvin silmin.
"Ne ovat Jehovan rahoja. Koskekoonhan vain yhteenkään sikliin, jos uskaltaa!"
"Tulkaa", huusi sanantuoja, "vanhinten joukko on jo ehtinyt sillan yli, koko kaupunki seuraa heitä. Ehkä meitä tarvitaan, joutukaa!"
Miehet kiireimmiten riisuivat liiat vaatteensa ja kohta seisoivat siinä paljain päin, yllä lyhyet, hihattomat tunikat, jollaista pukua he käyttivät peltomiehinä kedoilla, kalastajina järvillä ja paimenina laitumilla. He viipyivät ainoastaan sen verran, että ehtivät vyöttää itsensä, ja huusivat sitte: "Me olemme valmiit."
Ben-Hur kääntyi puhuttelemaan heitä.
"Galilealaiset", hän sanoi, "minä olen Judan poikia, saanko minä seurata teitä?"
"Siellä ehkä syttyy taistelu", he vastasivat.
"No niin, siinä tapauksessa minä en ainakaan ensimmäisenä lähde käpälämäkeen."
He nauroivat hänen vastaustansa, ja uutisen tuoja sanoi: "Kyllä sinulla näyttää olevan voimia, tule vain mukaan."
Ben-Hur riisui päällysvaatteensa.
"Luuletko, että siitä tulee käsikahakka?" hän kysyi, vetäen vyötänsä tiukemmalle.
"Luulenpa niinkin."
"Kenenkä kanssa?"
"Vartiain."
"Ovatko ne legionalaisia?"
"Kehenpä muihin roomalaiset luottaisivat?"
"Mitä aseita teillä on?"
Ei kukaan vastannut.
"No", sanoi Ben-Hur, "saammehan puolustautua niin hyvin, kuin osaamme. Mutta päällikkö meillä pitää olla; legionalaisilla on aina päällikkö, ja sen tähden he toimivat kuin yksi mies."
Galilealaiset katsoa ällistelivät häntä, kuin hänen ehdotuksessaan olisi ollut jotain hyvin kummallista.
"Meidän pitää ainakin sopia uskollisesti puolustamaan toisiamme", jatkoi Ben-Hur. "Minä olen valmis, jos te olette."
"Niin, lähtekäämme jo!"
Majatalo oli, kuten edellä on mainittu, Betsetassa, uudessa kaupungissa. Päästäkseen Praetoriumiin, joksi roomalaiset muhkeasti nimittivät Herodeen palatsia Sion-vuorella, täytyi ihmisjoukon kulkea matalampain kaupunginosain kautta, jotka ovat temppelin pohjois- ja itäpuolella. Kulettuaan Akra-mäen ympäri he saapuivat Mariamnen torille, josta oli ainoastaan muutamia askeleita palatsin pääportille. Matkalla yhtyi heihin suuri joukko ihmisiä, jotka olivat kuulleet puhuttavan aiotusta temppelirahain ryöstöstä. Heidän saapuessaan portille oli rabbinien ja vanhimpain joukko jo ehtinyt sisälle, ja suuri ihmispaljous melusi ulkona.
Sadanpäämies vartioitsi sisäänkäytävää sotamiesosaston kanssa, joka täysissä aseissa seisoi marmorisen porttirakennuksen alla. Aurinko paahtoi hehkuvasti sotamiesten kypäriä ja kilpiä, mutta he pysyivät rivissään huolimatta sen häikäsevästä loistosta ja ihmisten pilkkapuheista. Avonaisesta portista virtaili väkeä paljon enempi sisään kuin ulos.
"Mitä siellä toimitetaan sisällä?" kysyi eräs galilealainen joltakin ulostulijalta.
"Ei mitään", kuului vastaus. "Rabbinit pyytävät päästä Pilatuksen puheille, mutta hän ei laske. Nyt he lähettivät jonkun sanomaan hänelle, että he eivät lähde pois, ennen kuin heidän pyyntönsä kuullaan. Ja sen sanansaattajan palaamista nyt odotellaan."
"Menkäämme sisään", sanoi Ben-Hur levollisesti. He astuivat pihaan, jossa oli rivi vihreitä puita ja niiden alla istuimia. Ihmiset aristellen karttoivat puiden varjoa, sillä omituista kyllä oli olemassa rabbinien säätämä laki, ett'ei mitään viheriätä saanut kasvaa Jerusalemin muurien sisällä. Tarun mukaan täytyi viisaan Salomonkin, kun tahtoi laittaa puutarhaa egyptiläiselle morsiamelleen, tehdä se En-Rogel kaivon toiselle puolelle.
Käännyttyään oikealle saapui Ben-Hur galilealaisinensa nelikulmaiselle aukealle paikalle, jonka länsipuolella prokuraattorin palatsi oli. Kiihkoillen ihmisjoukko lainehti siinä edes takaisin. Joka silmä tähysti sulettua ovea, joka oli komean holvirakennuksen alla. Siinä seisoi toinen osasto legionalaisia.
Tungos oli niin suuri, ett'eivät galilealaiset olisi päässeet esiin, jos olisivat tahtoneetkin. He sen tähden pysähtyivät taemmaksi katselemaan, mitä tapahtuisi. Lähellä ovea näkyi joukon seassa välistä rabbinien turbaaneja levottomasti liikkuvan edes takaisin. Tuon tuostakin kuului huutoja: "Pilatus, jos olet meidän prokuraattorimme, niin näytä itsesi, tule ulos!"
Vihdoin astui mies, jonka kasvoilla hehkui suuttumuksen puna. Hän raivasi itselleen tietä väkijoukon lävitse ja sanoi kovalla äänellä:
"Täällä ei Israelilla ole mitään arvoa; tässä pyhässä kaupungissa meitä ei pidetä senkään vertaisina kuin koiria Roomassa."
"Mitä luulet? Aikooko hän tulla ulos?"
"Vai tulla ulos! Eikö hän ole jo kolmesti eittänyt?"
"Mitäs rabbinit aikovat tehdä?"
"Samaa kuin Caesareassa: viipyä täällä, kunnes heitä kuullaan."
"Hän ei toki uskaltane koskea temppelin varoihin", sanoi galilealainen.
"Kukapa tietää? Eivätkö roomalaiset ole häväisseet kaikkein pyhintäkin?Onko mitään, johon roomalaiset eivät uskaltaisi koskea?"
Tunti kului, eikä Pilatus viitsinyt antaa mitään vastausta, jonka tähden rabbinit ja ihmisjoukko pysyivät yhä paikoillaan. Tuli puolipäivä ja sadettakin, mutta se ei mitään vaikuttanut, väkijoukko yhä lisäytyi ja tuli meluisemmaksi, mielet yhä kiivastuivat. "Tule ulos, tule ulos!" kajahteli melkein lakkaamatta. Ben-Hur ja hänen galilealaiset ystävänsä pysyivät koko ajan yhdessä. Hän toivoi tuossa roomalaisessa ylpeyden voittavan viekkauden, joten loppukohtaus ei enää voinut olla kaukana. Pilatus odotteli ainoastaan jotakin tekosyytä ryhtyäkseen väkivaltaan.
Viimein alkoi melu. Kuului iskuja sekä suuttumuksen ja tuskan huutoja. Rabbinit kalpenivat ja katselivat peloissaan ympärilleen. Taempaa tunkeutui ihmisiä esiin; jotka olivat ahdingossa, koettivat puolestaan päästä pois. Sekamelska oli hirvittävä. Tuhansia ääniä kuului kysyvän, mitä oli tekeillä, mutta ei kukaan osannut tai ei tahtonut vastata.
Ben-Hur pysyi levollisena.
"Etkö näe, mitä siellä melutaan?" hän kysyi lähimmältä kumppaniltansa.
"En."
"Minä nostan sinut ylös." Samalla hän tarttui miehen vyötäisiin ja nosti hänet ylös ilmaan. "Mitä nyt näet?"
"Muutamia nuijamiehiä, jotka lyödä paukuttelevat kansaa. Ne ovat juutalaisessa puvussa."
"Ketähän ne ovat?"
"Roomalaisia, niin totta kuin Herra elää, vaikka juutalaisiksi pukeutuneina! He heiluttelevat nuijiansa kuin varstoja riihessä. Juuri nyt syöksyi harmaapäinen rabbini maahan. Ne vain eivät kunnioita mitään."
Ben-Hur laski miehen maahan.
"Galilealaiset miehet", hän sanoi, "se on Pilatuksen viekas keksintö.Jos seuraatte minua, niin kyllä niistä nuijamiehistä selviämme."
Galilealaisilla ei näyttänyt olevan mitään vastaan sanomista. "Kyllä, kyllä", he myönsivät.
"Palatkaamme portille puiden luo. Vaikka Herodeen istutukset ovat laittomat, saattaa niistä kuitenkin olla meille hyötyä. Seuratkaa minua!"
He juoksivat minkä jaksoivat puiden luo, tarttuivat ruumiinsa koko painolla oksiin ja mursivat ne irti rungoista, saaden siten tuota pikaa kelpo aseet. Heidän palatessaan aukean pihan lähimpään nurkkaan tulvi vastaan ihmisjoukko, hurjasti paeten porttia kohti. Takaa kuului yhä tuskanhuutoja, valitusta ja kiroilua.
"Liki muuria!" Ben-Hur komensi, "päästetään väkijoukko ohitse."
Painautuen kiinni muuriin he pääsivät ihmistulvan pakkauksesta ja tunkivat vähitellen äsken mainitun ovirakennuksen luo.
"Pysykää nyt yhdessä ja seuratkaa minua!"
Miehet tottelivat mielellään Ben-Hurin käskyjä, ja kun hän syöksyi levottomaan ihmisjoukkoon, niin he seurasivat hänen kintereillänsä. Roomalaiset, jotka nauraen ja pilkaten nuijivat kansaa, joutuivat yhtäkkiä galilealaisten eteen, jotka olivat kevyessä puvussaan notkeat ja sitä paitsi kiihkeät käyttämään aseitansa, jotka olivat yhtä hyvät kuin roomalaisillakin. Sotahuuto kajahti kovasti ja uhittelevasti, iskuja sateli tiheään ja pontevasti; yhteentörmäys oli niin raju, kuin viha suinkin voi tehdä. Ben-Hurin käsivarsi teki ihmetöitä. Hänen väkevyytensä innostutti galilealaisiakin, ja kohta olivat roomalaiset pakoon ajetut. Galilealaiset olisivat innoissaan ajaneet heitä takaa huoneihinkin asti, joll'ei varovainen Ben-Hur olisi heitä pidättänyt.
"Seis, kumppanit!" hän huusi, "tuolta tulee sadanpäämies vartiain kanssa. Heillä on miekat ja kilvet, joita vastaan me emme kykene taistelemaan. Me olemme tehneet tehtävämme hyvästi; peräytykäämme nyt ulos portista, kun vielä on aikaa."
Miehet tottelivat ja kulkivat hitaasti porttia kohti, sillä usein täytyi heidän astua kaatuneiden maanmiesten ylitse, joista muutamat vääntelehtivät tuskissaan, toiset huusivat apua ja muutamat olivat kuolleet; mutta eivät kaikki kaatuneet olleet juutalaisia, ja siinä oli edes jotakin lohdutusta.
Sadanpäämies uhkaili heitä heidän poistuessaan. Ben-Hur nauroi hänelle ja vastasi roomalaisten omalla kielellä: "Jos me olemme israelilaisia koiria, niin te olette roomalaisia shakaaleja. Pysykää vain täällä, kyllä me vielä palaamme."
Galilealaiset nostivat riemuhuudon ja läksivät nauraen tiehensä.
Portin ulkopuolelle oli kokoutunut ihmisjoukko, jonka vertaista Ben-Hur ei ollut koskaan nähnyt, ei edes Antiokian sirkuksessakaan. Huoneiden katot, kadut ja vuorten rinteet olivat täpö täynnä ihmisiä, jotka vaikeroivat ja rukoilivat. Ilma kajahteli heidän huudoistaan ja kirouksistaan.
Portin vartiat antoivat galilealaisten astua ulos ihan estämättä. Mutta heti heidän mentyänsä astui komentava sadanpäämies portin aukkoon ja huusi Ben-Hurille:
"Kuules, sinä hävytön! Oletko sinä roomalainen vai juutalainen?"
Ben-Hur vastasi: "Minä olen juutalaisen poika ja tässä kaupungissa syntynyt. Mitäs tahdot?"
"Että pysähdyt taistelemaan."
"Yksinkö sinun kanssasi?"
"Miten vain tahdot."
Ben-Hur hymyili ivaten.
"Urhollinen roomalainen, arvokas Jupiterin äpärä, minä olen aseeton mies."
"Saat minulta", sadanpäämies vastasi, "minä lainaan vartioiltani miekan."
Lähinnä seisojat, jotka kuulivat keskustelun, vaikenivat, ja heistä hiljaisuus levisi laajalle joka taholle.
Ben-Hur oli äskettäin Antiokian ja kaikkein itämaiden silmäin edessä voittanut yhden roomalaisen; nyt hänellä oli tilaisuus Jerusalemin nähden nöyryyttää toista sen vihatun kansan miestä. Se ei voinut olla muuta kuin erittäin edullista odotetun kuninkaan asialle. Hän ei vitkastellut, vaan meni sadanpäämiehen luo ja sanoi avomielisesti: "Otan vastaan tarjouksesi. Lainaa minulle miekkasi ja kilpesi."
"No, entä kypärä ja rintahaarniska?" kysyi roomalainen.
"Pidä ne itse. Ne arvattavasti eivät sovi mulle." Aseet annettiin kernaasti, ja sadanpäämies seisoi kohta valmiina alkamaan taistelua. Koko aikana ei ainoakaan sotamies liikahtanut rivistänsä portin luota, he vain tyytyivät ääneti kuuntelemaan. Kun taistelijat astuivat esiin, lensi ihmisjoukon suusta suuhun kysymys: "Kuka hän on?" Mutta ei kukaan tuntenut häntä.
Lukijan tulee tietää, että roomalaisten etevyys aseitten käytössä johtui kolmesta asiasta: kurista, legionain sota-asennosta ja heidän erinomaisen taitavasta lyhyen miekan käyttämisestään. Taistelussa he eivät koskaan iskeneet hakkaamalla, vaan ainoastaan pistivät, tähdäten kasvoihin; hyökätessä oli miekka pistoaseena, ja samalla tavalla he myöskin peräytyivät. Kaiken sen Ben-Hur tiesi. Kun he olivat ryhtymäisillään taisteluun, niin hän sanoi:
"Minä ilmoitin olevani juutalainen, mutta unhotin sanomatta, että olen käynyt hyväin kilpataistelijain koulua. Puolusta itseäsi."
Niin sanoen Ben-Hur teki hyökkäyksen vihollistansa vastaan. Molemmat katsoivat hiukan aikaa toinen toistansa pronssipiikkisten kilvenreunain ylitse. Sitte roomalainen hypähti eteen päin ja oli pistävinään alas. Juutalainen nauroi, sillä hän tiesi tuon tempun. Alapiston sijasta tulikin pisto kasvoja kohti. Ben-Hur hyppäsi äkisti vasemmalle, ja vaikka sysäys olikin nopea, oli tämä liike kuitenkin vielä nopeampi. Hänen kilpensä sitte siirtyi vihollisen ojennetun käden alle ja nosti sen ylös, kunnes kilven yläreuna tarttui sekä käsivarteen että miekan päähän. Uusi askel eteenpäin vasemmalle viistoon, niin sadanpäämiehen koko oikea sivu oli paljaana. Roomalainen kaatui raskaasti suulleen kivitystä vasten; Ben-Hur oli voittaja. Painaen jalallaan vihollisensa selkää hän nosti kilven päänsä päälle miekkailijani tavan mukaan ja tervehti sotamiehiä, jotka liikahtamatta seisoivat portilla.
Ihmisjoukko, nähden hänen voittonsa, ilmaisi kiivailla viittauksilla mielihyväänsä. Katoilla, niin etäälle kuin näkyi, huiskutettiin huivia ja nenäliinoja sekä huudettiin voittoriemua. Jos Ben-Hur olisi suostunut, olisivat galilealaiset kantaneet häntä riemusaatossa hartioillaan.
Alaupseerille, joka lähestyi portilta, hän sanoi: "Kumppanisi kuoli, kuten sotilaan sopii. Minä jätän hänet ryöstämättä. Ainoastaan hänen miekkansa ja kilpensä minä otan voittosaaliiksi."
Sitte hän poistui ja sanoi galilealaisille:
"Veljet, te taistelitte kuin kelpo miehet. Nyt me erotkaamme, muuten meitä ahdistetaan. Kokoutukaa tänä iltana Betanian majataloon. Minulla on teille jotakin esitettävää, joka on hyvin tärkeätä Israelille."
"Kuka sinä olet?" he kysyivät.
"Judan poikia", hän vastasi vaatimattomasti. "Tuletteko Betaniaan?"
"Kyllä me tulemme."
"Mutta tuokaa tämä kilpi ja tämä miekka merkiksi, että tunnen teidät."
Sitte hän kiivaasti sysäsi syrjään ihmisiä joukosta, joka lakkaamatta kasvoi heidän ympärilleen, ja katosi äkisti.
Pilatuksen pyynnöstä saapui kaupungista ihmisiä, jotka veivät pois kuolleet ja haavoittuneet, kovasti valittaen; mutta surua kuitenkin melkoisesti kevensi tuntemattoman taistelijan voitto, jota joka taholta suurenneltiin. Kansakunnan heikonnut rohkeus virkistyi siitä urhotyöstä niin paljon, että kaduilla, jopa temppeliinkin saakka juhlan aikana kerrottiin uudestaan vanhoja historioita Makkabeista. Tuhannet pudistivat viisastellen päätänsä ja kuiskasivat:
"Odottakaahan vähän, veljet, niin saattepa nähdä, että Israel jälleen pääsee kunniaan. Luottakaa Herraan, olkaa kärsivälliset."
Sillä tavalla Ben-Hur saavutti galilealaisten luottamuksen ja raivasi itselleen tietä suurempiin urhotöihin odotetun kuninkaan palveluksessa. Minkä verran hänellä oli menestystä, sen kertomuksemme näyttää tuonnempana.
Seitsemäs kirja
"Näin hänet siellä hereelläin,
Meren-neidon sievän, norjan näin
Uimassa ilmoja ylöspäin,
Tulipunaiset kääreet ranteissaan
Ja hiukset heiluen valloillaan,
Kimaltain ambra-helmiä,
Meren-kilokeista tehtyjä."
Thomas Bailey Aldrich.
I LUKU
Sanantuoja
Sovittu kokous pidettiin Betanian majatalossa, ja sieltä Ben-Hur läksi kumppanineen Galileaan, jonne hänen urhotyönsä maine jo oli ehtinyt ennen häntä. Ennen talven loppua oli hänellä jo koossa kolme legionaa roomalaiseen tapaan harjoitettuna. Hän olisi voinut koota kaksi sen vertaa, joll'ei kansan sotainen henki vain olisi ollut sammuksissa. Hänen täytyi kuitenkin huolellisimmasti salata puuhansa sekä Roomalta että Herodes Antipaalta. Hän siis toistaiseksi tyytyi kolmeen legionaan sekä koetti harjoitella niitä ja valmistaa säännölliseen taisteluun. Sitä varten hän vei alapäälliköt autioon Trakonitis seutuun ja opetti heitä käyttämään aseita, varsinkin heittokeihästä ja miekkaa sekä ohjaamaan sotaväen liikkeitä mainiolla roomalaistavalla ja lähetti heidät sitte kotiinsa harjoittamaan kansaa. Kohtapa jo kansan joutohetket käytettiin yksinomaan niihin harjoituksiin.
Tietysti siihen tarvittiin hänen puoleltansa kärsivällisyyttä, intoa ja taitoa, jotka ominaisuudet ovat välttämättömät sellaisissa yrityksissä, eikä niitä kellään ollut suuremmassa määrässä kuin hänellä, ja hän niitä myöskin osasi pitää oikeassa arvossa. Hän ponnisteli oikein uhraavaisesti, mutta tuskinpa hän sittekään olisi saanut mitään aikaan, joll'ei Simonides olisi toimittanut hänelle aseita ja rahaa ja Ilderim pitänyt huolta rajan vartioimisesta ja muonan hankinnasta. Sittekin olisi hyöty jäänyt vielä hyvin vähäiseksi, joll'eivät galilealaiset olisi olleet niin halukkaita oppimaan.
Galilealaisilla käsitettiin neljä heimoa: Asserin, Sebulonin, Isaskarin ja Naftalin, jotka asuivat heille maan jaossa tulleilla alueilla. Temppelin lähiseuduilla asuva juutalainen halveksi näitä pohjoisia veljiänsä, mutta Talmud lausuu: "Galilealainen rakastaa kunniaa, vaan juutalainen rahaa."
He vihasivat Roomaa yhtä hehkuvasti kuin rakastivat omaa maatansa, ja olivat joka kapinassa ensimmäisinä hyökkäämässä ja viimeisinä väistymässä. Sata viisikymmentä tuhatta galilealaista nuorukaista kaatui Rooman ja Israelin viimeisessä taistelussa. Suurille juhlille he tulivat sota-armeijan suuruisissa joukoissa Jerusalemiin ja majailivat suurissa leireissä, mutta olivat kuitenkin käsitykseltään vapaamielisiä ja suvaitsevaisia pakanuutta kohtaan. Naapurikansojen kanssa he elivät sovinnossa. Hebrealaisen nimen kunniaa he olivat kartuttaneet runoilijainsa kautta, sellaisten kuin laulujen laulun kirjoittaja, ja profeettainsa kautta, sellaisten kuin Hosea.
Niin urholliseen, ylpeään ja tunteelliseen kansaan vaikutti odotetun kuninkaan tulosanoma kuin taikavoimalla. Että hän oli tuleva kukistamaan Roomaa, sekin jo yksinään olisi riittänyt houkuttelemaan heitä tähän yritykseen; mutta koska hän sitä paitsi oli hallitseva maailmaa ja hänellä oli oleva valtakunta, mahtavampi kuin keisarin ja kunniarikkaampi kuin Salomon ja kestävä ijankaikkisesti, niin se toive oli varsin hurmaava. Niinpä he sielustaan ja sydämmestään vannoivat hänelle uskollisuutta. Ben-Hur todistaakseen sanojansa viittasi profeettoihin ja kertoi Baltasarista, joka tuolla Antiokiassa odotteli kuninkaan tuloa. Täten galilealaiset kuulivat kertomuksen Messiaasta, joka heille oli melkein yhtä tuttu kuin Jehova itse. Nyt siis viimeinkin näytti hänen tulonsa aika olevan käsissä. Kuningasta ei enää tarvinnut odottaa arvaamattoman etäisessä tulevaisuudessa; hän oli jo läsnä.
Sillä tavalla kuluivat Ben-Hurilta talvikuukaudet. Kevään tullessa oli hänen johtamansa joukko jo niin harjautunut, että hän voi riemuita: "Nyt kuningas tulkoon! Hänen ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa meille, mihin hän tahtoo saada valtaistuimensa perustetuksi. Meillä on miekat turvaamaan sitä hänelle."
Galilealaiset tunsivat Ben-Huria ainoastaan Judan pojan nimellä; muuta hän ei ollut ilmoittanut.
* * * * *
Eräänä iltana Ben-Hur istui Trakonitiissa muutamien galilealaistensa kanssa luolan suulla, joka heillä oli asuntona. Silloin ajaa lennätti arabialainen sanansaattaja hänen luoksensa ja antoi hänelle kirjeen. Ben-Hur rikkoi sinetin ja luki:
"Jerusalemista 4 p:nä Nisan-kuuta.
Profeetta on ilmestynyt, jota kansa sanoo Eliaaksi. Hän on monta vuotta oleskellut aavikoilla, ja me uskommekin hänet profeetaksi. Hänen kielensä myöskin todistaa samaa, sillä hänen puheensa viittaa häntä suurempaan, joka nyt on tuleva ja jota hän odottaa Jordanin oikealla rannalla. Minä olen nähnyt ja kuullut häntä, ja se, jonka tuloa hän ennustaa, on varmaankin se kuningas, jota sinä odotat. Tule ja päätä itse!
Koko Jerusalem vaeltaa ulos profeetan luo, ja kun muistakin seuduista kokoutuu sinne kansaa, niin se ranta, jossa hän odottaa, on saman näköinen kuin Öljymäki pääsiäisjuhlan viime päivinä.
Malluk."
Ben-Hurin kasvot loistivat ilosta.
"Nämät sanat, hyvät ystäväni, lopettavat viimeinkin odotuksemme.Kuninkaan julistaja on ilmestynyt ja ennustanut häntä."
Hän kertoi kirjeen sisällyksen, ja kaikki iloitsivat siinä olevasta lupauksesta.
"Valmistautukaa", hän jatkoi, "ja lähtekää kotimatkalle. Heti, kun saavutte kotiin, lähettäkää sana niille, jotka asuvat vielä etempänä, ja käskekää heitä olemaan valmiit kokoutumaan heti, kun minä käsken. Minä sillä välin otan selon, onko kuningas tosiaankin ryhtymäisillään toimiin. Minä lähetän sitte teille tarkemman sanan."
Hän meni luolaan ja kirjoitti kaksi kirjettä, Ilderimille ja Simonideelle, ilmoittaen saamansa uutisen ja aikeensa lähteä heti Jerusalemiin. Ne kirjeet hän antoi pikaratsastajille. Kun yö tuli ja ohjaavat tähdet alkoivat välkkyä taivaan kannella, hän nousi ratsun selkään ja läksi arabialaisen oppaan kanssa Jordania kohti, aikoen rientää tavallista Rabbat-Ammonin ja Damaskon välistä karavaanitietä.
Opas oli luotettava ja Aldebaran nopea. Puolen yön tullessa oliTrakonitis heistä jo jäänyt jälelle, ja he kiiruhtivat etelään päin.