Kohtapa he jo joutuivat murtamaan muuria.
II LUKU
Spitaliset
"Israelilainen vaimo, joka olen tänne elävänä haudattu tyttäreni kanssa. Auta meitä, mutta pian, muuten me kuolemme!"
Sen vastauksen oli vanginvartia Gesius saanut kopista, joka oli merkitty VI:n numerolla hänen tekemässään parannetussa piirroksessa. Lukija, joka on ottanut huomioonsa sen vastauksen, siitä varmaankin on jo ymmärtänyt, kutka ne onnettomat olivat, ja epäilemättä sanonut itsekseen: "Viimeinkin Ben-Hurin äiti ja sisar!" Ja niin tosiaan olikin.
Kahdeksan vuotta sitte, heidän kiinni ottamisensa jälkiaamuna oli Gratus viettänyt heidät Antonia-linnaan, toimittaakseen heidät pois tieltä. Hän oli valinnut sen paikan, koska se oli ihan hänen silmäinsä edessä, ja VI:nen kopin, koska se helpommin kuin muut voi joutua unhotuksiin ja sitä paitsi oli täynnä myrkyllisiä höyryjä, sillä nämä vangithan piti jätettämän alttiiksi varmalle, vaikkapa hitaastikin tulevalle kuolemalle. Yöllä, jolloin ei tarvinnut pelätä ketään syrjäisiä katsojia, vietiin vangit alas ja ovi muurattiin kiinni. Orjat, joilla tämä työ teetettiin, erotettiin sitte toisistaan lähettämällä heidät etäisiin eri seutuihin, niin ett'eivät he enää koskaan nähneet toinen toistansa. Kaikki teon jälet peitettiin. Gratus mieluisimmin sillä tavalla päätti toimittaa uhrinsa pois tieltä, jotta asian mahdollisesti ilmi tullessa voisi puolustaa väärää tekoansa sillä, että nämä vangit muka kärsivät rangaistusta rikoksesta. Ett'ei heidän tarvitsisi kuolla nälkään, hän määräsi sokean ja mykäksi tehdyn rangaistusvangin antamaan heille ruokaa ja vettä ja asetti hänet sitä varten siihen ainoaan koppiin, joista oli ovi tuohon VI:teen. Tämä onneton ei voinut millään tavalla ilmaista toisten vankien oloa siellä, ei, ketä he olivat eikä heidän pyöveliänsä. Nämä varokeinot oli osaksi suunninnut Messala, joka siten salamurhaajain rankaisemisen tekosyyllä ansaitsi itselleen osan Ben-Hur-suvun omaisuudesta, niin ett'ei siitä joutunut ropoakaan keisarin aarreaittaan. Viimeiseksi varokeinokseen Gratus erotti entisen vanginvartian, ei sen tähden, että hän olisi saanut mitään tietoa näistä vangeista – sitä hänelle ei ilmaistu – vaan kun hän niin hyvin tunsi maanalaiset kopit, että oli melkein mahdoton häneltä salata vankien siellä oloa. Mestarillisen viekkaasti prokuraattori sitte vielä teetti uudet pohjapiirrokset, joista Vl:s koppi oli kokonaan pois jätetty, ja antoi ne uudelle vanginvartialle. Kun vielä jyrkästi kiellettiin ketään käymästä V:ssäkään kopissa, oli työ tehty niin täydellisesti kuin mahdollista. VI:s koppi onnettomine asukkaineen jätettiin unhottumaan.
Saadaksemme edes jotakin käsitystä äidin ja tyttären elämästä näinä kahdeksana pitkänä vuotena täytyy meidän muistaa heidän entinen asemansa ja elämänsä.
Sen tähden me niin tarkkaan kuvailimme Hur-suvun palatsia ja kohtausta kesähuoneessa kertomuksemme toisen kirjan alussa. Silloin rauhallinen, viehättävä ja onnellinen elämä, ja nyt Antonia-linnan vankilan pimeä, ruttotautinen koppi – mikä vastakohta!
VI:s koppi oli sen muotoinen, kuin Gesius oli taululleen piirustanut. Yhdestä pienen pienestä ulkomuurin aukosta pääsi siihen hiukan raitista ilmaa ja päivällä juuri sen verta valoa, ett'ei koppi ollut ihan pilkkopimeä.
Ja nyt, hyvä lukija, älä kauhistu! Muista V:n kopin julmasti kohdeltua ja soaistua asujanta, ja olkoon hänen onnettomuutensa muisto valmistuksena tuleviin kauhukuvauksiin!
Molemmat naiset ovat lähellä aukkoa, toinen istumassa, toinen nojallaan häntä vasten makaamassa. Paljaalla kalliolattialla heidän allansa ei ole mitään pehmikettä. Heikosti tuikkava valo tekee heidät haamun näköisiksi, mutta hämäränkin lävitse näemme, ett'ei heillä ole mitään pukimia, ei mitään millä verhota itseänsä. Kaikki heiltä puuttuu, mutta rakkaus on kuitenkin jälellä, sillä he syleilevät toisiansa hellästi. Rikkaus haihtuu, elämän sulous katoaa, toivo hälvenee, vaan rakkaus pysyy. Rakkaus on Jumala!
Siitä paikasta, jossa he ovat, on kalliolattia kulunut ihan sileäksi; kukapa voikaan sanoa, kuinka suuren osan noista kahdeksasta vuodesta he ovat viettäneet siinä ja kuinka usein elvyttäneet vapautuksen toivoansa sen heikon, mutta kuitenkin niin ystävällisen valonsäteen alla? Kun se hitaasti tunkeutui sisään aukosta, tiesivät he päivän valkenevan. Kun se alkoi hävitä, he ymmärsivät yön laskeutuvan maan päälle. Siitä raosta heidän ajatuksensa kulkivat ulkomaailmaan, niin kuin se olisi ollut leveä ja korkea kuninkaallinen portti; siitä ajatukset kulkivat edes takaisin, ulos ja sisään, kysellen poikaa, veljeä. Ne etsivät häntä mereltä ja saarista, tänään tästä kaupungista, huomenna tuosta; mutta aina ja kaikkialla hän oli lyhytaikainen vieras, sillä niin kuin he etsivät häntä, niin hänkin ihan varmaan etsi heitä. Kuinka usein heidän ajatuksensa kohtasivatkaan toisiaan tuossa äärettömässä etsinnässä. Tuntui niin suloiselta ja virkistävältä sanoa toinen toiselleen: "kun hän elää, meitä ei unhoteta; niin kauan on vielä toivoa, kun hän meitä muistaa!"
Muinaisaikaisen äidin ja tyttären muisto vaatii meiltä kunnioitusta; heidän surunsa on kunniaseppeleenä heidän päässänsä. Olematta liian tunkeilevat voimme nyt puheena olevana päivänä kopin toisesta päästä katsellen nähdä heidän ulkomuodossaan tapahtuneen muutoksen, jota emme saata sanoa ajan emmekä vankeuden vaikuttamaksi. Äitihän oli vapaana kaunis vaimo, tytär suloinen lapsi. Nyt ei enää edes rakkauskaan saisi suustamme sellaista tunnustusta. Molempain tukka on pitkä ja kummallisen valkoinen, ja se peittää heitä paksuina takkuisina suortuvina. He ehdottomasti herättävät inhoa. Tuleeko tuo tunne niukan valon pettelemisestä, vai onko heillä muutakin puutetta? Ehkäpä he kärsivät nälän ja janon tuskiakin siitä asti, kun heidän palvelijansa, rangaistusvanki, päästettiin vapaaksi.
Tirza nojaten äitiänsä vasten voihkaa tuskaisesti.
"Olehan kärsivällinen, Tirza tyttöseni! Kyllä ne tulevat. Jumala on hyvä. Me olemme ajatelleet häntä, emmekä ole koskaan unhottaneet rukousta, milloin torvi tuolla ylhäällä temppelissä on antanut rukousmerkin. Vielä on päivä, kuten näet valosta; aurinko on etäisellä taivaan kannella; tuskinpa on myöhempi kuin seitsemäs hetki. Kohta varmaankin joku tulee. Uskokaamme, että Jumala on hyvä!"
Niin äiti lohduttaa. Nämä yksinkertaiset sanat eivät ole vaikuttamatta, vaikk'ei Tirza enää olekaan lapsi, kuten huomaamme, jos lisäämme kahdeksan vuotta niihin kolmeentoista, jonka verta hänellä oli ikää silloin kun me hänet viimeksi tapasimme.
"Tahdon olla väkevä, äitini!" hän sanoo, "kärsithän sinäkin yhtä paljon kuin minä. Minä tahdon elää sinun tähtesi ja veljeni tähden. Mutta kieleni on niin kuiva, huuliani polttaa. Missä hän on, ja tokkopa hän koskaan meitä löytää."
Molempain äänessä on kummallisen terävä, kuiva ja luonnoton kaiku. Äiti vetää tytärtä lähemmäksi itseään ja sanoo:
"Viime yönä minä näin unta hänestä; näin hänet niin selvään kuin nyt näen sinut, Tirza! Meidän isämme uskoivat unia. Herra puhui heille niiden kautta. Minä näin, että olimme naisten esikartanossa temppelissä kauniin portin luona. Monta vaimoa oli meidän kanssamme. Hän tuli ja asettui portin alle katselemaan joka taholle. Sydämmeni sykki kovasti. Minä tiesin hänen etsivän meitä, minä ojensin käteni häntä kohti, juoksin hänen luoksensa ja huusin hänen nimeänsä. Hän näki minut ja kuuli minun ääneni, mutta ei tuntenut minua. Seuraavana silmänräpäyksenä hän jo oli kadonnut."
"Niin tapahtuukin, jos tosiaan tapaamme hänet; me olemme hyvin muuttuneet."
"Tosin kyllä, mutta…" Äiti painaa alas päänsä; hänen kasvoistaan näkyy syvintä surua, mutta hän jatkaa, rohkaistakseen itseänsä: "saatammehan ilmaista itsemme hänelle."
Tirza vaikeroitsee taas: "Vettä, vettä, edes yksi pisara!"
Äiti katselee neuvottomana ympäri koppia. Hän on maininnut Jumalaa niin usein ja niin usein luvannut hänen nimessään apua, että sen vielä toisteleminen alkaa hänestä tuntua pilkalta. Aukosta tuleva heikko valokin rupeaa sammumaan. Hän alkaa luulla kuoleman lähestyvän, mikäli hänen uskonsakin sammuu. Melkein tiedottomana ja puhuen ainoastaan sen tähden, että hänen täytyy puhua, hän lausuu:
"Kärsivällisyyttä, Tirza, ne tulevat, ovat kohta täällä!"
Hän luulee kuulevansa ääntä pienen vetoluukun luota, josta he tähän asti ovat saaneet ruokansa. Eikä hän petykkään. Rangaistusvangin kirahdus kajahtaa kopissa. Tirzakin kuulee sen. Molemmat nousevat, yhä vielä syleillen toinen toistansa.
"Kuulkaas!" kuulevat he huudettavan.
"Ylistetty olkoon Herra!" lausui äiti elpyneen uskon ja uudesta syntyneen toivon lämmöllä.
"Kuka sinä olet?" kysyy taas äskeinen ääni.
Ääni on heille tuntematon. Mitä se tekee? Paitsi Tirzan ääntä on tämä nyt ensimmäinen, jota äiti on kuullut kahdeksaan vuoteen. Muutos on liian suuri: kuolemasta elämään, ja miten äkisti!
"Israelilainen vaimo, joka olen tänne elävänä haudattu tyttäreni kanssa. Auta meitä, mutta pian, muuten me kuolemme!"
"Olkaa hyvässä toivossa, minä tulen kohta!"
Naiset itkeä nyyhkyttävät ääneen. Heidät on tavattu, apu lähestyy, vapaus koittaa, koti, synnyinmaa, rikkaus, poika ja veli annetaan heille takaisin! Nälkä, jano ja kuolema unhottuvat. He vaipuvat polvilleen ja itkevät ilosta, yhä vielä syleillen toisiansa.
Gesius riensi, kuten tiedämme, tribunin luo ja kertoi asian hitaasti ja laveasti, mutta loppuihan se viimein.
Tribuni saapui jo seurueinensa vetoluukun luo.
"Kuulkaas te siellä!" hän huusi koppiin.
"Tässä me olemme", vastasi äiti.
Vasarain pauketta kajahteli muurista. Äiti kuunteli hengähtämättä. Tirza oli myöskin vaiti. He ymmärsivät noiden iskujen merkityksen, jotka raivasivat heille tietä elämään ja vapauteen. Iskut yhä vahvenivat, kivi toisensa perästä putosi maahan, vapaus yhä läheni. Nyt he jo kuulivat työmiesten ääniä, ja kohta, oi sitä onnea! välkkyi soihtujen punainen valo muurin aukosta.
"Hän se on, äiti, hän se on! Viimeinkin hän on löytänyt meidät!" iloitsi Tirza nuorekkaasti.
Äiti sitä vastoin lausui nöyrästi: "Jumala on hyvä!"
Taas putosi kivi ja taas ja sitte koko joukko: ovi oli auki. Pölyinen ja kalkkinen työmies astui siitä sisään ja pysähtyi, nostaen soihdun korkealle. Pari kolme muuta tuli samoin soihtuineen ja siirtyi syrjään tehden tilaa tribunin tulla. Naisten kunnioitus ei riipu mistään seuraelämän sopimuksista, vaan on syvälle juurtunut ihmisluonteesen. Tribuni pysähtyi, sillä naiset pakenivat häntä, ei pelosta, vaan hävystä. Eipä sentään siitä syystä yksistään. Heidän piilopaikkansa pimeydestä tribuni kuuli nämä sanat, surullisimmat, hirveimmät, toivottomimmat, mitä missään kielessä on:
"Älkää tulko meitä lähelle, me olemme saastaiset!"
Miehet heiluttivat soihtujansa ja katsoivat silmäkkäin.
"Me olemme saastaiset!" kuului uudestaan pimeydestä, ja ääni kaikui vapisevalta, sanomattoman tuskaiselta. Sellaisen huudon kuuluessa täytyy hengenkin paeta paratiisin porteilta, vaikka hän toivottomasti katsahtaakin taaksensa.
Sillä tavalla kovasti koeteltu leski ja äiti täytti velvollisuutensa, ja sama hetki, joka lahjoitti hänelle niin kauan anotun ja uneksitun vapauden, sama hetki muutti sen hänelle kiroukseksi.
Hän ja Tirza olivat spitaliset.
Lukija ehkä ei täydellisesti tiedä, mitä se sana sisältää. Me viittaamme silloiseen lakiin, jota meidän päivinämmekin on ainoastaan hiukan lievennetty itämaissa.
"Seuraavia neljää", sanoo Talmud, "pitää katsottaman kuolleiksi: sokeaa, spitalista, kerjäläistä, lapsetonta."
Siispä spitalista kohdeltiin kuin kuollutta. Karkoitettuna kuin ruumis elävien luvusta uskalsi hän ainoastaan kaukaa katsella rakkaitansa; hänen täytyi pysyä poissa synagogasta ja temppelistä ja huutaa jokaiselle vastaantulijalle varoitus: "saastainen, saastainen!" Hänen täytyi asua erämaissa tai hylätyissä hautaluolissa, itselleen ja muille inhona ja kauhuna, ilman muuta toivoa kuin kuolema, joka häntä kauhistutti sekin.
Eräänä päivänä – kuinka kauan sitte, sitä hän ei tiennyt itsekään, sillä kopin pimeydessä oli häneltä sotkeutunut ajanlasku – eräänä päivänä äiti tunsi rupeutuman oikeassa kämmenessään. Hän tuskin piti siitä lukua, koetti kuitenkin pestä sitä pois, vaan se pysyi itsepäisen lujasti kiinni. Ei hän siitä ollut huolissaan vielä, mutta viimein Tirzakin alkoi valittaa, että hänen käsissään oli rupeutumia. Vettä he saivat hyvin niukasti, ja he kärsivät siksi paljon janon tuskia, ett'ei sitä vähää käynyt käyttää parannuspuuhaan. Vähitellen tuo rupi levisi yli koko käden; iho halkeili ja kynnet irtosivat lihasta. Mitään kovaa kipua heillä ei ollut, mutta sen sijaan lakkaamaton ja yhä karttuva pahoinvoinnin tunne. Sittemmin alkoivat huulet murtua. Eräänä päivänä äiti, joka itse koetti huolellisimmasti noudattaa puhtautta, vei Tirzan valoon, sillä hän pelkäsi taudin levinneen jo tytön kasvoihin. Kauhukseen hän silloin huomasi hänen kulmakarvansa olevan valkoiset kuin lumi. Voi, mitä tuskaa se havainto tuotti! Saamatta sanaa suustansa ja kykenemättä liikahtamaan istui äiti parka siinä pitkän ajan, mietiskellen vain tuota yhtä ajatusta: spitalinen, spitalinen! Hän ei muistanut ajatella ollenkaan itseänsä, vaan ainoastaan lastansa. Äidinrakkaus antoi hänelle voimaa pitää salassa hirmuista havaintoa. Itsekin toivotonna hän kuitenkin koetti pitää kahta vertaa parempaa huolta hänestä ja toimittaa hänelle kaikkea huvitusta, mitä tuossa kauhunpaikassa suinkin voi saada. Hän keksi leikkejä, kertoi tuhannesti ja yhä uudestaan vanhoja historioita, sepitti uusia, kuunteli Tirzan lauluja ja lauloi itse kruunupäisen runoilijan virsiä – että edes jotenkin voisi unhottaa tilansa ja elvyttää toivoansa Jumalaan, joka näytti unhottaneen hänet samoin kuin maailmakin.
Tuo hirmuinen tauti levisi hitaasti mutta lakkaamatta yli koko heidän ruumiinsa. Tukka valkeni, iho tuli silsaiseksi, huulet ja silmäluomet syöpyivät rei'ille, sitte kurkku kipeytyi ja äänestä katosi sointu. Tauti levisi lihaksiin, tehden ne koviksi ja aroiksi, sekä viimein keuhkoihin, verisuoniin, jopa luiden ytimiinkin. Joka päivä yhä lisäsi heidän kurjuuttansa, ja siten oli tauti jatkuva, kunnes kuolema tuli siitä pelastajaksi, mutta se oli ehkä tapahtuva vasta pitkäin vuosikausien kuluttua.
Mutta tottuupa ihminen kauheimpaankin. Näiden kovasti koeteltujen naisten onnistui viimein levollisesti tarkastella taudin menoa; he näkivät, miten hirmuista hävitystyötä se teki, vaan kuitenkin he kaikin voimin pitivät kiinni elämästä. Vielä heitä yksi side kiinnitti maahan: poika ja veli Ben-Hur! Hänestä he puhuivat, yhdessä toivoen saavansa nähdä hänet, sinäkin silmänräpäyksenä, jona Gesius huudollaan vahvisti heidän luottamustansa, kun he jo koko vuorokauden olivat kärsineet nälän ja janon tuskia.
Soihtujen punainen loisto valasi vankihuoneen, vapaus koitti heille. "Jumala on hyvä!" huusi äiti kiitollisena, ei kuluneesta ajasta, vaan nykyhetkestä.
Tribuni lähestyi heitä heti. Nurkassa, jonne he olivat paenneet, äiti muisti velvollisuutensa ja sen pakosta lausui varoitushuutonsa: "saastainen!"
Millainen voitto omasta itsestään olikaan tämä huuto! Ei edes pelastuksen ilokaan estänyt häntä näkemästä tautinsa seurauksia. Entinen onnellinen elämä ei ollut enää koskaan palaava. Jos hän palaisi siihen taloon, joka ennen oli ollut hänen omansa, hän ei uskaltaisi mennä etemmäksi kuin portille; siinä hänen täytyisi huutaa tuo: "saastainen, saastainen!" Hänen täytyi täst'edes vaeltaa kylmäkiskoisessa maailmassa, vaikka rakkaus hehkui hänen rinnassaan yhtä lämpöisenä kuin ennenkin ja nyt vielä arempana siitä syystä, että sillä ei ollut mitään vastarakkauden toivoa. Ikävä ja kaipaus sydämmessä täytyi hänen karttaa poikaansa, jos hän löytyi, olla sulkematta häntä syliinsä ja, jos poika ojensi kätensä häntä kohti, karkoittaa hänet tuolla huudolla: "saastainen, saastainen!" Ja hänen toinen lapsensa, jonka alastomuutta hän koetti peitellä takkuisella, luonnottoman valkealla tukallaan, voi, koko ikänsä täytyi tämän toisen lapsen olla kumppanina hänen kurjuudessaan. Ja kuitenkin voimakas vaimo täytti velvollisuutensa. Hänen huuliltansa kuului se huuto, joka ikimuinoisista ajoista asti oli noiden erotettujen kohtalon tuntomerkkinä ja joka ainiaan oli oleva heidän ainoa tervehdyksensä.
Tribuni tuosta sanasta kauhistui, vaan ei paennut.
"Ketä te olette?" hän kysyi.
"Kaksi naista, kuolemaisillaan nälkään ja janoon. Mutta" – äiti ei jättänyt täyttämättä velvollisuuttansa, vaikka se olikin raskas ja sanat kauhistavaiset – "älä tule lähemmäksi äläkä koske mihinkään, lattiaan eikä seiniin: saastainen, saastainen!"
"Kerro minulle historiasi, vaimo! Mikä sinun nimesi on? Milloin sinut tuotiin tänne? Kuka sinut toi ja mistä syystä?"
"Jerusalemissa eli ennen ruhtinas Hur. Hän oli keisarin ja kaikkein jalomielisten roomalaisten ystävä. Minä olen hänen leskensä, ja tämä on minun tyttäreni. Minkä tähden minä olen täällä, en osaa selittää, koska sitä en itsekään tiedä, ell'ei rikkautemme ollut syynä. Valerius Gratus tietää sinulle sanoa, kuka meidän vihamiehemme oli ja milloin vankeutemme alkoi. Minä sitä en tiedä. Katso, mitä meille on tapahtunut, oi katso ja sääli meitä!"
Ruttohöyryistä ja soihduista sakea ilma ei estänyt tribunia viipymästä. Hän kutsui viereensä soihtumiehen ja kirjoitti melkein sanasta sanaan vaimon vastauksen. Se olikin lyhyt, mutta sisällysrikas, sillä siinä oli yht'aikaa elämäkerta, syytös ja anomus. Sivistymätön ihminen ei olisi voinut sitä tehdä sellaisessa muodossa. Tribuni ei voinut olla uskomatta ja säälimättä.
"Sinä saat apua, vaimo parka", hän sanoi, "minä lähetän sinulle ruokaa ja juomaa."
"Jalo roomalainen, lähetä meille myöskin vaatteita ja vettä!"
"Saat, mitä toivot."
"Jumala on hyvä!" nyyhkytti leski kiitollisesti, "hänen rauhansa olkoon sinulle!"
"Nyt", sanoi vielä tribuni, "minä en saa enää nähdä sinua toista kertaa. Tee itsesi valmiiksi; minä annan viedä sinut tänä iltana linnan portille ja päästää vapaaksi. Tiedäthän lain. Jää hyvästi!"
Hän puhui muutamia sanoja miehille ja poistui. Vähän ajan perästä saapui orjia koppiin, tuoden kylpyammeen, vettä, pyyheliinoja ja vaatteita sekä tarjottimella leipää ja lihaa. Pantuaan ne kaikki niin lähelle, että vangit ulettuivat saamaan niitä käsiinsä, he kauhuissaan juoksivat pois.
Noin keskellä ensimmäistä vartiota vietiin äiti tyttärineen linnan portille ja laskettiin ulos kadulle. Sillä tavalla roomalainen pääsi heistä, ja he olivat jälleen vapaina isäinsä kaupungissa. Heidän yllänsä välkkyivät tähdet kuten ennen muinoinkin. Äiti ja tytär katselivat niitä ja kysyivät toinen toiseltaan:
"Mikä on nyt meidän kohtalomme? Mihinkähän nyt lähdemmekään?"
III LUKU
Vanha koti
Melkein samaan aikaan kuin vanginvartia Gesius saapui Antonia-linnassa tribunin luo, nousi yksinäinen jalkamies Öljymäen itärinnettä ylös. Tie oli epätasainen ja pölyinen, ja kasvullisuus kuihtunut, sillä Judeassa oli kuiva vuoden aika. Astuja oli kuitenkin nuori ja voimakas, ja sitä paitsi hänellä oli kevyt, vilpoinen puku.
Hän astui hitaasti ja katseli usein oikealle ja vasemmalle, ei levottomasti eikä neuvottomasti niin kuin se, joka ei tiedä tietä, vaan sellaisen tavalla, joka pitkän ajan kuluttua näkee vanhoja tuttuja paikkoja: silmäykset olivat puolittain tyytyväiset ja puolittain kysyväiset.
Astuja oli Ben-Hur. Hänen silmäinsä edessä oli Jerusalem, pyhä kaupunki sellaisena, kuin se oli Herodeelta jäänyt ja sitte oli Kristuksen aikoina. Kaunis se on vieläkin katsella vanhalta Öljymäeltä, mitenkähän suurenmoiselta se näyttikään silloin?
Ben-Hur istahti kivelle ja kiintyi katselemaan edessänsä olevaa taulua. Aurinko oli juuri laskeutumassa. Vielä se hetkisen liiteli vuorten huipuilla lännessä, valaen kultaansa temppelin, muurien ja tornien päälle. Yht'äkkiä se sitte katosi. Ympärillä vallitseva hiljaisuus veti Ben-Hurin ajatukset muinaiseen kotiin. Hänen silmänsä tähystelivät temppelin pohjoispuolelle erääsen paikkaan, jossa hänen entinen kotonsa oli.
Lauhkean ja suloisen illan vaikutus pehmitti hänen mieltänsäkin. Hän surumielin muisteli velvollisuutta, joka oli tuonut hänet Jerusalemiin. Aavikolla Ilderimin luona hän oli ottanut selkoa seudusta, kuten sotapäällikkö tutustautuu maahan, johon aikoo lähteä sotaretkelle. Silloin eräänä päivänä saapui sanantuoja ilmoittamaan, että Valerius Gratus oli erotettu ja Pontius Pilatus tullut hänen sijaansa.
Messala oli rujo ja kykenemätön vahingoittamaan häntä, jota paitsi hän luuli häntä kuolleeksi; Gratus oli erotettu ja siis voimaton. Miksipä hän siis ei olisi lähtenyt etsimään äitiänsä ja sisartansa? Eihän hänellä enää ollut mitään pelättävää. Joll'ei hän itse uskaltanut tutkia Jerusalemin vankiloita, niin saattoihan hän teettää sitä jollakulla toisella. Jos kadoksissa olevat löytyivät, ei Pilatuksella ollut mitään syytä pitää heitä yhä edelleen vankeudessa, ei ainakaan mitään sellaista syytä, jota lahjoilla ei saisi poistetuksi. Jos hän löysi heidät, aikoi hän viedä heidät johonkin luotettavaan turvapaikkaan, voidakseen sitte, kun oli ensin täyttänyt tämän ensi velvollisuutensa, levollisesti ja tarkoin punniten kokonaan antautua ajamaan uuden kuninkaan asiaa.
Samana iltana, kuin uusi sanoma saapui, Ben-Hur neuvotteli Ilderimin kanssa ja sai hänen suostumuksensa. Kolme arabialaista saattoi häntä Jerikoon asti. Jätettyään sinne sekä heidät että hevoset Ben-Hur jatkoi yksin matkaansa jalkaisin. Jerusalemissa piti Mallukin olemaan vastassa.
Aikomustensa tähden katsoi Ben-Hur viisaimmaksi karttaa kaikkia tekemisiä virkamiesten kanssa, varsinkin roomalaisten. Malluk oli viisas ja luotettava, juuri se mies, joka osasi hyvällä menestyksellä tutkiskella ja etsiskellä, herättämättä huomiota. Ennen kaikkea oli sovittava, miten alettaisiin. Ben-Hur ei ollut siitä vielä itsekään saanut selkoa, mutta kuitenkin luuli parhaimmaksi alkaa Antonia-linnasta, sillä Jerusalemin asujamet olivat jo vanhastaan vakuutetut, että sen lujain muurien sisällä kyllä oli syviä vankikomeroita, joihin varsin hyvin sopi, huomiota herättämättä, hukuttaa ketä hyvänsä. Sitä paitsi tuntui Ben-Hurista sopivimmalta alkaa etsimiset siitä paikasta, jossa hänen rakkahansa olivat häneltä riistetytkin. Joll'ei heitä enää ollut siellä, niin pitihän olla mahdollista saada selkoa heidän jäljistään; sittepä ei tarvinnut muuta kuin kulkea niitä myöten perille asti. Hän oli saanut Simonideelta kuulla, että Amrah, egyptiläinen palvelija, oli vielä elossa. Amrah oli, kuten muistamme, onnettomuuden aamuna kiskoutunut irti sotamiehiltä ja syöksynyt takaisin palatsiin, jonne hänet oli sulettu. Simonides oli koko ajan toimittanut hänelle ruokavaroja, ja hän yksin oli asunut suuressa talossa. Gratuksen ei ollut millään tavalla onnistunut myödä sitä, eipä edes vuokratakaan. Oikeain omistajain historia oli siksi kauhea, että se pelotti kaikkia. Huhu myöskin kertoi palatsissa kummittelevan. Siihen huhuun lienee Amrah ollut aiheena, sillä onhan mahdollista, että monikin oli nähnyt häntä jossain ikkunassa tai katolla. Ben-Hur luuli saavansa tietoja omaisistaan, jos hänen vain onnistui päästä tämän vanhan vaimon puheille. Sen tähden hän nyt päätti alkaa tutkimisensa Jerusalemista ja ennen kaikkea käydä ihan ensiksi vanhassa isänkodissa.
Tehtyään sen päätöksen hän vähän jälkeen auringon laskun nousi kiveltä istumasta ja astui alas vuorelta. Hän kääntyi oikeaan päin lähtevälle tielle. Vuoren juurella, lähellä Kidronin ojaa hän nousi tielle, joka vei Siloan kylään ja saman nimiselle lammikolle. Hän tapasi siellä paimenen, joka ajoi lampaita kaupaksi torille, yhtyi hänen seuraansa ja kulki siten Getsemanen ohitse sekä Kalaportista kaupunkiin.