XVI LUKU
Pyydyksessä
Seuraavana päivänä Ben-Hur, täyttääkseen Iras-neidille antamaansa lupausta, läksi Omfalosta eli kaupungin keskuksesta Herodeen pylväille ja saapui hetkisen astuskeltuaan Idernees-palatsin luo.
Hän astui sisään tuohon palatsiin, jonka rakennustapa siivekkäine leijonineen, vettä suihkuttavine ibis-lintuineen ja muine taidelaitoksineen oli hyvin egyptiläismallinen. Hän kuvitteli mielessään kaunista egyptiläistyttöä sellaiseksi, kuin hän oli ollut tuona muistettavana iltana järven rannalla, ja hän oli uneksivalla ja onnellisella mielellä.
Astuttuaan lumivalkoisesta marmorista tehtyä pylväskäytävää pitkin hän vihdoin pysähtyi hienosti koristetun oven eteen. Se aukesi ihan itsestään ja vähääkään narahtamatta, ikään kuin näkymättömän hengen viittauksesta. Hänen edessään oli komea roomalainen atrium. Sen mosaikki-lattiassa näkyi jumalaistarullisia kuvia. Komeita lyhtykruunuja, kuvapatsaita ja kalliita astioita oli joka taholla. Lyhyesti sanoen: koko sisustus osoitti kehittynyttä ja hienostunutta aistia, joka olisi ollut kunniaksi myöskin Krassukselle tai Skaurukselle.
Yhä haaveksivana katseli hän ympärilleen, odotellen, että hänen tulonsa saataisiin ilmoitetuksi kauniille Iras-neidelle. Atriumhan roomalaisilla on vastaanotto-huone, ja hän odotti toki jonkun palvelijan kohta ilmestyvän.
Oliko hän ehkä erehtynyt? Eikö tämä ollut ldernees-palatsi? Oli ihan varmaan. Hänen mieleensä johtui, miten salaperäisellä tavalla ovi oli auennut hänelle. Mitenkä se oli tapahtunut? Sanomaton halu saada siitä selkoa pääsi hänessä valtaan.
Hän palasi ovelle. Hänen keveät, nuorekkaat askeleensa kaikuivat kamalasti tuossa avarassa huoneessa. Hän tunsi itsensä niin omituisen levottomaksi. Iso roomalainen lukko ei hievahtanutkaan hänen ponnistuksistansa. Veri oli hyytyä hänen suonissaan. Hän väänsi koko voimallaan lukkoa, mutta turhaan. Ovi ei värähtänyt. Kauhun tunne pääsi hänessä valtaan; hän seisoi hetkisen neuvottomana.
Kelläpä koko Antiokiassa oli syytä vahingoittaa häntä?
Messalalla!
Ja oliko tämä Idernees-palatsi? Eteisessä hän oli nähnyt osan Egyptistä, lumivalkoisissa marmorisissa ovikammioissa osan Atenaa, mutta täällä – täällähän kaikki osoitti, että isäntä varmaankin oli roomalainen. Tosin palatsi oli kaupungin mitä suurimman kadun varrella ja sen tähden yleensä sopimaton salamurhan paikaksi, mutta ehkäpä juuri samasta syystä erittäin sopiva hänen rohkealle viholliselleen. Atrium ikään kuin kokonaan muuttui. Kaikkine aistikkaine ja keinotekoisine laitoksineen näytti se hänestä nyt vain pedonpyydykseltä.
Se ajatus ärsytti Ben-Huria. Pitikö hänen ilmoittaa läsnäolonsa koputtamalla jotakin ovea, jotka kaikki olivat lujasti kiinni. Pitikö hänen huutaa? Häpeissään sellaisesta ajatuksesta heittäytyi hän sohvalle surumielin odottelemaan, mitä oli tuleva.
Oliko tämä Messalan tekoa? Hän nousi istumaan, katseli ympärilleen ja hymyili uhkamielisesti. Olihan hänellä aseita; joka huonekalu kelpasi siksi. Mutta lintuja oli kuollut nälkään kultahäkeissä. Pitikö nyt käydä hänelle yhtä huonosti? Ei toki! Hän oli väkevä mies; toivottomuus ja raivo sitä paitsi lisäävät voimaa arvaamattomasti.
Messala itse tietysti ei voinut tulla. Hän ei enää koskaan voinut astua omin jaloin, olihan hän rujo kuin Simonides. Mutta hänellä voi olla palkattuja kätyrejä. Ben-Hur nousi ylös ja tutki uudestaan ovet. Jopa hän huusikin, mutta ainoastaan kaiku vastasi. Hilliten mieltänsä päätti hän vielä odottaa hetkisen, ennen kuin ryhtyi murtautumaan ulos.
Puoli tuntia, joka aika hänestä tuntui ijankaikkisen pitkältä, oli jo kulunut, kun viimein ovi, josta hän itse oli tullut sisään, aukesi ja sulkeutui yhtä hiljaa kuin ennenkin, niin ett'ei hän sitä ollenkaan huomannut.
Ben-Hur oli atriumin perimmäisessä sopukassa. Vasta astunnan ääni herätti hänet mietiskelystään.
"Siis viimeinkin Iras-neiti tulee!" hän ajatteli, huoahtaen helpotuksesta ja mielihyvästä.
Astunta oli raskas, ja siitä voi erottaa paksujen sandaalien kolketta. Kullatut pylväät olivat Ben-Hurin ja oven välillä. Hän astui levollisesti sinne ja asettui nojalleen yhtä vasten. Yht'äkkiä kuului miesten ääniä, yksi niistä raaka ja kurkusta kumajava. Mitä miehet puhuivat, siitä Ben-Hur ei saanut selvää, sillä kieli ei ollut itämainen eikä etelä-europpalainen.
Pikaisesti katsahdettuaan huonetta astuivat nuo tulijat vasemmalle puolelle ja tulivat siten Ben-Hurin näkyviin. Ne olivat kaksi kookasta miestä, yllä lyhyet tunikat. Näöstä päättäen he eivät olleet talon isäntiä eikä palvelijoita. Jokainen näkemänsä esine ihmetytti heitä; he pysähtyivät sitä koettelemaan ja tutkimaan. He ilmeisesti kuuluivat alhaiseen kansanluokkaan. Atrium tuntui tulevan ihan saastutetuksi heistä. Mutta samalla heidän huolettomasta käytöksestään saattoi nähdä, että heillä oli oikeus siellä oleskella ja että he siellä olivat jollakin asialla. Mikähän se asia oli?
He astuivat hyvin itseensä luottavasti eteen päin ja lähestyivät vähitellen pylvästä, jota vasten Ben-Hur nojasi. He pysähtyivät vähän matkan päähän auringonpaisteesen katselemaan lattian mosaikki-kuvia. Silloin oli Ben-Hurilla tilaisuus heitä tarkastella.
Huoneen salaperäisyys saattoi, kuten jo mainitsimme, Ben-Hurin vähän levottomaksi. Nyt, kun hän tunsi toisen vieraan saksilaiseksi, johon oli tutustunut Roomassa ja jonka oli eilen nähnyt voittavan sirkuksessa nyrkkitaistelussa; kun hän katseli miehen eläimellisiä kasvoja, jotka olivat sadoista arvista ja eläimellisistä intohimoista inhottaviksi rumentuneet, sekä hänen alastomain raajojensa ja hartiainsa tavatonta vahvuutta; nyt häntä värisytti hengenvaaran tunne. Vaisto sanoi hänelle, että sattumuksesta ei suinkaan ollut tullut tämä tilaisuus, joka ihan näytti kuin tehdyltä murhaa varten, ja tuossa nyt nuo raakalaiset seisoivat valmiina ryhtymään työhönsä! Ben-Hur katsahti arasti saksilaisen kumppaniin, joka oli nuori, mustasilmäinen ja mustatukkainen mies, näöltään ihan juutalainen; molempien puvusta näkyi selvään heidän ammattinsa. Kun Ben-Hur asetteli yhteen kaikki nämä asianhaarat, ei enää ollut epäilemistäkään, että hänet oli kavalasti houkuteltu palatsiin. Hänen kohtalonsa siis oli kuolema tässä komeassa huoneessa, jossa ei mikään käsi ollut ojentuva häntä auttamaan.
Hän tempasi vyön pois vyöltänsä, paljasti päänsä, viskasi manttelinsa syrjään ja seisoi, yllä lyhyt, jotenkin yhtäläinen alustunika kuin noilla raakalaisilla, valmiina ryhtymään taisteluun. Kädet ristissä nojallaan pylvästä vasten hän odotti pelkäämättä.
Nyt saksilainen kääntyi ja lausui jonkun sanan kumppanilleen kielellä, jota Ben-Hur ei ymmärtänyt, ja molemmat sitte katselivat häntä. Puhuttuaan vielä jonkun sanan he astuivat lähemmäksi.
"Ketä te olette?" kysyi Ben-Hur latinaksi.
Pohjan poika väänsi suunsa leveään irvistykseen, joka ei suinkaan sieventänyt hänen eläinnaamaansa, ja vastasi: "raakalaisia".
"Tämä on Idernees-palatsi. Ketä te etsitte? Vastatkaa!"
Sanat kuuluivat ankarilta. Vieraat pysähtyivät, ja saksilainen puolestaan kysyi: "Kuka sinä olet?"
"Roomalainen."
Jättiläinen nosti päätänsä pystympään, niin että se keikistyi vähän taa päin.
"Ha ha ha! Minä kuulin kerran erään jumalan syntyneen siten, että lehmä nuoleskeli suolakalliota; mutta ei jumalakaan voi tehdä juutalaisesta roomalaista."
Naurettuaan kylliksensä hän taas lausui muutamia sanoja kumppanilleen, ja sitte he yhdessä taas lähestyivät.
"Seis!" sanoi Ben-Hur lähtien pois pylvään luota, "vielä yksi sana!"
He pysähtyivät.
"Yksi sana!" toisteli saksilainen, pani tavattoman vahvatekoiset käsivartensa ristiin ryntäilleen ja päästi valloilleen vihastuksensa, joka ajoi veren hänen kasvoihinsa. "Yksi sana! Puhu!"
"Sinähän olet normannilainen Tord."
Jättiläinen aukasi sini-silmänsä suuriksi.
"Sinä olit nyrkkitaistelijana Roomassa."
Tord nyykäytti päätään.
"Minä olin sinun oppilaanasi."
"Et", vastasi Tord päätään pudistaen, "lrminin parran kautta, minulla ei ole koskaan ollut juutalaista opetettavana nyrkkitaistelijaksi."
"Mutta minä voin todistaa sanani."
"Millä tavalla?"
"Sinä olet tullut tänne tappamaan minua."
"Se on totta."
"Anna sitte kumppanisi taistella yksinään minun kanssani, niin minä hänen ruumiillansa todistan, mitä sanoin."
Normannilaisen kasvot elelehtivät veitikkamaisesti. Hän virkkoi jonkun sanan kumppanilleen ja kääntyi sitte Ben-Hurin puoleen.
"Odota, kunnes minä käsken", sanoi hän hullunkurisesti kuin hyvillään oleva lapsi.
Hän siirsi potkimalla sohvan keskelle lattiaa ja valmistautui ojentamaan suuria raajojansa. Päästyään mielestänsä tyydyttävän mukavaan asentoon hän sanoi yksitoikkoisen vakavasti: "Alkakaa!"
Ben-Hur pelkäämättä astui lähemmäksi vastustajaansa.
"Puolustaudu!" hän sanoi.
Mies ojensi vastustamatta ylös kätensä.
Kun he molemmat seisoivat siinä vastakkain, ei näkynyt mitään huomattavaa vahvemmuutta kummallakaan puolella. Vieraan itseluottavaiseen hymyyn Ben-Hur vastasi vakavuudella, jonka, jos hänen taitonsa olisi ollut tunnettu, olisi pitänyt varoittaa taisteluun antautumisen vaarasta. Molemmat tiesivät, että siinä oli taistelu hengen edestä.
Ben-Hur oli tekevillään hyökkäyksen oikealla kädellään. Vastustaja torjui sen nostamalla eteen vasemman käsivartensa. Ennen kuin hän ehti vetää sitä takaisin asentoon, Ben-Hur sen jo sieppasi kiinni kalvosimesta kouralla, jonka monivuotinen tottumus airon pitelemiseen oli tehnyt hirvittäväksi kuin rautapihdit. Vastustajan hämmästys oli täydellinen. Silmänräpäyksessä Ben-Hur viskautui eteen päin, kiersi käsivartensa miehen kaulan ja oikean olkapään ympäri ja vasemmalla nyrkillään antoi hänelle iskun korvan alle. Toista iskua ei enää tarvittu. Nyrkkitaistelija putosi hiiskahtamatta raskaasti maahan ja jäi siihen hengettömänä makaamaan.
Ben-Hur kääntyi Tordiin päin.
"Haa! Irminin parran kautta!" tämä ihmetteli ja nousi makuuasennostaan.Sitte hän alkoi kovasti nauraa hohottaa:
"Ha ha ha! Enpä minä itsekään olisi tuota osannut paremmin tehdä?"
Hän tarkasteli Ben-Huria kylmästi kiireestä kantapäähän ja joutui yhä enemmin ihmetyksiin.
"Se oli minun temppuni, jota minä olen kymmenen vuotta käyttänytRoomassa. Sinä et ole juutalainen. Kuka sinä olet?"
"Tunsithan Arriuksen, duumvirin."
"Kvintus Arriuksenko? Kyllä, hän oli minun suojelijani."
"Hänellä oli poika."
"Oli", vastasi Tord, kasvot kirkkaampina, "minä tunsin sen pojan. Hänestä olisi voinut tulla taistelijain kuningas. Keisari tarjosi hänelle suojelustansa. Minä opetin hänelle juuri tuon tempun, jota sinä käytit, ja se on mahdoton jokaiselle, kellä ei ole minun kättäni ja käsivarttani. Se on tuottanut minulle monta laakeriseppelettä."
"Minä olen Arriuksen poika."
Tord astui lähemmäksi ja katseli Ben-Huria tarkimmasti joka puolelta. Hänen silmänsä välähtelivät oikein tyytyväisesti, ja hän ojensi nauraen kätensä.
"Ha ha ha! Hän sanoi, että minä tapaisin juutalaisen täällä, juutalaisen vain, sellaisen juutalaisen koiran, jonka tappaminen olisi jumalille otollinen työ."
"Kuka sanoi niin?" kysyi Ben-Hur, tarttuen hänen käteensä.
"Kukako? Messala, ha ha ha!"
"Milloin, Tord?"
"Eilisiltana."
"Minä luulin hänen olevan rujona."
"Ei hän koskaan enään pääsekään astumaan. Vaikeroiden ja kiroillen hän vuoteeltansa kertoi sen minulle."
Ben-Hur käsitti, että, jos roomalainen jäi eloon, hän oli ainiaan oleva hänelle vaarallinen ja vainoova häntä väsymättä. Kosto sulostuttaisi rujoakin elämää. Sen tähden Messala piti kiinni kullasta, jonka oli kadottanut vedossa Sanballatille. Ben-Hur mietiskeli, millä kaikilla tavoilla Messala voisi estää hänen toimimistansa tulevan kuninkaan hyväksi. Mutta miks'ei sopisi käyttää roomalaisia keinoja? Mies, joka oli palkattu murhaamaan häntä, oli kyllä helppo lahjoa kääntämään aseensa hänen vihollistansakin vastaan. Olihan Ben-Hurilla varaa tarjota runsaampi maksu. Kiusaus oli suuri; hän oli jo vähällä taipua sen mukaan, vaan tuli sattumalta katsahtaneeksi voitettuun vastustajaansa, joka makasi lattialla, kasvot ylös päin, ja ne olivat niin ihmeellisesti hänen omiensa näköiset. Hänelle johtui keino mieleen ja hän kysyi:
"Tord, paljonko Messala tahtoi maksaa minun tappamisestani?"
"Tuhat sestertiota."
"Sinä saat ne, ja jos teet, mitä minä sanon, saat lisäksi vielä kolme tuhatta."
Jättiläinen laski yhteen summat kovalla äänellä:
"Eilen minä voitin viisi tuhatta ja roomalaiselta saan yhden; siinä on kuusi. Anna minulle neljä, hyvä Arrius, vielä neljä, niin minä olen sinun miehesi, muuten kaimani, vanha Tor, surmatkoon minut vasarallaan. Lupaa neljä, niin tapan sen valehtelevan ylimyksen, jos tahdot. Eihän minun tarvitsekaan muuta kuin peittää kädelläni hänen suunsa tällä tavalla…"
Hän selitykseksi peitti kädellään oman suunsa.
"Kyllä ymmärrän", sanoi Ben-Hur, "kymmenen tuhatta sestertiota on koko omaisuus. Silloin saatat palata Roomaan ja avata viinituvan lähellä suurta sirkusta ja elää, kuten soveltuu etevimmälle nyrkkitaistelijalle."
Jättiläisen kasvojen arvet oikein loistivat tyytyväisyydestä, kun tämä tulevaisuuskuva maalattiin hänen eteensä.
"Sinä saat neljä tuhatta", Ben-Hur jatkoi, "eikä sinun käsiesi,Tord, tarvitse veristyä siitä, mitä sinun siitä rahasta pitää tehdä.Kuulehan, eikö tuo ystäväsi ole minun näköiseni?"
"Minun on mieleni tehnyt sanomaan, että te olette yhden näköiset kuin kaksi marjaa."
"No hyvä, jos minä otan hänen tunikansa ja puen hänen yllensä omani ja me sitte lähdemme yhdessä pois ja jätämme ruumiin tänne, niin voithan yhtä hyvin saada Messalaltakin ne luvatut sestertiot. Uskottele vain hänelle, että minä muka tulin surmatuksi."
Tord nauroi niin, että kyyneliä juoksi pitkin hänen poskiansa.
"Ha ha ha! Eipä ole koskaan helpommalla tavalla ansaittu kymmentä tuhatta sestertiota. Ja viinitupa sirkuksen luona, kaikki vain joutavan valheen tähden, jossa ei ole mitään veren tahraa! Ha ha ha! Lyö kättä, sinä Arriuksen poika. Mene nyt tiehesi, ja – ha ha ha! – jos joskus tulet Roomaan, älä unhota kysyä normannilaisen Tordin viinitupaa. Irminin parran kautta, sinun pitää saaman parasta viiniä, vaikka minun täytyisi lainata sitä keisarilta itseltään!"
He pudistivat uudestaan kättä, ja sitte toimitettiin vaatteiden vaihdos. Sovittiin, että nuo neljä tuhatta sestertiota oli samana iltana lähetettävä Tordin asuntoon. Jättiläinen koputti peräovea. Se aukesi, ja Ben-Hur siirtyi viereiseen huoneeseen pukemaan yllensä kuolleen nyrkkitaistelijan huonoja pukimia. Lähdettyään sitte atriumista he erosivat Omfalossa.
"Älä unhota viinitupaa suuren sirkuksen luona!" sanoi jättiläinen nauraen. "Irminin parran kautta, ei koskaan ole tällaista omaisuutta ansaittu niin helpolla. Jumalain haltuun!"
Ben-Hur lähtiessään atriumista katsahti vielä viimeisen kerran ruumiisen, joka makasi hänen juutalaispuvussansa. Yhtäläisyys oli tosiaankin hyvin pettävä, ja Ben-Hur oli tyytyväinen, sillä, jos Tord nyt vain piti sanansa, oli tämä petos pysyvä ainiaan salassa.
* * * * *
Yöllä, Simonideen talossa Ben-Hur kertoi kaikki, mitä Idernees-palatsissa oli tapahtunut. Sovittiin muutaman päivän kuluttua julkisesti kuuluttamaan Arriuksen poikaa, joka muka oli kadonnut. Luultavasti oli asia tuleva konsuli Maxentiuksen kuuluviin, ja jos tämä salaisuus pysyi salaisuutena, arvattiin, että Messala ja Gratus myöskin olivat pysyvät levossa ja Ben-Hur saattoi lähteä Jerusalemiin etsimään omaisiansa.
Ben-Hurin lähtiessä istui Simonides nojatuolissaan joen puolisella kattopengermällä. Hän siunasi nuorta juutalaista hellästi kuin isä. Ester seurasi Ben-Huria rapuille asti.
"Jos minä löydän äitini ja Tirzan", sanoi Ben-Hur hänelle, "niin sinä tulet heidän luoksensa Jerusalemiin sisareksi Tirzalle."
Ja samalla hän suuteli häntä.
Olikohan se vain rauhan suutelu?
Ben-Hur meni joen poikki lähelle Ilderimin viimeistä leiripaikkaa ja löysi arabialaisen, joka oli jätetty hänelle oppaaksi. Hevoset tuotiin.
"Tämä on sinun", sanoi arabialainen.
Ben-Hur tarkasteli vähän ratsua, ja kas, se oli Aldebaran, nopein ja kaunein Miras-tamman jälkeläisistä ja Siriuksen jälkeen sheikin paras lemmikki. Liikutettuna hän tunsi, että vanhuksen lämpimästi sykkivä sydän lähestyi häntä tässä lahjassa.
* * * * *
Ruumis vietiin yöllä pois atriumista ja heti haudattiin. Messala lähetti kiireimmiten viemään sanaa Gratukselle Ben-Hurin kuolemasta, mutta ilmoittamatta tarkemmin aikaa, milloin se tapahtui.
Jonkun ajan kuluttua ilmestyi Roomaan lähelle suurta sirkusta uusi viinitupa, jonka oven päällä oli kirjoitus:
Normannilainen Tord.
Kuudes kirja
"Tää onko Kuolo? onko niitä kaksi
Tään naisen puolisoko Kuolo on?
– — – — –
Sen iho ol' spitalin-valkoinen,
Elo – Kuolo oli se painajainen,
Joka veremme suonissa hyytää."
Coleridge.
I LUKU
Vangitut
Siitä yöstä, jolloin Ben-Hur läksi Antiokiasta Ilderimin luo ja hänen kanssansa edelleen aavikolle, on kolmekymmentä päivää kulunut.
Suuri muutos on tapahtunut, joka ainakin paljon vaikutti meidän sankarimme kohtaloon. Valerius Gratuksen sijaan oli tullut Pontius Pilatus! Meidän tulee tässä huomauttaa, että se vaihdos maksoi Simonideelle koko viisi talenttia roomalaista rahaa. Se summa joutui keisarin pää-suosikin Sejanuksen taskuun. Mahtavan Sejanuksen lahjominen tarkotti, että Ben-Hur voisi vapaammin liikkua Jerusalemissa omaisiansa etsimässä. Siihen hurskaaseen tarkoitukseen uskollinen palvelija käytti ne voittorahat, jotka hänelle olivat tulleet vedoista Drususta ja hänen kumppanejansa vastaan. Ja heidän kun täytyi maksaa vetonsa, tulivat he Messalan vihollisiksi, koska hän oli heidän tappioidensa syynä.
Juutalaiset olivat jo kuitenkin saaneet huomata, ett'ei prokuraattorin muutos ollut heille suureksikaan eduksi.
Sotaväki, jonka piti tulla Antonia-linnan entisen varustusväen sijaan, marssi yöllä kaupunkiin. Kun asujamet aamusella linnan lähitienoilla heräsivät, he ensi näökseen huomasivat vanhoilla muureilla sotakaluja, jotka pahaksi onneksi olivat keisarin kuvia, kotkia ja sotamerkkejä. Kiihtynyt ihmisjoukko riensi Caesareaan, jossa Pilatus vielä oli, ja vaati häntä ottamaan pois nuo vihatut kuvat. Viisi kokonaista vuorokautta he piirittivät palatsin portteja. Viimein Pilatus kuulutti pitävänsä kokouksen sirkuksessa ja piiritytti sitte sotaväellä koko joukon, joka kuitenkin tarjosi hänelle henkeänsä. Se vaikutti. Pilatus muutatti sotamerkit ja kuvat Caesareaan, jossa yksin Gratuskin oli yksitoista-vuotisen hallitusaikansa säilyttänyt noita inhottuja esineitä.
Huonoinkin ihminen tekee edes joskus hyvänkin työn. Niinpä myöskin Pilatus. Hän käski tutkia kaikki Judean vankilat ja tehdä luettelot vangeista ja heidän rikoksistaan. Luultavasti oli tämän toimen vaikuttimena vain tulevan edesvastauksen pelko, joka on niin tavallinen uusilla virkamiehillä. Kansa puolestaan, ajatellen vain sitä hyvää, mikä siitä toimesta oli tuleva, oli hänelle kiitollinen ja rauhoittui joksikin ajaksi. Ilmi tuli ihmetyttäviä asioita. Satoja ihmisiä, joita vastaan ei ollut mitään syytöstä, vapautettiin. Koko joukko toisia löytyi, joita jo oli luultu kuolleiksi. Mutta ihmeteltävintä oli, että vankiloita nyt avattiin, joita kansa ei tiennyt olevan olemassakaan ja jotka olivat joutuneet hallitukseltakin unhotuksiin. Yhtä sellaista unhottunutta vankilaa tulee meidän tässä tarkastella, ja se oli, omituista kyllä, itse Jerusalemissa!
Antonia-linna, joka täytti lähes kaksi kolmas-osaa pyhän Moria-vuoren alasta, oli alkuansa asuinpalatsi, jonka makedonialaiset olivat rakentaneet. Johannes Hyrkanus muutti sen sotalinnaksi ja temppelin turvaksi, ja aikoinaan katsottiin sitä ihan voittamattomaksi. Mutta suuri rakentaja Herodes vielä vahvisti muureja sotaisen mielensä mukaan, teettäen siihen lisäksi asehuoneita, varastoaittoja, vesisäiliöitä, lisävarustuksia ja ennen kaikkea kaikenlaisia vankiloita. Hän tasotutti mahtavan suuret kalliot ja teetti niihin syviä komeroita, joiden päälle rakennettiin toisia vankihuoneita, sekä yhdisti tämän suuren kartanoryhmän temppelin kanssa komealla pylvästöllä. Sellainen oli linna silloin, kun roomalaiset sen valloittivat ja hyvin arvaten sen hyvät puolet muuttelivat sitä taas omain tarkoitustensa mukaan. Gratuksen aikana oli se ollut majoitusväen asuntona, jota paitsi noita maanalaisia komeroita oli käytetty kapinoitsijain vankiloina. Voi heitä, milloin sotaväki tulvi ulos porteista kukistamaan metelejä! Onneton se juutalainen, joka vangitsemiskäskyn johdosta astui sisään noista porteista!
Vaan palatkaamme jo kertomukseemme.
* * * * *
Uuden prokuraattorin käsky vankien tarkastamisesta oli saapunut Antonia-linnaan, ja sitä oli toteltu. Luettelo oli juuri valmis lähetettäväksi prokuraattorille; siitä puuttui ainoastaan tutkija-tribunin allekirjoitus. Viiden minuutin kuluttua se jo saattoi olla matkalla Pilatuksen luo, joka vallitsi ja asuskeli Sion-vuoren palatsissa.
Astukaamme tribunin työhuoneesen, joka on valoisa ja avara ja asujansa arvon mukaan sisustettu. Oli noin seitsemäs hetki päivästä. Tribuni astuu huoneesensa. Hän näyttää väsyneeltä ja kärsimättömältä. Kun luettelo saadaan lähetetyksi, aikoo hän pylväskäytävän katolla hengähtää ja levossa katsella ihmiselämän hyörinää temppelin esikartanoissa. Hänen käskyläisensä ovat yhtä kärsimättömät. Silloin astuu sisään mies, vyöllä avainkimppu. Muutamat niistä avaimista ovat raskaat kuin vasarat. Hän pyytää lupaa puhua.
"Kas, Gesius, tule lähemmäksi!" sanoo tribuni.
Kun mies lähestyi pöytää, jonka takana tribuni istui nojatuolissa, muut läsnä olijat katselivat häntä levottomasti ja äreästi, sillä hänhän saattoi toimittaa heille uutta tehtävää. Kaikki olivat vaiti.
"Tribuni", alkoi vanginvartia puheensa, syvään kumartaen, "minua pelottaa kertoa, mitä minulla olisi kerrottavana."
"Taasko erehdys, vai mitä, Gesius?"
"Jos voisin tulla itse vakuutetuksi, että se olisikin vain erehdys, en minä pelkäisi."
"Onko siis rikos taikka vielä pahempaa – virkavirhe! Häpäse keisaria tai pilkkaa jumalia, saat kuitenkin elää; mutta jos häväistys on kohdannut kotkia – ah, ymmärräthän, Gesius – kerro kerrottavasi!"
"On noin kahdeksan vuotta siitä, kun Valerius Gratus asetti minut tänne linnaan vanginvartiaksi", puhui mies hitaasti. "Muistanpa varsin hyvin sen aamun, jona ryhdyin uuteen toimeeni. Edellisenä päivänä oli meteliä ollut kadulla. Me surmasimme koko joukon juutalaisia, mutta kuoli meiltäkin miehiä. Metelin alkuna sanottiin olleen yritys murhata prokuraattori Gratusta, sillä häntä haavoitti katolta viskattu tiili niin kovasti, että hän putosi maahan hevosen selästä. Minä näin hänet sitte istumassa siinä, jossa sinä nyt istut, tribuni, ja pää oli hänellä kääreessä. Hän oli kutsuttanut minut luoksensa, ilmoittaakseen minun nimitykseni ja antaakseen minulle avaimet, joihin oli merkitty vankihuoneiden numerot ja jotka olivat minun alkavan ammattini merkit. Pöydällä oli pergamenttikäärö. Hän viittaamalla kutsui minut luokseen ja avasi käärön. 'Tässä ovat vankilan kartat.' Niitä oli kolme. 'Tämä lehti', hän jatkoi, 'osoittaa ylikerran osastot. Tämä toisen ja tämä kolmannen eli maanalaisen. Minä annan ne sinun haltuusi.' Kun minä otin ne hänen kädestään, niin hän sanoi: 'Sinulla on nyt hallussasi avaimet ja kartat. Tutustu heti huoneihisi, käy joka kopissa ja tarkasta ne. Jos mitään puuttuu niiden laitoksista, jotta pako voisi olla mahdollinen, niin ryhdy oman mielesi mukaan varotoimiin, sillä siellä sinä olet herra minun allani, sinä eikä kukaan muu.'"
"Minä tervehdin ja käännyin pois menemään. 'Kas, unohdinpa', hän sanoi. 'Anna minulle maanalaisen kerran kartta.' Minä levitin sen pöydälle. 'Kas tässä, Gesius, katso tätä koppia.' Hän näytti sormellaan V:ttä numeroa. 'Siihen on sulettuna kolme miestä, hurjan uskaliasta, jotka tavalla tai toisella olivat saaneet tietoonsa valtiollisen salaisuuden ja nyt saavat kärsiä uteliaisuudestaan.' Hän katsahti minuun ankarasti ja jatkoi: 'Sellaisissa asioissa on uteliaisuus pahempi kuin rikos. Heidät sen tähden soaistiin, heiltä leikattiin kielet, ja sitte heidät sulettiin sinne elinkaudekseen. Ruokaa ja vettä he saavat muurin aukosta, jota peittää vetoluukku. Oletko ymmärtänyt, Gesius?' Minä myönsin. 'Hyvä', hän sanoi ja katsahti minuun uhkaavasti, 'yhtä asiaa sinä et saa unhottaa: tämän kopin ovea, tämän V:nen kopin' – hän osoitti sormellaan paikkaa kartasta, että se oikein painuisi minun mieleeni – 'tätä V:ttä koppia ei saa millään ehdolla avata. Ei kukaan saa astua siitä ulos eikä sinne sisälle, et edes sinäkään.' 'Entä, jos he kuolevat?' minä kysyin. 'Jos he kuolevat', kuului vastaus, 'on koppi heidän hautansa. Sitä varten heidät vietiinkin sinne. Se koppi on täynnä spitalin höyryjä. Ymmärrätkö?' Ja minä sain mennä niine tietoineni."
Gesius vaikeni ja veti tunikansa rintataskusta kolme vanhuudesta kellastunutta ja käyttämisestä kulunutta pergamenttilehteä. Hän valitsi niistä yhden ja levitti sen tribunin eteen pöydälle, sanoen:
"Tässä on maanalaisen kerran kartta."
Kaikki läsnä olijat katsahtivat uteliaasti karttaan, joka oli tämän näköinen:
"Juuri sellaisena, tribuni, minä sen sain Gratukselta. Kas, tässä V:s koppi", sanoi Gesius.
"Puhu edelleen", tribuni vastasi, "kyllä ymmärrän: kopissa oli spitalin höyryjä, niinhän Gratus sanoi."
"Saanko kysyä yhtä asiaa?" lausui vanginvartia nöyrästi.
Tribuni suostumuksen merkiksi nyykäytti päätään.
"Enkö tehnyt oikein, kun asiain niin ollen uskoin karttaa luotettavaksi?"
"Tietysti teit."
"Mutta se ei kuitenkaan ole oikea."
Tribuni katsahti oudostuen ylös.
"Se on väärä", toisti vartia, "siinä näkyy vain viisi koppia, vaan niitä on kuusi."
"Kuusiko, mitä?"
"Minä piirustan niin, kuin ne oikeastaan ovat taikka kuin minä luulen niiden olevan."
Gesius piirusti vahatauluunsa toisen kartan ja antoi sen tribunille tällaisena:
"Hyvä", sanoi tribuni, katsellen piirustusta ja luullen kertomuksen olevan lopussa. "Minä korjuutan kartan taikka teetän kerrassaan uuden. Sen voit käydä noutamassa huomenna." Hän nousi.
"Mutta kuule vielä hetkinen!"
"Huomenna, Gesius, huomenna!"
"Minun sanottavani ei siedä viivytystä."
Hyväsydämminen tribuni istahti jälleen pöytänsä taa.
"Minä kiiruhdan ja puhun lyhyesti. Mutta minun täytyy vielä kerran kysyä: Enkö tehnyt oikein, kun uskoin, mitä Gratus sanoi V:nen kopin vangeista?"
"Tietysti, olihan sinun velvollisuutesi uskoa, että kolme vankia oli siinä, valtiovankeja, sokeita ja tehtyjä kykenemättömiksi puhumaan."
"Mutta sekään ei ollut totta!"
"Tosiaanko!" ihmetteli tribuni, yhä enemmän kiintyen asiaan.
"Kuule ja päätä itse. Minä tarkastin kopit, kuten velvollisuuteni oli, alkaen ylikerrasta aina alakertaan saakka. Kieltoa, ett'ei V:nen kopin ovea saatu auaista, olen aina pitänyt muistissa. Kahdeksan vuotta on niille kolmelle vangille annettu ruokaa ja juomaa muurin luukusta. Eilen minä menin ovelle uteliaana katsomaan niitä onnettomia, jotka vastoin luuloa ovat eläneet niin kauan. Lukko ei totellut avainta. Me vähän jyräytimme ovea, ja se heti putosi alas ruostuneilta saranoiltaan. Minä astuin sisään ja löysin yhden ukon sokeana, alastomana ja kielettömänä. Tukka riippui karkeina tupsuina ryntäillä ja kaulalla, ja iho oli pergamentin näköinen. Hän ojensi käsiään; kynnet olivat kuin petolinnulla. Minä kysyin häneltä kumppanejansa. Hän pudisti päätään eittävästi. Toivoen löytävämme toisetkin, tutkimme kopin hyvin tarkkaan, mutta emme nähneet mitään useamman asukkaan merkkejä. Lattia oli kuiva kuten seinätkin. Jos ihmisiä olisi kuollut sinne, olisi ainakin näkynyt edes luita."
"Sinä luulet siis…"
"Tribuni, minä luulen, että koko tämän ajan on ainoastaan yksi vanki ollut siinä kopissa."
Tribuni katsoi vartiaa ankarasti kasvoihin ja sanoi:
"Ole varoillasi! Sinä syytät prokuraattoria valehtelijaksi."
Gesius kumartaen vastasi:
"Ehkäpä Gratus oli itse saanut väärät tiedot."
"Ei, hän oli oikeassa", jatkoi tribuni. "Etkö äsken juuri sanonut, että olet kahdeksan vuotta toimittanut sinne ruokaa ja juomaa kolmelle?"
"Vasta olet kuullut puoli historiaa, tribuni!" puhui Gesius. "Kun saat kuulla sen kokonaan, myönnät kyllä minun olevan oikeassa. Sinä tiedät, mitä minä tein miehelle. Minä toimitin hänet kylpyyn, leikkuutin häneltä tukan ja kynnet, hankin hänelle vaatteita, vein hänet linnan portille ja päästin vapaaksi. Tänään hän palasi ja saattoi minut ymmärtämään, että hän tahtoi päästä takaisin koppiinsa. Minä täytin hänen tahtonsa. Vaan kun häntä vietiin alas, niin hän kiskasihe irti, suuteli minun jalkojani ja ilmoitti onnettoman tavalla kiihkeätä haluansa, että minä seuraisin häntä, ja minä läksin mukaan. Tuo kolmen miehen salaisuus painoi mieltäni, enkä minä sitä ollut vielä saanut selville. Nyt minä iloitsen, että taivuin hänen pyyntöönsä."
Kaikki läsnä olijat kuuntelivat kiihkeästi.
"Kun tulimme koppiin, otti hän minua kädestä ja vei muurin aukon luo, samanlaisen kuin sekin, josta me annoimme hänelle ruokaa. Vaikka se oli kyllin suuri, että kypärä olisi mahtunut siitä, oli se kuitenkin jäänyt minulta eilen huomaamatta. Yhä pitäen minua kädestä vanki pani kasvonsa lähelle aukkoa ja päästi kuuluviin eläimellisen äänen. Vastaukseksi kuului takaa heikko ääni. Minä kummastuin, työnsin ukon syrjään ja huusin itse: 'kuulkaas!' Ensin ei tullut mitään vastausta. Minä huusin uudestaan ja kuulin sitte nämä sanat: 'Ylistetty olkoon Herra!' Vielä kummallisempaa oli kuulla naisen ääntä. Minä kysyin: 'Kuka sinä olet?' ja sain vastauksen: 'Israelilainen vaimo, joka olen tänne elävänä haudattu tyttäreni kanssa. Auta meitä, mutta pian, muuten me kuolemme!' Minä pyysin häntä hiukan malttamaan ja riensin tänne kuulemaan sinun tahtoasi."
Tribuni nousi äkisti.
"Sinä olet oikeassa, Gesius", hän vastasi, "kyllä minä nyt sen käsitän. Kartta oli väärä, ja koko se kolmen miehen juttukin oli valhe. On ollut ja vieläkin on parempia roomalaisia kuin Valerius Gratus."
"Niin", sanoi vanginvartia, "sen verran sain selville vangilta, että hän määräaikoina antoi naisille ruokaa siitä, jota hänelle annettiin."
"Tässä nyt saimme taas uuden selvikkeen!" sanoi tribuni, tarkastellen huoneessa olijoita iloissaan, että hänellä oli todistajia läsnä. Sitte hän vielä sanoi kiireesti: "Vapauttakaamme ne naiset! Seuratkaa minua!"
"Meidän täytyy murtaa tie muurin lävitse", sanoi Gesius hyvillään. "Minä kyllä löysin paikan, jossa ovi on ollut, mutta se on nyt kiinni muurattuna."
Tribuni lähetti kirjurin noutamaan työmiehiä kaluineen. "Riennä", hän sanoi, "mutta älä virka mitään kuulemastasi, sillä minä huomaan että sitä tarvitsee hiukan vielä parsia."