IX LUKU
Ben-Hurin päätös
Seuraavana yönä noin neljännellä hetkellä Ben-Hur seisoi Esterin kanssa suuren varastohuoneen pengermällä. Laiturilla pengermän edessä vallitsi vilkas liike, siinä kun työnnettiin edes takaisin tavarapakkoja ja -laatikoita ja seassa hyöri ja pyöri hälisevä miesjoukko, joka räiskyvien soihtujen valossa näytti työtä tekeviltä hengiltä, kuten niitä kuvataan itämaisissa saduissa. Kaleria lastattiin heti lähtemään, ja siitä se tuli kaikki tuo melu. Simonides oli vielä työhuoneessaan antamassa laivan päämiehille viimeisiä käskyjänsä: purjehtia viipymättä Rooman satamaan Ostiaan, laskea siellä maalle yksi matkustaja ja sitte hiljakseen purjehtia edelleen Valenciaan Espanjan rannalle.
Matkustaja oli se valtuutettu asiamies, jonka tuli myydä Ben-Hurin Arriukselta perinnöksi saama omaisuus. Niin pian kuin nuorat päästettäisiin irti ja kaleri laskisi merelle, olisi Ben-Hur ehdottomasti kahlehdittu edellisenä yönä sovittuun työhön. Jos hän katui välipuhetta, oli hänellä nyt toki vielä lyhyt hetki ajatusaikaa, niin että voi vielä ilmoittaa mielipiteensä ja peräytyä. Hänhän oli isäntä, jonka tarvitsi vain lausua tahtonsa.
Hän seisoi kädet ristissä ja katseli tuota ahkeran työn näytelmää kuin mies, joka itseksensä taistelee. Hän kun oli nuori, rikas, kaunis ja vielä ihan tähän hetkeen asti Rooman seuraelämässä ylimystön jäsen, hän varmaankaan ei voinut olla tuntematta houkuttelua hylkäämään nuo vaivalloiset velvollisuudet ja kunnianhimon kuiskailut, joiden seuraukset saattoivat hänet henkipaton asemaan. Saatammepa myöskin käsittää syyt, jotka häntä pidättivät niin kauan kuin suinkin mahdollista: keisaria vastaan alettavan taistelun toivottomuus; kaiken sen epävarmuus, joka koski kuningasta ja hänen tuloansa; rauhallinen elämä, kunnia ja kunniavirat, joita oli helppo ostaa; ja vahvinna kaikista tunne, että oli äsken saanut kodin, jossa oli hyviä ystäviä sulostuttajina. Ainoastaan sellainen, joka on kauan ollut yksikseen hylättynä vaeltajana elämän tiellä, voi käsittää, miten mahtavasti tämä viimeinen vaikutin puhui hänen mielellensä.
Lisätkäämme tähän vielä, että maailma, jo itsessäänkin kavala, lakkaamatta kiusaten kuiski: "seis, pysy levossa!" – maailma, joka aina näyttää valoisaa puoltansa, käytti tänä hetkenä hyväkseen hänen kumppaninsakin vaikutusta.
"Oletko koskaan ollut Roomassa?" kysyi Ben-Hur.
"En", vastasi Ester.
"Etkö tahtoisi joskus käydä siellä?"
"Enpä luule."
"Miksi et?"
"Rooma minua pelottaa", vastasi Ester huomattavasti vapisevalla äänellä.
Ben-Hur katsoi häneen tai pikemmin alas häneen, sillä hänen sivullaan Ester tuskin näytti suuremmalta kuin lapsi. Ben-Hur ei hämärässä nähnyt hänen kasvojansa selvästi; yksinpä hänen vartalonsakin näytti varjomaiselta. Mutta hänelle johtui mieleen sisarensa Tirza ja äkillinen hellyys valtasi hänet. Juuri samalla tavalla oli hänen kadonnut sisarensa seisonut hänen vieressään katolla tuona hirmuisena aamuna, jolloin vahingossa pudonnut tiili iski prokuraattoria päähän. Tirza parka, missähän hän nyt oli? Esterille oli se tunne eduksi. Vaikk'ei hän ollutkaan hänen sisarensa, Ben-Hur ei kuitenkaan voinut tottua katsomaan häntä palvelijakseen. Että Ester todella oli palvelija, se oli vain ainiaan tekevä Ben-Hurin sitä ystävällisemmäksi ja kunnioittavammaksi häntä kohtaan.
"Minä en voi ajatella Roomaa", jatkoi Ester tavallisella levollisella äänellään "kaupungiksi, jossa olisi palatseja, temppelejä ja suuri joukko ihmisiä. Minusta se on hirviö, joka on ottanut haltuunsa ihanat maat ja makaa siellä vaanien niiden asujamia kuolemaan ja tuhoon, hirviö, jota vastaan on mahdoton taistella, peto, joka elää verellä. Minkä tähden…" Hän vaikeni ja käänsi katseensa maahan.
"Puhu vain edelleen!" kehoitti Ben-Hur.
Ester astui askelta lähemmäksi, katsoi ylös ja jatkoi: "Minkä tähden pitää sinun tehdä Rooma itsellesi viholliseksi? Minkä tähden et ennemmin tee rauhaa ja pysy levossa? Sinä olet kärsinyt paljon vääryyttä, mutta kuitenkin välttänyt paulat, joita vihollisesi ovat viritelleet. Jos tuska onkin hävittänyt nuoruutesi ajan, onko siltä syytä uhrata sille jälellä oleva ikäsi?"
Lapselliset kasvot tuossa hänen silmäinsä alla näyttivät tulevan vielä kalpeammiksi hänen puhuessaan. Ben-Hur kumartui hänen puoleensa ja kysyi hellästi: "Mitä sinä neuvot minun tekemään, Ester?"
Ester vitkasteli hetkisen ja kysyi sitte puolestaan: "Onko sinun talosi lähellä Roomaa?"
"On."
"Onko se kaunis?"
"Hyvin kaunis, se on palatsi puu- ja kasvitarhojen keskellä, jossa on suihkukaivoja, kuvapatsaita ja varjokkaita lehtikujia; kunnahilta, jotka ovat täynnä viiniköynnöksiä, näkyy Neapolikin ja Vesuvius. Meri on edessä kuin sinipeili, täynnä valkoisia purjeita. Keisarilla on huvila siinä lähellä, mutta Roomassa sanotaan Arriuksen huvilaa kauniimmaksi."
"Ja elämä siellä, onko se rauhallinen?"
"Ei koskaan ollut kesäpäivä, ei koskaan kuutamoyö rauhallisempi. Se keskeytyi ainoastaan silloin, kun vieraita tulee. Nyt, kun entinen isäntä on kuollut ja minä olen täällä, ei siellä mikään muu häiritse hiljaisuutta kuin palvelijain kuiskaukset, onnellisten lintujen laulu ja suihkukaivojen porina. Ainoa vaihtelu päivästä toiseen on vanhojen kukkain lakastuminen ja kuolema ja nuorten nuppujen puhkeeminen, varjojen vaihtelu pilvenhattarain mukaan. Mutta Ester, elämä siellä oli minusta liian rauhallinen. Tunne, että minä elelin joutilaana, vaikka minulla oli niin paljo tekemättä, ei antanut minulle vähääkään rauhaa; minä olin kuin kahlittu silkkinauhoilla. Minä huomasin, että olisin pian, hyvinkin pian tullut perin laiskuriksi."
Esterin katse liiteli pitkin jokea.
"Minkä tähden kysyit sitä?" virkkoi Ben-Hur.
"Hyvä isäntäni…"
"Ei, ei, Ester, ei niin. Sano minua ystäväksi, veljeksi, jos tahdot.Sinun isäntäsi minä en ole enkä tahdo siksi tulla. Sano veljeksi."
Hän ei voinut nähdä tyytyväisyyden punaa, joka purppuroitti Esterin posket, eikä loistoa hänen silmissään, jotka katselivat joen päällitse tyhjään avaruuteen.
"Minä en voi", tyttö sanoi, "käsittää luonnetta, joka ennemmin valitsee sen elämän, johon sinä antaudut, elämän, jossa…"
"On väkivaltaa, ehkäpä veren vuodatustakin", sanoi Ben-Hur, lopettaen siten lauseen, joka jäi Esteriltä kesken.
"Niin, sellaista luonnetta, joka valitsee ennemmin sellaisen elämän kuin rauhallisen olon viehättävässä huvilassa."
"Ester, sinä olet erehdyksissä. Minulla ei ole mitään varaa valita; niin armollinen ei roomalainen ole, paha kyllä. Pakko minun käskee ryhtymään tähän keinoon. Jäädä tänne on sama kuin kuolema, ja jos menen Roomaan, odottaa minua sama kohtalo: myrkytetty pikari, salamurhaajan puukko tai vääriin todistuksiin perustuva tuomio. Messala ja prokuraattori Gratus ovat rikastuneet anastamalla minun isäni perinnön, ja heistä nyt on tärkeämpää pysyä sen isäntinä, kuin ensin oli saada se käsiinsä. Rauhallisesta sopimuksesta ei voi tulla puhettakaan, koska sitä varten heidän täytyisi tunnustaa kaikki. Ja sitä paitsi, Ester, jospa minä voisinkin ostaa sovinnon, niin tuskinpa sitä tahtoisin. Minä en saa mitään rauhaa, en edes sen vanhan huvilan vilpoisissa marmorihuoneissa, en; vaikka kuka hyvänsä olisi siellä minulle keventämässä päivän taakkaa, niin se ei onnistuisi edes rakkauden kärsivällisyydellä. Minä en saa rauhaa niin kauan, kuin äitini ja sisareni ovat poissa, niin kauan, kuin minun täytyy valvoa heitä etsiskellen. Jos minä löydän heidät ja he ovat saaneet kärsiä sopimatonta kohtelua, pitäisikö syyllisten päästä rankasematta? Jos he ovat kuolleet väkivaltaisesti, pitääkö murhamiesten päästä kostamatta? Voi, en silloin saisi nukutuksi kauheilta unilta. Ei edes puhtainkaan rakkaus kaikella kekseliäisyydellään voisi tuudittaa minua lepoon, sillä omatunto sitä yhä häiritsisi."
"Onko asiat niin huonosti?" Ester kysyi liikutuksesta vapisevalla äänellä. "Eikö mitään, mitään voitaisi tehdä?"
Ben-Hur tarttui häntä käteen.
"Niinkö suurta osanottoa minun elämäni sinussa herättää?"
"Niin", Ester vastasi suoraan.
Hänen kätensä oli lämmin ja katosi Ben-Hurin käteen, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Ben-Hurin ajatus lennähti egyptiläistyttöön; hän oli niin toisenlainen kuin Ester, niin kookas, rohkea, niin tottunut imartelemiseen ja niin lumoavan kaunis. Ben-Hur nosti Esterin käden huulilleen ja päästi sen irti.
"Sinusta tulee minulle uusi Tirza, Ester."
"Kuka Tirza on?"
"Minun pikku sisareni, jonka roomalaiset ryöstivät pois ja joka minun täytyy löytää, ennen kuin voin ajatella rauhaa tai onnea."
Juuri silloin välähti heille valoa, ja ympäri katsoessaan he huomasivat palvelijan työntävän Simonidesta tuolissaan ulos ovesta. He yhtyivät hänen seuraansa, ja keskustelussa hän sitte johti puhetta.
Kohta sen jälkeen kaleri päästi irti nuoransa, kääntyi ja laski soihtujen valossa ja laivaväen iloisesti laulaessa ulos merelle, jättäen Ben-Hurin velvoitetuksi ryhtymään tulevan kuninkaan asioihin.
X LUKU
Ohjelma
Iltapäivällä kilpa-ajojen edellisenä päivänä vietiin Ilderimin hevoset ja vaunut kaupunkiin lähelle sirkusta. Sitä paitsi oli kunnon vanhuksen muassa koko joukko muuta saattoa, palvelijoita, ratsastavia aseellisia heimonmiehiä, talutettavia hevosia ja kokonainen karjalauma, niin että hänen lähtönsä palmumetsästä oli jotenkin samankaltainen kuin heimokunnan muutto asuinpaikasta toiseen. Ihmiset tosin nauroivat tuota kirjavaa jonoa, mutta Ilderim, vaikka olikin ärtyinen muissa tilaisuuksissa, antoi pahastumatta heidän iloita kylliksensä. Jos Messalan lähetit häntä vakoilivat, kuten hän oletti, niin hänen esiytymisensä heille tosin antoi aihetta pilkallisiin huomautuksiin, jotka Antiokiassa tekivät hänet naurunalaiseksi, mutta mitäpä siitä. Toisena aamuna oli koko joukko oleva jo hyvän matkan päässä menemässä aavikoille, mukanaan kaikki arvokkain omaisuutensa. Hän oli tosiaankin kotimatkalla, teltat kokoon pantuina; dowaria ei enää ollut palmumetsässä. Kahdessatoista tunnissa piti kaikkein oleman turvassa kiinni joutumisen vaaralta, koettipa kuka hyvänsä ajaa heitä takaa. Ei koskaan olla paremmassa turvassa kuin pilkan esineenä ollessa, ajatteli vanha, viisas arabialainen.
Ei Ben-Hur eikä Ilderim liioitellut arvioidessaan Messalan vaikutusta, mutta he olivat kuitenkin varmat, ett'ei hän ollut ryhtyvä mihinkään toimiin heitä vastaan ennen kuin kilpailujen jälkeen, jos hän joutui tappiolle ja varsinkin jos Ben-Hur hänet voitti, niin heidän oli odotettava pahinta, sillä silloin hän ehk'ei edes odottanut Gratuksen neuvojakaan. Sen mukaan he tekivät puolustussuunnitelmansa ja olivat valmiit kaikkeen. He ratsastivat rohkeasti rinnakkain, varmoina huomispäiväisestä voitosta.
Tiellä he tapasivat Mallukin, joka odotteli heitä. Vanha uskottu palvelija ei millään tavoin osoittanut tietävänsä mitään Ben-Hurin suhteesta Simonideesen eikä heidän ja Ilderimin keskinäisestä sopimuksesta. Hän tervehti kuten tavallisesti ennenkin, kääntyi sitte sheikin puoleen ja antoi hänelle jonkin paperin sanoen:
"Tässä on äsken levitetty kuulutus kilpailujen johtajalta, ja siinä näet omat hevosesi merkittyinä kilpailemaan. Järjestyskin, jota on noudatettava, on siinä merkittynä. Minä toivotan sinulle jo edeltä päin onnea voitosta, hyvä sheikki."
Annettuaan hänelle paperin hän kääntyi Ben-Hurin puoleen.
"Sinullekin, Arriuksen poika, minä toivotan onnea. Nyt ei mikään enää estä sinua kohtaamasta Messalaa. Kaikki osanoton ehdot ovat täytetyt. Minä olen sen kuullut kilpailujen johtajalta."
"Kiitos, Malluk", vastasi Ben-Hur.
Malluk jatkoi:
"Sinun värisi on valkoinen, Messalan purppura ja kulta. Värit ovat jo tunnetut. Pojat juoksentelevat jo kadulla valkonauhoilla koristettuina, ja huomenna joka juutalainen ja arabialainen koko kaupungissa käyttää niitä. Sirkuksessa saat nähdä, että valkoinen väri oikein kauniisti kilpailee punaisen kanssa."
"Ehkä yläparvekkeilla, mutta ei kunniaportin seuduilla."
"Ei, siellä kyllä punainen ja kulta vallitsevat. Mutta jos me voitamme" – Malluk nauroi hyvillään – "jos me voitamme, miten ne ylimykset silloin vapisevat. He kun halveksivat kaikkea, joka ei ole roomalaista, niin he sen mukaan tietysti panevat vetoon kaksi, kolme ja viisi yhtä vastaan Messalan puolesta, koska hän on roomalainen." Ja hiljemmalla äänellä puhui hän edelleen: "Juutalaisen, joka tahtoo olla jossakin arvossa temppelissä, ei sovi panna rahojansa sellaiseen vaaraan, mutta, meidän kesken sanoen, olen minä kuitenkin toimittanut konsulin istuimen taakse yhden ystävän, joka saa hyväksyä vetoja kolme, viisi tai kymmenenkin yhtä vastaan – menköön hullutus kuinka pitkälle tahansa. Olen sitä varten antanut hänelle 6,000 siklin nosto-osoituksen."
"Ei, Malluk", sanoi Ben-Hur, "roomalainen panee vetoa ainoastaan roomalaisella rahalla. Etsi jo tänä iltana ystäväsi ja anna hänelle sestertioita niin paljo kuin tahdot, ja, Malluk, neuvo häntä panemaan vetoa Messalan ja hänen ystäviensä kanssa – Ilderimin ja Messalan nelivaljakot vastakkain."
Malluk mietti hetkisen.
"Se kääntäisi suurimman huomion teidän kilpailuunne."
"Sitä minä juuri toivonkin, Malluk."
"Kyllä ymmärrän."
"Niin, Malluk, jos tahdot palvella minua parhaan kykysi mukaan, niin toimita, että yleisön silmät kiintyvät meidän kilpailuumme, Messalan ja minun."
Malluk vastasi kiireesti: "Kyllä toimitan. Minä tarjoan erinomaisia vetoja; jos niihin vastataan, sitä parempi!"
Malluk katsoi tutkivasti Ben-Huriin.
"Miksikä en ottaisi korvausta ryöstetystä omaisuudestani?" sanoi Ben-Hur paremmin vain itsekseen. "Toista tilaisuutta ehkä ei tule. Nyt minä ehkä voin hävittää hänen omaisuutensa samalla kertaa kuin hänen ylpeytensäkin. Isämme Jakob ei voi pahastua siitä."
Hänen kauniit kasvonsa muuttuivat päättäväisen näköisiksi ja tekivät hänen seuraavat sanansa hyvin ponteviksi:
"Niin, siten sen pitää käydä! Kuulehan, Malluk! Älä säästä sestertioita! Enennä ne talenteiksi, jos kukaan uskaltaa niin suurista summista. Pane viisi, kymmenen, kaksikymmentä talenttia, pane vaikka viisikymmentäkin, jos veto on itseään Messalaa vastaan."
"Nehän ovat summattomia rahoja", arveli Malluk. "Silloin minun täytyy antaa heille vakuutta."
"Niin pitääkin. Mene Simonideen luoksi ja sano hänelle, että minä tahdon saada asiani hyvin järjestetyksi. Sano hänelle, että minun sydämmeni halajaa viholliseni häviötä, ja tilaisuus on niin lupaava, että minä uskallan panna rahani tarjolle. Meidän puolellamme on isäimme Jumala! Mene, hyvä Malluk, äläkä päästä tilaisuutta käsistäsi livahtamaan."
Malluk tervehti ystävällisesti ja ratsasti tyytyväisenä pois, mutta palasi heti takaisin.
"Anna anteeksi"', hän sanoi Ben-Hurille, "onpa minulta unohtunut yksi asia. En itse päässyt kyllin lähelle Messalan vaunuja, mutta minä annoin toisen henkilön mitata ne, ja hänen ilmoituksensa mukaan on Messalan vaunujen akseli kämmenen leveyttä korkeammalla maasta kuin sinun."
"Kämmenen leveyttä, niinkö paljon!" iloitsi Ben-Hur, ja kumartuen Mallukin puoleen hän vielä sanoi: "Niin totta kuin olet Juudan poika ja uskollinen heimokunnallesi, hanki itsellesi paikka parvekkeelle, riemuportin päälle, lähelle pylvästen päällistä parveketta. Ota tarkkaan vaaria, kun käännämme siinä, mutta hyvin tarkkaan, sillä minullapa yleensä on paremmat edut; siinä minä… Taikka, Malluk, olkoon se ennemmin sanomatta. Laita vain itsesi sinne ja katso hyvin tarkkaan!"
Juuri silloin pääsi Ilderimiltä ihmettelyn huudahdus:
"Haa, Jumalan kunnian kautta, mitä tämä merkitsee?"
Hän lähestyi Ben-Huria ja osoitti ohjelmaa.
"Lue", sanoi Ben-Hur.
"En, lue itse!"
Ben-Hur otti paperin, jonka alle maakunnan prefekti oli kilpailujen järjestäjänä kirjoittanut nimensä ja joka vastasi meidän ohjelmiamme, koska siinä lueteltiin juhlatilaisuuden eri huvittelut. Ensinnä ilmoitettiin yleisölle, että loistava juhlasaatto oli pidettävä; sen jälkeen tavalliset kunnianosoitukset Komus-jumalalle, ja sitte kilpailut: kilpajuoksu, hyppy, painiskelu ja nyrkkitaistelu, kaikki siinä järjestyksessä, kuin ohjelmaan oli merkitty. Kilpailijain nimet, kansallisuus ja koulut, joissa he olivat taitonsa oppineet, kilpailut, joissa he olivat olleet osallisina, heidän saamansa voitot ja nyt saatavana olevat voitot, kaikki oli tarkkaan lueteltu. Viimemainitut tiedonannot olivat korukirjaimilla, josta näkyi, että se aika jo oli ohitse, jolloin voittaja tyytyi yksinkertaiseen laakeriseppeleesen, pitäen kunniaa arvokkaampana kuin rikkautta ja voitonhimoa.
Nämä osat ohjelmasta Ben-Hur vain pikaisesti katsasti lävitse. Mutta kilpa-ajo-osaston hän luki hitaasti. Se alkoi vakuutuksella, että sankarillisen kilpailun rakastajille tässä oli tarjona sellainen kilpailu, kuin Orestes olisi laittanut, ennen ihan näkemätön Antiokiassa. Kaupunki toimitti tämän juhlan konsulin kunniaksi. Sata tuhatta sestertiota ja laakeriseppele olivat voitot. Sitte oli tarkempia tietoja. Kilpailijoita oli kuusi, kaikki nelivaljakoita, ja jotta olisi enempi katselemista, kaikki esiytyivät yht'aikaa. Sitte kerrottiin joka nelivaljakosta erittäin:
1) Korintolaisen Lysippon valjakko: Kaksi hiirakkoa, rautio ja musta. Ne olivat edellisenä vuonna voittaneet Aleksandrian kilpa-ajoissa. Ajaja Lysippos. Väri keltainen.
2) Roomalaisen Messalan: Kaksi päistärikköä ja kaksi mustaa. Voittaneet edellisenä vuonna suuressa sirkuksessa. Ajaja Messala. Väri punainen ja kulta.
3) Atenalaisen Kleanteen: Kolme hiirakkoa, yksi rautio. Voittaneet Istmon leikeissä edellisenä vuonna. Ajaja Kleantes. Väri vihreä.
4) Byzantionilaisen Dikaion: Kaksi mustaa, yksi hiirakko, yksi rautio. Voittaneet Byzantionissa tänä vuonna. Ajaja Dikaios. Väri musta.
5) Sidonilaisen Admeton: Neljä hiirakkoa. Kolme kertaa voittaneet Caesareassa. Ajaja Admetos. Väri sininen.
6) Aavikoiden sheikin Ilderimin: Neljä rautiota; ensikertalaiset. Ajaja Ben-Hur, juutalainen. Väri valkoinen.
Ajaja Ben-Hur, juutalainen!
Miksi se nimi Arriuksen sijasta?
Ben-Hur katsoi Ilderimiä silmiin. Nyt hän ymmärsi hänen huudahduksensa.Molemmat tulivat itsekseen samaan päätökseen.
Siinä oli ilmeisesti Messala ollut vehkeilemässä.
XI LUKU
Vedot
Heti, kun ilta vaipui Antiokian ylitse, levisi Omfalosta eli kaupungin keskuksesta ihmisvirta joka taholle, mutta varsinkin alas Nymfaeumiin päin pitkin Herodeen pylvästöä. Melkein kaikista kansakunnista oli siinä ihmisiä. Se ei ollut mitään erityistä, jota olisi näkynyt vain Antiokiassa; pikemmin näytti roomalaisen maailmanvallan tehtävänä olevan välittää kansojen yhteen sulamista ja muukalaisten tutustumista toisiinsa. Tosiaan läksikin kokonaisia kansoja asuinpaikoiltansa ja matkusti mielin määrin toisiin seutuihin, vieden kanssaan tapansa, pukunsa, puheensa ja jumalansa, pysähtyivät, missä heistä näytti sopivimmalta, rupesivat harjoittamaan eri elinkeinoja, rakensivat kartanoita ja alttareja ja pysyivät sellaisina kuin ennen kotimaassaan.
Yksi omituisuus oli kuitenkin tänä iltana nähtävänä. Melkein jok'ainoa käytti jonkun kuulutetun kilpa-ajajan väriä joko vyönä, nauhana tai höyhentöyhtönä. Olipa se minkä muotoinen hyvänsä, osoitti se aina, mihin puolueesen kukin kuului. Niinpä esimerkiksi vihreästä väristä tunnettiin atenalaisen Kleanteen ystävä, mustasta byzantionilaisen. Se oli vanha tapa, ehkäpä jo Oresteen ajoista, tapa, jota ansaitsisi tutkia kuin jotain muutakin historiallista merkillisyyttä ja joka osoitti, mihin naurettaviin liiallisuuksiin ihmiskunta hulluudessaan eksyi.
Jos tarkkaan katseli tätä ihmisvirtaa, niin tuli pian vakuutetuksi, että kolme väriä oli enimmäkseen vallalla: vihreä, valkoinen sekä kullan ja punaisen kirjava.
Mutta me siirrymme nyt kadulta saaripalatsiin.
Viisi lamppukruunua oli äsken sytytetty. Seura, jonka siellä tapaamme, on melkein sama, kuin edellä olemme kuvailleet. Sohvalla on tänäänkin makaajia ja vaatteita, ja pöydiltä kuuluu kuutionoppain rapinaa. Mutta suurin osa miehistä on joutilaina. Muutamat astuskelevat haukotellen edes takaisin taikka pysähtyvät ohi mennen lausumaan jotakin, joka ei merkitse mitään. Eiköhän huomenna toki liene kaunis ilma? Ovatko kilpailujen valmistukset kaikki tehdyt? Ovatko Antiokian sirkuksen säännöt toisenlaiset kuin Rooman? Totta puhuaksemme, tämä nuoriso on ikävissään. Heidän päätyönsä on tehtynä. Jos voisimme katsahtaa heidän muistitauluihinsa, niin näkisimmepä, että ne ovat täpö täynnä vetoja kaikista kilpailijoista: juoksijoista, painiskelijoista, nyrkkitaistelijoista, vaan ei kilpa-ajajista.
Mistä se välinpitämättömyys?
Siitä se tuli, hyvä lukija, että kukaan ei tahtonut edes ropoakaan uskaltaa Messalaa vastaan.
Salissa käytetään ainoastaan hänen väriänsä. Ei kukaan ajattele edes tappion mahdollisuuttakaan hänelle. Eikö hän ollut paraiten harjautunut? Eikö hän ollut saanut taitoansa roomalaiselta mestarilta? Eivätkö hänen hevosensa olleet voittaneet Rooman sirkuksessa? Ja sitä paitsi, olihan hän roomalainen!
Messala itse istuu levollisena sohvan nurkassa. Hänen ympärillään näemme hänen ihailijoitaan sekä istumassa että seisomassa, ja kaikki he ihan ovat hukuttaa hänet kyselemistulvaan. Tietysti on heidän mielestään olemassa vain yksi puheen aine.
Drusus ja Caecilius astuvat juuri sisään.
"Ah!" huudahtaa nuori ruhtinas, heittäytyen sohvalle Messalan jaloksiin, "ah, Bakkus avita, olenpa ihan väsyksissä!"
"Mistä sinä tulet?" kysyi Messala.
"Kadulta – minä olen ollut kaikkialla, Omfalossa ja joka taholla, jumalat tiennevät, miten kaukana. Ihmisvirtoja loppumatta, en koskaan ole kävellyt niin paljoa pitkin katuja! Sanotaan koko maailman tulevan huomenna sirkukseen."
Messala purskahti ylenkatseellisesti nauramaan. "Ne hupsut! He eivät ole koskaan nähneet keisarin toimittamia sirkus-kilpailuja. Mutta, Drusus, mitä sinä näit?"
"En mitään."
"O—ah! Etkö muista?" sanoi Caecilius.
"Mitä sitte?" kysyi Drusus.
"Valkoisten kulkuetta."
"Totta tosiaan!" huudahti Drusus, nousten kyynäspäilleen. "Me tapasimme valkonauhaisen joukon, ja niillä oli lippukin. Mutta – ha ha ha!"
Hän veltosti putosi takaisin makaamaan.
"Julma Drusus, miksi et kerro?" pyysi Messala.
"Roskaa aavikolta, Messala, suolensyöjiä Jakobin temppelistäJerusalemista. Mitä minulla olisi ollut tekemistä heidän kanssansa?"
"Ei", sanoi Caecilius, "Drusus pelkäsi joutuvansa pilkaksi, mutta minä en, Messala!"
"No, puhu sitte!"
"Me pysäytimme joukon ja…"
"Tarjosimme vetoa", sanoi Drusus, katuen, että oli antanut toiselle puheen vuoroa, ja ryhtyen itse jälleen kertomaan. "Ha ha ha! yksi niistä, jolla ei ollut niin paljoa nahkaa kasvoissa, että se olisi riittänyt onkimadonkaan kääreeksi, tuli esiin ja – ha ha ha! – suostui! Minä tempasin muistitauluni. Kuka on teidän miehenne? kysyin minä. Juutalainen Ben-Hur, vastasi hän. Minä kysyin: Millä tavalla panemme vedon ja paljostako? Hän vastasi: Yhdestä – yhdestä —! Anna anteeksi, Messala. Jupiterin leimauksen kautta, minä en saa jatketuksi naurulta! Ha ha ha!"
Kuuntelijat kumartuivat eteen päin, ett'ei tavukaan jäisi kuulematta.Messala katsahti Caeciliukseen.
"Yhdestä siklistä", tämä jatkoi.
"Yhdestä siklistä, yhdestä siklistä"
Pilkkanaurun hohotus seurasi noita sanoja.
"Ja mitä sinä teit, Drusus?" kysyi Messala.
Salin ovelta kuului silloin huudahdus ja sai aikaan hyökkäyksen sinne päin. Kun melu jatkui ja vahveni, riensi Caeciliuskin sinne, viivyttyään kuitenkin niin kauan, että ehti selittää: "jalo Drusus suostui vetoon ja…"
"Valkoinen! valkoinen!"
"Tulkoon vain!"
"Tänne päin, tänne päin!"
Sellaisia huutoja kaikui salissa, sotkien kaiken keskustelun. Nopan heittäjät jättivät pöytänsä, makaajat heräsivät, hieroivat silmiään, sieppasivat esiin muistitaulunsa ja riensivät ovelle päin.
"Minä suostun…"
"Ja minä…"
"Minä…"
Henkilö, jota niin lämpimästi otettiin vastaan, oli se kunnianarvoinen juutalainen, joka oli ollut Ben-Hurin matkakumppanina Kyprosta Antiokiaan tullessa. Hän astui sisään vakavana ja levollisena ja miesjoukkoa tarkastellen. Hänen pukunsa oli pilkuttoman puhdas valkoinen ja samoin turbaaninsa. Kumarrellen ja kohteliaasti hymyillen tuosta vastaanotosta hän hitaasti astui keskipöydän luo. Sinne päästyään hän kääri pukunsa ylhäisten tavalla laskoksiin ympärillensä, asettui istumaan ja viittasi kädellään. Sormesta välähtelevä kalliskivi melkoisesti auttoi häntä saamaan sanansa kuulluksi.
"Roomalaiset – sangen jalot roomalaiset, minä tervehdin teitä", hän sanoi.
"Hiljaa, Jupiter avita! Kuka hän on?" kysyi Drusus.
"Israelilainen koira! Sanballat hänen on nimensä, ja hän on muonantoimittaja sotaväelle ja suunnattoman rikas, ja siksi hän on tullut sellaisesta muonan toimittelusta, jota ei olekaan toimittanut, vaikka maksut kyllä saa. Kuitenkin hän virittelee pauloja, hienompia kuin hämähäkin langat. Tule, Venuksen vyön kautta me hänet kytkemme!"
Messala näin puhuessaan nousi ja yhtyi Drusuksen kanssa miesjoukkoon, joka tungeskeli juutalaisen ympärillä. Sanballat otti muistitaulun käteensä ja sanoi levollisesti:
"Kadulla kuulin, että täällä palatsissa ollaan ikävissään, kun kukaan ei uskalla panna vetoa Messalaa vastaan. Jumalain täytyy saada uhreja, kuten tiedätte, ja sen tähden olen täällä. Minun värini kyllä näette; ryhtykäämme siis asiaan. Minkä verran te tarjoatte?"
Hänen rohkeutensa näytti tekevän kuulijat mykiksi.
"Mutta pian", hän sanoi, "minun pitää joutua konsulin puheille."
Kehoitus vaikutti.
"Kaksi yhtä vastaan!" huusi kymmenkunta ääntä.
"Mitä?" ihmetteli muonan hankkija. "Kaksi vain yhtä vastaan, ja teidän miehenne on kuitenkin roomalainen!"
"No, olkoon sitte kolme!"
"Kolme, sanotte – kolmeko vain – ja minun mieheni on ainoastaan juutalaiskoira! Tarjotkaa edes neljä."
"No, neljä sitte", virkkoi nuorukainen, äsken lasten luvusta päässyt, jota tuo iva ärsytti.
"Antakaa minulle viisi – Rooman kunniaksi – viisi!"
"Olkoon menneeksi: viisi yhtä vastaan!" kuului ääni.
Hyväksymishuuto kajahti, yleinen liike syntyi ja Messala astui esiin.
"No niin, olkoon menneeksi viisi", hän sanoi.
Sanballat hymyili ja varustautui kirjoittamaan.
"Jos keisari huomenna kuolee, eipä toki Rooma jää ihan hukkaan. On edes yksi, joka rohkenee nousta hänen istuimellensa. Anna minulle kuusi."
"Menköön", kuului Messalan vastaus.
Vielä kovempi hyväksymishuuto kajahti.
"Siis kuusi", jatkoi Messala. "Kuusi yhtä vastaan, siinä on roomalaisen ja juutalaisen erotus. Ja koska nyt olemme saaneet tämän selville, sinä sianlihan vapahtaja, jatkakaamme. Mistä summasta? mutta pian! Konsuli muuten saattaisi haetuttaa sinua ja riistäisi meiltä hyvän huvin."
Sanballat kärsi tyynesti pilkan iskut, kirjoitti ja antoi taulunMessalalle.
"Lue, lue!" vaativat kaikki.
Messala luki:
"Mem.
Kilpa-ajot. Messala, Roomasta, vedossa Sanballatia, samoin Roomasta, vastaan väittää voittavansa juutalaisen Ben-Hurin. Vetosumma: 20 talenttia. Voittosumma kuusi yhtä vastaan.
Todistajat: Sanballat."
Hiiskumaton äänettömyys vallitsi salissa. Jokainen näytti kivettyneen siihen asentoonsa, jossa oli kuunnellut vedon lukemista. Messala katsoa tuijotti muistitauluun ja kaikki muut katsoa tuijottivat häneen. Hän huomasi sen ja pikimmiten punnitsi asemaansa. Ihan äsken oli hän itse seisonut samassa paikassa, isotellen ja kerskaten maanmiestensä edessä. He sen kyllä vielä muistivat. Joll'ei hän kirjoittanut alle, oli hänen sankarimaineensa mennyt. Eikä hän kuitenkaan voinut kirjoittaa, sillä hänellä ei ollut omaisuutta sataa talenttia, eipä edes viidettäkään osaa siitä. Hänen päätänsä pyörrytti; hän seisoi siinä kasvot kalpeina, saamatta sanaakaan suustansa. Viimein hän luuli keksineensä keinon.
"Kuulepas, juutalainen", hän sanoi, "näytäs, missä sinulla on ne 20 talenttia."
Sanballatin uhoitteleva hymy yhä kasvoi. "Tässä", hän sanoi, ojentaenMessalalle paperin.
"Lue, lue!" huudettiin joka taholta.
Messala luki uudestaan.
"Tämän omistaja, Sanballat Roomasta, saa minun luonani tällä osoituksella nostaa viisikymmentä talenttia keisarillista rahaa.
Simonides."
"Viisikymmentä talenttia; Viisikymmentä talenttia!" kaikui ihmettely joka taholta.
Nyt riensi Drusus Messalalle avuksi. "Herkules avita!" hän huusi, "tuo paperi valehtelee ja juutalainen on valehtelija. Kelläpä muulla kuin keisarilla olisi nostettavana viisikymmentä talenttia? Toimittakaa pois tuo hävytön!"
Tämä huuto kuului vihaiselta, ja moni muu vihainen ääni kannatti sitä, mutta Sanballat istui paikallaan ja hänen hymynsä muuttui yhä uhoittelevammaksi, mitä kauemmin hänen annettiin odottaa. Viimein Messala sanoi:
"Hiljaa! Mies miestä vastaan, te maanmieheni, vanhan roomalaisnimemme kunnioituksesta."
Se soveliaasen aikaan lausuttu kehoitus tuotti hänelle takaisin vaikutusvaltansa.
"Sinä ympärileikattu koira!" jatkoi hän Sanballatille, "enkö minä luvannut sinulle kuutta sinun yhtäsi vastaan, vai mitä?"
"Niin lupasit", vastasi juutalainen levollisesti.
"No niin, mutta anna minun määrätä summa."
"Älä vain tee sitä mitättömän pieneksi", vastasi Sanballat.
"Kirjoita sitte kahdenkymmenen sijaan viisi."
"Onko sinulla sen vertaa?"
"Jumalain äidin kautta, minä näytän sinulle todistuksen."
"Älä huoli, kyllä niin jalon roomalaisen sanakin riittää. Tee vain summa tasaiseksi, sano kuusi, niin minä kirjoitan."
"No, olkoon menneeksi sitte."
He vaihtoivat sitoumuksia. Sanballat heti nousi ylös ja katseli ympärilleen, entisen hymyn sijasta iva huulilla. Hän kyllä tiesi paremmin kuin kukaan, kenen kanssa hän nyt oli tekemisissä.
"Roomalaiset", hän sanoi, "minä ehdotan toista vetoa, jos uskallatte siihen tarttua! Viisi talenttia viittä talenttia vastaan, että valkoinen voittaa. Tarjoan sen teille yhteisesti."
Hämmästys tuli vielä suuremmaksi.
"Mitä!" lausui hän kovemmalla äänellä, "pitääkö huomenna kerrottaman, että israelilainen koira tunkeutui palatsin saliin, joka oli täynnä roomalaisia ylimyksiä, keisarien jälkeläisiä, ja tarjosi viittä talenttia viittä vastaan, eikä kukaan heistä uskaltanut suostua vetoon?"
Iva oli sietämätön. "Olkoon menneeksi, hävytön!" sanoi Drusus, "kirjoita tarjous ja jätä pöydälle. Huomenna, jos huomaamme sinun rahasi riittävän hurjaan onnenkoetukseen, niin minä Drusus lupaan ottaa tarjouksesi vastaan."
Sanballat kirjoitti uudestaan ja sanoi levollisesti kuten ennenkin:
"Minä jätän tässä vedon sinun käsiisi. Kun se on allekirjoitettu, lähetä se minulle ennen kilpa-ajojen alkua. Minä olen istuva konsulin kanssa kunniaportin päällä. Rauha olkoon sinulle ja teille kaikille muille!"
Hän kumarsi ja läksi, pitämättä lukua pilkkanaurusta, joka seurasi häntä ulos ovesta saakka.
Jo samana iltana levisi sanoma tästä merkillisestä vedosta pitkin kaupungin katuja. Ben-Hurkin, joka oleskeli nelivaljakkonsa luona, sai tietää, että Messalan koko omaisuus oli uhattuna.