VIII LUKU
Luvattu kuningaskunta
Viimein Simonides katsahti ylös, ja se katse osoitti hänen olevan herrana talossa yhtä hyvin kuin ennenkin.
"Ester", hän sanoi levollisesti, "ilta on pitkälle kulunut. Ett'emme liiaksi väsyisi siihen, mitä meillä vielä on jälellä, niin tuota virvokkeita."
Tytär antoi merkin soittokellolla. Palvelija heti toi leipää ja viiniä sekä tarjosi niitä kullekin erittäin.
"Minun mielestäni, hyvä isäntä, emme kuitenkaan ole vielä aivan selvillä keskenämme", jatkoi Simonides. "Tästä päivästä alkaen meidän elämämme juoksevat yhdessä kuten joet, jotka ovat yhtyneet ja yhdistäneet vetensä. Minun luullakseni niiden juoksu tulee paremmaksi, jos kaikki vähäisetkin pilvet ensin saadaan haihtumaan taivaalta niiden kohdalta. Sinä tässä äskettäin läksit tästä huoneesta, luullen, ett'en minä hyväksynyt vaatimuksia, jotka nyt juuri olen tunnustanut laveimmassa määrässä, mutta niin ei ollut. Ester voi vakuuttaa, että minä kyllä tunsin sinut, ja Malluk todistaa, ett'en minä jättänyt sinua pulaan."
"Malluk!" huudahti Ben-Hur.
"Ken on vangittuna tuoliinsa kuten minä, hänellä täytyy olla paljo ja kauas ulottuvia käsiä, jos hän tahtoo toimia maailmassa, josta hän on niin julmasti eroteltu. Minulla on paljo niitä ja Malluk on paraimpia. Ja usein", hän jatkoi, kiitollisesti katsahtaen sheikkiin, "minä lainaan myöskin muilta tahoilta luotettavia ystäviä, kuten esim. Ilderimiltä anteliaalta, hyvältä ja urholliselta. Hän voi sanoa, olenko minä koskaan ollut tunnustamatta sinua tai unhottanut sinua."
Ben-Hur katsahti arabialaiseen.
"Hän se juuri, tämä hyvä Ilderim, kertoi sinulle minun historiani",Simonides jatkoi.
Ilderimin silmät loistivat, kun hän päätään nyykäyttämällä myönsi nämä lauseet tosiksi.
"Kuinka, hyvä isäntäni", puhui Simonides, "me tutkimatta ihmistä voisimme sanoa, minkä kaltainen hän on. Minä tunsin sinut, näin sinut ihan isäsi kuvaksi, mutta en tiennyt millainen ihminen sinä olit. On ihmisiä, joille rikkaus on vain kaunispukuinen kirous. Olitko sinä niitä? Minä lähetin Mallukin puolestani tutkimaan sitä, ja siinä toimessa hän oli minulla sekä korvina että silminä. Älä häntä moiti. Mitä hänellä oli kerrottavaa sinusta, oli kaikki hyvää."
"En suinkaan", vastasi Ben-Hur sydämmellisesti, "sinun hyvyydessäsi oli viisautta."
"Sanasi ovat minulle suloiset", sanoi kauppias liikutettuna, "hyvin mieluiset. Pelkoni että ehkä olet käsittänyt minua väärin on nyt poistunut. Nyt joet juoskoot, miten hyvänsä Jumala on määrännyt niiden suunnan."
Oltuaan hetkisen vaiti Simonides jälleen jatkoi puhetta:
"Totuus kehoittaa minua tekemään selityksiä. Kankuri kutoo, ja sukkulan juostessa edes takaisin kasvaa kangas ja kaava, ja kutoja sill'aikaa mietiskelee minkä mitäkin. Niin tämäkin rikkaus kasvoi minun käsissäni ja minä ihmettelin sitä kasvamista ja tein itselleni usein kysymyksiä paljonkin. Minä en voinut olla huomaamatta, että toinen voima, suurempi kuin minun omani, seurasi yrityksiä, joihin ryhdyin. Samum-tuulet, jotka turmelivat ja tuhosivat niin paljon muita aavikoilla, kulkivat minun karavaanieni ylitse, vahingoittamatta ketään. Myrskyt, jotka täyttivät merien rannat särkyneillä laivoilla, toivat vain sitä nopeammin minun laivani satamaan. Ihmeellisin kaikesta on kuitenkin, että minä, niin riippuvainen muista, kiinni naulattu yhteen paikkaan kuin kuollut kappale, en koskaan ole kärsinyt mitään tappiota kenenkään käskyläisteni kautta. Luonnon voimat pysähtyivät minua palvelemaan, ja kaikki minun palvelijani olivat tosi uskolliset."
"Se on tosiaankin varsin merkillistä", sanoi Ben-Hur.
"Niin minä sanoin ja pysyn vielä sanoissani. Viimein, hyvä isäntäni, tulin samaan päätökseen kuin sinä: se on Jumalan työ, ja samoin kuin sinä kysyin minäkin: mikähän lienee hänen tarkoituksensa? Järjellinen olento ei tee koskaan mitään ilman tarkoitusta; järki, niin ylevä kuin jumalan, ei ole koskaan toimessa aikomatta mitään. Vuosikausia olen punninnut tätä asiaa sydämmessäni, odotellen vastausta. Minä olin vakuutettu, että jos se oli Jumalan työ, hän jonakin itselleen otollisena päivänä ja omalla tavallaan ilmoittaa minulle tarkoituksensa, ja minä luulen, että hän onkin tehnyt niin."
Ben-Hur kuunteli niin tarkkaan, ett'ei uskaltanut hengittääkään.
"Monta vuotta sitte minä istuin omaisteni kanssa – äitisi, Ester, oli silloin seurassani Jerusalemin pohjoispuolella tien varrella lähellä kuningasten hautoja. Silloin matkusti ohitsemme kolme miestä suurilla, valkoisilla kameleilla, joiden vertaisia pyhässä kaupungissa ei oltu koskaan ennen nähty. Miehet olivat muukalaisia hyvin etäisistä maista. He pysähtyivät, ja yksi heistä kysyi: 'Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas?' Ja ikään kuin poistaakseen minun ihmettelyäni hän lisäsi: 'sillä me näimme hänen tähtensä idässä ja tulimme häntä kunnioittamaan.' Minä en ymmärtänyt hänen puheensa tarkoitusta, vaan seurasin miehiä Damaskon portille, ja kaikilta, joita he kohtasivat, jopa portin vartialtakin he kysyivät samaa, ja kuten minäkin kaikki ihmettelivät, mitä he tarkoittivat. Aikaa myöten se tapaus minulta unohtui, vaikka paljo puhuttiinkin, että he ennustivat Messiaan tuloa. Voi, mitä lapsia me olemmekin, myöskin viisaimmat meistä! Kun Jumala vaeltaa maan päällä, ovat hänen askeleensa usein vuosisatain päässä toisistaan. Olethan nähnyt Baltasarin?"
"Olen, ja myöskin kuullut hänen kertovan historiansa", Ben-Hur vastasi.
"Ihme, totinen ihme!" Simonides huudahti. "Kun hän kertoi minulle sen, tuntui minusta, kuin olisin kuullut niin kauan odotetun vastauksen. Jumalan aikomukset selvisivät minulle. Köyhä on kuningas oleva tullessaan, köyhä ja ilman ystäviä, ilman sotajoukkoa, linnoja ja kaupunkeja. Valtakunta on perustettava, Rooma vähitellen kukistettava. Katsos, isäntä, sinä olet paraissa nuoruutesi voimissa, sinä olet oppinut aseiden käyttöön, sinä melkein vaivut rikkauksien painosta; ota vaari sopivasta tilaisuudesta, jonka Herra on lähettänyt sinulle! Eikö hänen tarkoituksensa ole toteutuva sinun kauttasi? Voiko ihminen olla suurempaan kunniaan syntynyt."
Simonides oli puhunut oikein innokkaasti. "Entä valtakunta!" virkkoi Ben-Hur kiihkeästi, "Baltasar väittää, että siinä on oleva vain sieluja."
Simonides oli myöskin oikea juutalainen ylpeydeltään; sen tähden näkyi hiukan halveksivaa hymyä hänen huulillansa, kun hän vastasi:
"Baltasar on kokenut ihmeellisiä asioita, hyvä isäntäni, ja kun hän niistä puhuu, niin minä aivan mitään epäilemättä kumarrun hänen edessään. Mutta hän on Mizraimin poika, ei edes proselyyttikään. Tuskin vaan hänellä on mitään erityistä tietoa, jonka tähden meidän pitäisi taipua hänen mukaansa tässä asiassa, joka koskee Jumalan huolenpitoa meidän Israelistamme. Profeetat saivat tietonsa suoraan korkeudesta, niin kuin hänkin. Heitä oli monta, hän on yksin, ja Jehova pysyy samana, kuin hän on ijankaikkisuudesta asti ollut. Minun täytyy uskoa profeettoja. Ester, tuoppa tänne lakikirja."
Ja odottamatta hänen palaamistansa hän jatkoi:
"Onkohan koko kansan todistus hylättävä. Matkusta Tyrosta, joka on meren rannalla pohjoisessa, hamaan edomilaisten pääkaupunkiin etelän puolisille aavikoille asti, ja kysy keneltä tahansa, joka juutalaisten tavalla rukoilee tai almuja temppelissä jakaa tai on pääsiäislammasta syönyt, – eipä ainoakaan heistä myöntäisi että valtakunta, jonka tuleva kuningas on perustava meille liiton lapsille, olisi muuten kuin tästä maailmasta, samanlaatuinen, kuin isämme Davidin valtakunta ennen oli. Mistä he johtavat sen uskon? Kohta saamme nähdä."
Ester palasi nyt, tuoden muutamia paperitorvia, jotka olivat huolellisesti käärityt tummaväriseen liinavaatteesen ja kirjoitetut vanhanaikaisilla kultakirjaimilla.
"Pidä niitä, tyttäreni, ja anna minulle sikäli kuin pyydän", sanoi isä hellästi, kuten hän aina tytärtänsä puhutteli, ja jatkoi sitte todistustansa:
"Tulisi liian pitkäksi luetella sinulle, isäntäni, niiden pyhäin miesten nimiä, jotka esiintyivät profeettain jälkeen, ainoastaan hiukan vähempilahjaisina kuin he – ennustajia, jotka ovat kirjoitelleet, ja saarnaajia, jotka ovat opettaneet Babylonin vankeuden jälkeen; samoin niitä viisaita, jotka lainasivat valonsa Malakian, profeetoista viimeisen, lampusta, joiden kaikkein nimiä Hillel ja Shammai eivät koskaan väsyneet luettelemasta oppisaleissa. Tahdotko kuulla heidän mieltänsä tämän valtakunnan laadusta? Kuka on esimerkiksi herra Henokin kirjassa? Kukapa muu kuin se kuningas, josta puhumme? Valtaistuin on pystytetty hänelle. Hän polkee maata, ja muut kuninkaat kukistuvat istuimiltansa ja Israelin vitsa syöstään luolaan, joka leimuaa tulipatsaista. Niin sanoo myöskin psalmien laulaja: 'Katso kansani puoleen, o Herra, anna Israelille kuninkaan, Davidin pojan, nousta sinä aikana, kuin sinä tiedät, o Jumala, hallitsemaan Israelia, sinun lapsiasi… Ja hän saattaa pakanat ikeensä alle palvelemaan häntä… Ja hän on oleva vanhurskas kuningas, Jumalan opettama, … sillä hän on hallitseva maata suunsa sanalla ijankaikkisesti.' Ja viimeksi, vaikk'ei vähimmän arvoisena Esra, toinen Mooses – kuuntele häntä hänen yöllisissä näyissään ja kysy, kuka se ihmisääninen leijona on, joka sanoo kotkalle, – se on Roomalle —: 'sinä olet rakastanut valehtelijoita ja anastanut ahkerain kaupungit ja hajoittanut niiden muurit, vaikka he eivät sinulle mitään pahaa tehneet. Sen tähden, lähde pois täältä, että maa virkistyisi ja terveeksi tulisi, ja toivo siltä laupeutta ja oikeutta, joka sen tehnyt on.' Eikä kotkaa enää näkynyt. Totisesti nämä todistukset jo riittänevät. Mutta tie itse lähteelle on meille aina avoinna. Kääntykäämme kerran sinne päin! – Ester, anna meille viiniä ja sitte palaamme lakikirjaan."
"Uskotko profeetoita, herra?" hän kysyi juotuansa. "Tiedänhän minä sen, sillä niinhän koko sukusi on tehnyt. Anna minulle se kirja, Ester, jossa on Esaian ilmestykset."
Tytär avasi käärön, ja Simonides alkoi lukea: "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden, ja jotka kuoleman varjon maassa asuvat, niiden ylitse se kirkkaasti paistaa… Sillä lapsi syntyy meille, poika meille annetaan, jonka hartioilla herraus on… Hänen herraudellansa ja rauhalla ei pidä loppua oleman, Davidin valtaistuimelle ja hänen valtakunnallensa, että hän on valmistava sitä ja vahvistava tuomiolla ja vanhurskaudella hamasta nyt niin ijankaikkiseen." "Uskotko profeetoita, isäntäni? – Nyt, Ester, anna se Herran sana, joka tuli Mikalle."
Tytär antoi pyydetyn käärön.
"Ja sinä", alkoi Simonides lukea, "Betlehem Efrata, joka vähäinen olet Juudan tuhanten seassa, sinusta on minulle se tuleva, joka Israelissa on hallitsija oleva." "Se oli juuri se lapsi, jota Baltasar sai nähdä ja kunnioittaa luolassa. Uskotko profeetoita? – Ester, kuulkaamme, mitä Jeremias sanoo."
Hän jatkoi siitä:
"Katso, se aika tulee, sanoo Herra, että minä herätän Davidille vanhurskaan vesan, joka on kuninkaaksi tuleva ja on hyvin hallitseva ja toimittava oikeuden ja vanhurskauden maan päällä. Hänen aikanansa pitää Juudaata autettaman ja Israel on hyvässä turvassa asuva." "Kuninkaana hän on hallitseva; isäntäni, uskotko profeetoita? Ja nyt, Ester, anna tänne se käärö, jossa on sen Juudan pojan ennustukset, jossa ei mitään moitetta ole."
Ester antoi hänelle Danielin kirjan.
"Kuule!" hän sanoi, lukemaan ryhtyen: "Minä näin tässä näyssä yöllä, ja katso, yksi tuli taivaan pilvissä niin kuin ihmisen poika, ja hän tuli hamaan vanhaikäisen tykö ja hänet vietiin hänen eteensä. Ja hän antoi hänelle voiman, kunnian ja valtakunnan, ja kaikki kansat, sukukunnat ja kielet palvelivat häntä. Hänen valtakuntansa on ijankaikkinen valta, joka ei huku, eikä hänen valtakunnallansa ole loppua." "Uskotko profeetoita, isäntä?"
"Jo riittää, kyllä uskon", huudahti Ben-Hur.
"Entä sitte?" kysyi Simonides. "Jos kuningas tulee köyhänä, autatko sinä häntä rikkauksillasi?"
"Enkö auttaisi? Viimeiseen sikliini ja viimeiseen hengenvetooni asti!Mutta miksi puhumme, että hän on tuleva köyhänä?"
"Ester, anna minulle Herran sana Sakarialle", sanoi Simonides.
Ester antoi hänelle uuden käärön.
"Kuule, millä tavalla uusi kuningas on tuleva Jerusalemiin." Sitte hän luki: "Iloitse sinä, Sionin tytär suuresti, ja riemuitse sinä Jerusalemin tytär! Katso, sinun kuninkaas tulee sinulle vanhurskas ja auttaja, köyhä, ja ajaa aasilla ja aasintamman varsalla."
Ben-Hur katsoi pois päin.
"Mitä sinä katsot, isäntäni?"
"Minä katson Roomaa legionineen", hän vastasi kolkosti. "Minä olen elänyt niiden kanssa sotaleirissä ja tunnen ne."
"Sinä tulet kuninkaan legionain päälliköksi", vastasi Simonides, "ja saat valita väkesi miljoonista."
"Miljoonistako!" Ben-Hur ihmetteli.
Simonides istui hetkisen ajatuksissaan.
"Voimasta sinun ei tarvitse tulla levottomaksi", hän sitte sanoi.
Ben-Hur katsoi kysyvästi häneen.
"Sinä näit hengessä uuden kuninkaan tulon valtakuntaansa", vastasi Simonides. "Sinä näit hänen tulevan oikealta puolen ja keisarin loistavain legionain vasemmalta, ja sinä kysyit: mitä hän voi tehdä?"
"Juuri sellaiset olivat minun ajatukseni."
"Oi isäntäni, sinä et tiedä, miten vahva meidän Israelimme on. Sinä ajattelet sitä surevaksi ukoksi, joka itkien istuu Babylonin virtain vierellä. Mutta mene alas Jerusalemiin ensi pääsiäiselle ja asetu temppelin edustalle tai torille katsomaan, mitenkä tosiaan on. Herran lupaus isällemme Jakobille, kun hän läksi Padan-Aramista, oli laki, jonka alaisena meidän kansamme ei ole lakannut lisäytymästä, ei edes vankeuden aikanakaan. Se kasvoi silloinkin, kun egyptiläiset sitä rasittivat. Roomalainen sorto oli sille vain terveellisenä kasvatuksena. Nyt se tosiaan on yksi kansa. Eikä tämä yksistään, isäntäni! Arvataksesi Israelin eli toisin sanoen kuninkaan voimaa, ei sinun pidä pysähtymän yksistään luonnollisen lisäytymisen lakiin, vaan liitä siihen vielä toinen, – tarkoitan uskomme leviämistä aina tunnetun maailman rajoihin asti. Minä tiedän myöskin, että on tavatonta ajatella ja puhua Jerusalemista kuin koko Israelista, sillä se pyhä kaupunki on vain kuin yksi kivi temppelissä tai sydän ruumiissa. Käänny pois legionista, olkootpa ne kuinka monilukuiset hyvänsä, ja lue uskovaisjoukot, jotka kuuntelevat huutoa: majoihisi, Israel! Lue ne joukot, jotka ovat Persiassa, niiden jälkeläiset, jotka mieluisemmin jäivät sinne, kuin palasivat isäinsä maahan: lue ne veljet, jotka ovat Egyptin ja etäisen Afrikan kauppakaupungeissa; lue ne hebrealaiset, jotka siirtolaisina asuvat lännessä, Lodinumissa ja Espanjan merisatamissa; lue ne täys'veriset hebrealaiset ja proselyytit, joita on Kreikanmaalla, Arkipelagin saarilla, ylhäällä Pontossa ja täällä Antiokiassa, sekä ne tämän kaupungin asujamet, jotka kirottuina makaavat Rooman tahraisten muurien varjossa. Lue Herran palvelijat aavikkoteltoista tästä läheltämme ja ne, jotka asuvat aavikoilla Niilin tuolla puolen, Kaspianmeren seuduilla ja tuolla ylhäällä Gogin ja Magogin maissa. Valitse kaikki ne, jotka vuosittain lähettävät pyhään temppeliin lahjoja jumalanpalveluksensa todistukseksi, ja lue ne kaikki! Ja kun saat lukeneeksi kaikki, katso, isäntäni, katso sotakuntoisten miesten lukua, jotka sinua odottavat! Katso, siinä on valmis valtakunta sille, joka kerran on tuomitseva koko maata tuomiolla ja vanhurskaudella, Roomassa yhtä hyvin kuin Sionillakin. Siinä on vastaus kysymykseen: mitä Israel voi tehdä, sitä kuningas voi."
Kuvaus oli tehty innokkaasti. Ilderimiin se vaikutti kuin torven törähdys. "Oi, jospa minä saisin nuoruuteni takaisin!" hän huudahti ylös hypähtäen.
Ben-Hur istui tyynenä. Hän huomasi puheen olleen aiotun houkutukseksi hänelle, että uhraisi henkensä ja omaisuutensa sen salaperäisen olennon hyväksi, joka nähtävästi oli sekä Simonideella että egyptiläisellä suurten toiveiden keskuksena. Tämä ajatus, kuten tiedämme, ei ollutkaan hänelle uusi, vaan päin vastoin oli se jo monestikin ollut hänen mielessään: kerran silloin, kun hän kuunteli Mallukin puhetta Dafnen metsikössä; vielä selvemmin silloin, kun Baltasar koetti selittää hänelle, mitä se valtakunta tarkoitti; ja kolmannen kerran hänen astuskellessaan vanhassa palmumetsässä, jolloin se melkein kehittyi päätökseksi, vaikkapa ei ihan täydelliseksikään. Näissä tilaisuuksissa oli se tullut ja haihtunut vain ajatuksena, jota vahvemmat tai heikommat tunteet olivat tukeneet. Nyt ei niin. Mestarikäsi oli ryhtynyt asiaan ja tehnyt komean kartanon tuolle mitättömälle pohjalle, tehnyt siitä jo loistavan ja välkkyvän tuulentuvan, joka oli täynnä kaikenlaisia mahdollisuuksia ja pyhyyttä. Hänestä tuntui, kuin olisi tähän asti salassa ollut ovi äkisti auennut ja sieltä levinnyt hänen ympärilleen kirkasta valoa, antaen hänelle tilaisuuden panna toimeen tehtävän, joka oli tähän asti ollut vain unelmana, ja se tehtävä näkyi ulottuvan kauas tulevaisuuteen sekä olevan täynnä suosion osoituksia ja voiton palkinnoita, niin suloisia ja hänen kunnianhimoansa houkuttelevia. Hän nyt tarvitsi vain jotakin ulkoapäin tulevaa nyhjäystä vielä lisäksi.
"Myöntäkäämme todeksi kaikki, mitä sinä sanot, Simonides", sanoi Ben-Hur, "että kuningas tulee, että hänen valtakuntansa tulee ihanaksi kuin Salomon; myöntäkäämme, että minä olen valmis uhraamaan itseni ja kaikki, mitä minulla on, hänen ja hänen asiansa eteen; tunnustakaamme vaikka sekin, että minun elämäni tapaukset ja sinun hämmästyttävä rakkautesi ovat jossakin yhteydessä sen asian kanssa, – niin mitä sitte? Pitääkö meidän rakentaa sokeain tavalla? Pitääkö meidän odottaa, kunnes kuningas astuu esiin, kunnes hänet lähetetään meille? Sinulla on ikää ja kokemusta, siispä vastaa!"
Ja Simonides vastasi arvelematta:
"Ei meillä ole mitään valitsemisen varaa, ei mitään! Tämä kirje" – hän näytti Messalan kirjettä – "on merkkinä, että meidän täytyy toimia. Me emme ole kyllin voimakkaat kestämään Messalan ja Gratuksen yhteisiä vehkeitä; meillä ei ole mitään vaikutusvaltaa Roomassa eikä täällä niin suurta valtaa, kuin sitä varten tarvitsisimme. Jos vitkastelemme, niin he surmaavat meidät. Heidän säälinsä voit nähdä, jos vain katsahdat minun ruumiiseni."
Häntä vapisutti nuo kauheat muistot.
"Hyvä isäntäni", hän jatkoi jälleen toinnuttuaan, "minkä verran sinulla on voimaa, minä tarkoitan: tahdon voimaa?"
Ben-Hur ei käsittänyt hänen tarkoitustansa.
"Minä muistan varsin hyvin, miten kauniilta minusta maailma näytti silloin, kun olin nuori", alkoi Simonides selittää.
"Ja kuitenkin voit tehdä suuren uhrauksen."
"Niin, rakkaudesta."
"Eikö elämässä ole muita yhtä suuria vaikuttimia?"
Simonides pudisti päätänsä.
"Eikö kunnianhimokaan?"
"Kiihkoa vain, joka on kielletty Israelin pojilta."
"Entä kosto?"
Se kipuna sytytti. Simonideen silmät säkenöivät, kädet vapisivat, ja hän vastasi kiireesti:
"Juutalaisella on oikeus kostaa. Se on lain käsky."
"Kameli ja koirakin muistavat heille tehtyjä vääryyksiä", todistiIlderim.
Simonides taas jatkoi tämän huomautuksen jälkeen kehoittavaa selitystään.
"On yksi tehtävä, yksi tehtävä kuningasta varten, joka on suoritettava ennen hänen tuloansa. Meidän ei tarvitse epäillä, että Israel on määrätty tulemaan hänen oikeaksi kädeksensä, mutta paha kyllä se käsi on rauhallinen, ihan sota-asioita taitamaton. Näiden miljoonain joukossa ei ole harjoitettua sotajoukkoa, ei yhtään päällikköä. Heroodeen palkkasotureja en ota lukuun, sillä ne ovat täällä meitä sortamassa. Tämä taitamattomuuden tila on aivan roomalaisten mielen mukaan. Heidän hirmuvaltansa on kantanut hyviä hedelmiä hänen valtiotaitonsa kautta. Mutta nyt on tullut kumouksen aika, jolloin lammaspaimen pukee yllensä sotavarukset, tarttuu keihääsen ja miekkaan, se aika, jolloin rauhalliset laumat muuttuvat taisteleviksi leijoniksi. Mutta, poikani, jonkunhan täytyy päästä kuninkaan oikealle sivulle. Ja kukapa muu siihen pääsee, ell'ei se, joka hyvin tekee hänen tehtäviänsä?"
Ben-Hurin kasvot hehkuivat näistä tulevaisuustoiveista, mutta kuitenkin hän vielä väitti:
"Minä kyllä käsitän, että työtä on tehtävä, mutta puhu suoraan!Tekeminen ja tekemistapa ovat eri asiat."
Simonides maisteli viiniä, jota Ester hänelle tarjosi, ja vastasi sitte:
"Sheikki ja sinä tulette päälliköiksi, kumpikin eri tehtäviä varten. Minä jään tänne hoitamaan liikettä, kuten tähänkin asti, jott'ei päälähde kuiva. Sinä menet Jerusalemiin ja sieltä aavikoille ja luet Israelin sotakuntoiset miehet, jaat ne 10 ja 100 miehen joukkoihin, asetat päälliköitä, harjoitat heitä ja kokoot aseita salaisiin paikkoihin. Kaikkea sitä varten minä toimitan sinulle rahaa. Pereasta sinä sitte menet Galileaan, jostahan on vain yksi askel Jerusalemiin. Pereassa sinulla on takana suojanasi aavikko ja Ilderim likitienoilla. Hän vallitsee teitä, niin ett'ei mitään voi tapahtua sinun tietämättäsi. On hänestä sinulle hyötyä monella muullakin tavalla. Ennen kuin oikea aika on käsissä, ei kukaan saa vihiäkään tästä meidän sopimuksestamme. Minä olen jo ennen puhellut Ilderimin kanssa. Mitäs sinä sanot tästä?"
Ben-Hur katsahti sheikkiin.
"Niin on, kuin hän sanoo", vastasi arabialainen. "Minä olen antanut hänelle sanani, ja hän tyytyy siihen. Sinä saat minulta valan, joka sitoo minut, koko heimon ja kaiken omaisuuteni, mikä suinkin tarkoitukseen kelpaa."
Kaikki kolme, Simonides, Ilderim ja Ester, kiihkeästi odottivatBen-Hurin vastausta.
"Jokaisella", tämä vastasi, alussa suruisesti, "on täysi ilopikari, jonka hän ennemmin tai myöhemmin saa käteensä, maistaa ja juo sitä, kaikilla muilla, paitsi minulla. Minä käsitän, Simonides ja jalo sheikki, minä ymmärrän, mitä ehdotus tarkoittaa. Jos minä siihen yhdyn, jos astun sille elämän uralle jota osoitatte, silloin: hyvästi kaikki rauha ja kaikki toiveet, jotka olen siitä johtanut! Jos astun sisälle eteeni avatuista porteista, niin ne sulkeutuvat ainiaaksi eivätkä päästä enää takaisin niiden taa jäävään, rauhasta suloiseen elämään, sillä Rooma vartioitsee niitä. Minä kadotan lain suojeluksen, ja vaanijat rupeevat tähystelemään jälkiäni. Haudoissa kaupunkien tykönä ja etäisimpäin vuorten hirveissä rotkoissa minun täytyy syödä leipääni ja laskea pääni levolle."
Hänen puhettaan keskeytti huokaus. Kaikki katsahtivat Esteriin, joka kätki kasvojaan isänsä olkapäätä vasten.
"Minä en tullut ajatelleeksi sinua, Ester", sanoi Simonides hellästi, sillä hyvin liikutettu hän oli itsekin.
"Se on kyllä hyvä, Simonides", sanoi Ben-Hur. "Mies kantaa kovaa kohtaloaan paremmin, kun tietää, että häntä säälitään. Antakaahan minun puhua loppuun asti."
"Minä aioin sanoa", hän jatkoi, kun heidän huomionsa jälleen kääntyi häneen, "ett'ei minulla ole valitsemisen varaa, minun pitää ryhtyä siihen tehtävään, joka nyt on osoitettu minulle. Koska täällä odottaa häpeällinen kuolema, on paras heti ryhtyä koko työhön."
"Teemmekö kirjallisesti sopimuksemme?" kysyi Simonides kauppamiehen tapaansa.
"Minä luotan sanaasikin", vastasi Ben-Hur.
"Minä myös", vakuutti Ilderim.
Niin yksinkertaisesti tehtiin se liitto, joka kokonaan muutti Ben-Hurin elämän uran. Hän lausuikin heti:
"Niinpä se on sovittu!"
"Auttakoon meitä Abrahamin Jumala!" toivotti ja rukoili Simonides.
"Vielä yksi sana, hyvät ystävät", sanoi Ben-Hur sydän keveämpänä; "teidän luvallanne, minä tahtoisin toimia omin päin siihen asti, kun kilpailut päättyvät. Tuskin on luultavaa, että Messala voi tulla minulle vaaralliseksi, ennen kuin prokuraattori ehtii vastata. Siihen kuluu ainakin viikkokausi aikaa, kirjeen täältä lähettämisestä lukien. Hänen kohtaamisensa sirkuksessa on huvi, jonka tahdon mistä hinnasta hyvänsä saada."
Ilderim siihen mielellään suostui, ja Simonides, joka katseli asiaa liikemiehen silmillä sanoi: "Hyvä, sill'aikaapa minä ehdin tehdä sinulle hyvän palveluksen. Minä kuulin sinun mainitsevan, että Arriukselta on jäänyt sinulle perintöä. Maatilako se on?"
"Huvila Misenumin luona ja kartano Roomassa."
"Siinä tapauksessa minä neuvon sinua myömään ne ja panemaan rahat hyvään talteen. Anna minulle tarkemmat tiedot, niin minä teen valtakirjan ja heti lähetän sinne asiamiehen. Ainakin tällä kertaa me ehdimme ennen keisarillisia ryövärejä."
"Huomenna minä annan sinulle kaikki tarpeelliset tiedot."
"No niin, sittepä meillä ei ole tänä iltana enää mitään tekemistä", sanoi Simonides.
Ilderim kaiveli hyvillään partaansa ja sanoi: "Jopa se riittääkin yhden illan työksi."
"Toimita vielä kerran leipää ja viiniä, Ester! Sheikki Ilderim jää meidän iloksemme tänne huomiseen asti, jos hänelle soveltuu, ja sinä, isäntäni…"
"Tuotakoon hevoset!" sanoi Ben-Hur. "Minä palaan palmumetsään. Jos nyt lähden pois, niin viholliseni ei huomaa minua, ja" – hän katsahti Ilderimiin – "nelivaljakko iloitsee minun läsnäolostani."
Aamun koittaessa Ben-Hur ja Malluk laskeutuivat hevosten selästä maahanIlderimin teltan edessä.