Kujaa pitkin, jonka kahden puolen oli sfinksien ja kaksisiipisten leijonain kuvapatsaita, kannettiin Ne-ne-hofra kantotuolissa Oroiteen luo, joka istui varta vasten tehdyllä valtaistuimella palatsinsa kuvakoristeisessa ovisalissa. Hän nosti hänet ylös ja pyysi viereensä istumaan, sovitteli koristuksia hänen käsivarsiinsa, suuteli häntä, ja silloin Ne-ne-hofra oli kaikkein kuningatarten kuningatar.
Mutta tämä ei vielä riittänyt viisaalle Oroiteelle; hän tarvitsi rakkautta ja sellaista kuningatarta, joka olisi tuntenut itsensä onnelliseksi hänen rakkaudestaan. Sen tähden Oroites kanteli häntä käsillänsä ja näytteli hänelle kaikki maansa, kaupunkinsa, palatsinsa ja alammaisensa, sotaväkensä ja laivastonsa. Omin käsin hän talutti häntä aarreaittaansa ja sanoi: "Oi, Ne-ne-hofra, anna minulle vain yksikään rakkauden suutelo, niin katso, kaikki tämä on sinun!"
Ja luullen voivansa vast'edes tulla onnelliseksi, vaikk'ei silloin ollutkaan, hän suuteli Oroitesta yhden, kaksi, kolme kertaa – suuteli häntä kolme kertaa, vaikka olikin sadan ja kymmenen vuoden ikäinen.
Ensimmäisen vuoden Ne-ne-hofra oli sangen onnellinen, ja se kului nopeasti kuin siivillä; kolmantena vuotena hän tunsi itsensä onnettomaksi, ja se kului hitaasti kuin etanan matelu, ja silloin hän huomasi, että mitä hän oli luullut rakkaudeksi, olikin vain harhausta, jonka Oroiteen mahtavuus oli vaikuttanut. Hyväpä olisi ollut, jos sitä harhausta olisi kestänyt ainiaan. Ne-ne-hofran rohkeus haihtui; hän itki pitkät hetket, eivätkä hänen neitsyensä muistaneet yhtään päivää, jolloin hän olisi nauranut. Hänen poskiensa ruusuista oli jälellä ainoastaan tuhankarvainen kalpeus; hän kuihtui vähitellen, vaan varmasti. Muutamat sanoivat kostottarien kiusaavan häntä siitä, että hän oli ollut kova erästä kosijaansa kohtaan, ja toiset arvelivat häntä jonkun jumalan ahdistavan, joka kadehti Oroitesta. Olipa hänen kuihtumisensa syy mikä hyvänsä, ainakaan eivät velhojen loitsut voineet parantaa häntä, ja yhtä turhat olivat myöskin kaikki lääkärien määräykset. Ne-ne-hofra oli kuolemaan tuomittu.
Oroites valitsi hänelle holvin kuningatarten haudoista, kutsui taitavimmat kuvanveistäjät ja maalaajat Memfiisen ja käski heidän tehdä hautakappeli komeampi kuin kaikkein komein entisistä kuningas-vainajain suurista haudoista.
"Sanos minulle, kaunis kuningatar", pyysi kuningas, jonka sata kolmetoista vuotta eivät olleet vielä yhtään vähentäneet hänen rakkautensa hehkua, "kerro minulle, mikä tauti sinua kuihduttaa ihan minun silmäini edessä."
"Sinä et enää rakasta minua, jos minä sen ilmasen", sanoi kuningatar pelosta vavisten.
"Enkö rakasta sinua! Minä rakastan sinua vielä tulisemmasti. Minä vannon sen Amenteen haltiain ja Osiriin silmäin kautta! Puhu!" hän kiihotti innokkaasti kuin rakastaja ja mahtavasti kuin kuningas.
"No, kuule sitte, Ne-ne-hofra vastasi. Luolassa lähellä Essouania on erakko, vanhin ja pyhin lajiansa. Hänen nimensä on Menofa. Hän oli minun opettajani ja holhojani. Lähetä noutamaan häntä, Oroites, niin hän sanoo sinulle, mitä haluat tietää. Hän myöskin auttaa sinua löytämään lääkkeen minun surulleni."
Oroites nousi iloissaan ja mieleltään sata vuotta nuorempana kuin tullessaan oli.
V
"Puhu", sanoi Oroites Menofalle Memfin palatsissa.
Menofa vastasi: "Mahtavin kuninkaista, jos olisit nuori, minä en vastaisi, koska elämä vielä on arvokas minulle; vaan, niin kuin nyt on, minä vastaan, että kuningatar muiden kuolevaisten tavalla siten sovittaa vanhaa rikosta."
"Rikosta!" kuningas tiuskasi, vihastuen.
Menofa kumarsi.
"Niin, itseänsä vastaan."
"Minä en osaa selittää arvoituksia", kuningas sanoi.
"Mitä minä sanon, ei ole arvoitus, kuten saat kuulla. Ne-ne-hofra kasvoi minun silmäini alla ja puhui minulle kaikki elämänsä tapaukset, muun muassa senkin, että hän rakasti isänsä puutarhurin poikaa Barbekia."
Ihmeellistä kyllä, alkoi Oroiteen ankara muoto muuttua lempeämmäksi.
"Se rakkaus sydämmessään hän tuli sinun luoksesi, kuningas. Siitä rakkaudesta hän nyt kuolee."
"Missä se puutarhurin poika nykyään on?" kysyi Oroites.
"Essouanissa."
Kuningas meni ulos ja antoi kaksi käskyä. Toinen oli tämä: "Matkusta Essouaniin ja tuo tänne nuorukainen Barbek. Hänet löydät kuningattaren isän puutarhasta." Toinen oli tällainen: "Kokoo työväkeä, juhtia ja työkaluja ja tee minulle Kemmis-järveen saari, joka, vaikka kantaa temppeliä, palatsia ja puutarhaa kaikenlaisine hedelmäpuineen ja viiniköynnöksineen, kuitenkin uipi, minne tuulet sitä vievät. Minä tahdon, että työ on valmis ennen kuin kuun levy alkaa vähetä."
Sitte hän sanoi kuningattarelle:
"Ole huoletta! Minä tiedän kaikki ja lähetin noutamaan Barbekia."
Ne-ne-hofra suuteli hänen kättänsä.
"Sinä saat hänet itsellesi. Vuoden aikaan ei kukaan häiritse teidän rakkauttanne."
Kuningatar suuteli hänen jalkojansa. Kuningas nosti hänet ylös ja suuteli häntä suulle. Posket rupesivat uudestaan kukoistamaan, purppura palasi Ne-ne-hofran huulille ja ilo hänen sydämmeensä.
VI
Ne-ne-hofra ja Barbek ajelehtivat vuosikauden tuulien mukaan saaressansa Kemmis-järvellä, joka oli tullut yhdeksi maailman ihmeistä. Ei mikään rakkauden asunto ole ollut kauniimpi sitä. He asuivat siellä vuoden näkemättä ketään, eläen ainoastaan rakkautensa ajatuksessa. Vuoden kuluttua kuningatar suurella komeudella palasi Memfin palatsiin.
"No, kumpaako rakastat enemmän?" kuningas kysyi.
Hän suuteli häntä poskelle ja vastasi: "Ota minut takaisin, kuningas, minä olen parannut."
Oroites nauroi, vaikka olikin sadan ja neljäntoista vuoden ikäinen.
"Totta siis on, mitä Menofa sanoi, ha ha haa! rakkaustaudin lääke on rakkaus."
"Juuri niin", hän vastasi.
Äkisti kuninkaan käytös muuttui, ja hänen muotonsa tuli hirmuiseksi.
"Minä sitä en huomaa", hän sanoi.
Kuningatar peräytyi kauhistuen.
"Rikoksellinen vaimo!" kuningas jatkoi, "sinun rikoksesi Oroites-miestä vastaan on annettu anteeksi; mutta rikos Oroites-kuningasta vastaan on vielä rankasematta."
Kuningatar vaipui hänen jalkoihinsa.
"Vaiti!" kuningas käski. "Sinä olet kuollut."
Hän paukutti käsiään, ja sisään astui kauhistava joukko parakisteja eli palsamoitsijoita, kullakin kädessä työkalu, joka kuului hänen surulliseen taiteesensa.
Kuningas osoitti Ne-ne-hofraa. "Hän on kuollut. Tehkää tehtävänne hyvästi."
VII
Kaunis Ne-ne-hofra vietiin seitsemänkymmenenkahden päivän kuluttua jo vuotta ennen hänelle määrättyyn hautakammioon ja laskettiin edelläkäviänsä viereen, mutta mitään surusaattoa ei pidetty hänen kunniaksensa pyhän järven ympärillä.
* * * * *
Ben-Hur istui kertomuksen lopussa egyptiläistytön jalkain juuressa ajatuksiinsa vaipuneena ja kädellään hivellen tytön kättä, joka oli peräsimessä.
"Menofa oli väärässä", hän sanoi.
"Mitenkä niin?"
"Rakkaus elää rakastamalla."
"Sittepä ei ole mitään lääkettä sitä vastaan."
"On. Oroites löysi lääkkeen."
"Minkä sitte?"
"Kuoleman."
"Sinä olet tarkkaavainen kuulija, sinä Arriuksen poika."
Keskustelun ja satujen vaihdellessa kuluivat hetket kuin siivillä.Maalle noustessa Iras sanoi:
"Huomenna me lähdemme kaupunkiin."
"Aiotko olla katsomassa kilpailuja?"
"Aion."
"Minä lähetän sinulle omat värini", sanoi Ben-Hur, ja silloin he viimein erosivat.
IV LUKU
Kirjeen tuonti
Ilderim palasi seuraavana päivänä noin kolmannella hetkellä dowariin. Juuri hänen laskeutuessaan hevosen selästä maahan tuli mies, jonka hän tunsi oman heimokuntansa jäseneksi, hänen luokseen ja sanoi:
"Sheikki, minun tehtäväni on antaa tämä käärö sinulle ja pyytää sinun lukemaan se heti. Jos vastaus on tarpeen, olen minä valmis odottamaan käskyjäsi."
Ilderim katseli kääröä. Sinetti oli jo rikottu. Osoite kuului: "ValeriusGratukselle Caesareaan."
"Abaddon hänet periköön!" murisi sheikki huomattuaan, että kirje oli kirjoitettu latinaksi. Jos se olisi ollut kreikaksi tai arabiaksi, olisi hän osannut lukea sen; nyt hän sai selon ainoastaan kirjoittajan nimestä, joka oli piirretty komeilla roomalaisilla kirjaimilla, ja se nimi oli: Messala. Sheikin silmät säihkyivät tulta.
"Missä se nuori israelilainen on?" hän kysyi.
"Kedolla hevosten kanssa", vastasi palvelija.
Sheikki kääri papyruslehden jälleen päällykseensä, kätki käärön vyöhönsä ja nousi ratsunsa selkään. Juuri silloin ilmestyi siihen vieras, nähtävästi kaupungista tullut.
"Minä etsin sheikki Ilderimiä, anteliasta", sanoi äsken tullut, jonka saattoi kielestä ja puvusta arvata roomalaiseksi. Vaikk'ei Ilderim sitä kieltä osannut lukea, osasi hän sitä kuitenkin puhua. Hän vastasi arvokkaasti:
"Minä olen sheikki Ilderim."
Mies käänsi katseensa maahan, vaan lausui sitte, jälleen ylös katsoen, teeskennellyn vakavasti:
"Minä kuulin, että sinä tarvitsisit ajajaa kilpa-ajoihin."
Ilderimin huulet vetäytyivät pilkalliseen hymyyn.
"Sinä saatat poistua. Minulla jo on ajaja." Hän käänsi hevosen, ratsastaakseen pois, mutta mies sanoi hidastellen vielä:
"Sheikki, minä olen hevosten ihastelija, ja sinulla tiedetään olevan maailman kauneimmat."
Ukko vähän hyvittyi kiittelystä ja pysäytti ratsunsa, ikään kuin ollen jo antamaisillaan perään, mutta vastasi sitte, vähän mietittyään:
"Tänään minulla ei ole aikaa näyttää niitä, mutta tule joskus toiste.Minulla on nyt niin paljo puuhaa."
Hän ratsasti pois harjoituskedolle, ja vieras palasi hymyillen kaupunkiin. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa.
Ja joka päivä aina suuriin kilpailuihin asti tuli yksi, kaksi tai kolmekin henkilöä tarjoutumaan muka ajajiksi.
Sillä tavalla Messala piti silmällä Ben-Huria.
V LUKU
Ben-Hur lukee kirjeen
Sheikki odotteli, kunnes Ben-Hur lopetti aamupäiväharjoituksen. Hän oli hyvillään, sillä hän oli huomannut, että hevoset lopulla kiihdytettyinä täyteen vauhtiin juoksivat niin täsmällisesti, ett'ei yksikään ollut nopeampi eikä hitaampi toistansa. Nelivaljakko siis oli täydellisessä sopusoinnussa.
"Iltapäivällä saat takaisin Siriuksesi, sheikki", sanoi Ben-Hur, sivellen juoksijan kaulaa, "minä rupean käyttämään vaunuja."
"Joko nyt?" kysyi Ilderim.
"Jo, hevoset ovat järkeviä kuin ihmiset ja pitävät ponnistuksista. Tämä", hän sanoi, pudistaen nuorimman ohjaksia, "Aldebaran muistaakseni, on nopein. Minä kuvittelen, että hän juostessaan kilparataa ympäri pääsisi kolme pituuttansa muista edelle."
Ilderim kampaeli partaansa ja sanoi, silmät säteilevinä: "Aldebaran on nopein; kuka on hitain?"
"Tämä", osoitti Ben-Hur pudistamalla Antareen ohjia, "mutta kyllä hän voittaa, sillä, näetkös sheikki, hän voi juosta koko päivän ja auringon laskiessa hänen nopeutensa vasta on suurimmillaan."
"Oikeassa olet nytkin", sanoi Ilderim.
"Minä vain pelkään yhtä asiaa, sheikki."
Sheikin kasvoista heti myöskin kuvasti pelkoa.
"Voiton himoissaan roomalainen ei voi pitää kunniaansa tahrattomana. Heidän kujeensa kaikenlaisissa kilpailuissa ovat lukemattomat. Kilpa-ajoissa on heidän viekkautensa korkeimmillaan sekä hevosia että ajajaa kohtaan. Älä tästä päivästä lähtein anna kenenkään vieraan edes nähdäkään hevosia. Jos tahdot olla oikein varma, niin tee vieläkin enempi: anna vartioida heitä ase kädessä ja silmät auki. Silloin minä en ollenkaan pelkää, vaan olen varma voitosta."
Teltan ovella he laskeutuivat maahan.
"Mitä tahdot, kyllä täytetään. Jumalan kunnian kautta, ei kenenkään muun pidä päästä niihin koskemaan kuin niiden, joihin minä luotan! Jo ensi yöksi minä panen vartiat. Mutta kas tässä, Arrius!" Ilderim veti vyöstänsä kirjekäärön ja astuessaan sohvan luo avasi sen hitaasti. "Kas tässä, auta nyt minua latinallasi!" Hän antoi kirjeen hänelle. "Lue se kovaan ja tulkitse minulle isäisi kielelle. Latina on minun kauhuni."
Ben-Hur oli hyvällä mielellä ja alkoi lukea huolettomasti: "Messala Gratukselle!" Mutta siihen hän pysähtyi. Aavistus ajoi veren kasvoista pois sydämmeen. Ilderim huomasi hänen hämmästyksensä.
"No, minä odotan!"
Ben-Hur pyysi anteeksi ja alkoi uudestaan. Kirje oli toinen niistä, jotka Messala oli mässäyksen jälkeisenä aamuna lähettänyt Gratukselle. Kun lukija pääsi siihen kohtaan, jossa Messala auttoi Gratuksen muistoa, niin hänen äänensä vapisi ja hän pysähtyi kahdestikin, saadakseen aikaa rauhoittua. Suurella ponnistuksella hän jatkoi lukua edelleen: "Minä muistutan vielä, että sinä Hur-suvun jäseniä kohtaan" – Ben-Hur pysähtyi vielä kerran ja hengitti raskaasti – "ryhdyit sellaisiin toimiin, jotka meistä molemmista silloin näyttivät tehokkaimmilta pyrintömme perille pääsemiseksi; päätimme näet olla vaiti ja jättää heidät välttämättömän, vaan luonnollisen kuoleman omiksi."
Lukija ei päässyt pitemmälle. Paperi putosi häneltä käsistä ja hän kätki kasvonsa. "He ovat kuolleet!" hän nyyhkytti, "minä olen yksin maailmassa."
Sheikki kyllä huomasi nuorukaisen tuskan ja tunsi syvää sääliä, mutta pysyi kuitenkin näöltään levollisena. Hän nousi nyt ja sanoi: "Arriuksen poika! Minun asiani on pyytää sinulta anteeksi. Lue kirje itseksesi. Kun tunnet olevasi kyllin rauhoittunut, että voit ilmoittaa minulle kirjeen muun sisällyksen, niin lähetä sana, ja minä tulen takaisin."
Hän poistui, eikä hänen osanottonsa muiden suruun ollut koskaan ilmautunut jalommalla tavalla.
Ben-Hur heittäytyi sohvalle ja päästi tunteensa valloilleen. Toinnuttuaan jonkun verran hän muisti, ett'ei kirje ollutkaan vielä loppuun luettu. Hän otti sen maasta ja jatkoi lukua: "Muistathan, mitä käskit tehdä pahantekijän äidille ja sisarelle, ja jos minä nyt luonnollisen uteliaisuuden pakosta haluan tietää, ovatko he vielä elossa vaiko jo kuolleet…" Ben-Hur oudostui ja luki vielä kerran saman kohdan ja huudahti viimein ihmetellen: "Hän ei tiedä, ovatko he kuolleet! Ylistetty olkoon Herran nimi! vielä ei ole kaikki toivo loppunut!" Hän silmäili lauseen loppuun asti ja tunsi siitä niin vahvistuneensa, että voi lukea koko kirjeenkin loppuun.
"He eivät ole kuolleet", hän sanoi, "muuten hän kyllä sen tietäisi." Uusi ja tarkka kirjeen lukeminen vahvisti sitä hänen ajatustaan. Hän lähetti kutsumaan sheikkiä.
"Kun saavuin sinun vierasvaraiseen telttaasi, hyvä sheikki", hän sanoi levollisesti, vanhuksen käytyä istumaan ja heidän jäätyänsä kahden kesken, "en aikonut ilmaista sinulle enempää itsestäni kuin että minulla oli kylliksi taitoa ohjaamaan sinun hevosiasi. Minä en suostunut kertomaan sinulle historiaani. Mutta ne asianhaarat, jotka saattoivat tämän kirjeen minun käsiini, ovat niin merkilliset, että minä katson olevan parasta ilmoittaa sinulle kaikki. Sitä vahvistaa sekin, että meitä molempia uhkaa vihollinen, jota vastaan meidän täytyy yhdessä ponnistella. Minä luen kirjeen sinulle ja annan tarpeelliset selitykset. Sitte et suinkaan enää ihmettele minun liikutustani, vaan annat anteeksi, jos näytinkin heikolta tai lapselliselta."
Sheikki kuunteli häntä ääneti, kunnes hän luki tämän kohdan: "Minä näin juutalaisen eilen Dafnen metsikössä, ja joll'ei hän nyt ole siellä, oleskelee hän varmaankin jossain lähellä, joka tekee helpoksi minun pitää häntä silmällä. Jos sinä kysyisit, missä hän nyt on, luulen voivani ihan varmaan sanoa, että hän on vanhassa palmustossa…"
"Ah!" huudahti Ilderim äänellä, joka pikemmin ilmasi kummastusta kuin suuttumusta.
"Sheikki Ilderimin teltassa, joka kavaltaja ei voi kauan säilyä meidän mahtavalta kädeltämme", luki Ben-Hur edelleen.
"Minäkö kavaltaja?" huusi ukko niin vihastuneena, että parta vapisi, huulet vetäytyivät kokoon ja kaula- ja otsasuonet paisuivat, jotta melkein näyttivät halkeavan.
"Maltahan toki, sheikki", sanoi Ben-Hur anovasti viitaten, "sellainen on Messalan mielipide sinusta. Kuule nyt hänen uhkauksensa." Hän luki edelleen:
"Älä ihmettele, jos Maxentius ensi työkseen vie sen arabialaisen laivaan ja lähettää Roomaan."
"Roomaanko! Minäkö Roomaan, minä Ilderim, sheikki, jolla on 10,000 aseellista ratsumiestä!"
Hän hypähti ylös, kädet ojennettuina, sormet koukussa kuin pedon kynnet ja silmät loistavina kuin käärmeen.
"Hyvä Jumala! Ei, kaikkein jumalain nimessä, paitsi Rooman! Milloin tuo hävyttömyys loppuukaan? Minä olen vapaa mies ja minun kansani on vapaa! Pitääkö meidän kuolla orjina tai vielä pahemmin elää koirina, jotka matelevat herrainsa jalkain juureen? Täytyykö minun suudella kättä, joka lyö minua korvalle? Eikö se, joka on minun omani, enää olekaan minun? Pitääkö minun olla jokaiselle roomalaiselle kiitollinen siitä ilmasta, jota hengitän! Oo, jospa olisin uudestaan nuori, jospa voisin pudistaa päältäni kaksikymmentä, kymmenen tai edes viisikään vuotta!"
Hän kiristeli hampaitaan ja löi kätensä yhteen päänsä päälle. Sitte toisen tunteen vaikutuksesta hän meni loitommaksi Ben-Hurista, vaan palasi pian jälleen ja otti häntä kovasti kiinni olkapäistä.
"Jos minä olisin sinun sijassasi, Arriuksen poika, niin nuori, voimakas ja asekuntoinen, jos minulla olisi koston syytä yhtä paljo kuin sinulla, silloin … pois kaikki teeskenteleminen meidän väliltämme, minun ja sinun, Hurin poika, Hurin poika, minä sanon."
Veri oli vähällä pysähtyä Ben-Hurin suonissa. Hän katsahti kummastellen ja hämillään arabialaista silmiin, jotka säkenöiden loistivat häntä vastaan.
"Hurin poika, minä sanon, jos minä olisin sinun sijassasi ja jos minä kantaisin mielessäni muistoja ja vääryyksiä puoleksikaan niin suuria kuin sinä, niin minä en pysyisi, minä en voisi pysyä levollisena!" Sanat tuiskusivat lakkaamatta kuin vesisuihku ukon suusta. "Omiin kärsimyksiini minä lisäisin koko maailman kärsimät vääryydet ja antautuisin kokonaan kostotyöhön. Minä kulkisin maasta maahan ja kiihottaisin koko ihmiskunnan taisteluun. Joka vapaussotaan minä rientäisin. Joll'ei olisi parempaa tehtävää, minä lähtisin partilaistenkin luo. Joll'en ihmisistä saisi liittolaisia, niin minä, ha ha haa! niin minä kääntyisin susien puoleen, rakentaisin ystävyyttä leijonain ja tiikerien kanssa, toivoen voivani kiihottaa heitä tuota yhteistä vihollista vastaan. Minä käyttäisin mitä aseita hyvänsä. Että uhrini olisivat roomalaisia, se kylliksi riittäisi puolustamaan iloani heidän kuolemantuskistansa. Armoa minä en pyytäisi enkä antaisikaan. Tuleen ja miekan suuhun kaikki, mikä on roomalaista! Yöt minä rukoilisin jumalia, sekä hyviä että pahoja, lainaamaan minulle kauhujansa: myrskyä, kuumuutta, kuivuutta, kylmää ja kaikkia nimettömiä myrkkyjä, joita on ilmassa, kaikkia niitä tuhansia aiheita, joista ihmiset kuolevat maalla ja merellä! Minä en voisi nukkua, minä, minä…"
Hän jäi vaiti hengityksen puutteesta, läähättäen ja käsiään väännellen. Totta puhuaksemme, Ben-Hur oli vain huomannut tultasäihkyvät silmät, kimakan äänen ja raivoa, joka ei kyennyt säännölliseen puheesen.
Ensi kerran moneen vuoteen oli yksinäinen nuorukainen kuullut itseään puhuteltavan oikealla nimellään. Yksi ihminen ainakin tunsi siis hänet, yksi ainakin lausui sen julki, vaatimatta todistusta, että hänellä tosiaankin oli oikeus siihen nimeen, ja se yksi oli arabialainen, äsken tullut aavikoilta!
Miten hän oli saanut selon nimestä? Kirjeestäkö? Ei. Siinähän kerrottiin vain julmuuksia, joita hän ja hänen omaisensa olivat kärsineet, sekä historia hänen onnettomuudestaan, mutta siinä ei sanottu, että hän tosiaankin oli se uhri, jonka pelastus orjuudesta oli tuon sydämmettömän kertomuksen pääsisällys. Sen kohdan hän oli aikonut selittää sheikille, luettuansa kirjeen loppuun. Uudesta toivosta elpyneenä hän koetti pysyä levollisen näköisenä ja sanoi:
"Hyvä sheikki, miten tämä kirje joutui sinun käsiisi?"
"Minun väkeni, joka vartioitsee kaupunkien välisiä teitä, otti sen eräältä sanansaattajalta", vastasi Ilderim suoraan.
"Tiedetäänkö myöskin, että ne ovat sinun väkeäsi?"
"Ei, maailman silmissä he ovat rosvoja, joita minun velvollisuuteni olisi ottaa kiinni ja surmata."
"Sheikki, vielä kerran: sinä sanoit minua Hurin pojaksi. Se oli isäni nimi. Minä en luullut kenenkään koko maailmassa tuntevan itseäni. Mistä sinä sait sen tiedon?"
Ilderim vitkasteli, mutta viimein vastasi:
"Minä tunnen sinut, mutta en saa puhua muuta."
"Pakottaako kukaan sinua olemaan vaiti?"
Sheikki yritti poistumaan, mitään vastaamatta, mutta nähtyään Ben-Hurin suruisuuden pysähtyi vielä sanomaan:
"Älkäämme nyt enää tällä kertaa puhuko siitä asiasta. Minä aion mennä kaupunkiin. Palattuani ehkä voin puhua peittelemättä kanssasi. Anna nyt kirje minulle!"
Ilderim kääri papyruksen huolellisesti kokoon, pani sen päällykseensä ja oli taas kaikin puolin toimelias sheikki.
Hevostansa odotellessaan hän sanoi: "Tahtoisin kuulla sinun vastauksesi. Minä sanoin sinulle, mitä minä sinun sijassasi tekisin, mutta en ole vielä saanut vastausta."
"Minä kyllä aioin vastata ja nyt vastaankin, sheikki", sanoi Ben-Hur, ja sisällistä liikutusta voi huomata hänen kasvoistaan ja äänestään. "Minä teen kaikki, mitä sinä sanoit, ainakin niin paljon, kuin ihmisen on mahdollinen tehdä. Jo ammoin sitte pyhitin elämäni kostolle. Ei yhdelläkään minuutilla elämäni viitenä viime vuonna ole ollut muuta tarkoitusta. Minulla ei ollut mitään rauhaa; minä en huolinut nuorison tavallisista huvituksista. Rooman viettelykset eivät olleet luodut minua varten. Tuota maailmankaupunkia minä tarvitsin vain saadakseni koston ajatuksiini soveltuvan kasvatuksen. Minä käytin hyväkseni sen kuuluisimpia opettajia, en kaunopuheen enkä filosofian, sillä niihin minulla ei ollut aikaa, vaan niitä, jotka opettivat ruumiin harjoituksia ja kilpataisteluja. Minä yhdyin sirkuksen miekkailijain ja voittajain seuraan, ja ne tulivat minun opettajikseni. Harjoitusmestarit suuressa sotaleirissä ottivat minut oppilaakseen ja ylpeilivät minun hyvästä edistyksestäni. Minä olen sotamies, sheikki, mutta unelmieni pyrintö on ollut päästä sotapäälliköksi. Sitä varten minä tarjouduin lähtemään sotaretkelle partilaisia vastaan. Kun se retki päättyy, ja jos Herra suo minulle eloa ja voimaa, silloin" – hän nosti nyrkkinsä taivasta kohden – "silloin minä olen vihollinen, jolla on tiedossaan kaikki roomalainen taito ihan pienimpiinkin asioihin saakka, ja Rooma saa silloin roomalaisten miesten hengellä korvata hävyttömyytensä ja raa'at vääryytensä. Se minun vastaukseni on, sheikki Ilderim."
Ilderim laski käsivartensa hänen olkapäilleen, suuteli häntä ja sanoi kiihkoisella äänellä: "Joll'ei sinun Jumalasi sinua auta, niin hän totisesti ei enää ole elossa. Ota minulta vastaan tämä lupaus, jonka vielä juhlallisesti valalla vahvistan, milloin vain tahdot: sinä saat minulta apua niin paljon, kuin minulla on antaa miehiä, hevosia ja kameleja, sekä aavikoilta tilaa varustautuaksesi. Minä vannon sen. Mutta nyt jo puhelumme riittää täksi kerraksi. Ennen yön tuloa saat minulta sanan suullisesti tai toisen kautta."
Hän ratsasti nopeasti kaupunkiin päin.