XVII LUKU
Haaveilu
Vähän matkan päässä dowarista oli palmuryhmä, jonka varjo sattui puoleksi veden pintaan, puoleksi rantaan. Satakieli tervehti sen oksilta Ben-Huria kutsuvalla laulullaan. Jolloinkulloin toiste olisivat linnun sävelet varmaan karkoittaneet hänen ajattelunsa, mutta egyptiläisen ihmeellinen kertomus painoi kuin taakka hänen sydäntään, eikä hän sitä kantaessaan enempää kuin muutkaan työn rasittamat huomannut mitään sointua suloisimmissakaan soinnuissa, ennen kuin sielu ja ruumis pääsivät levosta raitistumaan.
Yö oli tyyni. Ei pienintäkään aallon värettä vierinyt rantaan. Itämaisen taivaan tähdet loistivat kukin paikastansa ilman kannelta, ja kesä vallitsi kaikkialla maalla, järvellä ja ilmassa.
Ben-Hurin mielikuvitus oli kiihtynyt, tunteet levottomat ja tahto ilman päätöskykyä.
Palmut, taivaankansi, ja ilma, kaikki näyttivät hänestä olevan kuin siellä etelämpänä, jonne ihmiskunnan kurjuuden herättämä toivottomuus oli ajanut Baltasarin; järvi tyynine pintoineen sai hänet ajattelemaan Niili-äitiä, jonka lähellä kunnianarvoinen vanhus seisoi rukoilemassa, silloin kun henki ilmestyi hänelle loistavan tähden muodossa. Olivatko kaikki nämä ihmeen tuntomerkit nyt esiintymässä Ben-Hurille vai oliko hän itse siirtynyt niiden tapahtumapaikalle. Oliko ihme tapahtuva uudestaan, ja hänelle? Hän pelkäsi, hän toivoi, vieläpä odottikin näkyä. Kun hänen kuumeinen mielentilansa viimein jäähtyi ja hän jaksoi palata todellisuuteen, sai hän samalla ajatuksensakin hillityksi.
Hänen elämänsä tehtävä oli selvinnyt hänelle. Hänen tulevaisuuden mietteissään oli aina ennen ollut aukko, mahdoton täyttää ja yhtä mahdoton päästä ylitse, sekä niin leveä, että hän oli ainoastaan hämärästi nähnyt rotkon toista laitaa. Jos hän urhoudellaan viimeinkin saavutti sotapäällikön sauvan, mihinkä hän sitte käyttäisi ponnistuksiansa? Hän tietysti ajatteli vallankumousta; mutta sellaisten kumousten kehitys on aina ollut sama: saadakseen osanottajia täytyi aina olla ensinnäkin joku syy tai ainakin tekosyy ihmisten huokuttelemiseksi; toiseksi vielä selvä pyrintö tai joku käytöllinen tarkoitus. Tavallisesti se taistelee urhollisesti, jolla on kostettavana vääryyksiä, mutta vielä paljon urhollisemmin se, jolla, paitsi tuota kostokiihotinta, on edessä toivottavana kunniakas päätös – päätös, joka tarjoaa voidetta hänen haavoillensa, palkkaa hänen urhollisuudestaan sekä muistoa ja kiitollisuutta, jos hän kaatuu.
Voidakseen päättää syyn tai tarkoituksen riittävyydestä Ben-Hurin täytyi ensin tutkia niitä asian osamiehiä, joiden puoleen hän aikoi kääntyä silloin, kun kaikki olisi valmiina toimintaa varten. Tietysti hän aikoi niiksi valita maanmiehiänsä. Israelille tehdyt vääryydet olivat kohdanneet jokaista Abrahamin poikaa, ja jokainen vääryys oli valtavan pyhä, innostuttava syy. Aihetta siis kyllä oli, vaan mitkähän olisivat seuraukset? Joka päivä ja joka hetki oli hän miettinyt sitä aikeensa osaa, mutta ainiaan oli vain tullut sama päätös: kansallisen vapauden hämärä, muodoton, ylimalkainen aate. Tokkohan se riitti. Hän ei voinut vastata siihen: ei; sillä samallahan hän olisi tuominnut kaikki toiveensa kuolemaan; myöntää hän ei myöskään voinut, sillä hänen arvostelukykynsä pani vastaan. Hän ei voinut itselleen vakuuttaa, että Israel yksinään kykenisi ryhtymään taisteluun Roomaa vastaan. Hän tunsi paremmin sen mahtavan vihollisen apuneuvot; hän tiesi, että sen taito oli sen apuneuvojakin suurempi. Yleinen kansainliitto voisi riittää, mutta voi! se oli mahdoton, ell'ei – ja juuri tätä hän oli kauan ja vakavasti ajatellut – sorrettujen kansojen keskuudessa esiytynyt suurta sankaria, jonka urhoollisuus ja onni hankkisivat hänelle yli koko maailman ulottuvan maineen. Mikä kunnia Judealle, jos se voisi tulla sellaisen uuden Aleksanterin synnyinmaaksi! Mutta voi; rabbineilla kyllä oli urhollisuutta kullakin omasta puolestaan, vaan ei millaistakaan kuria! Eikö tuo Messalan pilkka Herodeen puutarhassa ollut ihan oikein: "Kaikki, mitä te voitatte kuutena päivänä, menetätte aina seitsemäntenä!"
Niinpä joka kerta kun hän lähestyi tätä kuilua siinä mielessä, että nyt hän hyppää sen yli, hän aina masentuneena peräytyi; ja joka kerta, kun hän huomasi voimansa riittämättömiksi siihen ylimenoon, hän päätti jättää koko aikeensa sattumuksen varaan. Sankari oli ehkä esiytyvä hänen aikanaan taikka ei; se oli yksinomaan Jumalan kädessä. Kun ajattelemme, että Ben-Hur oli tällä mielellä, niin saatamme myöskin käsittää, minkä suuren vaikutuksen Mallukin lyhyt kertomus Baltasarille tapahtuneesta ilmestyksestä häneen teki. Hän kuunteli huojentuneella mielellä, sillä tässähän oli selvitys vaikeuksista, nythän oli tarpeellinen sankari löytynyt. Ja se sankari oli Juudan sankari, sen kuningassuvusta! Ja kas! hänen takanaan koko maailma täysissä aseissa!
Kuninkaalla piti olla valtakunta. Hänen piti tuleman sotilaaksi, jonka kunnia oli suuri kuin Davidin ja viisaus ja kuuluisuus kuin Salomonin; sitä vuorilujaa valtakuntaa vasten oli Rooma särkyvä kuin hauras lasi. Tuhoava sota oli alkava ynnä sitä seuraava kuoleman kamppaus ja sitte uusi syntyminen, ja sitte alkaisi rauhan aikakausi ja samalla Judean ainainen herruus.
Ben-Hurin sydän sykki kovasti, kun hän kuvitteli Jerusalemia maailman pääkaupungiksi ja Sionia kaikkivaltiaan valtaistuimeksi.
Harvinaiselta onnelta näytti innostuneesta miehestä se, että hän siinä teltassa, jonka ympärillä hän nyt käveli, oli saanut tutustua mieheen, joka oli nähnyt äsken syntyneen kuninkaan. Tuolla sisällä hän saattoi milloin hyvänsä puhella hänen kanssansa, kuulla häneltä kaikki, mitä hän tiesi tulevasta maailman muutoksesta ja varsinkin ajasta, milloin se muutos oli tapahtuva. Jos se aika jo nyt oli käsissä, niin hän luopuisi aikeestaan lähteä sotaretkelle Maxentiuksen kanssa; sen sijaan hän tahtoi ryhtyä sukukuntia järjestämään ja toimittamaan heille aseita, että Israel olisi valmis ottamaan vastaan suurten mullistusten tärkeätä päivää.
Nyt Ben-Hur oli kuullut ihmeellisen kertomuksen Baltasarilta itseltään. Mutta oliko hän itse aivan tyytyväinen? Varjo, synkempi kuin palmujen, pimitti kuitenkin hänen sieluansa ja – huomaa tarkoin, hyvä lukija! – se epäilyksen varjo koski enemmin valtakuntaa kuin itse kuningasta.
"Mikä se valtakunta on? Minkä luontoiseksi se on tuleva?" hän kysyi itseltään.
Niin aikaisin alkoivat ne kysymykset, jotka sitte seurasivat lasta sen kuolemaan asti, vieläpä elivät kauemminkin kuin hän – tämä lapsi, joka maallisen elämänsä aikana oli käsittämätön ihmiskunnalle ja vielä meidän päivinämmekin on merkki, jota vastaan sanotaan – arvoitus kaikille, jotka eivät ymmärrä taikka eivät tahdo ymmärtää, että ihmisellä on kaksinainen luonto – kuolematon sielu kuolevaisessa ruumiissa.
"Minkälaiseksi se valtakunta on tuleva?"
Meille "lapsi" itse on ilmoittanut sen salaisuuden, mutta Ben-Hur voi nojata ainoastaan Baltasarin sanoihin: "Maan päällä, vaan ei tästä maailmasta – ei ihmisiä, vaan heidän sielujansa varten – kuitenkin sanomattoman ihana valtakunta."
Voidaanko ihmetellä, että onneton nuori mies piti näitä sanoja arvoituksena?
"Siinä ei ihmiskädellä ole mitään tekemistä", hän sanoi itsekseen toivottomuuden vallassa. "Sellainen valtakunta ei tarvitse ihmisiä. Täytyy ensin muodostella maa ja panna uudet perustukset hallitukselle, jotain täytyy tulla aseiden ja raa'an voiman sijaan. Mutta mitä?"
Vielä kerran, hyvä lukija, sanomme: mikä nyt on meille selvänä, se oli silloin tajumatonta Ben-Hurille. Se voima, joka rakkaudessa on, oli vielä tietämätön ihmiskunnalle; vielä vähemmin kukaan oli julkisesti lausunut, että hallitseville ja hallituille, rauhaa ja järjestystä varten, rakkaus on suurempi ja mahtavampi kuin voima.
Ben-Hurin tätä mietiskellessä laskeutui käsi hänen olkapäällensä.
"Tahtoisin puhua sinulle vain pari sanaa, Arriuksen poika", sanoi Ilderim seisoen hänen vieressänsä, "ainoastaan pari sanaa, sillä minun täytyy pian palata, koska ilta on jo kulunut pitkälle."
"Toivotan sinulle tervetuloa, sheikki!"
"Mitä tuohon äsken kuulemaasi tulee", jatkoi Ilderim, "niin usko kaikki, paitsi mitä puhuttiin valtakunnasta, jonka lapsi on perustava tullessaan. Tyydy siinä kohdassa antiokialaisen Simonideen lausuntoon, – sen kunnon miehen kanssa minä joskus teen sinut tutuksi. Egyptiläinen kertoo sinulle uniansa, jotka ovat liian korkeat ja ylevät tänne maan päälle. Simonides on viisaampi. Hän sinulle osoittaa ennustukset ja näyttää, missä kirjassa ja millä sivulla ne ovat, niin että sinun täytyy tunnustaa, että lapsi totisesti on tuleva juutalaisten kuninkaaksi; niin, Jumalan kunnian kautta, kuninkaaksi kuin Herodes, paremmaksi vain ja paljon etevämmäksi. Ja silloin, usko minua, saamme maistaa koston suloisuutta. Nyt olen sanonut ajatukseni. Rauha olkoon kanssasi!"
"Vielä yksi sana, sheikki!"
Lieneekö Ilderim kuullut hänen huudahduksensa vai ei, hän ei ainakaan pysähtynyt.
"Taaskin Simonides!" sanoi Ben-Hur katkerasti. "Simonides, aina vain Simonides, milloin kenenkin suusta! Näyttääpä, kuin minä olisin aiottu leikkikaluksi isäni palvelijan käsiin, joka ainakin ymmärtää pitää hallussaan, mikä oikeastaan on minun, ja sen tähden hän on rikkaampi, vaikk'ei viisaampi kuin egyptiläinen. Totta totisesti liitonarkin kautta! Se petturi ei ainakaan ole mies, jonka luo minä lähtisin kuulemaan totuutta. Sitä minä en tee. Mutta mitä kuulen? laulua, naisen ääntä tai pikemmin enkelin! Se tulee tänne päin."
Järven pintaa myöten lähestyi vene, jossa laulaja istui. Hänen äänensä liiteli kuin huilun soitto pitkin tyyntä järven pintaa, joka hetki yhä selvemmin kuuluen. Kohta Ben-Hur jo voi erottaa harvat aironvedot ja käsittää sanat: puhtainta kreikan kieltä, joka paraiten kaikista silloisista kielistä soveltui tulkitsemaan kiihkoisia tunteita.
Egyptiläisen valituslaulu
Oi jospa Syrian merten taa
Kotikaihoni virsi sois!
Aron lemuisat tuulet puhaltakaa!
Teist' eloa henkeni jois.
Vaan ah! mitä kuiskitte Memfiksen
palmuille – en kuulla saa.
En Niilillä kuutamon hiljaisen
näe välkkyvän milloinkaan.
Oi Nilus jumalani! nukkuissain
sa syäntäni virkistät:
Olen lootus-kukilla kelluvinain,
Sua virteni kiittelevät.
Etäältä Memnonin sävel soi,
Kutsun Simbelilt' armaalta saan.
Herätessäni mieltäni kalvaa … oi!
Miks jätin ma isien maan?
Laulun lopussa laulaja katosi palmuryhmien taakse. Viimeisistä sanoista kaikui kaikkea eron suloista suruisuutta. Vene häipyi kuin pimeä varjo mustaan yöhön.
Ben-Hur veti syvään henkeä, niin että se melkein kuului huokaukselta.
"Minä tunnen hänet laulustaan; se oli Baltasarin tytär. Miten kaunis se laulu oli! Ja miten kaunis on laulaja!"
Hän muistissaan tarkasteli hänen suuria silmiään, joita alas lasketut ripset vähän varjostivat, pyöreitä ruusuposkia, täyteläisiä huulia ja hoikan vartalon suloutta.
"Miten kaunis hän on"; hän vielä kerran lausui.
Hänen sydämmensä kiireisempi sykintä osoitti, miten suuresti egyptiläistytön näkö oli häneen vaikuttanut; mutta samalla kuitenkin nousivat hänen silmäinsä eteen toiset kasvot, nuoremmat ja yhtä kauniit, mutta lapsellisemmat ja hellemmät eivätkä niin kiihkoiset.
"Ester!" hän kuiskasi hymyillen. "Tähti, jota toivoin, on minulle lähetetty."
Hän palasi hitaasti telttaan.
Hänen elämänsä oli ollut täynnä huolia ja koston ajatuksia, jotka eivät olleet jättäneet mitään tilaa rakkaudelle. Olikohan tämä nyt onnellisen muutoksen alkua.
Mutta mistä päin tämä lumoava vaikutus tuli?
Ester oli antanut hänelle pikarin.
Samoin oli egyptiläinenkin tehnyt.
Ja molemmat olivat palmujen varjossa yht'aikaa johtuneet hänelle mieleen.
Kumpi oli oikea?
Viides kirja
"Kauniimmin kukkii hurskaan työt,
Lemuten hyvin päivät yöt."
Shirley.
"Ja sodassakin rauhan säätämää lakia täyttää, nähden minkä arvos tää."
Wordsworth.
I LUKU
Gratusta varoitetaan
Juominkien jälkeisenä aamuna oli edellä mainitussa palatsin salissa sohva täynnä nuoria ylimyksiä. Jos Maxentius olisi saapunut ja koko kaupunki rientänyt ottamaan häntä vastaan; jos legiona olisi kaikessa loistossaan marssinut alas Sulpius-vuorelta tervehtimään sotapäällikköä; jos olisi esitetty kuinka suurta loistoa hyvänsä, jollaista ei edes komeuden haluinen itäkään ollut ennen nähnyt; niin moni näistä juomasankareista olisi kuitenkin jatkanut häpeällistä lepoansa sohvalla siinä asennossa, johon he itse olivat kaatuneet tai johon välinpitämättömät orjat olivat heidät huolettomasti heittäneet. Heidän olisi ollut jokseenkin yhtä helppo ottaa osaa tämänpäiväisiin vastaanottojuhlallisuuksiin kuin taiteilijain työhuoneessa olevien vahamallien olisi nousta ja höyhenhattu päässä tepastella valssin tahdissa.
Mutta eivät sentään kaikki mässääjät olleet tuollaisessa alennuksen tilassa. Kun aamukoite alkoi katsella sisään salin kattoikkunoista, nousi Messala ja otti seppeleen päästään, merkiksi, että pidot nyt olivat lopussa. Sitte hän kääri viittansa ympärilleen, katsahti vielä kerran näyttämöä ja Iäksi sanaakaan sanomatta asuntoonsa. Tuskinpa olisi Cicero voinut arvokkaammasti lähteä koko yön kestäneestä senaattorien neuvottelusta.
Kolmen tunnin kuluttua astui kaksi pikasanoman kulettajaa hänen huoneesensa ja otti hänen kädestään kumpikin sinetillä lukitun käärön, joissa oli yhtäläiset kirjeet Valerius Gratukselle, joka yhä vielä asui Caesareassa. Helppo kyllä on ajatella, että kirjeiden varma ja nopea perille vienti oli varsin tärkeä. Toisen sanansaattajan piti matkustaa meritse, toisen maitse, ja molempien niin kiireesti kuin mahdollista.
Lukijan on välttämätön saada täysi tieto tästä niin huolellisesti lähetetystä kirjeestä. Tällainen se oli:
Antiokiasta XII Kal. Jul.
Messala Gratukselle.
Midas ystäväni!
Minä pyydän ensinnäkin, että olet pahastumatta alkusanoista, koska hyvin tiedät, että ne johtuvat rakkaudesta ja kiitollisuudesta ja samalla näyttävät minun myöntäväni, että sinä olet onnellisin kaikista miehistä.
Midas ystäväni!
Minulla on kerrottavana sinulle hämmästyttävä tapaus, joka, vaikka se vielä osaksi perustuukin ainoastaan arvaamisiin, kuitenkin epäilemättä ansaitsee heti huomioon ottamista.
Salli minun ensin virkistää muistiasi. Johdata mieleesi, että monta vuotta sitte asui Jerusalemissa muuan ruhtinasperhe, ikivanhaa sukua ja suunnattoman varakas. Sen nimi oli Hur. Jos muistisi olisi jo jotenkuten heikennyt, niin sinulla, ell'en erehdy, on päässäsi arpi, joka voi sitä tässä asiassa virkistää.
Herättääkseni osanottoasi asiaan kerron nyt lisäksi: Rangaistukseksi murhan yrityksestä sinua vastaan – omantunnon rauhan tähden estäkööt jumalat niin tapahtumasta, että tulisi näytetyksi sen olleen vain sattumaa! – otettiin koko perhe kiinni ja tuomittiin kaikki, ja heidän omaisuutensa pantiin takavarikkoon, ja semminkin, Midas veljeni, kun se menettely saavutti keisarin suostumuksen, joka on yhtä oikea kuin viisaskin – älköön hänen alttareiltansa koskaan puuttuko kukkakaunistusta! – ei meidän suinkaan tarvitse hävetä niitä summia, jotka meille tulivat siitä lähteestä, enkä minä koskaan lakkaa olemasta sinulle kiitollinen, en ainakaan niin kauan, kuin minä saan kuten nyt häiritsemättä nauttia omaa osaani.
Sinun viisautesi paremmaksi todistukseksi minä vielä muistutan, että sinä Hur-suvun jäseniä kohtaan ryhdyit sellaisiin toimiin, jotka meistä molemmista silloin näyttivät tehokkaimmilta pyrintömme perille pääsemiseksi; päätimme näet olla vaiti ja jättää heidät välttämättömän, vaan luonnollisen kuoleman omiksi. Muistathan, mitä käskit tehdä pahantekijän äidille ja sisarelle, ja jos minä nyt luonnollisen uteliaisuuden pakosta haluan tietää, ovatko he vielä elossa vaiko jo kuolleet, niin samalla tunnen siksi hyvin rakastettavuutesi, hyvä Gratus, ettei minun ollenkaan tarvitse epäillä sinun avuliaisuuttasi tässä kohdassa.
Lähimmin asiaan koskevana kohtana minä kuitenkin rohkenen muistuttaa, että itse rikoksen tekijä tuomittiin elinajakseen kalereille. Tämä tosiasia soveltuu myöskin tekemään sen, jota nyt juuri aion kertoa, sitä ihmeellisemmäksi, kun minä täten tunnustan omin silmin nähneeni kirjallisen todistuksen, että hänet oli jätetty erääsen kaleriin sitä komentavan tribunin haltuun.
Eikö uteliaisuutesi nyt ala kiihtyä, kelpo frygialainen?
Jos otetaan lukuun airoon tuomitun elämän raja, pitäisi sen niin oikein tuomitun pojan jo olla kuollut taikka, puhuakseni selvemmin, olisi meren kolmesta tuhannesta nymfistä jonkun pitänyt jo ainakin viisi vuotta sitte valita hänet puolisokseen. Jos suot anteeksi hetkellisen herkkätuntoisuuden, niin luulenpa, sinä kunnollisin ja hellin miehistä, että hänen syystä kyllä pitäisi levätä kauneimman vedenneitosen sylissä, koska minä rakastin häntä lapsena hänen kauniin muotonsa tähden, niin että minä, kun ihmettelyni oli korkeimmillaan, sanoin häntä Ganymedeeksi. Luullen häntä todella jo kuolleeksi olen minä elänyt viisi vuotta levossa ja viattomasti nauttien omaisuutta, josta minun on tavallansa kiittäminen häntä. Minä tunnustan tämän kiitollisuusvelkani, tahtomatta siltä vähentää kiitollisuuttani sinua kohtaan.
Mutta nyt tulen esitykseni viehättävimpään kohtaan.
Viime yönä ollessani juomakuninkaana juhlassa, joka toimitettiin muutamain Roomasta äsken saapuneiden ystäväin kunniaksi, joiden nuoruus ja kokemattomuus herätti minussa sääliä, sain kuulla omituisen historian. Kuten tiedät, tulee tänne tänään konsuli Maxentius johtamaan täältä sotaretkeä partilaisia vastaan. Kunnianhimoisten nuorten miesten joukossa, jotka seuraavat häntä, on duumviri Kvintus Arrius vainajan poika. Minä sain aihetta hankkia hänestä perinpohjaisempia tietoja. Kun Arrius läksi ahdistamaan merirosvoja, joiden tappio korotti hänet kunniaan ja maineesen, ei hänellä ollut mitään perhettä. Palatessaan siltä meriretkellä hän toi kanssansa perillisen. Säilytä nyt levollisuutesi, kuten sopii niin monen talentin omistajalle. Poika ja perillinen, josta puhun, on sama Ben-Hur, jonka jo olisi pitänyt viisi vuotta sitte kuolla airopenkillä, mutta joka nyt palaa varakkaana ja arvokkaana, ja joka Rooman kansalaisena ehkä… No niin, sinullahan on liian vakava asema kauhistuaksesi. Mutta minä, oi Midas, minä olen vaarassa, ja missä, ei minun tarvitse selittää sinulle. Kukapa syyn tietäisi, ell'et sinä.
Tähän sinä kaiketi sanot vain: joutavaa lorua!
Kun Arrius, tämän kauniiden Okeanidien sylistä päässeen ilmiön kasvatusisä, oli taistelemassa merirosvoja vastaan, upposi hänen laivansa ja kaikki, jotka siinä olivat, paitsi kaksi: Arrius itse ja tämä hänen perillisensä.
Upseerit, jotka pelastivat heidät laudalta, jolla he uiskentelivat, sanovat tribunin kumppanin olleen nuoren miehen, jolla laivan kannelle nostettaessa oli yllä kaleriorjan puku.
Tämän pitäisi toki vaikuttaa, mutta sinä kaiketi sanot uudestaan: joutavaa lorua! Minä sanon sinulle, hyvä Midas, että minä eilen onnellisesta sattumasta – siitä minä olen onnen jumalattarelle velkaa lupauksen – kohtasin Arriuksen salaperäisen pojan, niin että näin hänet ihan läheltä, ja minä täten varmimmasti vakuutan, vaikk'en minä häntä silloin tuntenut, että hän on se Ben-Hur, joka vuosikausia oli minun leikkikumppanini, sama Ben-Hur, joka, jos hän on mies, tietysti juuri tänäkin hetkenä, minun kirjoittaessani tätä, mietiskelee kostoa – niin ainakin minä tekisin hänen sijassaan – kostoa, joka ei tyydy vähempään kuin henkeen, kostoa isänmaan, äidin, sisaren ja omasta puolestaan ja – minä sanon sen vasta ihan viimeksi, vaikka sinun käsityksesi mukaan minun olisi pitänyt sanoa se ensinnä kaikista – kostoa hävitetyn omaisuutensa tähden.
Ja nyt, paras hyväntekijäni ja ystäväni, Gratus, katsoen sinun vaarassa oleviin sesterioihisi, joiden kadottaminen olisi suurin onnettomuus, mikä voi kohdata ketään, joka on niin ylhäisessä asemassa kuin sinä – nyt, sanon minä, luulen jo sinun lakkaavasi turvautumasta tuohon "joutavaan loruun", ja olevasi taipuvainen miettimään, mitä on tehtävä näin kiireisessä pulassa.
Katson sopimattomaksi kysyä sinulta mitä on tehtävä. Anna minun ennemmin sanoa, että minä antaudun sinun suojelukseesi taikka vielä paremmin: sinä olet minun Ulysseeni, jonka asia on antaa minulle järkeviä neuvoja.
Minusta on huvittavaa mielessäni kuvitella, mitenkä sinä, kun tämä kirje saapuu sinulle, ensi kerralla vakavana luet sen läpi ja sitte hymyillen. Mutta tottahan epäilyksesi viimein loppuu, ja kun sinä teet päätöksen, millaisen hyvänsä, niin tottahan se osoittaa Merkuriuksen viisautta ja Caesarin nopeutta toimeen ryhtyessä.
Aurinko on nyt noussut kaikessa loistossaan. Kahden tunnin kuluttua lähtee kaksi pikakulkijaa minun kammaristani, kummallakin kopia tästä mukanaan. Toinen matkustaa maitse, toinen meritse, sillä niin tärkeä on minusta sinun saada nopea ja tarkka tieto vihollisemme ilmestymisestä tähän roomalaisen maailmamme osaan.
Minä odotan täällä sinun vastaustasi.
Ben-Hurin olopaikka tietysti riippuu hänen esimiehestään konsulista. Vaikka konsuli varustautuisi yöt päivät, ei hän pääse täältä lähtemään kuukauden päiviin. Tiedäthän sinä, mitä merkitsee armeijan kokoaminen ja varustaminen, sellaisen armeijan, jonka tulee toimia autiossa, kaupungittomassa maassa.
Minä näin juutalaisen eilen Dafnen metsikössä, ja joll'ei hän nyt ole siellä, oleskelee hän varmaankin jossain lähellä, joten minulle käy helpoksi pitää häntä silmällä. Jos sinä kysyisit, missä hän nyt on, luulen voivani ihan varmaan sanoa, että hän on vanhassa palmustossa sheikki Ilderimin teltassa, joka kavaltaja ei voi kauan säilyä meidän mahtavalta kädeltämme. Älä ihmettele, jos Maxentius ensi työkseen vie sen arabialaisen laivaan ja lähettää Roomaan.
Minusta on erittäin tärkeätä että sinä saat tietää juutalaisen olinpaikan, koska se voi olla suurimmaksi hyödyksi, kun rupeat mietiskelemään, mitä on tehtävä, sillä minä, joka olen jo oppinut niin paljon ja mielessäni kuvittelen vaurastuneeni sen opin avulla viisaudessa, tiedän, että joka suunnitelmassa, joka koskee ihmistoimia, kolme asiaa on aina otettava lukuun: aika, paikka ja keinot.
Jos katsot Antiokian sopivaksi paikaksi, niin älä yhtään epäile uskoa asiaa paraimmalle ystävällesi, joka myöskin toivoisi olevansa sinun taitavin oppilaasi.
Messala.