XIII LUKU
Arabialais-kodissa
Sheikki Ilderimillä oli siksi ylhäinen asema, ett'ei hänen sopinut pitää varsin yksinkertaista taloutta. Hänen täytyi pitää yllä arvonsa oman heimonsa keskuudessa, kuten soveltui Syrian itäpuolisten aavikkojen suurimman heimon ruhtinaalle ja patriarkalle. Kaupunkilaisten silmissä hän oli kuninkaallisten henkilöiden jälkeen kaikkein itämaiden rikkain mies, ja koska hänellä, paitsi rahaa, oli myöskin paljo orjia, hevosia, kameleja ja kaikenlaisia karjalaumoja, oli hän itsekin mieltynyt jonkinlaiseen komeuteen. Sitä paitsi suurellisuus lisäsi hänen arvoansa vierasten silmissä, viehätti hänen omaa ylpeyttänsä ja tuotti hänelle kaikenmoista mukavuutta. Lukija älköön siis erehtykö, kun sanoimme hänen asuvan palmumetsikön keskellä olevassa "teltassa". Hänellä olikin siellä todella oikein kunnioitusta herättävä dowar, se on, kolme isoa telttaa, yksi häntä itseään, toinen vieraita ja kolmas hänen lempivaimoansa ja sen naispalvelijoita varten sekä kuusi tai kahdeksan pienempää telttaa hänen omia palvelijoitaan ja niitä heimon jäseniä varten, jotka hän oli valinnut henkivartioikseen ja jotka olivat koeteltuja sekä urhollisuudeltaan että voimaltaan ja myöskin taidoltaan käsittelemään keihästä, jousta ja hevosia.
Tosin hänen omaisuutensa ei ollut minkäänlaisessa vaarassa tässä paikassa, mutta tottumus on ihmisen toinen luonto, eikä ole viisastakaan höllitellä kerran säännölliseksi tulleen elämänjärjestyksen siteitä; sen tähden oli dowarin sisus eli telttain keskus lehmäin, kamelien, vuohien ja yleensä kaiken sellaisen omaisuuden kokouspaikkana, joka saattoi houkutella varkaita tai leijonia.
Ilderim, puhuaksemme hänestä kaikki totuuden mukaan, noudatti tarkimmasti kaikkia kansansa tapoja. Niinpä hänen elämänsä täällä palmumetsässä oli vain jatkoa hänen elämästänsä aavikoilla, vaan samalla se myöskin oli kaunis kuva vanhasta patriarkalisuudesta, Israelin alkuperäisestä ja oikeasta paimenelämästä.
Aamusella, karavanin saavuttua metsään, hän oli pysäyttänyt hevosensa ja pistänyt keihään maahan sanoen: "Pystyttäkää teltta tähän paikkaan, järveen päin ja ovi etelää kohti. Näiden palmujen alla, jotka ovat erämaan lapsia kuten me itsekin, tahdomme istua ja katsella auringon laskua."
Niin puhuttuaan hän meni kolmen yhteen ryhmään kasvaneen, mahtavan suuren palmun luo ja silitteli yhtä niistä, niin kuin hän olisi hyväillyt lemmikkihevostaan tai enimmän hemmoiteltua lastaan.
Keliäpä muulla kuin sheikillä oli oikeutta käskeä karavania pysähtymään tai määrätä, mihin teltta oli pystytettävä? Keihäs temmattiin pois, ja sen reikään lyötiin ensimmäinen teltan tanko. Sitte pystytettiin vielä kahdeksan seivästä, niin että tuli kolme seiväsriviä ja kolme seivästä kuhunkin riviin. Sen jälkeen annettiin vaimoille ja lapsille merkki, että päästäisivät telttakankaat irti kamelien selästä. Kenenpä muiden kuin naisten tehtävä se olisi ollut? Eivätkö juuri he olleet kerinneet ruskeaa villaa vuohista ja kehränneet sitä langaksi, kutoneet lankaa kankaaksi ja ommelleet yhteen, niin että siitä tuli tiheä suojus, oikeastaan tummanruskea, vaikka se etäältä näytti mustalta kuin Kedarin telttamajat? Ja viimein miten iloisesti leikkiä laskien olivatkaan sheikin seuralaiset yksin voimin pingoittaneet vaatteen seipäästä toiseen, iskeneet kepit maahan ja niihin kiinnittäneet nuorat! Ja kun viho viimein vielä punaisesta niinestä palmikoidut ulkoseinät saatiin paikoilleen – viimeinen työ teltan teossa aavikon tapaan – miten maltittomasti he sitte ääneti odottivat sheikin arvostelua! Ja he olivat onnelliset, kun sheikki asteli siinä sisään ja ulos, katsellen asuntoa ynnä auringon paistetta, puita ja järveä, sekä tyytyväisenä käsiään hieroskellen sanoi: "Hyvä! Laittakaa nyt dowar kuntoon sillä tavalla, kuin tiedätte, ja tänä iltana me höystämme leipäämme maksalla ja maitoamme hunajalla. Joka tulella paistetaan kili. Herra olkoon teidän kanssanne! Veden puutetta meidän ei tarvitse pelätä, sillä meillä on kaivona järvi. Kuormajuhtamme ja karjalaumamme saavat olla huoletta nälästä, sillä vihreää ruohoa on täällä liiaksikin. Jumala olkoon kanssanne, lapseni!"
Riemuiten joukko hajautui pystyttämään omia telttojansa. Joitakuita vain jäi laittelemaan kuntoon ruhtinaan teltan sisustaa. Miespalvelijat kiinnittivät keskitankoon vaatteen ja jakoivat sillä teltan kahtia; toinen oli Ilderimiä itseään, toinen hänen hevosiansa varten, jotka talutettiin sisään sekä suudellen ja hyväillen päästettiin irti. Keskitankoa vasten laitettiin myöskin lava, joka aseteltiin täyteen keihäitä ja heittokeihäitä, jousia, nuolia ja kilpiä. Äärimpänä riippui sheikin puolikuun muotoinen, käyrä sapeli, jonka terän välke melkein veti vertoja varteen sovitettujen kallisten kivien loistolle. Aselavan toiseen päähän ripustettiin hevosten satulavaipat, toinen toistaan komeampia väriloistolta, ja toiseen mahtavan miehen liina- ja pitovaatteet, tunikat ja höllähousut sekä koko joukko kirjavia turbani-liinoja. Vasta sitte, kun sheikki ilmaisi tyytymyksensä, he lakkasivat järjestelemästä.
Naiset tällä aikaa laittoivat kuntoon sohvan, joka oli Ilderimille välttämättömämpi kuin hänen ryntäilleen asti riippuva partansa. He sovittivat kokoon kehyksen ikään kuin kolme sivua nelikulmasta, siten että aukko jäi ovea kohti, ja peittivät sen tyynyillä ja pienillä vaatteilla. Tyynyjen päälle vuorostaan levitettiin ruskean ja keltaisen juovikas peite. Nurkkiin naiset asettivat tyynyjä ja patjoja, joissa oli punaiset ja siniset verkapäällykset. Sohvan ympärille levitettiin koko joukko mattoja. – Sen näköinen se teltta oli, jonka ovelle jätimme Ben-Hurin.
Palvelijat jo olivat odottelemassa isäntänsä käskyjä. Eräs heistä päästi sheikiltä jalasta sandalit, toinen veti Ben-Hurilta pois roomalaiset kengät. Sitte he vaihtoivat tomuiset päällysvaatteensa puhtaihin liinaisiin.
"Astu sisään Jumalan nimessä, astu sisään lepäämään!" kehoitti isäntä sydämmellisesti Jerusalemin markkinapaikan tavallisella murteella ja talutti hänet sohvan luo.
"Tässä on minun paikkani", hän sitte sanoi, viitaten, "ja tuossa on vieraan."
Nainen tuli sheikin kutsumuksesta ja asetteli taitavasti tyynyt ja patjat tueksi selkäin taa heidän istuessaan yhdellä sohvan sivulla sill'aikaa, kun heidän jalkojaan pestiin raikkaalla järvivedellä ja kuivattiin liinoilla.
"Meillä on siellä aavikolla sananparsi", alkoi Ilderim, kooten partansa ja kammaten sitä sormillaan: "hyvä ruokahalu lupaa pitkää ikää. Onko sinulla se?"
"Sen lain mukaan, hyvä sheikki, minä tulen satavuotiaaksi. Minulla on nälkä kuin sudella", vastasi Ben-Hur.
"Hyvä, ei sinun tarvitse täältä lähteä yhtä nälkäisenä. Saat maistella parasta minun laumoistani", sanoi Ilderim, käsiänsä paukuttaen.
Heti ilmestyi palvelija, jolle hän sanoi:
"Mene vieraan luo vierastelttaan ja sano hänelle, että minä, Ilderim, toivotan hänelle rauhaa, yhtä lakkaamatonta kuin veden juoksu virrassa."
Palvelija kumarsi.
"Sano hänelle myöskin, että minä olen palannut uuden vieraan kanssa, joka on minun kanssani taittava leipää. Jos viisas Baltasar tahtoo olla osallisena, niin tulee meitä kolme, eikä lintujen osa siltä jää vähemmäksi."
Palvelija läksi.
"Levätkäämme nyt!" Ilderim kehoitti, ja kävi sohvalle istumaan samalla tavalla, kuin nykyiset kauppiaat Damaskon basaareissa istuvat matoillansa. Päästyään oikein mukavaan asentoon hän lakkasi kampailemasta partaansa ja lausui vakavasti: "Että olet vieraani, olet juonut minun juomaani ja valmistaudut maistamaan minun suolaani, se ei kiellä minua kysymästä: kuka sinä olet?"
"Sheikki Ilderim", sanoi Ben-Hur, levollisesti sietäen hänen katsettansa, "minä pyydän, älä luule minun halveksivan oikeutettua pyyntöäsi, mutta eikö koskaan sinun elämässäsi ole ollut hetkeä, jolloin vastaaminen sellaiseen kysymykseen olisi ollut rikos omaa itseäsi vastaan?"
"Salomon kaiken komeuden kautta, onpa ollutkin!" Ilderim vastasi. "Kavaltaa itsensä on välistä yhtä halpamaisia kuin koko heimon kavaltaminen."
"Kiitos, kiitos, hyvä sheikki!" virkahti Ben-Hur, "huulesi eivät koskaan ole lausuneet totisempaa vastausta kuin nyt. Nyt minä tiedän, että sinä ainoastaan tahdot saada varman selon, ett'en minä kavalla sinun luottamustasi, ja että sellainen vakuutus on sinulle arvokkaampi kuin minun elämäni kurja historia."
Sheikki kumarsi, ja Ben-Hur kiiruhti käyttämään hyväkseen saavuttamaansa etua.
"Jos sinua huvittaa kuulla", hän sanoi, "niin tiedä ensiksikin, ett'en minä ole roomalainen, kuten nimestäni päättäen voitaisiin luulla."
Ilderim tarttui partaansa ja katseli Ben-Huria silmillä, jotka heikosti loistivat alas vetäytyneiden kulmakarvain alta.
"Toiseksi", Ben-Hur jatkoi, "minä olen israelilainen Juudan suvusta."
Sheikki hiukan nosti kulmakarvojaan.
"Vielä enempikin, sheikki, minä olen juutalainen, jolla on roomalaisia vastaan asiaa, jonka rinnalla sinun asiasi on vain lasten leikkiä."
Vanhus kampasi partaansa kiivaasti ja painoi kulmakarvansa niin alas, että silmät kokonaan peittyivät.
"Ja vielä: minä vannon, sheikki Ilderim, minä vannon sen liiton kautta, jonka Herra teki minun isäini kanssa, että, jos sinä toimitat minulle koston, jota etsin, niin kilpa-ajon kunnia ja voitto tulee sinulle."
Ilderimin kulmat silenivät, pää nousi pystyyn ja kasvot kirkastuivat, niin että melkein näkyi, että hän jo oli tyytyväinen.
"Jo riittää!" hän sanoi. "Jos sinun kielesi juuressa piilee valhe, ei edes Salomokaan olisi sinulta turvassa. Minä uskon, ett'et sinä ole roomalainen, vaan juutalainen, ja että sinulla on asiaa roomalaisia vastaan ja että kosto on ohjeenasi. Mutta mitä taitoosi koskee, anna minun kysyä, mitä sinä tiedät kilpa-ajosta. Ja hevoset – voitko sinä taivuttaa ne tahtosi alaisiksi, saatko ne tuntemaan itsesi, kuulemaan huutoasi, niin että jos käsket, ne juoksevat niin, että ovat kaatua väsymyksestä ja hengästyksestä, ja voitko juuri viime silmänräpäyksenä kiihottaa ne viimeiseen, kaikkein ankarimpaan voimain ponnistukseen? Sitä lahjaa, poikani, ei olekaan suotu kaikille. Ah, Jumalan kunnian kautta, minä tunsin kuninkaan, joka oli miljoonain hallitsija, täys'valtaisen herran, mutta ei saanut hevosta tottelemaan. Huomaa tarkkaan, en puhu noista tylsämielisistä elukoista, joiden koko tehtävä on olla orjain orjina, noista vereltään ja olemukseltaan vaistottomista hevosen kuvista, vaan sellaisista kuin minun hevoseni, jotka ovat kuin kalliit kivet väärennettyjen rinnalla. Niiden sukutaulu alkaa Faraon siitoshevosista; ne ovat minun kumppanini ja ystäväni, asuvat saman katon alla kuin minä ja ovat pitkästä yhdessä elämisestä kohonneet minun tasalleni; niillä on vaisto, johon on kehittynyt oikeaa ihmisjärkeä, ja aistimet, joissa on oikeaa ihmissielua, niin että ne tuntevat kunnianhimoa, rakkautta, vihaa ja inhoa; ne ovat taistelussa oikeita sankareita ja rauhassa uskollisia kuin naiset. Hoi, tänne!"
Palvelija astui sisään.
"Taluta tänne minun arabialaiseni!"
Mies veti syrjään osan esiripusta, jolla teltta oli kahtia jaettu. Silloin näkyi takaa ryhmä hevosia, jotka seisoivat hiljaa vähän aikaa, ikään kuin arvostellen, tarkoitettiinko kutsulla totta.
"Tulkaa!" sanoi Ilderim, "mitä vitkastelette? Mitäpä minulla on, joka ei samalla olisi teidän? Tulkaa, sanon minä!"
Hevoset astuivat sisään tasaisessa tahdissa.
"Sinä Israelin poika", ruhtinas puheli edelleen, "esi-isäsi Mooses oli mahtava mies, mutta – ha ha haa! – minua naurattaa, kun ajattelen, että hän salli sinun esi-isiesi käyttää laiskaa härkää ja tyhmää aasia, mutta kielsi pitämästä hevosia. Ha ha haa! Luuletko, että hän olisi kieltänyt, jos olisi nähnyt jonkun näistä?" Ja vanhus otti lähintä hevosta kiinni päästä ja hyväili sitä sanomattoman ylpeästi ja hellästi.
"Se on väärinkäsitystä, sheikki", sanoi Ben-Hur innokkaasti. "Mooses oli sotilas yhtä hyvin kuin lainsäätäjäkin, ja voisiko sotilas koskaan olla rakastamatta tämän kaltaisia?"
Kaunismuotoinen pää, jossa oli suuret silmät, lempeät kuin kauriin ja puoleksi tuuhean tukan peitossa, sekä pienet, terävät ja eteen päin kaarevat korvat, tunkeutui Ben Hurin syliin, sieramet suurina ja ylähuuli liikkeessä. "Kuka sinä olet?" näytti eläin kysyvän yhtä selvään, kuin olisi ollut ilmi ihminen. Ben-Hur tunsi hevosen yhdeksi niistä neljästä juoksijasta, jotka oli nähnyt kilparadalla, ja ojensi sille kämmenensä.
"Panettelijat kyllä kertovat sinulle", sanoi sheikki niin kiivaasti kuin mies, jota on itseään häijysti loukattu, "että meidän täys'veriset hevosemme ovat kotoisin Persian laitumilta. Jumala antoi ensimmäiselle arabialaiselle äärettömän hieta-aavikon, jossa on muutamia puuttomia vuoria ja siellä täällä suolainen lähde, ja sanoi hänelle: 'atso maatasi!'Ja kun miesparka valitti, niin kaikkivaltias armahti häntä ja sanoi: 'Älä ole milläsikään, minä siunaan sinua kaksinkertaisesti muihin verraten.' Arabialainen kiitti ja läksi luottavasti etsimään luvattua siunausta. Hän vaelteli ensin pitkin rajaseutuja, mutta turhaan. Sitte hän kääntyi kohti aavikkoa, astui ja astui yhä astumistaan, ja katso, ihan aavikkomeren keskeltä hän löysi kauniin, viheriöitsevän saaren, ja keskellä saarta käyskenteli kamelilauma ja toinen lauma hevosia! Hän otti lahjan ilomielin vastaan ja hoiti sitä huolellisesti, sillä nehän olivat Jumalan paras siunaus. Siitä vihreästä kosteikosta ovat kotoisin kaikki maailman hevoset, ja sieltä niitä levisi myöskin Persian laitumille. Älä epäile puhettani; joll'ei se ole totta, niin älköön arabialaisella tenhokalulla enää koskaan olko yliluonnollista voimaa. Minä todistan sanani."
Hän taputti käsiään.
"Tuo tänne sukuluettelo!" hän käski palvelijaa, joka oli totellut kutsumusta.
Odotellessaan sheikki leikitteli hevosten kanssa, taputti niiden leukaa, kampasi sormillaan niiden tukkaa ja osoitti jokaiselle erikseen hyväntahtoisuuttansa. Kohta tuli kuusi miestä, tuoden sheikin eteen kuusi messingillä päällystettyä sedripuista arkkua.
"Ei", sanoi Ilderim, "ei kaikkia, en minä tarkoittanut muita kuin hevosten sukutaulua. Avatkaa se ja viekää pois muut."
Arkku avattiin. Siinä oli suuri joukko elefantinluisia liuskoja hopearenkaissa. Taulut olivat ohuita, melkein kuin lehdet, ja joka renkaassa oli niitä sadoittain.
"Minä tiedän", sanoi Ilderim, ottaen muutamia renkaita käteensä, "miten huolellisesti kirjanoppineet pyhän kaupungin temppelissä kirjoittivat muistiin syntyneiden nimet, niin että joka ainoa Israelin poika voi selvittää sukujohtonsa ihan alusta asti. Minun esi-isäni – eläköön heidän muistonsa yhä ja ijankaikkisesti! eivät katsoneet synniksi lainata sitä aatetta ja käyttää sitä merkitessään muistiin mykkäin palvelijainsa sukujohtoa. Lue nämä taulut!"
Ben-Hur otti renkaat ja työnteli niissä edes takaisin tauluja, jotka olivat täynnä kömpelömuotoisia arabialaisia kirjainkuvia, poltettuja siloiseen luupintaan terävällä, kuumalla metallipuikolla.
"Osaatko lukea niitä?" Ilderim kysyi.
"En, sinun pitää selittää niiden merkitys."
"Niinpä tiedä, että joka taulussa on yhden niiden täysiveristen hevosten nimi, joita minun esi-isilleni on syntynyt menneiden vuosisatojen kuluessa. Niissä on myöskin sekä isän että äidin nimi. Ota ne ja katso niiden vanhuutta, että sitä paremmin uskot minun sanani."
Muutamat levyt olivat melkein rikki kuluneet ja kaikki jo vanhuudesta kellastuneet.
"Tässä arkussa minulla on niiden täydellinen historia, täydellinen, voin sanoa, sillä se on vahvistettu, kuten ihmisten historia ani harvoin on. Ne näyttävät, mistä kukin on syntyisin, tuokin, joka nyt anoo sinun huomiotasi ja pientä hyväilyä, ja niin, kuin nämä nyt tulivat meidän luoksemme tähän saman telttakaton alle, samoin ammoisimmista ajoista asti niiden esi-isät tulivat minun esi-isäini luo syömään jyväosaansa kädestä, kuulemaan lapseksi puhuttelua ja lasten tavalla osoittamaan hyväilyllä mielihyväänsä, kosk'ei heillä ole puheen lahjaa. Ja nyt, sinä Israelin poika, kaiketi uskot sanani, jos minä olen aavikoiden herra, no katso, tuossa ovat minun palvelijani! Ota ne pois minulta, niin minä olen sellaisen sairaan miehen kaltainen, jonka karavaani on jättänyt jälkeensä kuolemaan. Heidän ansionsa on, ett'ei vanhuuteni ole vähentänyt kauhua, jota minä levitän maanteillä kaupunkien välillä, eikä se myöskään vähene niin kauan, kuin minulla on voimaa niillä ratsastaa. Ha ha haa! voisinpa kertoa ihmeitä, joita noiden esi-isät ovat tehneet. Toiste sopivaan aikaan ehkä kerronkin. Nyt olkoon kylliksi, kun sanon, ett'ei niitä paetessa ole koskaan saatu kiinni, eivätkä ne myöskään, minä vakuutan Salomon miekan kautta, ole jääneet jälelle, milloin on oltu ajamassa takaa muita. Mutta huomaa tarkoin, silloin niillä aina on ollut satula selässä ja aavikon hieta kavioiden alla; vaan nyt – nyt en tiedä – minä pelkään, sillä ensi kertaa ne kantavat valjaita, ja menestyksen ehtoja on niin monta. Kyllä niissä on ylevyyttä, nopeutta ja kestävyyttä. Jospa vain löytäisin miehen, joka heitä ymmärtäisi, kyllä minä voittaisin. Jos sinä olet se mies, sinä Israelin poika, niin minä vannon, että olet kiittelevä onnelliseksi sitä päivää, joka toi sinut tänne. Puhu nyt sinä itsestäsi."
"Nyt minä kyllä ymmärrän", vastasi Ben-Hur, "miten arabialainen voi rakastaa hevostansa melkein kuin lapsiaan; käsitän myöskin, miksi aavikkohevoset ovat maailman paraimmat. Mutta, hyvä sheikki, en tahdo, että sinä arvostelisit minua vain sanojeni mukaan, sillä, tiedäthän, miesten lupaukset usein pettävät. Anna minun ensin koetella niitä täällä kedolla ja vasta huomenna ottaa ne haltuuni."
Ilderimin kasvot kirkastuivat, ja hän aikoi vastata.
"Maltahan hiukan, hyvä sheikki!" sanoi Ben-Hur; "anna minun vielä puhua pari sanaa. Minä sain monta opetusta Rooman mestareilta, mutta en juuri luullut voivani koskaan käyttää niitä hyväkseni. Minä sanon, että nämä erämaan lapset, vaikka ne kukin erikseen ovat nopeita kuin kotka ja kestäväisiä kuin leijona, kuitenkin jäävät tappiolle, joll'ei niitä saada opetetuksi juoksemaan kuin yksi hepo ikeen alla. Ajattelehan, että näistä neljästä yksi kuitenkin on hitain ja yksi nopein, joten juoksussa ei ole yhtäläisyyttä. Niin tapahtui tänään. Ajaja ei saanut nopeinta hillityksi yhtäläiseen juoksuun hitaimman kanssa. Minun koetukseni ehkä ei tule yhtään paremmaksi, mutta jos niin käy, minä kunniani kautta sen ilmoitan sinulle. Sen tähden minä sanon: jos minä vain saan ne juoksemaan yhdessä kuin yksi ainoa hevonen minun tahtoni mukaan, niin sinä voitat sestertiot ja seppeleen ja minä saavutan kostoni. Mitäs siitä sanot?"
Ilderim kuunteli partaansa kampaellen. Ben-Hurin vaiettua hän sanoi nauraen:
"Minä rupean ajattelemaan yhä parempaa sinusta, Israelin poika. Meillä siellä aavikolla on sananlasku: Jos lupaat keittää ruuan vain sanoilla, niin minä lupaan sinulle koko valtamerellisen voita. – Huomenna saat hevoset koetellaksesi."
Juuri silloin alkoi kuulua vilkasta liikettä teltan takaa.
"Ruoka on valmis – se on jo tässä! ja tuossapa on myöskin ystävä Baltasar, jolle minä sinut teen tutuksi. Hänellä on historia kerrottavana, johon ei kukaan israelilainen koskaan kyllästy." Hän kääntyi palvelijain puoleen: "Viekää pois sukuluettelot ja taluttakaa nämä silmäteräni takaisin huoneesensa."
XIV LUKU
Ilderimin luona atrialla
Jos lukija muistaa tietäjäin atrian aavikolla, niin hän jo siitä kylliksi tietää, miten teltassa nyt atrialle valmistauttiin. Erotuksena oli paraastaan se, että tässä oli runsaammin ruokavaroja ja parempi tarjoilu.
Matolle sohvan eteen levitettiin kolme villapeitettä. Yhden jalan korkuinen pöytä kannettiin niiden keskelle, ja sille levitettiin liina. Vähän matkan päähän pöydästä asetettiin liikuteltava saviuuni erään naisen hoitoon, jonka tuli toimittaa syöjille leipää eli oikeammin kuumia kakkuja jauhoista, joita narisevilla käsikivillä jauhettiin viereisessä teltassa.
Tällä välin tuotiin Baltasar sohvan luo, jossa sheikki ja Ben-Hur seisoaltaan ottivat häntä vastaan. Yllä oli hänellä väljä, musta päällysnuttu; käynti oli horjuva ja kaikki liikkeet hitaat ja varovaiset. Hän näytti olevan hyvin riippuvainen pitkästä sauvastaan ja palvelijain tukevista käsistä.
"Rauha olkoon sinulle, ystäväni", sanoi Ilderim kunnioittavasti, "rauha ja tervetuloa!"
Egyptiläinen nosti päätänsä ja vastasi: "Ainoan, lempeän ja totisen jumalan rauha ja siunaus olkoon sinullekin ja omaisillesi, hyvä sheikki!"
Vanhuksen käytöksessä oli jotain lempeää ja lapsellisen hurskasta, joka Ben-Hurissa vaikutti kunnioituksen tunnetta. Siunaus, joka lausuttiin yhdessä rauhan toivotuksen kanssa, oli sitä paitsi osaksi hänellekin aiottu. Ukon silmät jo vanhuuden himmentämät, vaan kuitenkin sisällisesti tulesta loistavat, olivat tervehdyksen aikana kauan katselleet hänen muotoansa. Siitä hänessä heräsi uusi ja salaperäinen liikutus, niin voimakas, että hän atrian aikana lakkaamatta tutkivasti katsahti vanhuksen ryppyiseen ja värittömään muotoon. Hän tahtoi, jos mahdollista, kasvoista saada selville hänen luonteensa, mutta huomasi vain aina samaa lempeyttä, tyyneyttä ja lapsellista luottamusta. Vähän ajan kuluttua hän huomasi sen ilmauksen olevan aivan omituista ukon kasvoissa.
"Tämä nuori mies se on", sanoi sheikki laskien kätensä Ben-Hurin käsivarrelle, "joka tänä iltana taittaa leipää meidän kanssamme."
Egyptiläinen katsahti äkisti nuoreen mieheen ja tuli taas vähän hämmästyneen ja epätietoisen näköiseksi.
Sheikki, sen huomattuaan, jatkoi: "Olen luvannut, että hän saa huomenna koettaa minun hevosiani, ja jos kaikki käy hyvin, niin hän myöskin saa ajaa niitä sirkkuksessa."
Baltasar yhä katseli Ben-Huria.
"Hän tuli tänne hyvin suosittuna", jatkoi Ilderim kovin hämillään. "Hän on erään jalon roomalaisen merisankarin Arriuksen poika, vaikka" – sheikki hiukan vitkasteli, vaan jatkoi nauraen – "vaikka hän itse väittää olevansa israelilainen ja Juudan suvusta; ja Jumalan kunnian kautta, min'en epäilekään hänen sanojansa!"
Baltasar ei voinut kauemmin olla puhumatta.
"Vierasvarainen sheikki, tänään oli minun henkeni vaarassa ja olisinkin joutunut kuoleman omaksi, ell'ei nuori mies, ihan tämän kuva, joll'ei hän olekin sama, olisi juossut väliin, silloin kun kaikki muut pakenivat, ja pelastanut minua." Kääntyen sitte Ben-Hurin puoleen hän kysyi: "Etkö sinä ole sama mies?"
"Niin paljoon minä en voi vastata", sanoi Ben-Hur kainon kohteliaasti. "Minä pysäytin hävyttömän roomalaisen hevoset, kun ne syöksyivät sinun kameliasi kohti Kastalian lähteellä. Tyttäresi lahjoitti minulle kultaisen pikarin."
Ben-Hur veti tunikansa alta esiin pikarin ja antoi sen Baltasarille.
Egyptiläisen kuihtunut muoto hiukan punehtui.
"Herra lähetti sinut tänään minulle avuksi lähteen luona", hän sanoi vapisevalla äänellä ja ojensi kätensä Ben-Huriin päin, "ja nyt hän lähettää minut sinun luoksesi. Minä kiitän häntä siitä. Ylistä sinäkin häntä, sillä hänen armonsa kautta minä voin antaa sinulle suuren palkinnon. Pikari on sinun. Pidä se."
Ben-Hur otti takaisin lahjan, ja Baltasar, nähden Ilderimin muodossa kysyvää uteliaisuutta, kertoi, mitä lähteellä oli tapahtunut.
"Kuinka!" sheikki huudahti, kääntyen Ben-Hurin puoleen, "minulle sinä et sanonut siitä mitään, vaikka parempaa puolustuslausetta et olisi koskaan voinut antaa. Enkö minä ole arabialainen, kymmentuhantisen heimon sheikki? Ja eikö hän ole minun vieraani? Ja eikö ole vierasystävyyden laki, että hyvä tai paha, jota teet hänelle, on hyvää tai pahaa minulle? Mihinkä sinun pitäisi mennä etsimään palkintoa, ell'ei tänne? Ja kenenkä kädestä sinun tulisi se saada ell'ei minun?"
Ääni oli puheen lopussa muuttunut terävän nuhtelevaksi.
"Hyvä sheikki, säästä minua. Minä en tullut saamaan palkintoa, en suurta enkä pientä, ja jotta pääsisin ihan vapaaksi sellaisesta epäilyksestä, sanon sinulle, että apua, jota annoin tälle kunnon vanhukselle, olisin yhtä mielelläni antanut sinun halvimmalle palvelijallesikin."
"Mutta hän on minun ystäväni, minun vieraani, eikä minun palvelijani. Etkö näe siinä erotuksessa onnen jumalattaren suosiota?" Sille hän kääntyi Baltasarin puoleen lisäten: "Ah, Jumalan kunnian kautta, minä sanon sinulle uudestaan: hän ei ole mikään roomalainen."
Sitte sheikki kääntyi katsomaan palvelijoita, joiden atrian valmistukset olivat melkein lopussa.
Lukija vielä muistanee Baltasarin historian, jonka hän itse kertoi aavikolla, ja voi siis varsin hyvin käsittää, minkä vaikutuksen Ben-Hurin uhraavaisuusvakuutus teki kunnianarvoiseen mieheen. Se kajahti hänen korvissaan kuin kaiku hänen omasta sydämmestään. Hän astui askelta lähemmäksi Ben-Huria ja sanoi lapsellisen hurskaalla tavallaan:
"Miksi sheikki sanoikaan minun pitävän kutsua sinua? Luullakseni se oli roomalainen nimi."
"Arrius eli Arriuksen poika."
"Sinä et kuitenkaan ole roomalainen."
"Kaikki sukulaiseni olivat juutalaisia."
"Olivat, sanoitko niin? Eivätkö he siis enää ole elossa?"
Kysymys oli taitavasti viritetty, vaikka se samalla olikin luonnollinen, mutta Ilderim pelasti Ben-Hurin vastauksen pulasta.
"Tulkaa!" hän sanoi heille, "ruoka on valmis."
Ben-Hur tarjosi Baltasarille käsivartensa ja talutti hänet pöytään, jonka ääreen he kävivät itämaiseen tapaan istumaan matoille. Tuotiin vettä, ja he pesivät ja kuivasivat kätensä. Sitte sheikki antoi palvelijoille merkin olla hiljaa ja egyptiläinen rukoili hartaasta liikutuksesta vapisevalla äänellä:
"Jumala, kaikkien meidän isämme! Mitä meillä on, on sinun antamasi. Ota vastaan meidän kiitoksemme ja siunaa meitä, että yhä toimittaisimme sinun tahtoasi."
Se oli sama siunaus, jonka tämä kunnianarvoinen oli lausunut vuosia sitte yhdessä kreikkalaisen Gasparin ja hindulaisen Melchiorin kanssa, ja joka, lausuttuna eri kielillä ja kuitenkin ymmärrettynä, oli ihme, joka todisti Jumalan olevan läsnä atrialla.
Pöytä, johon sheikki vierainensa sitte heti kiinnitti huomionsa, oli, kuten saatamme ymmärtää, runsaasti varustettu itämaisilla ruuilla, sekä vahvemmilla että makeammilla. Siinä oli leivinlämpöisiä kakkuja, kasviksia ja liharuokia sekä yksikseen että kasviksien, maidon, voin ja hunajan kanssa, kaikki aiotut syötäväksi ilman nykyisiä aseita, niin kuin veitsiä, kahveleja, lusikoita, laseja tai lautasia. Näitä syödessä puhuttiin hyvin vähä, sillä syöjillä oli nälkä. Mutta jälkiruokain saapuessa tapahtui muutos. He pesivät uudestaan kätensä, pudistelivat puhtaiksi liinat, jotka heillä oli polvillaan, ja tunsivat uudestaan täytetyn pöydän ääressä, suurimman nälän sammuttua, halua puhelemaan ja kuuntelemaan toisten puhetta.
Tähän aikaan saattoi olla ainoastaan yksi puheenaine silloin, kun seurassa oli arabialainen, juutalainen ja egyptiläinen, jotka kaikki uskoivat yhteen Jumalaan. Ja kukapa näistä kolmesta olisi pitänyt puhetta ell'ei hän, joka oli nähnyt jumaluuden niin läheltä, nähnyt sen tähdessä, kuullut sen kehoittavan äänen, ja jota pyhä Henki oli ohjannut niin pitkät matkat ja niin ihmeellisesti. Ja mistäpä hän olisi puhunut muusta kuin siitä, jota hänet oli valittu todistamaan.