Ester istui hiljaa, sanaakaan sanomatta. Vanhuksen mieleen juohtui nyt ihmisluonnon erilaisuus ja se luonnonlaki, joka tekee saman asian käsittämisen niin vaihtelevaksi. Hän muisti, että Ester olikin vain tyttö.
"Mitä sinä ajattelet, Ester?" vanhus sanoi hyväntahtoisesti, kuten hänellä oli tapana. "Jos ajatuksellasi on toivon muoto, niin anna minun kuulla se niin kauan, kuin minä vielä kykenen sitä täyttämään. Voima ja valta on, kuten tiedät, oikullinen; sen siivet ovat aina levällänsä pakoon lähtemään."
Ester vastasi melkein lapsellisen viattomasti:
"Lähetä noutamaan häntä, isä, lähetä jo tänä iltana, äläkä anna hänen esiytyä sirkuksessa."
"Aah!" kuului vanhuksen pitkä huudahdus, ja hänen katseensa kääntyi uudestaan joelle päin, jossa varjot olivat tulleet paljon mustemmiksi, sitten kun kuu oli laskeutunut Sulpius-vuoren taakse ja kaupunki oli jäänyt heikon tähtiloiston valaistavaksi. Sanommekohan sitä ollenkaan ilmi, hyvä lukija? Vanhus tunsi sydämmessään kateuden heräävän. Jospa Ester tosiaankin oli rakastunut nuoreen herraansa! Oi ei, se ei ollut mahdollista; olihan tyttö liian nuori. Mutta se ajatus oli kuitenkin tarttunut kiinni eikä tahtonut enää päästää vanhusta. Ester oli kuudentoista vuoden ijässä. Hän tiesi sen hyvin. Hän oli Esterin viime syntymäpäivänä vienyt hänet laivaveistämöön, josta yksi laiva juuri laskettiin veteen, ja lipussa, jota laiva kantoi kihlauspäivänään aaltojen kanssa, oli nimi Ester. Siten olivat he viettäneet päivää yhdessä. Mutta nyt se ajatus häntä hämmästytti kuitenkin. On olosuhteita, jotka surettavat meitä katkerasti, etenkin sellaiset jotka koskevat meitä itseämme, esim. se että vanhenemme, ja vielä hirveämpää se että meidän täytyy kuolla. Sellainen suru hiipi vanhuksen sydämmeen pimeänä kuin varjo ja pusersi hänen rinnastaan huokauksen, joka melkein kuului tuskanhuudolta. Ei siinä kyllin, että Ester oli orjana astuva neidon kehittyneesen ikään, hänen nyt vielä piti omistaman herralleen muutkin tunteensa, joiden totuuden ja hellyyden ja hienouden vanhus oli niin hyvin saanut kokea, koska ne olivat tähän asti olleet hänen yksinomainen oikeutensa. Vihollisvoima, jonka tehtävänä on meidän kiusaamisemme huolilla ja katkerilla ajatuksilla, harvoin jättää työtänsä puolinaiseksi. Kunnon vanhus unhotti hetkellisen surunsa tähden loistavat tulevaisuus-suunnitelmansa ja niiden esineen, salaperäisen kuninkaan. Hänen onnistui kuitenkin voimakkaalla ponnistuksella hillitä tunteensa niin, että voi kysyä levollisesti:
"Miksi ei esiytyä kilparadalla? Miksi ei, lapseni?"
"Se ei ole Israelin pojalle sopiva paikka, isä."
"Niin kyllä rabbinit sanovat! Siinäkö kaikki, mitä sinulla on sitä vastaan?"
Kysymys kuului tutkivalta ja sai Esterin sydämmen sykkimään kuuluvasti, niin kovasti, ett'ei hän kyennyt vastaamaan. Hän tunsi outoa, mutta kuitenkin suloista hämmennystä.
"Se nuori mies saa suuren omaisuuden", sanoi vanhus hellästi ja tarttui hänen käteensä, "hän saa laivat ja rahat, kaikki, Ester, kaikki. Kuitenkaan minä en tunne itseäni köyhäksi, sillä olethan minulla sinä, ja sinun rakkautesi on yhtä luja kuin äitivainajasi rakkaus. Sano, pitääkö hänen saaman vielä sekin."
Ester kumartui ja laski hehkuvan poskensa hänen päänsä päälle.
"Puhu, Ester, minä saan enemmän voimaa, jos olen varma siitä. Tieto edeltä päin antaa voimaa."
Ester nousi ja sanoi äänellä, joka karkoitti kaiken epäilyksen:
"Rauhoitu, isä. Minä en koskaan jätä sinua. Jos minä rakastankin häntä, niin minä kuitenkin aina pysyn sinun luonasi, kuten nytkin."
Hän kumartui ja suuteli isäänsä.
"Hän on minun silmissäni kaunis", jatkoi hän, "hänen viehättävä äänensä veti minua hänen puoleensa ja minua kauhistuttaa ajatus, että hän on vaarassa. Niin, isäni, minä tulisin hyvin iloiseksi, jos saisin nähdä hänet jälleen. Mutta yksipuolinen rakkaus ei voi olla täydellinen; sen tähden minä tahdon odottaa ja muistaa, että olen sinun ja äitini tytär."
"Sinä olet totinen Herran siunaus, Ester, ja jos minulta meneekin kaikki, niin sinä korvaat minulle sen vahingon. Ja hänen pyhän nimensä ja muuttumattomuutensa kautta minä vannon, ett'ei kärsimys ole tuleva sinulle osaksi."
Kohta sen jälkeen tuli vanhuksen kutsumuksesta palvelija ja työnsi tuolin takaisin huoneesen, jossa hän vielä istui kotvan aikaa, ajatellen tulevaa kuningasta, jota vastoin Ester heti läksi ja nukkui viattomuuden rauhalliseen uneen.
XII LUKU
Roomalaiset juomingit
Palatsi joen toisella puolella oli melkein vastapäätä Simonideen kartanoa, ja kuuluisan Epifaneen sanotaan rakennuttaneen sen valmiiksi asti. Siinä oli kaikkea suurenmoista mitä sellaisessa voi odottaa olevan, vaikka tämän hallitsija-rakennusmestarin aisti enemmän suosi suuren suurta kuin klassillista, kuten me nyt sitä nimitämme; hän näet matki persialaista rakennustapaa eikä kreikkalaista.
Muuri, joka ympäröi koko saarta joen rantaa myöten, oli tehty kahta tarkoitusta varten: suluksi vettä vastaan ja suojaksi roistoväeltä. Sanottiin sen tehneen palatsin sopimattomaksi kenenkään pysyväiseksi asuinpaikaksi, jonka lähden legaatit olivat hyljänneet sen ja muuttaneet toiseen hallituspalatsiin, joka oli heitä varten rakennettu Sulpius-vuoren läntiselle rinteelle Jupiterin temppelin alapuolelle. Olipa sentään niitäkin, jotka sanoivat aiheettomaksi tuota vanhan rakennuksen moitetta. He väittivät, häijysti kyllä, että legaattien muuton todellisena syynä ei ollut saaripalatsin epäterveellisyys, vaan se turvallisuus, jonka tuottivat suunnattomat, linnan muotoon rakennetut kasarmit, jotka olivat juuri tien yläpuolella vuoren itärinteellä. Tämä mielipide olikin ehkä oikea, muun muassa siitä päättäen, että, kuten mainittiin, saaripalatsi aina pidettiin käyttökunnossa, ja milloin konsuli, sotapäällikkö, kuningas tai joku muu ruhtinaallinen henkilö saapui Antiokiaan, niin hänet majoitettiin saareen.
Koska meillä on tekemistä vain yhden huoneen kanssa tuossa vanhassa rakennuksessa, tehköön lukijan mielikuvitus itselleen kuvan kaikesta muusta, niin kuin puutarhoista, kylpylaitoksista, pylväskäytävistä ja huoneiden paljoudesta katon huvihuoneihin saakka, jotka kaikki olivat laitetut niin komeasti, kuin soveltui valtion rakennukselle semmoisessa kaupungissa kuin Antiokia.
Meidän päivinämme tuota mainittua huonetta sanottaisiin saliksi. Se oli varsin tilava, lattia kiillotetuista marmorilevyistä. Päivänvalo pääsi sisään kattoikkunoista, joissa lasin sijasta oli kirjavaksi värjättyä katinkultaa. Pitkin seiniä seisoi Atlaan kuvapatsaita eri asennoissa kannattamassa taitotekoista, lehtiköynnöksistä katonreunustaa, jonka kaunis muoto viehätti silmää siitäkin syystä, että nuo kipsilehdet olivat taitavasti väritetyt sinisen, vihreän, purppuranpunaisen ja kullan värisiksi. Huoneen ympäri kiertävä sohva oli päällystetty Itä-Indian silkillä ja kashmir-villakankaalla. Huonekaluina oli egyptiläis-mallisia ja kuvajalkaisia pöytiä ja tuoleja.
Me jätimme Simonideen nojatuoliinsa mietiskelemään, mitä apua hän aikoi antaa tulevalle kuninkaalle. Ester nukkuu. Ja nyt käytyämme siltaa myöten joen poikki, astumme pronssi-leijonain vartioimasta portista saaripalatsiin ja edelleen monen babylonilaiseen tapaan rakennetun salin kautta äsken kuvaamaamme kullalta loistavaan saliin. Katosta riippuu viisi kynttiläkruunua juoksevissa pronssivitjoissa, yksi joka nurkassa ja yksi keskellä, kukin mahtavana lamppupyramiidina valaisten Atlaan kuvain muotoja ja seinäin monimutkaisia koristuksia. Pöytäin ympärillä on istumassa, seisomassa tai lakkaamatta edestakaisin kävelemässä satakunta henkilöä, joita me tahdomme vähän tarkastella ainakin hetkisen.
He ovat kaikki nuorukaisia, muutamat tuskin vielä ehtineet pois pojan ijästä. Heti myöskin voi huomata heidän syntyneen Italian taivaan alla, vieläpä enimmän osan olevan roomalaisia. He puhuvat puhtainta latinaa, ja jokaisella on yllä Rooman tavallinen arkipuku, lyhythihainen ja -helmainen tunika, joka vaatteus hyvin soveltuikin Antiokian ilmanalassa ja varsinkin salin raskaassa ilmassa. Sohvalla siellä täällä on huolettomasti sille heitettyjä toga-viittoja, reunat purpurasta. Siinä makaa myöskin muutamia nuorukaisia mielen mukaisessa asennossa, kuumuudenko ja päivän vaivojen vaiko viinin jumalan siihen vaivuttamina, emme huoli tutkia.
Kova äänten hälinä porisee salissa, välistä kuuluu sen seasta kaikuva nauru sekä epätoivon tai riemun huudahdus, mutta kovemmin kaikkea muuta ratisee korviin koskeva rapina taukoamatta, huumaten siihen tottumatonta. Jos lähestymme pöytiä, selviää se arvoitus ihan itsestään. Siellä pelataan lauta- tai kuutiopeliä, ja rapinan aiheena ovat tesserae eli elefantinluiset kuutiot ja hostes eli merkkinappulat, joita heittojen mukaan muutellaan ruudukkaiksi maalatuilla pöydillä.
Ketä on tässä joukossa?
"Hyvä Flavius", sanoo eräs pelaaja, merkkinappula sormien välissä, "näethän tuon viitan, joka on tuossa sohvalla. Se tulee juuri vaatepuodista, ja siinä on olkamerkit kullasta, leveät kuin kämmeneni."
"Kyllä", vastasi Flavius, kääntämättä huomiotaan pois pelistä, "olenpa nähnyt sellaisia ennenkin; olkoonpa niinkin, ett'ei sinun viittasi ole vanha, mutta totta totisesti, Venuksen kaunovyön kautta, uusi se ei myöskään ole. Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"En mitään muuta kuin että minä lahjoittaisin sen mielelläni, jos vain tapaisin miehen, joka tietäisi kaikki."
"Ha, ha! Huokeammasta hinnasta minä voin näyttää sinulle täällä montakin purppura-togaista miestä, jotka yhtyvät sinun tarjoukseesi. Mutta pelaa sinä!"
"Kyllä, kyllä kas noin, nyt olet pussissa!"
"Totta totisesti, Jupiter avita! No, mitä arvelet? Panemmeko uudestaan?"
"Olkoon menneeksi!"
"Mistä summasta?"
"Sertertiosta."
Molemmat ottivat vahataulunsa ja piirtimensä ja merkitsivät jotakin muistiin. Heidän järjestellessään nappuloitansa Flavius kävi jatkamaan äskeistä puheainetta.
"Ettäkö löytäisit miehen, joka tietää kaikki! Herkules avita! silloinhan orakelille ei jäisi mitään tekemistä. Mitä sinä sillä ihmemiehellä tekisit?"
"Hän saisi vastata yhteen kysymykseen, hyvä Flavius, ja sitte minä, totta vie, katkaisisin häneltä kaulan."
"Ja mikä kysymys se olisi?"
"Hänen pitäisi sanoa minulle hetki – sanoinko hetki – ei, vaan minuutti, jolloin Maxentius huomenna tulee."
"Oiva heitto – nyt olet kiinni! – Ja mitä varten se minuutti?"
"Oletko koskaan seisonut paljain päin Syrian auringon paahteessa rantasillalla, josta hän tulee maalle? Ei Vestan tulikaan ole niin kuuma. Esi-isämme Romuluksen kautta, jos minun pitää kuolla, niin tahtoisinpa, että se tapahtuisi Roomassa. Manala on täällä; siellä Roomassa minä saattaisin seisoa Forumin laidassa ja kurkottaen ulottuisin käsilläni jumalain lattiaan. – Oh, Venus avita, johan sinä, Flavius, puijasit minua uudestaan. Minä menetin. Voi sua, huikenteleva onnen jumalatar!"
"Uudestaan, vai mitä?"
"Pitää minun voittaa takaisin sertertioni."
"Olkoon menneeksi minun puolestani."
Ja he jatkoivat peliänsä. Aamunkoite hiipiessään sisään kattoikkunoista ja himmentäessään lamppujen valoa näki vielä nämä molemmat saman pöydän ääressä yhä vain kiintyneenä samaan mieltä jännittävään huvitukseen. Kuten enimmät muutkin, he kuuluivat konsulin esikuntaan ja odottelivat juoden ja pelaten hänen tuloansa.
Äskeisen keskustelun aikana astui huoneesen uusi seurue ja lähestyi keskipöytää, alussa kenenkään huomaamatta. Heidän käytöksestään kyllä näkyi, että he äskettäin olivat lähteneet joistakin juomingeista. Muutamain heistä oli vaikea astua vakavasti. Johtajan päässä näkyi seppele osoittamassa, että hän oli juhlan kuningas. Viini ei ollut vaikuttanut häneen muuta kuin enentänyt hänen kauneuttansa, joka oli aivan roomalaismallin mukainen. Hän piti päätänsä pystyssä, huulia ja poskia kaunisti terveyden raitis puna ja silmät loistivat. Hänen lumivalkoisen togansa vähän luonnoton asema ja hänen liian majesteetillinen käyntinsä osoittivat sentään hänenkin uhranneen viinin jumalalle. Mennessään pöydän luo hän kursailematta ja anteeksi pyytelemättä raivasi tungoksen läpi tietä itselleen ja seuraajilleen, ja kun hän viimein pysähtyi katselemaan pelaajia, kääntyivät kaikki häneen päin ja huusivat pauhaten:
"Kas, Messala!"
Salin etäisimmistäkin nurkista kuului ikään kuin kaikuna tervehdyksen toistelemista. Miesryhmät hajosivat heti, peli lakkasi, ja yleinen rynnäkkö salin keskusta kohti alkoi.
Messala otti välinpitämättömästi vastaan tuon imartelevan huomion ja kiiruhti näyttämään, mihin tuo kaikkein suosio häntä kohtaan perustui.
"Maljasi, ystävä Drusus!" hän sanoi lähimmälle pelaajalle oikealla päin, "näytäpäs minulle vähän muistitauluasi."
Puhuteltu otti esiin muutamia pieniä vahatauluja, tarkasti vetosummain muistiinpanot ja työnsi taulut pois luotansa Messalaan päin.
"Denareja, denareja vain; kuskeillehan ja teurastajille nuo summat soveltuvat!" sanoi Messala halveksivasti hymyillen. "No, juopuneen Semelen nimessä, mitenkä onkaan Rooman asiat, koska Caesarin kaltainen mies valvoskelee yöt päätänsä odotellen, että onnen potkaus toisi hänelle yhden mitättömän denarin."
Drususten jälkeläinen punastui tukan rajaan asti, mutta hänen kumppaninsa pauhullaan sotkivat vastauksen, tunkeutuessaan pöydän luo huudellen: "Messala! Messala!"
"Miehet Tiberin rannoilta", jatkoi Messala, temmaten kuutiopikarin erään seisojan kädestä, "kuka on jumalain suurin suosikki? Roomalainen! Kuka säätää lakia kansoille? Roomalainen! Kuka se miekan oikeudella vallitsee maailmaa?"
Miehet pian innostuivat eivätkä jättäneet hänelle enää aikaa itse vastata.
"Roomalainen, roomalainen!" he huusivat yhteen suuhun.
"Mutta … mutta" – hän vitkasteli, herättääkseen uteliaisuutta, "onpa kuitenkin yksi parempi kuin paras Roomassa."
Hän pudisti ylimyspäätänsä ja oli vaiti, ikään kuin tahtoen loukata heitä pilallansa.
"Kuuletteko?" hän kysyi. "On yksi, joka on parempi kuin paras Roomassa."
"Ka, Herkules!" muuan virkahti.
"Bakkus!" huusi joku ivailija.
"Jupiter, Jupiter!" pauhasi koko joukko.
"Ei", sanoi Messala, "ihmisten seassa."
"Sano hänen nimensä!" huudettiin.
"Kyllä minä sanon", virkkoi Messala, kun jälleen oli tyynnytty. "Se on se, joka Rooman täydellisyyteen on yhdistänyt itämaiden täydellisyyden; se, joka on voitolliselle lännelle opettanut idän taidon osata nauttia valloituksiansa."
"Totta totisesti! Hän on kuitenkin roomalainen, kun kaikki tulee selville", selitti joku, ja siitä alkoi yleinen nauru ja käsien paukutus, osoittaen, että Messalalla oli enemmistö puolellaan.
"Täällä idässä meillä ei ole mitään muita jumalia kuin viini, naiset ja onni, ja viimeksi mainittu on niistä suurin", hän jatkoi. "Sen tähden meidän tunnussanamme onkin: 'Kuka uskaltaa, mitä minä uskallan?' ja se tunnussana soveltuu senaattorille, sotilaalle taistelussa ja paraiten kaikista sille, joka etsien parasta uhoittelee pahinta." Hän hiljensi äänensä kevyeksi ja tuttavaksi kuiskailuksi, mutta päästämättä millään tavalla käsistään voittoa, jonka kerran oli saanut. "Suuressa arkussa tuolla ylhäällä linnassa on minulla viisi talenttia täys'painoisia, käypää rahaa, ja tässä ovat nosto-osoitukset niille summille."
Hän veti tunikansa alta paperikäärön, heitti sen pöydälle ja jatkoi, ympärillä seisojain hengittämättä kuunnellessa ja katsoessa häntä:
"Tuossa on summa todistuksena, mitä minä uskallan. Kuka teistä uskaltaa yhtä paljon? Te olette vaiti. Onko summa liian suuri? Minä pyyhin pois yhden talentin. Mitä, yhäkö vaiti? No, heittäkäämme sitte kerran näistä kolmesta talentista, mitättömästä kolmesta! No, kahdesta sitte – entä yhdestä, yhdestä ainoasta sen joen kunniaksi, jonka rannoilla te näitte päivän valon. Idän Rooma lännen Roomaa vastaan. Barbarinen Orontes pyhää Tiberiä vastaan!"
Hän ramisutti kuutiota, vastausta odotellessaan.
Ei kukaan liikahtanut. Hän heitti kuutiopikarin pöydälle ja otti nauraen takaisin talletuskirjat.
"Ha ha ha! Olympolainen Jupiter avita! nyt minä ymmärrän, että te olette joko hankkimassa rikkautta taikka sitä suurentamassa, ja sitä varten te olette tulleet Antiokiaan. Kuuletko, Caecilius!"
"Tässä minä olen, Messala", kuului ääni hänen takaansa, "ja olen ihan menehtymäisilläni tungoksessa ja kerjäilen yhtä drakmaa, sopiakseni sitte sen leppymättömän lauttamiehen kanssa. Mutta Pluto minut vieköön! näillä tulokkailla ei ole edes oboliakaan hallussaan."
Tämä sukkeluus sai aikaan naurun rähinän, joka tärisytti seiniä.Messala yksin pysyi vakavana.
"Mene", hän sanoi Caeciliukselle, "ja käske palvelijoita tuomaan tänne viiniastiat ynnä pikareja ja maljoja. Jos näillä onnea etsivillä maamiehillämme ei olekaan kukkaroita, niin tahdonpa syrjäläisen Bakkuksen nimessä katsoa, eikö heillä paremmin ole vatsa muassa. Joudu!" Sitte hän kääntyi Drusuksen puoleen ja nauroi niin, että kuului yli koko salin. "Ha ha, ystäväni! Ethän vain loukkautunut, että vedin sinun sisällisen jaloutesi alas denarien tomuun. Ymmärräthän, että minä vain tahdoin koettaa näitä vanhasta Roomasta tulleita kukkosia. Tule, Drusus, tule!" Hän tarttui kuutiopikariin uudestaan ja pudisteli sitä iloisesti. "Kas niin, pankaamme mistä summasta vain tahdot; koetelkaamme onneamme!"
Hänen äänessään oli jotakin niin avomielistä, sydämmellistä ja puoleensa vetävää, että Drusuksen pahastus heti haihtui.
"Nymfein nimessä, koetanpa onnea sinun kanssasi", hän nauraen vastasi, "mutta – denarista."
Pojan näköinen nuorukainen katseli toiselta puolen pöytää sovinnon tekoa. Messala kääntyi äkisti häneen päin.
"Kuka sinä olet?" hän kysyi.
Poika pakeni etemmäksi.
"En Kastorin nimessä ja hänen veljensä vielä lisäksi! En minä tarkoittanut mitään pahaa! Miesten kesken on sääntönä pitää muissakin peliasioissa tarkinta tiliä silloin, kuin panos on pienin. Minä tarvitsisin kirjuria. Tahdotko auttaa minua?"
Poika otti esiin vahataulunsa ja valmistautui kirjoittamaan muistiin.
"Malta, Messala!" esteli Drusus. "En tiedä, onko paha enne pidättää punnittua noppakuutiota kysymyksellä, mutta nyt johtuu yksi mieleeni ja minun täytyy lausua se, vaikka Venus rankaisisi minua vyöllänsä."
"Ei, Drusus, ei; Venus, vyö irrallaan, on rakkaustaudissa. Annas kuulua, minä vain teen heittoni; kas niin."
Hän käänsi pikarin ylös alasin ja piti sitä vakavasti kuutioiden päällä.
Drusus kysyi: "Oletko nähnyt Kvintus Arriusta?"
"Duumviriäkö?"
"Ei, hänen poikaansa."
"En minä tiennyt hänellä olevankaan poikaa."
"No niin, ei se mitään merkitse", sanoi Drusus välinpitämättömästi, "minä vain tahdoin lausua, Messala, ett'ei Pollux ole enemmän Kastorin näköinen kuin Arrius sinun näköisesi."
Tämä huomautus vaikutti kuin hyökkäysmerkki. Parikymmentä ääntä ryhtyi säestämään:
"Toden totta, samat silmät, samat kasvot!"
"Mitä te lörpöttelette!" vastusti eräs äkeissään. "Messala on roomalainen, Arrius juutalainen."
"Sinä olet oikeassa", muuan kolmas virkkoi, "hän on juutalainen, taikkapa on Momus lainannut hänen äidilleen väärän naamuksen."
Sanakiista uhkasi syntyä, mutta Messala sen huomattuaan rupesi välittämään:
"Viini ei ole vielä tullut, hyvä Drusus. Mitä Arriukseen koskee, niin minä yhdyn sinun ajatukseesi. Kerro vähän enemmän hänestä."
"No niin, olkoon hän juutalainen tai roomalainen, – minä en sano sitä mistään sinun tunteittesi halveksimisesta – se Arrius on kaunis, urhollinen ja ymmärtäväinen. Keisari tarjosi hänelle armollista suojelustaan, mutta hän ei huolinut siitä. Hän ilmestyi tänne salaperäisellä tavalla ja pysyttelekse erillään meistä, ikään kuin tuntisi olevansa parempi tai huonompi kuin me muut. Kilpakoulussa hänellä ei ollut vertaistansa; hän leikitteli Reininmaista tuotujen sinisilmäisten jättiläisten ja Sarmatian sarvettomain härkien kanssa, kuin olisivat ne olleet vain vitsakimppuja. Duumviri jätti suunnattoman omaisuutensa hänelle. Hän kiihkeästi rakastaa aseita ja uneksii vain sotaa. Maxentius antoi hänelle pääsyn perheesensä, ja hänen piti tulla laivaan meidän kanssamme, mutta Ravennassa hän katosi meiltä. Kuitenkin on hän nyt täällä ja aivan hyvissä voimissa. Me saimme sen tietää tänä aamuna. Mutta huolimatta mennä palatsiin tai linnaan hän vei matkatavaransa majataloon ja katosi uudestaan."
Messala kuunteli ensin vain kohteliaisuudesta, mutta mitä kauemmin kertomusta kesti, sitä enemmän hän siihen kiintyi. Drusuksen vaiettua hän heitti kädestään kuutiopikarin ja huusi: "Kuules, Kajus, kuuletko!"
Nuorukainen hänen sivullansa, hänen Myrtiluksensa eli kumppaninsa täänpäiväisissä kilpa-ajon harjoituksissa, vastasi, hyvillään yleisestä huomiosta, joka nyt kääntyi häneen: "Jos en kuulisi, Messala, niin en olisi ystäväsi."
"Muistatko miestä, joka tänään vieräytti sinut pois vaunuista?"
"Bakkuksen rakkauskutrien kautta, onhan minulla arka olkapää auttamassa muistoani", vastasi Kajus, nykäyttäen olkapäitään.
"No, ole sitte kohtalon jumalattarille kiitollinen, sillä minä olen saanut selon sinun vihollisestasi. Kuule nyt edelleen."
Messala kääntyi nyt uudestaan Drusuksen puoleen.
"Kerro enemmän hänestä, joka on sekä roomalainen että juutalainen.Foebus avita! se yhdistys voisi tehdä kentaurinkin rakastettavaksi.Mitä pukua hän apinoitsee?"
"Juutalaista."
"Kuuletko, Kajus?" sanoi Messala, "se meidän miehemme on nuori ensiksikin. Hänellä on roomalaiset kasvot toiseksi; hän mieluisemmin pitää juutalaista pukua kolmanneksi; kilpakentällä saavutetaan mainetta käsivarsilla, jotka voivat tarpeen mukaan kaataa hevosen tai sysätä kumoon vaunut, neljänneksi. Drusus ystäväni, sinun pitää kaiketi auttaa minua vielä kerran. Epäilemättä se Arrius puhuu monta kieltä, muutenhan hän ei voisi esiytyä tänään roomalaisena, huomenna juutalaisena, mutta puhuuko hän myöskin Atenan rikasta kieltä?"
"Niin puhtaasti Messala, että hän milloin hyvänsä kelpaisi näyttelijäksi."
"Kuuletko, Kajus?" Messala huudahti. "Hän on ihan kuin luotu tervehtimään naista kreikaksi, ja minun laskuni mukaan se on viides kohta. Mitäs sanot?"
"Sinä olet löytänyt hänet, Messala", Kajus vastasi, "taikka min'en enää ole minä."
"Anna anteeksi, Drusus, ja te kaikki, että minä puhun näin arvoituksilla", sanoi Messala tunkeilevaan tapaansa. "Kaikkein jumalain nimessä, en tahdo käyttää sinun kohteliaisuuttasi niin paljon, että se loppuu; mutta sinun pitää vielä auttaa minua. Kas", hän laski kätensä uudestaan pikarille, "miten piilossa minä pidän pytialaisen orakelin ja sen salaisuudet. Sinä muistaakseni mainitsit, että siinä Arriuksen pojassa on jokin salaisuus. Kerroppa se!"
"Ei se ole mitään, Messala", Drusus vastasi, "ei muuta kuin lasten juttu. Kun Arrius, isä, oli ahdistamassa merirosvoja, ei hänellä ollut lapsia eikä perhettä. Palatessaan hän toi pojan, sen, josta puhumme, ja seuraavana päivänä otti hänet ottopojakseen."
"Ottopojakseenko?" toisti Messala, "jumalain nimessä sinä saat minut tosiaankin uteliaaksi, Drusus. Mistä duumvir löysi pojan? Ja kuka hän oli?"
"Kukapa muu kuin hän itse voi siihen vastata. Duumvir, hän oli silloin vasta tribuni, kadotti taistelussa kalerinsa. Toinen palaava laiva löysi hänet ja erään toisen miehen samalla lankulla uiskentelemasta, ja he olivat ainoat eloon jääneet koko väestöstä. Minä kerron nyt historian sellaisena, kuin minä sen kuulin pelastajilta, ja sillä on ainakin se ansio, ett'ei sitä ole koskaan vastustettu. He sanoivat, että duumvirin kumppani lankulla oli juutalainen."
"Juutalainenko!" Messala ihmetteli.
"Ja kaleriorja."
"Mitä Drusus? Kaleriorjako?"
"Kun heidät molemmat nostettiin kannelle, oli duumvirillä yllä tribunin haarniska ja toisella soutajan puku."
Messala nousi pöydän vierestä, jota vasten oli nojannut.
"Kaleri…" Hän vaikeni äkisti ja katseli ympärilleen ensi kerran elämässänsä neuvottomana. Juuri silloin astui sisään joukko orjia, tuoden suuria viiniastioita, hedelmä- ja leivoskoreja sekä pikareja ja pulloja, jotka olivat suurimmaksi osaksi hopeasta. Se näkö herätti jotakin hänen mieleensä. Messala hyppäsi ylös tuolille.
"Miehet Tiberin rannoilta", hän sanoi kovalla äänellä, "muuttakaamme päällikön odotus Bakkuksen juhlaksi. Kenenkä valitsette juomakuninkaaksi?"
Drusus nousi ylös.
"Kenenkä muun kuin juhlan pitäjän", hän sanoi. "Vastatkaa, roomalaiset!"
Kaikuva suostumushuuto kajahti vastaukseksi.
Messala otti seppeleen päästään, antoi sen Drusukselle, joka nousi ylös pöydälle ja laski juhlallisesti kaikkein nähden seppeleen takaisin Messalan päähän sekä valitsi hänet siten yön huvitusten isännäksi.
"Minä toin muutamia ystäviä kanssani", sanoi Messala, noustuaan pöydälle. "Jotta juhla vanhalla tavalla pyhitettäisiin, tuokaa tänne se, joka on enimmin viininjumalan vallassa."
Joukko ääniä huusi: "Tässä hän on, tässä hän on!"
Lattialta vedettiin nyt esiin nuorukainen, jolla oli niin naisellisen kauniit kasvot, että olisi voitu luulla häntä itse juomajumalaksi, jos hänellä vain olisi ollut seppele päässä ja muut Bakkuksen tuntomerkit.
"Nostakaa hänet ylös pöydälle", käski Messala.
Silloin huomattiin, ett'ei hän voinut pysyä istualtaan.
"Tue häntä, Drusus."
Drusus otti päihtyneen syliinsä.
Messala kääntyi sitte viineistä velttoa nuorukaista kohti ja sanoi kaikkein vait'ollessa: "Oi Bakkus, sinä suurin jumalista, ole meille tänä yönä suosiollinen. Omasta ja näiden palvelijaisi puolesta minä lupaan", hän nosti kunnioittavasti seppeleen päästänsä, "tämän seppeleen uhriksi alttarillesi Dafneen."
Hän kumarsi, laski seppeleen takaisin päähänsä, paljasti ohimonsa ja lausui nauraen:
"Katsos, Drusus, Silenuksen aasin nimessä, enkö voittanut denariasi!"
Suostumushuuto sai katon vapisemaan ja äkäisen näköiset Atlaan kuvat vavahtelemaan alustoillansa. Mässäys alkoi.