X LUKU
Palmumetsikkö
Maa kylän takana oli aaltomainen ja hyvin viljelty; syystä sitä sanottiin Antiokian puutarhaksi, sillä ei jalankaan leveyttä maata ollut viljelemättä. Mäkien rinteet olivat pengermittäin tasoitetut, ja yksin aitapensastotkin olivat tukina viiniköynnöksille, joten ne, paitsi mieluista varjoa vaeltajalle, lupasivat myöskin aikanaan viinimarjoja ja hehkuvan punaisia rypäleitä. Maanviljelijäin valkoiset kartanot kajastivat meluunipenkkien päällitse sekä aprikoosi- ja viikunametsikköjen läpi. Hedelmällisyys, rauhan hymyilevä tytär, tervehti kaikkialla matkamiestä, ilahutti hänen sydäntänsä ja sovitti hänet sen ajatuksen kanssa, että täytyi maksaa veroa Roomaan. Sieltä täältä näkyi etäältä Taurus ja Libanon, joiden välitse Orontes hiljaa juoksi kuin kiemurteleva hopeavyö.
Ystävät saapuivat matkallaan joelle, jonka mutkaista kulkua he sitte seurasivat, milloin jyrkkien mäkien ylitse, milloin laaksojen poikki, jotka kaikki luonnostaan soveltuivat viljeltäviksi. Jospa maa hohti vihreyttään tammien, metsäviikunapuiden ja myrttien, arbuttien ja tuoksuvain jasminipensasten alla, niin loisti jokikin auringon valossa, joka vinosti paistoi veteen ja siinä olisi rauhassa uinahtanut, ell'ei lukematon joukko laivoja olisi lipunut virtaa pitkin, mikä ylös- mikä alaspäin, muutamat tuulen avulla luovien, toiset airoilla matkaa tehden. Mielikuvitukselle ei ole mikään niin viehättävää kuin merelle päin laskeva laiva, ell'ei ehkä kotiin päin kääntyvä purje onnellisesti päättyneen matkan jälkeen. Ystävät jatkoivat matkaa pitkin rantaa, kunnes saapuivat järvelle, joka sai kirkkaan, syvän ja tyynen vetensä joesta. Vanha palmupuu seisoi joen suussa. Sen juurelle päästyään Malluk kääntyi vasempaan päin ja käsiään taputtaen huudahti:
"Kas tuolla, se on palmupuisto!"
Tässä näkyvää maisemaa ei varmaan ollut missään muualla kuin ehkä Arabian kauneimmissa kosteikoissa taikka Ptolemaiojen maatiluksilla pitkin Niilin varsia. Se herätti Ben-Hurissa uuden, mieluisen tunteen, sillä hän näki edessään maa-alan, joka nähtävästi oli rajaton ja sileä kuin lattia. Joka paikassa oli tuoretta ruohoa, Syrian harvinaisimpia ja kauneimpia kasveja. Ylös päin katsoessa näkyi taivaan kalpea sini lukemattomien taatelipuiden holvikaton läpi. Ne olivat patriarkaalisia palmuja, niin vanhoja, niin suunnattoman vahvoja ja korkeita, niin taajahaaraisia ja joka haara niin täynnä höyhenmäisiä, vahanloistavia lehtiä, että ne tenhosivat mielen. Ruoho näytti täällä antavan väriänsä ilmallekin. Tuossa oli vienosti värehtivä järvi, viileä ja kirkas, ainoastaan muutamaa jalkaa alempana maanpintaa. Tokkohan Dafnen metsikkö oli kauniimpi tätä maisemaa? Palmut pudistivat latvojansa, ikään kuin aavistaen Ben-Hurin ajatukset ja koettaen omalla tavallansa saada puolelleen häntä löyhyttämällä viileyttä hänen tiellensä.
"Katso", sanoi Malluk, osoittaen erästä jättiläispuuta, "joka rengas rungossa osoittaa yhtä ikävuotta. Lue ne juuresta oksiin asti, ja jos sheikki kertoo sinulle, että tämä metsä on istutettu ennen, kuin Antiokiassa vielä tiedettiin Seleukideista mitään, niin älä epäile hänen sanojansa."
Ei voi katsella muhkeata palmupuuta tulematta viehätetyksi ja runolliseksi. Siitäpä selviää, minkä tähden taiteilijat ovat aina olleet mieltyneet palmuun, sillä ihan ensimmäiset rakennusmestaritkaan eivät löytäneet mitään sopivampaa pylvään kaavaa palatseihin ja temppeleihin. Sama tunne antoi Ben-Hurillekin aihetta ihmetellä:
"Kun näin tänään sheikki Ilderimin kilpakentällä, niin hän minusta näytti hyvin tavalliselta mieheltä. Pelkäänpä, hyvä Malluk, että Jerusalemin rabbinit katselisivat häntä halveksien ja pitäisivät häntä edomilaisena koirana. Miten hän on saanut haltuunsa tämän metsän, ja miten hän on saanut sen suojelluksi roomalaisen maaherran ryöstönhimolta?"
"Jos veri puhdistuu aikaa myöten, niin Ilderim-vanhus on totisesti vanhaa aatelia, vaikka onkin ympärileikkaamaton edomilainen", sanoi Malluk innokkaasti. "Kaikki hänen esi-isänsä ovat olleet sheikkejä. Eräs heistä aikoinaan kerran pelasti vainotun kuninkaan, joka oli hengen vaarassa. Tarina kertoo hänen lainanneen hänelle tuhat ratsumiestä, jotka tunsivat aavikoiden polut ja piilopaikat yhtä hyvin, kuin paimenet tuntevat ne paljaat vuoret, joilla asuskelevat laumoinensa. He seurasivat pakolaiskuningasta hänen harharetkillään, kunnes soveliaassa tilaisuudessa voittivat keihäillään hänen vihollisensa ja auttoivat hänet jälleen valtaistuimellensa. Kuninkaan sanotaan pitäneen muistissa tätä apua ja tuoneen erämaan pojan tähän paikkaan sekä pyytäneen hänen pystyttämään tähän telttansa ja tuomaan tänne perheensä ja laumansa, sillä järvi, metsä ja maa ovat hänen ja hänen lastensa ikuisiksi ajoiksi. Eikä heitä ole koskaan häirittykään. Sen kuninkaan jälkeiset hallitsijat ovat huomanneet valtion etuihin soveltuvaksi olla hyvässä sovussa tämän heimon kanssa, jolle Herran siunaus on kartuttanut ihmisiä, hevosia, kameleja ja rikkautta. Heidän hallussaan ovat monen tärkeän paikan väliset kauppatiet, ja he voivat mielensä mukaan huutaa kauppiaille 'menkää rauhassa!' tai 'ysähtykää!' ja mitä he käskevät, sen täytyy tapahtua. Antiokian linnan prefektikin katsoo sitä päivää onnelliseksi, jolloin Ilderim, antelias, kuten häntä nimitetään hyväin tekojensa tähden, tulee tänne vaimoineen, lapsineen ja seurueineen, hevosineen ja kameleineen, kuten ennen muinoin isämme Abraham ja Jakob, siirtyen vaihteeksi aavikon yksitoikkoisuudesta vähäksi ajaksi tähän viehättävään paikkaan, jonka näet edessäsi."
"Mitenkä sitte tapahtui", sanoi Ben-Hur, ollen niin kiintynyt kertomuksen kuuntelemiseen, että häneltä jäi kamelin käynnin hiljeneminen huomaamatta, "että sheikki repi vihoissaan partaansa, kun oli luottanut roomalaiseen? Jos keisari olisi kuullut hänen puheensa, olisi hän sanonut: sellainen ystävä minua ei miellytä, toimittakaa hänet pois tieltä!"
"Se olisikin sattuva tuomio", sanoi Malluk nauraen, "Ilderim ei ole mikään Rooman ystävä. Hänellä on syytä valittaa eräästä vääryydestä. Kolme vuotta sitte kulkivat partilaiset pitkin Bozran ja Damaskon välistä tietä ja ryöstivät karavanin, jolla oli kuormana muun muassa sen tien varrelta eräästä piiristä koottu vero. Partilaiset tappoivat kaikki karavaanissa olleet ihmiset; Rooman sensorit kyllä olisivat sen antaneet anteeksi, jos vain keisarillinen vero olisi säilynyt ja saapunut Roomaan. Veronvuokraajat, joiden täytyi korvata vahinko, valittivat keisarille, ja keisari vaati korvausta Herodeelta, joka puolestaan kävi käsiksi Ilderimin omaisuuteen, koska tämä muka oli kavalasti laiminlyönyt velvollisuutensa, teiden vartioimisen. Sheikki vetosi keisariin, mutta sai ainoastaan hyvin kaksimielisen vastauksen. Vanhus hyvin loukkautui siitä vääryydestä ja hekumoiden nyt joka päivä hautoo yhä enemmän kasvavaa harmiansa."
"Eikä voi mitään tehdä, niinkö, Malluk?"
"Siitä minä toiste lausun ajatukseni tarkemmin", vastasi Malluk. "Mutta katsos, sheikin vierasvaraisuus alkaa jo kaukaa. Lapset puhuttelevat sinua."
Kamelit pysähtyivät, ja Ben-Hur katsahti alas, jossa muutamat syrialaiset pikku talonpoikaistytöt tarjosivat hänelle taatelikorejansa. Hedelmät olivat äsken poimittuja eikä suinkaan hylättäviä. Ben-Hur kumartui alas ja otti kouran täyden. Silloin kuului puusta, jonka alle he olivat seisahtuneet, miesääni huutavan: "Rauha olkoon teille! Terve tuloa!"
Kiitettyään lapsia he läksivät edelleen, antaen kamelien kulkea, mihin tahtoivat.
"Sinun tulee tietää", jatkoi Malluk, ottaen silloin tällöin lisää taateleja, "että minä nautin kauppias Simonideen luottamusta ja saan välistä senkin kunnian, että hän kysyy minulta neuvoa. Hänen talossansa käydessäni olen minä tutustunut moneen hänen ystäväänsä, jotka tietäen, millainen heidän isäntänsä ja minun välini on, puhuvat vapaasti minunkin läsnä ollessani. Sillä tavalla minä hiukan tunnen myöskin sheikki Ilderimiä."
Ben-Hurin tarkkaavaisuus haihtui hetkiseksi. Hänen sielunsa silmäin eteen ilmestyi kauppiaan tyttären Esterin puhdas, lempeä ja miellyttävä kuva. Tytön mustat silmät, joissa oli omituinen juutalainen loiste, katsoivat häneen kainosti. Hän oli aivan selvään kuulevinaan Esterin askeleet, kun hän toi viiniä, ja hänen äänensä, kun hän tarjosi pikaria. Hän muisti kaiken osanottavaisuuden, jota tyttö oli osoittanut hänelle niin selvästi, ett'ei siihen sanoja tarvittukaan, ja niin suloisesti, että sanat olisivatkin vaikuttaneet vain häiritsevästi. Se näky oli erittäin viehättävä, vaan katosi heti, kun hän kääntyi Mallukin puoleen, joka puhui:
"Tämä vanha arabialainen oli muutama viikko sitte Simonideen luona minun läsnä ollessani. Näin, että hän oli hyvin liikutettu, ja minä sen tähden aioin poistua, mutta hän itse pyysi minua jäämään huoneesen. Sinä kun olet israelilainen, hän sanoi, niin voit jäädä kuulemaan, sillä minulla on ihmeellinen historia kerrottavana. Paino, jonka hän pani tuohon israelilais-sanaan, herätti minun uteliaisuuttani. Minä jäin huoneesen, ja jotenkin tällainen oli hänen kertomuksensa, jonka minä nyt juttelen vain lyhimmiten, koskapa jo olemme lähellä telttoja, ja jätän tarkemman kertomisen ukon itsensä tehtäväksi: Monta vuotta sitte tuli kerran etäällä aavikolla kolme miestä Ilderimin telttaan. He olivat kaikki muukalaisia: hindulainen, egyptiläinen ja kreikkalainen. He tulivat valkoisilla kameleilla, joiden kokoisia hän ei ollut koskaan nähnyt. Hän toivotti heille tervetuloa ja pyysi levähtämään. Seuraavana aamuna he ylös noustuaan rukoilivat rukouksen, joka oli aivan uusi sheikille; he rukoilivat Jumalaa ja hänen poikaansa. Syötyään aamiaista kertoi egyptiläinen, ketä he olivat ja niistä kotoisin. Kukin heistä oli nähnyt tähden, josta ääni oli huutaen käskenyt heitä lähtemään Jerusalemiin ja kysymään: Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas? He tottelivat. Jerusalemista oli tähti johtanut heidät Betlehemiin, josta he eräästä luolasta löysivät lapsen, lankesivat polvilleen sen eteen ja kunnioittivat sitä sekä antoivat sille kalliita lahjoja, todistaen mikä se lapsi oli. Sen tehtyään he nousivat ja pakenivat viipymättä sheikin luo, sillä jos Herodes Suuri olisi tavannut heidät, niin hän varmaankin olisi heidät surmauttanut. Sheikki tapansa mukaan otti heidät suojelukseensa ja kätki heitä vuoden ajan, jonka kuluttua he, annettuaan hänelle runsaita lahjoja, läksivät kukin omaa tietänsä kotimatkalle."
"Se oli tosiaankin kummallinen historia!" huudahti Ben-Hur Mallukin vaiettua. "Mikä olikaan se kysymys, joka heidän piti esittää Jerusalemissa?"
"Heidän piti kysyä: Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas?"
"Eikö mitään muuta?"
"Oli siinä jotakin vielä, mutta se on minulta unohtunut."
"Löysivätkö he lapsen?"
"Löysivät, ja he kunnioittivat sitä."
"Se on ihme, Malluk."
"Ilderim on selväjärkinen mies, vaikka vähän ärtyinen, kuten kaikki arabialaiset. Valhe on mahdoton hänen kielellänsä", vastasi Malluk vakavasti.
Kamelit, joita ei kiirehditty, poikkesivat yhtä huonomuistisina kuin ratsastajatkin pois tieltä ja alkoivat syödä runsasta ruohoa.
"Eikö Ilderim ole sittemmin saanut mitään tietoa niistä kolmesta miehestä?" kysyi Ben-Hur. "Kuinka heille sitte kävi?"
"Senpä tähden juuri hän tuli Simoniideen luo sinä päivänä, kuin mainitsin. Edellisenä yönä oli egyptiläinen saapunut hänen luoksensa."
"Mihinkä?"
"Tänne teltan ovelle, joka näkyy tuolla."
"Kuinka hän tunsi hänet?"
"Samalla tavalla, kuin sinä tunsit tänään hevoset; näöstä ja käytöksestä."
"Eikö mistään muusta."
"Hän ratsasti samalla valkoisella kamelilla ja ilmoitti saman nimen:Baltasar Egyptistä."
"Sepä on jumalallinen ihme!"
Ben-Hur oli aivan haltioissaan.
Malluk kysyi kummastuen: "Kuinka niin?"
"Etkö sanonut Baltasar?"
"Niin, Baltasar Egyptistä."
"Saman nimenhän se vanhus tänään lausui Kastalian lähteellä."
Malluk myöskin tuli liikutetuksi siitä muistosta.
"Se on totta", hän sanoi, "kameli oli myöskin sama. Sinä pelastit ukon hengen."
"Ja nainen", sanoi Ben-Hur ikään kuin puhuen itsekseen, "nainen oli hänen tyttärensä."
Hän vaipui ajatuksiin. Lukijakin ehkä olettaa ruskean neidon kuvan astuneen hänen silmäinsä eteen ja olleen paremmin tervetullut kuin Esterin, ell'ei mausta syystä niin siitä, että se viivähti kauemmin; mutta ei se niin ollut.
"Sano minulle vielä kerran", Ben-Hur virkkoi, "pitikö niiden kolmen miehen kysymän: Missä on hän, joka on tuleva juutalaisten kuninkaaksi…?"
"Ei juuri niin. Sanat olivat: joka on syntynyt juutalaisten kuninkaaksi. Ne sanat olivat ensimmäiset, jotka sheikki kuuli heidän lausuvan aavikolla, ja hän on siitä asti lakkaamatta odottanut kuninkaan tuloa. Hänen uskonsa, että kuningas on tulossa, on nytkin horjumaton."
"Millä tavalla? Kuninkaanako?"
"Niin, ja hän antaa tuomion kohdata Roomaa; niin sheikki väittää."
Ben-Hur vaipui uudestaan äänettömiin ajatuksiin ja koetti hillitä liikutustansa.
"Vanhus on niitä monia", hän sitte hitaasti virkkoi, "yksi niistä miljoonista, joilla on vääryys kostettavana. Tämä ihmeellinen lupaus on leipää ja viiniä hänen toivollensa, sillä kukapa muu kuin Herodes voi olla juutalaisten kuningas niin kauan, kuin Rooma on olemassa. Vaan että historia tulisi täydelliseksi, kuulitko Simonideen vastauksen?"
"Jos Ilderim on arvokas mies, niin on Simonides viisas", vastasi Malluk. "Minä kuuntelin ja hän sanoi… Mutta hiljaa nyt! Joku tuolla koettaa saavuttaa meitä."
Etäältä kuuluva jyminä selveni yhä enemmän, kunnes he viimein voivat erottaa vaununpyöräin ja hevoskavioiden töminän. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua jo sheikki Ilderim saapui lähelle ratsain, seurueineen, jossa oli myöskin neljän viinipunaisen arabialaishevosen vetämät vaunut. Sheikin pää, jota pitkä hopeankarvainen parta ympäröitsi, oli kumarruksissa rintaa vasten. Ystävät olivat ehtineet tänne ennen häntä, ja heidät nähtyään vanhus nosti päänsä pystyyn ja sanoi ystävällisesti:
"Rauha olkoon teille! Kas, ystävä Malluk! Terve tuloa! Toivoakseni olet juuri tullut, etkä vielä paluumatkalla, ja sinulla on varmaan jokin sanoma hyvältä Simonideelta – suokoon hänen isäinsä Jumala hänelle vielä pitkän ijän! Tarttukaa ohjiinne ja seuratkaa minua. Minulla on leipää, viiniä ja nuorta vohlaa tarjota. Tulkaa!"
He seurasivat häntä teltan ovelle. Siinä oli jo sheikki itse ottamassa heitä vastaan, tarjoten lautasella pikarissa kerman kaltaista juomaa, jota hän oli laskenut teltan keskitangossa riippuvasta, savun mustuttamasta nahkasäkistä.
"Juokaa", hän sanoi ystävällisesti, "juokaa, sillä tämä on sydämmen lämmitystä niille, jotka asuvat teltoissa."
Tulijat tarttuivat pikareihin ja joivat.
"Astukaa sisään Jumalan nimessä!"
Sisällä Malluk vei sheikin syrjään ja puheli hänen kanssansa kahden kesken sekä meni sitte Ben-Hurin luo ja sanoi anteeksi pyytäen:
"Minä olen puhunut sheikille sinusta, ja hän jättää sinulle hevoset huomenna koetteeksi. Hän on sinun ystäväsi, ja kun minä nyt olen tehnyt sinun puolestasi kaikki, mitä voin, saat sinä itse pitää huolen muusta ja päästää minut palaamaan Antiokiaan. Olen luvannut tavata siellä erästä henkilöä tänä iltana, ja sen tähden täytyy minun lähteä. Tulen takaisin huomenna, jos kaikki käy toivon mukaan, ja jään sitte luoksesi siihen asti, kunnes kilpailut päättyvät."
Kun molemmin puolin oli toivotettu toisilleen onnea, läksi Malluk paluumatkalle.
XI LUKU
Mallukin selonteko huomioistaan
Uuden kuun alanurkka kosketti juuri Sulpius-vuoren tornimaisia huippuja, ja kaksi kolmatta osaa Antiokian asujamista nautti yötuulen viileyttä huoneiden katoilla, käyttäen viuhkaa, milloin tuulen henkeä ei tuntunut. Simonides istui tuolissaan, joka oli tullut ikäänkuin osaksi hänen olemuksestaan, ja katseli katon pengermältä jokea ja laivoja, jotka kiikkuivat hiljaa ankkureissaan. Hänen takaansa ulottui muurin leveä varjo vettä myöten toiseen rantaan asti. Hänen päältänsä sillalta kuului lakkaamatta virtailevan ihmisjoukon astuntaa. Ester toi hänelle juuri tarjottimella illallista: sämpylän paksuisia vehnäkakkuja, hunajaa ja maitoa, johon vanhus silloin tällöin kastoi palaset, kastettuaan ne ensin hunajaan.
"Malluk viipyy tänä iltana", hän sanoi, ilmaisten siten ajatuksensa.
"Luuletko sinä hänen tulevan?" kysyi Ester.
"Joll'ei hän ole merellä eikä aavikoilla, niin hän kyllä tulee", vastasi Simonides luottavasti.
"Ehkä hän kirjoittaa."
"Ei, Ester. Hän olisi jo kirjoittanut, jos olisi nähnyt, ett'ei ehtisi takaisin, ja kertonut kaikki asiat. Kun en ole saanut mitään kirjettä, niin minä tiedän, että hän tulee."
"Toivokaamme", sanoi Ester ihan hiljaa.
Jotakin oli tuossa sanassa, joka herätti vanhuksen huomiota, oliko se sitte äänen sointu vaiko itse toivomus. Pieninkään lintu ei voi laskeutua puun oksalle vavahuttamatta sen etäisimpiäkin lehtiä. Sielu on välistä yhtä herkkä tuntemaan mitättömimmätkin sanat.
"Toivotko sinä hänen tulevan?" kysyi isä.
"Toivon", Ester vastasi, katsoen ylös häneen.
"Minkä tähden? kerropas!" pyysi vanhus.
"Sen tähden…" Ester vitkasteli, mutta jatkoi … "sen tähden, että se nuori mies on…" Siihen hän pysähtyi uudestaan.
"Meidän herramme. Niinkö tahdoit sanoa?"
"Niin."
"Ja yhä vieläkö ajattelet, ett'ei minun pitäisi päästää häntä menemään, kutsumatta häntä takaisin, jos hän katsoo hyväksi, ja ottamaan meiltä kaikki, mitä meillä on, kaikki, tavarat, rahat, laivat, orjat ja arvaamattoman kalliin luoton, joka on minulle kullasta ja hopeasta kudottu mantteli, ihmisen mahtavimman enkelin – menestyksen – lahja."
Ester ei vastannut mitään.
"Eikö se ollenkaan vaikuta sinuun, eikö?" sanoi vanhus hiukan katkerasti. "No hyvä, olenkin huomannut, Ester, ett'ei musertavinkaan totuus ole koskaan sietämätön, kun se tulee esiin pilvistä, joiden läpi me sitä ensin hämärästi näimme – ei mikään – ei edes kidutuskaan. Luulenpa, että samoin on kuoleman laita. Ja tämän käsityskannan mukaan voi yksin orjuuskin, johon antaudumme, aikaa myöten tulla rakkaaksi. Minä hiukan iloitsen ajatellessani, mikä onnen suosikki minun herrani on. Hänen omaisuutensa ei maksa hänelle mitään, ei hetkisen huolta, ei hienpisaraa, ei edes yhtä ajatustakaan. Se tulee hänelle kuin unessa, ja vielä hänen nuorena ollessaan. Ja, Ester, anna minun olla hiukan ylpeä lausunnostani; hän saa senkin, jota hän ei kaikella mammonallansa saisi ostetuksi, sinut, lapseni, lemmikkini, pois menneen Rakelini haudalta poimitun kukan."
Hän veti hänet luoksensa ja suuteli häntä kahdesti, kerran hänen itsensä tähden ja toisen kerran äidin tähden.
"Älä sano niin", Ester virkkoi, kun vanhuksen käsi putosi alas hänen kaulaltansa, "ajatelkaamme hänestä parempaa. Hän tietää, mitä suru on, ja vapauttaa meidät."
"Sinulla on tarkka huomiokyky, Ester, ja sinä tiedät, että minä usein luotan siihen epätietoisissa tapauksissa, milloin hyvää tai pahaa on tulossa henkilöltä, joka seisoo sinun edessäsi, niin kuin hän tänä aamuna. Mutta" – vanhuksen ääni muuttui terävämmäksi ja ankarammaksi – "nämä jäsenet, joihin en voi nojata, tämä ruumis, jota on lyöty ja kidutettu niin, että se on kadottanut ihmismuotonsa, ne eivät ole kaikki, mitä minä hänelle annan. Ei, minä annan hänelle sielun, joka on saanut voiton kidutuksista ja roomalaisesta häijyydestä, minä annan hänelle älyni, joka kykenee vaanimaan kultaa pitempäinkin matkain päästä kuin Salomon laivat koskaan kulkivat, ja saavuttamaan sitä niin, Ester, saamaan sen kämmenilleni niin, että sormet voivat temmata sen ja pitää sitä niin kiinni, ett'ei se saa siipiä toisen käskystä, – ymmärryksen, joka on tottunut suunnittelemaan." Hän pysähtyi ja remahti nauramaan. "Niin, Ester, ennen kuin uusi kuu, jonka juhlaa nyt paraillaan vietetään temppelin pihoissa, pyhällä vuorella, alkaa ensimmäistä neljännestänsä voisin minä järkytellä maailmaa niin, että itse keisarikin vapisisi valtaistuimellaan. Sillä tiedä, lapseni, minulla on kyky, joka on parempi kuin terve ruumis, parempi kuin rohkeus ja luja tahto, parempi kuin kokemuskin, joka muuten on pitkän elämän paras voitto, – kyky, joka, vaikka onkin Jumalan paras lahja" – hän pysähtyi taas ja nauroi, ei enää katkeraa, vaan tyytyväistä naurua – "jota eivät tämän maailman mahtavatkaan pidä kyllin suuressa arvossa, suuressa ihmisjoukossa sitä ei ole ollenkaan, kyky johtaa ihmisiä tarkoitusteni mukaan ja pakottaa heitä uskollisesti panemaan niitä toimeen. Sen avulla minä kasvatan rikkauteni sata- ja tuhatkertaiseksi. Sen tähden minun laivurini kyntelevät valtameriä ja tuovat kunniallista voittoa. Sen tähden Malluk nyt seuraa sitä nuorta miestä, meidän herraamme, ja hän…" Samassa kuului astuntaa katolla. "Niin Ester, enkö sitä sanonut? Hän on jo täällä ja tuo uutisia. Sinun tähtesi, suloinen lapseni, nupusta puhkeava liljani, minä rukoilen Herraa Jumalaa, joka ei ole unhottanut harhailevia Israelin lampaitansa, että ne olisivat hyviä. Nyt saamme kuulla, päästääkö hän sinut kaikkine kauneuksinesi ja minut kaikkine kykyineni vapaaksi."
Malluk tuli tuolin luo.
"Rauha olkoon sinulle, hyvä isäntäni!" hän sanoi, kumartaen syvään, "ja sinullekin, Ester, kruunu Israelin tyttärien seassa."
Hän seisoi kunnioittavasti heidän edessään, ja hänen asentonsa ja puhetapansa tekivät vaikeaksi arvata, missä suhteessa hän oli heihin. Käytös oli palvelijan, mutta puhe uskotun ystävän. Simonides puolestaan, kuten hänen tapansa asioissa aina oli, siirtyi, tervehdykseen vastattuansa, heti uutisiin.
"Mitä sinulla on kerrottavaa siitä nuoresta miehestä, Malluk?"
Palvelija kertoi päivän tapaukset levollisesti ja yksinkertaisesti, eikä häntä keskeytetty kertaakaan. Nojatuolissa istuva kuuntelija ei koko aikaan liikauttanut edes kättäkään; olisi voitu luulla häntä kuvapatsaaksi, joll'eivät avoimet, loistavat silmät ja välistä kuuluva syvä hengitys olisi ilmaisseet elämän vielä liikkuvan tuon jäykän kuoren alla.
"Kiitos, Malluk, kiitos", hän sanoi sydämmellisesti, kun palvelija päätti kertomuksensa, "sinä teit asiasi hyvin. Ei kukaan olisi suorittanut minun käskyäni paremmin. No, mitä arvelet sen nuoren miehen kansallisuudesta?"
"Hän on israelilainen ja Juudan suvusta."
"Oletko ihan varma siitä?"
"Täydellisesti."
"Hän näyttää kertoneen sinulle ainoastaan vähäisen osan elämästänsä."
"Hän on oppinut olemaan varovainen. Voin melkein sanoa häntä epäluuloiseksi. Vaikka minä kuinka koetin saavuttaa hänen luottamustansa, sittenkin hän torjui kaikki yritykset, kunnes läksimme Kastalian lähteeltä Dafnen kylään."
"Mitä varten te sinne menitte? Se on inhottava paikka."
"Uteliaisuus, kuten monella muulla, oli meilläkin pääsyynä, mutta merkillistä kyllä hän ei mieltynyt mihinkään, mitä näki. Mitä temppeliin koski, kysyi hän ainoastaan, oliko se rakennettu kreikkalaiseen tapaan. Hyvä isäntä, sillä nuorella miehellä on sydämmen suru, jota hän tahtoo salata, ja sen tähden hän kävi Dafnessa, luullakseni saadakseen sitä haudatuksi samalla tavalla, kuin me hautaamme kuolleitamme."
"Hyväpä olisi, jos olisi niin", sanoi Simonides hiljaa ja jatkoi sitte kovemmin: "Nykyajan kirous on tuhlaavaisuus. Köyhä tekee itsensä supi köyhäksi matkiessaan rikkaita, ja ne jotka ovat ainoastaan varakkaita, elävät kuin ruhtinaat. Näitkö sitä heikkoutta nuorukaisessa? Näyttelikö hän itsellään olevan rahaa, roomalaista tai hebrealaista?"
"Ei, hyvä isäntä, ei."
"Varmaankin hän sellaisessa paikassa, jossa on niin monia hullutuksiin kiusausta – tarkoitan ruoan ja juoman puolesta – varmaankin hän siellä jotakin tarjosi sinulle, Malluk, oikein anteliaasti. Hänen ikänsä ei ole vastoin sellaista olettamista."
"Hän ei syönyt eikä juonut minun seurassani."
"Voitko siitä, mitä hän sanoi tai teki, huomata mitään johtavaa aatetta hänessä? Tiedäthän, että se kuultaa lävitse kaikkein vähimmissäkin asioissa."
"Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat", sanoi Malluk neuvottomasti.
"Sitä, tiedäthän, että kun me puhumme tai toimimme, ja vielä enemmän kun ratkaisemme tärkeitä meihin itseemme koskevia asioita, silloin olemme jonkun johtoaatteen vaikutuksen alaisia. Mitä huomasit siinä kohdassa?"
"Mitä siihen asiaan tulee, voin minä vastata ihan varmasti. Hän käyttää kaiken aikansa ja kykynsä äitinsä ja sisarensa etsimiseen, se on ensimmäinen asia. Sitä paitsi hän on kärsinyt vääryyttä roomalaisilta, ja koska sillä Messalalla, josta kerroin, on jotakin osaa siinä asiassa, niin hänen pääpyrintönsä tällä hetkellä on saada nöyryyttää häntä. Kohtaus lähteellä oli kyllä sopiva tilaisuus, mutta hän ei käyttänyt sitä hyväkseen, koska se ei ollut kyllin julkinen."
"Messalalla on vaikutusvaltaa", sanoi Simonides miettivästi.
"Niin, mutta kun he ensi kerran yhtyvät, niin se tapahtuu sirkuksessa."
"No, entä sitte?"
"Arriuksen poika voittaa."
"Mistä sinä sen tiedät?"
Malluk hymyili. "Hänen puheistaan."
"Etkö muusta?"
"Kyllä minulla on parempikin takaus, hänen rohkeutensa."
"Mutta, Malluk, hänen kostontunteensa, mitä se tarkoittaa? Muutamia harvojako ainoastaan, jotka loukkasivat häntä, vai monen moniako? Ja sitte vielä, onko se tunto ainoastaan arkatuntoisen pojan oikkuja, vai onko kärsimyksistä täysi miehuuden ikä antanut sille kestäväisyyttä? Tiedäthän, Malluk, että koston ajatus, joka johtuu ainoastaan tunteista, on vain joutava uni, jonka ensimmäinen valoisa päivä haihduttaa, jota vastoin kiihkoinen kostonhimo on sydämmen tauti, joka nousee aivoihin ja elää yht'aikaa molemmista."
Simonides osoitti tässä puheensa osassa ensi kerran kiihtymystä. Hän puhui kiivaasti, puristi kätensä nyrkiksi ja osoitti sellaisen miehen intoa, joka tahtoo tehdä selväksi, mitä tautia hän sairastaa.
"Hyvä isäntä", Malluk jatkoi, "yksi niitä syitä, joiden tähden minä luulen, että se nuori mies on juutalainen, on hänen vihansa voima. Minä näin selvästi hänen olevan varoillaan minua kohtaan, joka olikin luonnollista, kun tiesin, miten kauan hän oli elänyt roomalaisen epäluuloisuuden ilmassa; mutta näin minä kuitenkin hänen kiihtyvän, ensimmäisen kerran, kun hän tahtoi tietoa Ilderimin tunteista roomalaisia kohtaan, ja toisen kerran, kun minä kerroin sheikin ja kolmen tietäjän historian sekä mainitsin heidän kysymyksensä: Missä on äsken syntynyt juutalaisten kuningas."
Simonides kumartui äkisti eteen päin, ollen nähtävästi kiihkeässä odotuksessa.
"Ah, Malluk, hänen sanansa, mitä hän sanoi! Anna minun niistä arvata, mitä tämä salaisuus vaikutti häneen."
"Hän tahtoi tietää, miten sanat olivat oikeastaan olleet: kuninkaaksi syntynyt vaiko äsken syntynyt kuningas. Näytti, kuin hän olisi pitänyt hyvin tärkeänä niiden lausetapojen erotusta."
Simonides nojautui jälleen entiseen asentoonsa kuuntelemaan.
"Sitte", sanoi Malluk, "minä selitin hänelle, miten Ilderim käsitti salaisuuden: että kuningas oli tuleva tuomitsemaan roomalaisia. Nuorukaisen kasvojen puna tummeni, ja hän sanoi vakavasti: Kukapa muu kuin Herodes voi hallita niin kauan, kuin Rooma seisoo?"
"Mitä hän sillä tarkoitti?"
"Että valtakunnan täytyy kukistua ennen, kuin toisesta hallituksesta voi olla puhettakaan."
Simonides katseli hetkisen laivoja ja niiden varjoja, jotka hiljaa kiikkuivat yhdessä kuunpaisteisella joen pinnalla. Katsoen jälleen ylös hän lopetti keskustelun.
"Nyt riittää täksi illaksi, Malluk", hän sanoi. "Mene ja hanki jotakin syödäksesi ja ole valmis palaamaan palmumetsään. Sinun pitää auttaa häntä nyt alkavissa toimissaan. Tule aikaisin huomisaamuna, niin saat kirjeen viedäksesi Ilderimille." Sitte hän lausui hiljemmalla äänellä ikään kuin itsekseen: "Minä tahdon itse olla läsnä kilpa-ajoissa sirkuksessa."
Kun Malluk, toivotettuaan tavan mukaan siunausta, poistui, joi Simonides aika siemauksen maitoa ja näytti siitä virkistyvän ja tulevan iloiseksi.
"Ota pois tarjotin, Ester", sanoi hän, "minä olen ravittu."
Tytär totteli.
"Käy nyt tähän istumaan."
Ester istahti tuolin laidalle ihan hänen viereensä.
"Jumala on hyvä minua kohtaan, sangen hyvä", sanoi Simonides hartaasti. "Hänen tapansa on toimia salaperäisesti, mutta välistä hän antaa meidän uskoa näkevämme ja ymmärtävämme hänen tarkoituksensa. Minä olen vanha, ja minun aikani loppuu kohta, mutta nyt yhdennellätoista hetkellä, kun toivoni jo alkoi haihtua, nyt hän lähettää minulle lupauksen kipinän, joka virkistää minua. Näen suuren osan eteenpäin viittomaani tietä yhdestä asianhaarasta, joka itsessään on niin paljon vaikuttava, että se muodostaa toisenlaiseksi koko maailman. Minä näen syyn, minkä tähden minulle on uskottu niin suuret rikkaudet, ja tarkoituksen, mihin ne ovat määrätyt. Totta tosiaan, lapseni, minä tunnen uuden elämän innon virkoavan itsessäni."
Ester työntihe likemmäksi häntä, ikään kuin palauttaakseen hänen ajatuksiansa häilyvästä lennostaan.
"Kuningas on syntynyt", jatkoi vanhus, ikään kuin yhä puhuen tyttärellensä, "ja hän lienee nyt saavuttanut puolimatkan tavallisesta ihmisijästä. Baltasar sanoo hänen vielä olleen lapsena äitinsä sylissä, kun hän kunnioitti häntä ja antoi hänelle lahjoja. Ilderim vakuuttaa viime joulukuussa seitsemänkolmatta vuotta kuluneen siitä, kun Baltasar ja hänen kumppaninsa tulivat hänen telttaansa, pyytäen suojelusta Herodeen vainolta. Niinpä hänen tulonsa ei voi enää viipyä kauan. Se voi tapahtua tänä iltana tai huomenna. Pyhät Israelin isät, eikö tämä ajatus ole sanomattoman autuaallinen! Minä olen kuulevinani kukistuvain muurien pauhua ja yleistä kapinaa, jonka maailman muutos herättää. Niin, maa avautuu ihmiskunnan iloksi nielemään Roomaa, ihmiset saavat jälleen hengittää vapaasti ja laulaa laulujansa." Hän nauroi itsekseen. "Oletko sinä, Ester, koskaan kuullut mitään sellaista? Tunnenpa tosiaankin, että minussa syttyy runoilijan innostus, Mirjamin ja Davidin hehku. Minun ajatuksissani, joiden pitäisi puuhaella ainoastaan numeroiden ja asioimiston kanssa, kilisevät sympaalit, soivat harput ja laulu kaikuu äsken pystytetyn kuninkaan istuimen ympärille kokoutuneen ihmisjoukon huulilta. Toistaiseksi minä karkoitan nämä ajatukset, sillä, tyttäreni, kuningas tarvitsee tullessaan rahaa ja miehiä, ja hän syntyi niin kuin minä itsekin vaimosta, on siis vain ihminen, ihmisellisten tarpeiden alainen, kuten sinä ja minä. Ja rahaa saadakseen hän tarvitsee myyjiä ja ostajia, ja miehiä varten hän tarvitsee johtajia. Siinä, siinä! Näetkö, mikä tie on minulle viitottuna ja mitä tietä meidän nuoren herramme on kuljettava? Näetkö, että sen päässä on kunnia meille molemmille ja kosto meidän puolestamme, ja, ja…" Hän pysähtyi häveten itsekkäitä toiveitansa, joista Esterillä ei ollut edes vähintäkään aavistusta. Sitte hän jatkoi suudellen: "ja onnea äitisi tyttärelle."