VIII LUKU
Lähteellä
Ben-Hurin astuessa alas katsojain paikalta, nousi etäiseltä penkiltä arabialainen kuuluttamaan.
"Kuulkaa, te itä- ja länsimaiden miehet! Jalo sheikki Ilderim tervehtii teitä. Hän kilpailee suurimmasta palkinnosta neljällä hevosella, jotka ovat viisaan Salomon lempihevosten jälkeisiä. Mutta hän tarvitsee voimakasta kättä niitä ohjaamaan. Joka sen tekee niin, että hän voi olla täysin tyytyväinen, sen hän lupaa tehdä rikkaaksi koko ijäkseen. Ilmoittakaa hänen tarjouksensa täällä, tuolla kaupungissa ja kilpapaikoissa kaikkialla, mihin urhoja kokoutuu runsaimmasti. Niin sanoo minun herrani, sheikki Ilderim, antelias."
Tämä julistus sai aikaan vilkkaan liikkeen ihmisjoukossa telttakaton alla. Iltaan asti sitä arvattavasti toisteltiin ja siitä keskusteltiin Antiokian kaikissa urheilua rakastavissa seuroissa. Ben-Hur, kuultuaan sen, pysähtyi ja antoi katseensa vitkastellen liidellä julistajasta sheikkiin. Malluk luuli hänen olevan ottamaisillaan vastaan tarjouksen, mutta tunsi sydämmensä rauhoittuvan, kun hän heti sitte kääntyi hänen puoleensa, kysyen: "Mihinkä nyt, hyvä Malluk?"
Malluk vastasi nauraen: "Jos olet samallainen kuin muut, jotka ensimmäistä kertaa käyvät Dafnessa, niin riennä ennustuttamaan kohtaloasi."
"Kohtaloaniko, sanoitko niin? Vaikka tuo ajatus on vähä pakanallinen, niin lähtekäämme kuitenkin kuulemaan jumalattaren ajatusta."
"Ei, sinä Arriuksen poika! Näillä Apollon papittarilla on parempia temppuja. Puhuttelematta Pytiaa tai Sibyllaa he myövät sinulle papyruslehden, joka äsken juuri on katkastu varrestaan, ja käskevät pistämään sitä lähteen veteen; silloin voit siitä lukea värsyn, joka ilmoittaa sinulle tulevan kohtalosi."
Asiaan mieltymys katosi Ben-Hurin kasvoista ja hän sanoi välinpitämättömästi:
"On ihmisiä, joiden ei tarvitse kiusata itseään tulevaisuutensa mietiskelemisellä."
"Ehkä mieluisemmin käyt katsomassa temppelejä?"
"Eivätkö ne ole kreikkalaisia?"
"Siksihän sitä rakennustapaa sanotaan."
"Helleniläiset olivat taiteissa kauneuden mestareja, mutta he ovat rakennustaiteessa jäykän kauneuden tähden uhranneet vaihtelevaisuuden. Heidän temppelinsä ovat ikään kuin yhteen kaavaan valetut. Miksikä sanoit lähdettä?"
"Kastalia se on."
"Ah, se on kuuluisa yli koko maailman. Käykäämme sitä katsomassa."
Malluk tarkasteli seuraajaansa ja huomasi, että tämän iloisuus oli ainakin siksi kertaa haihtunut. Hänhän ei ollenkaan pitänyt lukua ohi virtailevasta ihmisjoukosta eikä kertaakaan ääneen ihmetellyt taidelaitoksia, joiden ohi kulkivat, vaan astui ääneti, melkeinpä äreänä hitain askelin eteen päin.
Oikeastaan oli asia niin, että Messalan näkeminen oli tehnyt Ben-Hurin miettiväiseksi. Hänestä tuntui, kuin olisi tuskin tuntia vielä kulunut siitä, kun raa'at kädet kiskoivat hänet pois äitinsä luota ja roomalainen lukitutti isänkodin portit. Hän ajatteli, mitenkä hänellä toivottomassa elämässään kalereilla – jos sitä voi elämäksi sanoakaan – ei työnsä ohella ollut mitään muuta tekemistä kuin hautoa kostounelmia, joissa Messala oli päähenkilönä. "Gratukselle", sanoi hän aina itsekseen, "voi antaa anteeksi, mutta Messalalle ei koskaan!" Ja vahvistaakseen ja karaistakseen päätöstänsä hän oli moneen kertaan toistellut mielessään: "Kuka osoitti meidät vainoojillemme? Ja kun anoin apua, vaikk'en anonutkaan itselleni, kuka silloin meni pilkallisesti nauraen tiehensä?" Ja ainiaan oli hänen unelmissaan ollut sama päätös: "Sinä päivänä, kun me jälleen tapaamme toisemme, auta minua, sinä isäimme Jumala, auta kostamaan oikein erinomaisella tavalla!"
Nyt tämä yhtyminen oli tapahtunut. Ehkäpä jos Ben-Hur olisi tavannut Messalan köyhänä ja kärsiväisenä, hänen tunteensa olisivat olleet toisenlaiset, mutta nyt ei ollut niin. Messala oli ylen onnellinen, ja siinä onnessa näkyi välkettä, päivänpaistetta ja kultausta.
Se mitä Malluk luuli vain hajamielisyydeksi, se siis tosiaan oli mietiskelemistä, mitenkä hän voisi tavata Messalan ja miten tehdä sen yhtymisen niin muistettavaksi kuin mahdollista.
Hetkisen kuluttua he kääntyivät tammikujalle, jossa ihmisiä virtaili edes takaisin sekä jalkaisin että ajaen. Orjat kantoivat naisia kantotuoleissa ja vaunuja rämisten vieri ohitse. Käytävän päästä vei vähän viettävä alamäki vihreälle kentälle, jota toiselta puolen rajoitti harmaa vuorenseinä. Sielläpä jo kuuluisa Kastalian lähde näkyikin.
Tunkeutuen sinne kokoutuneen ihmisjoukon lävitse Ben-Hur näki vesisuihkun tulvivan kalliolohkareen huipusta mustaan marmorisäiliöön, johon se kuohuen ja poristen katosi, mennen arvattavasti edelleen jostakin näkymättömästä viemäristä. Säiliön vieressä näkyi pienen, kallioon hakatun katoksen alla parrakas ja ryppyinen vanha pappi, yllä kaapu. Ihmisten asennosta oli vaikea päättää, ainiaan suihkuava lähteensuoniko veti puoleensa suurimman huomion, vaiko pappi, joka myöskin ainiaan oli paikallansa. Tämä vanhus kuuli, näki ja oli nähtävänä, mutta ei puhunut koskaan. Välistä joku ojensi häntä kohti kätensä, tarjoten rahaa. Viekkaasti tirkistäen pappi otti rahan ja antoi sijaan papyruslehden.
Ostaja kiiruhti heti kastamaan lehtensä lähteesen ja katsomaan sitä, veden pois juostua, aurinkoa vasten, jolloin hän vaivansa palkaksi sai lehden pinnalta lukea runomuotoon sepitetyn kirjoituksen. Lähteen mainetta kannattikin hyvästi se runollinen kekseliäisyys, joka ilmeni vastauksissa. Ennen kuin Ben-Hur ehti kysyä kohtaloansa, näkyi muutamia muita tulevan niityn poikki, ja heidän sekä ryhtinsä että koko ulkoasunsa kiihottivat niin hyvin hänen kuin muidenkin uteliaisuutta.
Hän näki ensin hyvin kookkaan lumivalkoisen kamelin, jota ratsumies talutti. Päiväteltta kamelin selässä oli tavattoman tilava ja koristettu punaisella ja kullalla. Jälestä seurasi vielä kaksi ratsumiestä, pitkät keihäät käsissä.
"Ihmeen kaunis kameli!" sanoi joku joukosta.
"Luultavasti ulkomainen ruhtinas", arvasi toinen.
"Taikka pikemmin kuningas."
"Jos se olisi elefantti, luulisin minäkin samaa."
"Kameli ja lisäksi valkoinen", sanoi eräs mahtavasti. "Totta Apollon kautta, ystävät, nuo, jotka tulevat tuolla – näettehän, että heitä on kaksi – eivät ole ruhtinaita eikä kuninkaita, vaan naisia."
Tämän puhelun aikana tulijat jo saapuivat lähteen luo.
Kameli ei läheltä katsoen näyttänyt yhtään rumemmalta kuin etäältä. Muhkeampaa eläintä ei kukaan lähteellä olijoista ollut koskaan nähnyt, vaikka siellä kyllä oli vieraita etäisimmistäkin seuduista. Kuinka mustat silmät! Kuinka erinomaisen hieno, lumivalkoinen karva! Kuinka pontevasti sen jalat nousivat, ja kuinka äänettömästi ja vakavasti ne koskivat maahan! Ja miten hyvin sille soveltui silkkisuitsensa kaikkine kultarimpsuineen ja tupsuineen. Hopeakellojen helinä ilmoitti sen tuloa ja se astui ikään kuin ihan tietämättä selässään olevankaan taakkaa.
Mutta ketä olivat mies ja nainen päiväteltan alla?
Joka silmä tervehti heitä kysyvällä katseella.
Jos mies oli ruhtinas tai kuningas, niin ihmisjoukossa olevat viisastelijat eivät ainakaan voineet syyttää aikaa häneen nähden puolueelliseksi. Katsellessa tuota laihaa, syvälle painunutta ja suureen turbaaniin käärittyä muotoa ja sen kuivettunutta ihoa, joka teki mahdottomaksi arvata miehen kansallisuutta, tuntui iloiselta, että olipa elämän raja yhtä hyvin mahtavalla kuin alhaisellakin. Enimmän olisi voinut kadehtia ukkoa saalin tähden, johon hän oli verhottuna.
Nainen istui itämaiseen tapaan verhottuna hunnuilla ja pitseillä, jotka olivat erinomaisen hienotekoiset. Kyynäspäiden yläpuolella ja kalvosimissa oli hänellä kiemurakäärmeiden muotoiset kultakoristukset, yhdistetyt kultanauhoilla. Käsivarret olivat muuten paljaat ja luonnostaan sangen kaunismuotoiset, kädet hennot kuin lapsella. Toisesta kädestä, joka lepäsi ratsastuolin laidalla, näkyi sormuksilla melkein kokonaan peitetyt hienot sormet, päistä kuultavat kuin perlemo. Päässä hänellä oli nauhoilla ja kultarahoilla koristettu verkko. Osa rahoista oli otsakoristeena, toiset riippuivat selässä puoleksi paksun, sinimustan tukan peitossa, joka sinänsä oli verrattomin koristus ja teki hunnun sillä puolen tarpeettomaksi, ell'ei sitä tahdottu käyttää tomun ja auringon paahteen suojaksi. Hän katseli korkealta istuinpaikaltaan levollisesti ihmisjoukkoa, ollen nähtävästi niin kiintynyt siihen tarkasteluunsa, ett'ei ollenkaan näyttänyt tietävän, miten suurta huomiota itse herätti. Mutta tavatonta, jopa ihan vastoin ylhäisten naisten tapaa oli, että hän katsellessaan muita piti kasvonsa paljaina.
Hänen muotonsa oli kaunis, nuorekas ja pyöreä. Iho ei ollut vaalea, kuten kreikkalainen, ei tumma, kuten roomalainen, eikä kellahtava, kuten gallialainen, vaan pikemmin näytti Ylä-Niilin aurinko siihen lumonneen sellaista kuultavuutta, että veri loisti lävitse, poskista ja otsasta, kuten lampun himmennetty valo. Luonnostaan suuret silmät olivat maalatut pitkin luomia mustalla värillä, kuten itämaissa on ollut tapana ikivanhoista ajoista asti. Huulet, ollen vähän raollaan, näyttivät purpurakehyksensä sisältä loistavan valkoisia hampaita. Jos näihin kauneuskohtiin vielä lisäämme hänen pikku päänsä miellyttävän ryhdin ja klassillisen muodon sekä kohtuullisen pitkän kaulan sopivan kaarevuuden, niin jopa syystä kyllä saatamme sanoa häntä näöltään kuningattareksi.
Ikään kuin kylliksi tarkasteltuaan väkijoukkoa ja paikkaa, kaunis nainen kääntyi antiokialaisen taluttajan puoleen, joka nyt ohjasi kamelin lähemmäksi lähdettä ja käski laskeutumaan polvilleen, otti sitte naisen kädestä pikarin ja meni sitä täyttämään. Samassa pyöräin ja hevoskavioiden jyminä häiritsi vierasten tulosta ja naisen ihmettelemisestä syntynyttä äänettömyyttä, ja ihmiset huutaen hajaantuvat kaikkiin suuntiin.
"Luulenpa, että tuo roomalainen aikoo ajaa päälle; pidä varasi!" huusiMalluk Ben-Hurille, samassa jo kiireimmiten itse paeten.
Ben-Hur katsahti sinne päin, josta ääni tuli, ja huomasi Messalan nelivaljakollaan laskevan suoraan ihmisjoukkoa kohti. Nyt hän näki hänet läheltä ja selvään.
Hajaantunut joukko jätti suojattomaksi kamelin, jonka pelastaakseen olisi pitänyt olla sukkelampi liikkeiltään, kuin kameli yleensä on; mutta hevoskaviot jo melkein koskivat siihen ja se kuitenkin makasi polvillaan, silmät ummessa, lakkaamatta märehtien, niin tyynenä, että kyllä voi huomata sitä jo kauan hyvänä pidetyn. Aitiopialainen väänteli kauhusta käsiään. Vanhus valmistautui pakenemaan päiväteltasta, mutta ikä oli hänet jo liiaksi rammannut eikä hän myöskään voinut pahimmassa vaarassakaan unhottaa arvokkaisuutta, joka jo näytti hänellä olevan juurtuneena tapana. Naisen oli liian myöhä pelastua, Ben-Hur seisoi lähimpänä ja huusi Messalalle:
"Seis! Katso, mihin ajat! Pidätä, seis!"
Tuo ylimys nauroi itsetyytyväisesti, ja kun Ben-Hur ei nähnyt muuta pelastuskeinoa, syöksyi hän esiin ja tarttui vasemman ieshevosen ja sen lähimmän kumppanin suitsiin. "Sinä roomalainen koira! Onko ihmishenki sinusta niin arvoton?" niin huutaen hän työnsi koko voimallaan hevosia takaperin. Ne nousivat pystyyn ja pakottivat toisetkin hevoset kääntymään syrjään. Aisa työntäytyi korin alle ja oli vähällä kaataa sen kumoon. Messala töin tuskin pysyi vaunuissa, mutta hänen suosikkinsa Myrtilus vierähti kuin puunpölkäre maahan. Ihmiset, nähtyään vaaran jo olevan ohitse, remahtivat ivanauruun.
Nytpä näkyi roomalainen ylpeys koko loistossaan. Messala päästi ohjakset vyöltänsä, viskasi ne syrjään, hypähti maahan, astui kamelin ympäri, katsahti Ben-Huriin ja sanoi puolittain vanhukselle, puolittain naiselle:
"Pyydän anteeksi teiltä molemmilta. Nimeni on Messala, ja maan äidin kautta vannon, ett'en nähnyt teitä enkä kamelianne. Mitä näihin hyviin ihmisiin koskee, niin luotin ehkä liiaksi ajotaitooni. Minä aioin nauraa heille, nyt he nauravat minulle, ja olkoon se heille terveydeksi."
Hyväntahtoinen, huoleton katse, jonka hän ikään kuin heitti ympärillä seisojiin, soveltui oivallisesti hänen sanoihinsa. Ihmiset pysyivät hiljaa, kuullakseen, mitä hänellä vielä oli sanottavaa. Varmaan tietäen saaneensa voiton niistä, joita oli loukannut, hän viittaamalla käski kumppaniaan viemään vaunuja turvallisempaan paikkaan ja kääntyi sitte rohkeasti naisen puoleen.
"Sinä olet kiintynyt tähän kunnon mieheen, jonka anteeksi antoa, joll'ei sitä nyt suoda, minä sitte koetan sitä uutterammin saavuttaa. Minä tarkoitan, oletko hänen tyttärensä?"
Ei kuulunut mitään vastausta.
"Pallas avita, sinä olet kaunotar! Varo vain, ett'ei Apollo erehdy ja luule sinua kadonneeksi Dafneksensa! Mikähän maa voi kehua olevansa sinun äitisi? Älä käänny pois. Ah, maltahan! Indian aurinko säteilee sinun silmistäsi; Egypti on painanut rakkausleimansa sinun kaunisten huuliesi nurkkiin. Älä käänny, suloinen hallitsija, toisen orjan puoleen, ennen kuin osoitat olevasi armollinen tälle. Sano edes, annatko minulle anteeksi."
Nainen keskeytti roomalaisen puhetulvaa siten, että kääntyi hymyillenBen-Hurin puoleen ja päätänsä viehättävästi nyykäyttäen kysyi:
"Tahdotko tulla tänne? Ota tämä pikari ja täytä se. Isääni janottaa."
"Olen alammaisin palvelijasi."
Ben-Hur kääntyi tekemään pyydettyä palvelusta ja tuli siten seisomaan kasvot vasten kasvoja Messalan kanssa. Heidän katseensa yhtyivät, juutalaisen nuhtelevasti, roomalaisen loistaen kompamielistä häijyyttä.
"O vieras, yhtä julma kuin kaunis!" sanoi Messala, viitaten kädellään jäähyväsiksi. "Joll'ei Apollo ryöstä sinua, niin toivon näkeväni vielä toistekin. Kun en tiedä, mistä maasta sinä olet, en voi jättää sinua minkään sen jumalan haltuun. Senpä tähden, kaikkein jumalain nimessä, minä jätän sinut – omaan suojelukseeni."
Messala oli nähnyt Myrtiluksen jo saaneen nelivaljakon rauhoitetuksi ja valmiiksi lähtöön ja palasi vaunujensa luo. Nainen katsoi hänen jälkeensä, kun hän poistui, ja hänen kasvoistaan näkyi pikemmin mieltymystä kuin tyytymättömyyttä. Hän otti nyt vastaan virvoittavan vesipikarin. Isän ensin juotua hänkin kosketti sitä huulillansa, kumartui alas ja antoi tyhjän pikarin Ben-Hurille erittäin viehättävällä tavalla.
"Pidä se, minä pyydän! Se on täynnä siunauksia, kaikki aiotut sinulle!"
Kameli sitte heti ajettiin ylös levostaan. Se oli juuri lähtemässä liikkeelle, kun vanhus huusi: "Seis!"
Ben-Hur lähestyi vanhusta kunnioittavasti.
"Sinä olet tänään tehnyt muukalaiselle suuren palveluksen. On ainoastaan yksi Jumala. Minä kiitän sinua hänen pyhässä nimessään. Olen Baltasar Egyptistä. Suuressa palmumetsässä, Dafnen takana olevan kylän tuolla puolen asuu sheikki Ilderim, antelias, ja me olemme hänen vieraansa. Käy siellä meidän luonamme, niin saat tervehdyksen, jota sulostuttaa sydämmellinen kiitollisuus."
Vanhuksen kirkas ääni ja kunnioitusta herättävä ulkoasu hämmästyttiBen-Huria. Katsoessaan heidän jälkeensä hän näki vilahdukseltaMessalaakin, joka ajoi pois yhtä iloisena, huolettomana ja sama ivahymyhuulilla.
IX LUKU
Koston suunnittelu
Varma sääntö on, että vastenmielisyys jotakin henkilöä kohtaan alkaa varmimmasti silloin, kun hän on käyttäytynyt hyvästi, mutta itse on oltu kömpelö. Onneksi Malluk oli poikkeus tästä säännöstä. Mitä hän äsken oli nähnyt, enensi hänessä kunnioitusta Ben-Huria kohtaan, jolla hänen täytyi tunnustaa olevan sekä rohkeutta että malttia. Jospa hän nyt vain saisi jotakin selville tämän nuoren miehen historiasta, niin päivän tutkimusten tulos ei suinkaan olisi arvoton hänen hyvälle isännälleen Simonideelle.
Kaksi asiaa oli hänelle selvinnyt siitä, mitä tänään oli saanut kuulla: että Ben-Hur oli juutalainen ja kuuluisan roomalaisen ottopoika. Toinenkin johtopäätös, joka arvattavasti oli tärkeä, alkoi kehittyä asiamiehen terävissä aivoissa. Jotakin suhdetta oli Messalan ja duumvirin ottopojan välillä. Mutta millainen se oli, ja miten hän siitä saisi varman selon? Juuri silloin, kun hänen neuvottomuutensa oli pahimmillaan, tuli Ben-Hur itse hänelle avuksi. Hän laski kätensä Mallukin käsivarrelle ja veti hänet pois ihmisjoukosta, joka jo oli ehtinyt jälleen kääntää huomionsa vanhaan, harmaapartaiseen pappiin ja salaperäiseen lähteesen.
"Hyvä Malluk", hän sanoi pysähtyen, "voiko ihminen koskaan unhottaa äitiänsä?"
Kysymys tuli äkisti ilman mitään edellistä johtoa ja oli laadultaan sellainen, joka saattaa puhutellun hämilleen. Malluk katsoi seuraajaansa kasvoihin, saadakseen jonkinlaista viittausta, mitä hän tarkoitti, mutta huomasi vain polttavan punaiset täplät Ben-Hurin poskissa ja silmät sen näköisinä, kuin koettelisi hän pidättää kyyneliä. Silloin hän ihan vaistomaisesti vastasi: "ei!" ja lisäsi sitte lämpöisesti: "ei koskaan!" sekä vähän toinnuttuaan jatkoi vielä: "jos äiti on israelilainen, ei ikänä! Ensinnä minä synagoogassa opin käskysanat, ja kohta sen jälkeen Sirakin käskyn: kunnioita isääs kaikesta sydämmestäs äläkä unhota äitisi kipuja…"
Puna Ben-Hurin poskilla kävi yhä tummemmaksi.
"Sinun sanasi palauttavat eteeni nuoruuteni ajan ja todistavat, Malluk, että sinä olet oikea Israelin poika. Luulenpa, että voin luottaa sinuun."
Ben-Hur päästi irti miehen käsivarren ja tarttui sen sijaan manttelin poimuihin, jotka peittivät hänen rintaansa, ja painoi niitä sydäntänsä vasten, ikään kuin tukeuttaakseen tuskaa tai jotakin muuta sen tapaista tunnetta.
"Minun isälläni", hän sanoi, "oli hyvä nimi ja hän oli kunnioitettu Jerusalemissa, jossa hän asui. Äitini oli hänen kuollessaan paraassa ijässänsä ja muuta minä en huoli sanoa hänestä kuin että hän oli hyvä ja kaunis. Hänen kielellään oleksivat lempeyden käskyt, ja hänen hyvistä töistänsä juteltiin kiitellen yli koko kaupungin. Tulevaisuus hymyili hänelle. Minulla oli pieni sisar; minä, hän ja äitini olimme koko perhe. Me olimme niin onnelliset, ett'en ainakaan minä koskaan huomannut loukkausta vanhan rabbiinin sanoista: 'Jumala ei voi olla kaikkialla, sen tähden hän loi äidit.' Kerran tapahtui onnettomuus roomalaiselle hallitusmiehelle hänen juuri ratsastaessaan meidän talomme kohdalla sotaväen etupäässä. Legionalaiset mursivat auki meidän porttimme ja ottivat meidät kiinni. Siitä hetkestä asti minä en ole nähnyt äitiäni enkä sisartani. En tiedä, ovatko he kuolleet vaiko vielä elossa, enkä sitäkään, mitä heille on tapahtunut. Mutta, Malluk, se mies, joka oli noissa vaunuissa äsken, oli läsnä silloin, kun meidät erotettiin; hän jätti meidät vainoojiemme käsiin. Hän kuuli, miten äitini rukoili lastensa puolesta, mutta nauroi, kun äitiäni raastettiin pois. Vaikea on sanoa, kumpiko juurtuu syvemmälle mieleen, vihako vai rakkaus. Tänään minä tunsin hänet matkan päästä … ja Malluk…"
Hän tarttui uudestaan kuuntelijan käsivarteen.
"Ja Malluk, hän tietää ja pidättää itselleen salaisuuden, josta minä tahtoisin uhrata koko ikäni. Hän voisi sanoa, elääkö äitini, missä hän on ja miten hän voi; ja jos hän … ei, vaan he – katkera suru on tehnyt heidät molemmat yhdeksi – jos he ovat kuolleet, niin hän voisi kertoa missä ja miten he kuolivat ja missä heidän tomunsa on."
"Ja eikö hän tahdo?"
"Ei."
"Minkä tähden?"
"Minä olen juutalainen ja hän roomalainen."
"Mutta roomalaisillakin on kieli, ja vaikka juutalaiset ovatkin halveksitut, on heillä kuitenkin keinoja narrata heiltä salaisuutensa ilmi."
"Hänenkö kaltaisiltaan? Ei, ja sitä paitsi se on valtiollinen salaisuus. Koko minun isäni omaisuus otettiin takavarikkoon, ja vainoojamme jakoivat sen keskenään."
Malluk nyykäytti paljon sanovasti päätään ja kysyi sitte: "Tunsiko hän sinua?"
"Ei hän voinut. Minut lähetettiin kalerivankien joukkoon nääntymään, ja kauan on jo minua luultu kuolleeksi."
"Minä vain ihmettelen, ett'et sinä lyönyt häntä heti paikalla maahan", sanoi Malluk kiihkoissaan.
"Se olisi riistänyt minulta hänen palveluksensa ainiaaksi. Minä olisin surmannut hänet, jos olisin kerran käynyt häneen käsiksi, ja tiedäthän, että kuolema säilyttää salaisuutensa, vieläpä paremminkin kuin rikoksen tehnyt roomalainen."
Mies, jolla oli niin paljo koston syytä, vaan joka kuitenkin saattoi niin tyynesti päästää sopivan tilaisuuden käsistään, sellainen mies varmaankin luotti tulevaisuuteen ja oli tehnyt jonkun paremman kostosuunnitelman. Mallukin uteliaisuus kiihtyi tästä ajatuksesta, eikä hän enää muistanut olevansa toisen asiamies ja toisen oma palvelija. Ben-Hur ansaitsi osanottavaisuutta oman itsensä tähden. Malluk oli nyt valmis täydestä sydämmestään auttamaan häntä, ja sen mielenmuutoksen vaikuttimena oli ilmeinen ihailu.
Vähän aikaa vaiti oltuaan Ben-Hur jatkoi:
"Minä en tahtoisi ottaa hänen henkeänsä, hyvä Malluk. Salaisuus, jonka hän tietää, suojelee häntä ainakin toistaiseksi sellaisella teolta. Mutta jos voin rangaista häntä ja sinä rupeat avukseni, niin tahdonpa koettaa."
"Hän on roomalainen", Malluk vastasi empimättä, "ja minä juutalainen. Minä tahdon auttaa sinua. Jos haluat niin vahvistan lupaukseni valalla, juhlallisimmalla vakuutuksella."
"Lyö vain kättä, se riittää."
Heidän kätensä pusertuivat yhteen, ja Ben-Hur sanoi keveämmällä mielellä:
"Tehtävä, jonka minä annan sinulle, hyvä ystävä, ei ole vaikea eikä myöskään vastoin omaatuntoasi. Lähtekäämme nyt astumaan."
He kääntyivät oikealle päin sille tielle, joka vei äsken mainitun niityn poikki.
Ben-Hur ensinnä katkasi äänettömyyden.
"Tunnetko sheikki Ilderimin?"
"Tunnen."
"Missä on palmumetsä, Malluk, taikka: kuinka kaukana se on Dafnen kylästä?"
Malluk vitkasteli vastata. Hän muisti, miten komean lahjan nainen oli antanut lähteellä Ben-Hurille, ja mietiskeli, voikohan hän, vaikka kyllä suri äitiänsä, unhottaa hänet rakkauden houkutuksissa. Kuitenkin hän vastasi:
"Palmumetsään meillä on kahden tunnin tie hevosella, vaan päästään sinne yhdessäkin tunnissa, jos käytetään nopeakulkuista kamelia."
"Minä kiitän sinua ja pyydän vieläkin saada käyttää hyväkseni sinun olojen tietoasi. Ovatko kilpailut, joista kerroit, laajalti kuulutetut, ja milloin ne tapahtuvat?"
Jotakin tärkeätä nähtävästi piili kysymyksien takana, ja vaikka ne eivät suinkaan vahvistaneet Mallukin luottamusta, niin ne ainakin kiihdyttivät hänen uteliaisuuttansa.
"Sen kyllä voin vakuuttaa. Prefekti on rikas ja voisi ilman mitään haittaa luopua paikastaan; mutta, kuten onnen suosikkien tavallisesti, hänen rikkauksien halunsa ei suinkaan ole vähennyt. Saadakseen yhden hovilaisen ystäväkseen, jos ei muutakaan, täytyy hänen ottaa suurenmoisesti vastaan konsuli Maxentiusta, joka tulee tänne päättelemään sotaretken valmistuksia partilaisia vastaan. Antiokian porvarit, saatuaan kuulla, että rahaa voidaan ansaita noista varustelemisista, ovat saaneet luvan yhtyä prefektin kanssa kunnianosoituksiin, jotka ovat aiotut mahtavalle miehelle. Jo kuukausi sitte kuulutettiin kaupungin kaikissa kortteleissa, että sirkus avataan niiden juhlallisuuksien viettämiseksi. Prefektin nimi jo takaa, että ne tulevat vaihteleviksi ja komeiksi, mutta kun Antiokia vielä siihen yhdistää lupauksensa, niin kaikki kaupungit ja saaret laajalti ylt'ympäri tietävät varmaan, että jotakin erinomaista on tulossa, ja kaikki rientävät tänne taikka lähettävät etevimmät henkilönsä. Määrätyt palkinnot ovat kuninkaalliset."
"Minä olen kuullut, että tämä sirkus on toinen järjestyksessä Rooman suuren sirkuksen jälkeen."
"Onpa niinkin. Meillä siihen sopii 200,000 ihmistä, Rooman sirkukseen 75,000 enemmän. Teidän sirkuksenne on tehty marmorista, samoin meidänkin. Mitä järjestelyyn koskee, ovat ne yhdenlaiset."
"Ovatko säännötkin samat?"
Malluk hymyili.
"Jos Antiokia uskaltaisi olla itsenäinen, niin Rooma ei olisi sellainen hallitsija, kuin se nyt on. Täällä noudatetaan suuren sirkuksen lakeja, paitsi yhtä ainoata. Siellä saa ainoastaan neljät vaunut ajaa yht'aikaa, täällä kaikki, lukuun katsomatta."
"Se on kreikkalaiseen tapaan", sanoi Ben-Hur.
"Niin, Antiokia on enemmän kreikkalainen kuin roomalainen."
"Saanhan minä sitte valita omat vaununi, Malluk?"
"Sekä vaunut että hevoset. Mitään rajoituksia ei siinä kohden ole."
Malluk antaessaan näitä vastauksia huomasi, mitenkä Ben-Hurin ajatteleva katse muuttui tyytyväiseksi.
"Vielä yksi asia, Malluk; milloin kilpailut tapahtuvat?"
"Ah, anna anteeksi muistamattomuuteni", tämä vastasi. "Konsuli saapuu, jos – roomalaisten tavalla puhuaksemme – merenjumalat ovat suosiolliset, ylihuomenna meidän satamaamme. Leikit alkavat tästä päivästä viikon kuluttua."
"Aika on lyhyt, Malluk, mutta riittää kuitenkin." Viime sanat lausuttiin päättävällä äänellä. "Vanhan Israelimme kaikkein profeettain kautta, minä tahdon vielä kerran tarttua ohjaksiin. Mutta maltahan, vielä yksi kysymys. Onko varma, että Messala tulee kilpailemaan?"
Malluk jo nyt käsitti hänen aikeensa ja kaikki siinä piilevät mahdollisuudet nöyryyttää roomalaista. Hän ei olisi ollut oikea Jakobin perillinen, joll'ei olisi heti laskenut menestyksen toivoa, vaikka olikin vilkkaasti mieltynyt asiaan. Hänen äänensä oikein vapisi, kun hän kysyi:
"Oletko harjautunut sellaiseen taisteluun?"
"Älä pelkää, ystäväni. Voittajat suuressa sirkuksessa ovat kolmena viime vuonna saaneet kruununsa minun päätökseni mukaan. Viimeisiin suuriin kilpa-ajoihin tarjosi keisari itse minulle suojelustansa, jos olisin ottanut hänen hevosensa ja vaatinut koko maailmaa kanssani kilpailemaan."
"Mutta sinä et ottanut?" kysyi Malluk kiihkeästi.
"Minä, minähän olen juutalainen" – Ben-Hur näytti puhelevan itsekseen – "ja vaikka minulla on roomalainen nimi, en uskaltanut ryhtyä ammatin tavoin mihinkään, joka olisi voinut häväistä isäni muistoa temppelin esikartanoissa ja pyhässä sijassa. Kilpakoulussa minä saatoin antautua sellaisiin harjoituksiin, mutta en sirkuksessa. Jos minä täällä esiinnyn kilpa-ajoissa, niin vannon, ett'en sitä tee voittopalkinnon tähden…"
"St! älä vanno!" hätäili Malluk, "palkinto on 10,000 sestertiota. Onhan siinä koko rikkaus!"
"Ei minulle, vaikka prefekti suurentaisi summaa kolmesti viisikymmentä kertaa. Minulla on jotakin parempaa kuin se raha, parempaa kuin kaikki keisarilliset tulot ensimmäisen Caesarin ensimmäisestä hallitusvuodesta asti. Minä otan osaa kilpailuun ainoastaan nöyryyttääkseni vihollista, ja kostohan on lain mukaan luvallinen."
Malluk hymyili ja nyykäytti päätään, ikään kuin sanoen: ihan niin, luota siihen, että minä, juutalainen, kyllä asian käsitän.
"Messala tulee kilpailuun", hän sitte sanoi, "hän on monenmoisella tavalla velvoittautunut ottamaan osaa kilpa-ajoon julkisesti kuuluttamalla kaduilla, kylpyhuoneissa, teattereissa, palatseissa ja kasarmeissa. Nyt hänellä ei ole enää mitään peräytymisen tilaisuutta, koska hänen nimensä on piirrettynä jokaisen nuoren tuhlarin muistikirjaan koko Antiokiassa."
"Vetojen esineenäkö, Malluk?"
"Niin, vetojen, ja hän käy joka päivä harjoittelemassa yhtä kerskailevasti, kuin nyt näimme."
"Ahah, niillä vaunuillako ja hevosilla hän aikoo kilpailla? Kiitos, Malluk, olet jo tehnyt minulle suuren palveluksen, ja minä olen hyvin tyytyväinen. Lähde nyt saattamaan minua palmumetsään ja esittelemään sheikki Ilderimille."
"Milloinka?"
"Nyt juuri. Hänen hevostensa pitää oleman huomenna minun käsissäni."
"Oletko siis mieltynyt niihin?"
Ben-Hur vastasi innoissaan:
"Näin niitä ainoastaan hetkisen istuinpaikaltani, sillä Messala ajoi samassa esiin, eikä minulla sitte enää ollut aikaa katsella muuta; mutta minä tunsin niiden olevan rotua, joka on aavikoiden ihme ja kunnia. En ole koskaan nähnyt näitä aavikkohevosia muualla kuin keisarin tallissa, mutta jos niitä kerrankin näkee, niin ei niistä erehdy. Jos minä ylihuomenna tapaan sinut, Malluk, tunnen sinut kasvoistasi, vartalostasi ja käytöksestäsi; samoista merkeistä ja yhtä varmaan tunnen minä arabialaiset täys'veriset hevoset. Jos kaikki, mitä niistä sanotaan, on totta, ja jos minä voin tehdä ne itselleni alammaisiksi, niin…"
"Saatat voittaa palkinnon", keskeytti Malluk nauraen.
"Ei", Ben-Hur vastasi äkisti, "minä teen jotakin, joka paremmin soveltuu Jakobin perijäksi syntyneelle miehelle, minä nöyryytän vihollistani julkisimmassa paikassa. Mutta", hän maltittomasti jatkoi, "hukkaammehan aikaa turhaan. Mitenkä vähimmässä ajassa pääsemme sheikin teltalle?"
Malluk mietti hetkisen.
"Paras on meidän lähteä suoraa tietä kylään, joka onneksi onkin aivan lähellä. Jos sieltä saamme vuokrata kaksi nopeata kamelia, niin olemme perillä tuota pikaa."
"No hyvä, eteen päin sitte."
Kylässä oli joukko komeita huviloita kaunisten puutarhain keskellä ja siellä täällä ruhtinaallisesti varustettuja majataloja. Kameli saatiin helposti, ja pian lähdettiin matkalle kuuluisaan palmumetsään.