IV LUKU
Simonideen elämäkerta
Tuskin Ben-Hur ehti päästä ulos, kun Simonides näytti heräävän ikään kuin unesta. Hänen kasvonsa punehtuivat, hänen silmäinsä tumma loisto elpyi, ja hän sanoi iloisesti.
"Ester, soita, mutta pian!"
Tyttö meni pöydän luo ja soitti kelloa.
Seinän laudoitus liikahti eräästä paikasta, ja sen takaa tuli näkyviin ovi, josta mies astui esiin ja kumarsi kauppiaalle.
"Malluk, tule tänne, lähemmäksi, tänne tuolin luo", sanoi Simonides käskevästi. "Minulla on tehtävä, johon sinun pitää heti ryhtyä. Muuan nuori mies on nyt menossa alas varastohuoneesen, pitkä, kaunis mies, yllä juutalaispuku. Seuraa häntä uskollisesti kuin hänen oma varjonsa ja anna minulle joka ilta tieto, missä hän on, mitä hän tekee ja millaisessa seurassa oleskelee. Jos voit hänen huomaamattansa saada selkoa hänen puheestansa, niin kerro ne sanasta sanaan minulle, ja muuten ota huomioosi kaikki, mikä kelpaa selittämään hänen olentoansa, tapojansa, vaikuttimiansa ja elämäänsä. Ymmärrätkö! Riennä jo! Kuules, Malluk, jos hän menee ulos kaupungista, niin seuraa häntä, ja muista, Malluk, seuraa ystävänä. Jos hän puhuttelee sinua, niin vastaa, mitä milloinkin soveliaimmaksi huomaat, paitsi että olet minun palveluksessani. Siitä et saa virkkaa sanaakaan. Mutta riennä nyt jo!"
Mies lähti huoneesta, kumartaen jäähyväsiksi.
Simonides hieroi käsiään ja nauroi.
"Mikä päivä nyt on tänään, tyttäreni?" hän kysyi keskellä iloansa."Tahdon muistaa tätä päivää sen onnen tähden, jonka se on tuonut.Katso sitä, Ester, iloinen hymy huulillasi, ja sano se sitte minullehymyillen."
Vanhuksen iloisuus tuntui tyttärestä luonnottomalta, ja ikään kuin pyytäen häntä karkoittamaan sitä hän vastasi suruisesti:
"Voi minua, jos koskaan unhottaisin tämän päivän!"
Vanhuksen kädet vaipuivat heti peitteelle, leuka painui alas ryntäille ja hävisi lukemattomien poimujen peittoon.
"Totta, ihan totta, tyttäreni", hän sanoi, ylös katsomatta. "Nythän on 20:s päivä 4:ssä kuussa. Viisi vuotta sitte tänä päivänä minun Rakelini, sinun äitisi, lankesi kuoliaana maahan. Minut tuotiin kotiin tässä tilassa, jossa nyt olen, ja me tapasimme hänet kuolleena surusta. Oi, minusta hän oli kuin En-gedin palsamirypäleet! Me hautasimme hänet yksinäiseen paikkaan, hautaan, joka hakattiin vuoreen; hän lepää siellä yksinään. Mutta hän jätti kuitenkin minulle pimeyteeni vähäisen valon, joka on vuosien kuluessa kasvanut aamun kultaloistoksi." Hän nosti kätensä ja laski sen tyttärensä pään päälle. "Hyvä jumala, minä kiitän sinua, että Rakel vainaja on jälleen herännyt eloon sinussa, minun Esterini."
Hän nosti äkisti päätänsä ja sanoi, ikään kuin jotakin olisi mieleensä juolahtanut: "Eikö ulkona ole valoisa päivä?"
"Oli jo silloin, kun nuori mies tuli."
"Tulkoon sitte Abimelek viemään minua puutarhaan, johon näkyy joki ja laivat. Siellä minä kerron sinulle, rakas Ester, minkä tähden suuni oli äsken naurussa ja kieleni riemussa ja sieluni iloitsi kuin nuori kauris tai hirvi ruohoisilla vuorilla."
Kellon helähdyksen kuultuaan palvelija tuli ja Esterin käskystä työnsi pyöräjalkaisen tuolin ulos varastohuoneen katolle. Se oli kauppiaan puutarha. Välitse ruusupensasten ja kukkapenkkien, joista niiden huolellinen hoitaja tosiaankin saattoi iloita, mutta joita nyt ei ollenkaan huomattu, työnnettiin vanhus sellaiseen paikkaan, josta hän voi katsella vastapäisen saaren linnaa, siltaa aina sen etäällä kapenevaan toiseen päähän asti, ja sen alla virtaavaa jokea, jonka aalloilla laivoja vilisi aamuauringon välkkeessä. Palvelija jätti hänet kahden kesken Esterin kanssa.
Meluavat työmiehet ja sillalla liikkuvan ihmisjoukon hälinä eivät häntä häirinneet, sillä se kaikki oli hänelle yhtä tuttua kuin silmäinsä edessä oleva näköalakin. Niinpä siinä ei hänelle ollutkaan mitään huomattavaa muun kuin mahdollisesti sen tuottaman liikevoiton puolesta.
Ester kävi istumaan nojatuolin laidalle ja silitteli vanhuksen kättä odotellessaan, että tämä alkaisi. Ja kohta hän alkoikin levolliseen tapaansa, saatuaan ensin voimakkaalla tahdon ponnistuksella tukeutetuksi sisälliset tunteensa.
"Kun se nuori mies puhutteli sinua, Ester, olin huomaavinani, että hän sai sinut puolellensa."
Esterin katse kääntyi alas päin, ja hän vastasi:
"Jos tarkoitat luottamusta, niin luottamukseni hän saavutti."
"Onko hän siis sinun silmissäsi ruhtinas Hurin kadonnut poika?"
"Joll'ei hän ole…" Ester vaikeni.
"Ja joll'ei hän ole, mitä sitte, Ester?"
"Minä olen aina siitä asti, kun äitini totteli Herran Jumalan kutsua, ainiaan ollut palvelijana sinun sivullasi. Olen kuullut ja nähnyt sinun viisaasti kohtelevan kaikenlaisia ihmisiä, jotka ovat etsineet laillista tai laitonta voittoa. Ja nyt minä sanon, että joll'ei tuo nuori mies sittenkään ole se ruhtinas, joksi hän itseänsä sanoo, niin ei viekkaus ole minun silmäini edessä koskaan vielä niin hyvin näytellyt viattoman totuuden osaa."
"Salomonin kunnian kautta, tyttö, sinä puhut vakavasti. Uskotko sinä, että sinun isäsi oli hänen isänsä orja?"
"Mikäli minä käsitin, hän kysyi vain asiaa, jota oli kuullut kerrottavan."
Simonideen katse liiteli hetkisen laivoissa, vaikkeivät hänen ajatuksensa ollenkaan olleet niihin kiintyneinä.
"No, hyvä Ester, sinä olet hyvä lapsi ja älykäs kuin oikea juutalainen. Olet myöskin ijältäsi jo niin kehittynyt, että voit kuunnella surullista historiaa. Kuule siis tarkkaan, mitä minulla on kerrottavana. Aion puhua itsestäni, äidistäsi ja monesta muusta asiasta, jotka eivät ole sinulle tuttuja, joista et ole edes nähnyt untakaan, joita minä olen salannut roomalaiselta vainoojaltani erään asian toivossa, ja sinulta sentähden että luonteesi saisi kasvaa Herraa kohti suorana kuin kaisla kohti aurinkoa… Minä olen syntynyt hautakammiossa Hinnomin laaksossa Sionin eteläpuolella. Vanhempani olivat hebrealaisia elinkautisia vankeja ja hoitivat viikuna-, öljy- ja viinipuita kuninkaallisissa puutarhoissa aivan Siloan vieressä. Poikana minä auttelin heitä. He kuuluivat siihen luokkaan, joka on tuomittu ainaiseen orjuuteen. Minut myötiin ruhtinas Hurille, joka oli kuningas Herodeen jälkeen Jerusalemin rikkain mies. Hän siirsi minut puistoistaan Egyptiin, Aleksandriassa olevaan varastoonsa, jossa minä kasvoin. Minä palvelin häntä kuusi vuotta ja pääsin seitsemäntenä Mooseen lain mukaan vapaaksi."
Ester taputti iloisesti käsiänsä.
"Ah, sinä et siis ole hänen isänsä orja."
"Kuulehan edelleen, tyttäreni. Siihen aikaan oli temppelin esikartanossa laintulkitsijoita, jotka sitkeästi väittivät, että elinkautisten orjain lasten piti jäämän vanhempiensa asemaan. Mutta ruhtinas Hur oli oikein-ajatteleva mies, eikä hän yhtynyt heidän ajatukseensa. Oikein selittäen suuren lainsäätäjän määräyksen hän sanoi, että minä olin ostettu juutalainen orja, ja vapautti minut omakätisellä kirjeellä, joka vieläkin on minun tallessani."
"Entä äitini?" kysyi Ester.
"Maltahan, kyllä saat kuulla kaikki. Ennen kuin pääsen loppuun, huomaat kyllä, että minun olisi helpompi unhottaa itseni kuin äitisi… Palvelukseni päätyttyä läksin pääsiäisjuhlalle Jerusalemiin. Siellä ollessani sain asua entisen herrani vieraana. Kun minä jo silloin rakastin häntä, pyysin saada jäädä edelleen hänen palvelukseensa. Hän suostui, ja minä palvelin häntä vielä seitsemän vuotta. Tein hänen hyväkseen kauppamatkoja meritse ja varsinkin maitse kameleilla itään päin Susaan ja Persepoliisen ja niiden seuduilla oleviin silkkimaihin asti. Antauduin siten moneen vaaraan, tyttäreni, mutta Herra siunasi minun yrityksiäni. Minä toin runsaat voitot ruhtinaalle ja saavutin vielä runsaammin kokemusta itselleni; muutenhan en olisi voinutkaan suorittaa tehtäviä, joita sitte uskottiin minulle… Kerran minä taas olin hänen vieraanansa Jerusalemissa. Palvelustyttö toi muutamia leipäpalasia tarjottimella. Hän tuli ensin minun luokseni. Silloin minä näin äitisi ensi kerran, miellyin häneen ja kätkin hänen kuvansa salaa sydämmeeni. Jonkun ajan kuluttua pyysin ruhtinasta antamaan hänet minulle vaimoksi. Hän vastasi, että tyttö oli elinkautinen orja, mutta suosionsa osoitukseksi hän lupasi vapauttaa hänet, jos tyttö itse sitä halusi. Rakel kyllä myöskin rakasti minua, mutta oli onnellinen asemassaan eikä suostunut ottamaan vastaan vapautta. Minä pyysin ja rukoilin häntä monta kertaa. Hän kyllä tahtoi tulla vaimokseni, jos minä antauduin samaan orjuuteen kuin hän. Isämme Jakob palveli seitsemän vuotta Rakelinsa tähden. Enkö minäkin voisi kestää samaa? Mutta äitisi vaati minua rupeamaan elinkautiseksi orjaksi. Minä menin pois, mutta palasin jälleen. Katsos tätä, Ester!"
Hän veti esiin vasemman korvalehden.
"Näetkö hihnan merkkiä?"
"Kyllä näen", tytär vastasi, "ja käsitän, miten hellästi olet rakastanut äitiäni."
"Minusta hän oli paljoa enempi kuin Sulamit laulajakuninkaasta, kauniimpi, puhtaampi, virvoittava suihkukaivo, elvyttävä vesilähde, joka kuohuu esiin Libanonilta! Herrani vei minut omasta pyynnöstäni tuomarin luo ja sieltä takaisin talonsa ovelle, jossa hän pisti hihnan korvani lävitse, ja niin olin hänen orjansa ainiaaksi. Siten minä sain Rakelini. Onko koskaan kenenkään rakkaus ollut niin suuri kuin minun?"
Ester kumartui ja suuteli häntä. Molemmat olivat hetkisen vaiti, muistellen rakasta vainajata.
"Herrani hukkui mereen, se oli minun ensimmäinen suruni. Suru vallitsi hänen kodissaan ja minun kodissani täällä Antiokiassa, jossa silloin asuin. Ja nyt, Ester, huomaa tarkkaan! Jalon ruhtinaan kuollessa olin minä hänen ensimmäisenä huoneensa haltijana, ja kaikki, mitä hänellä oli, oli minun vallassani ja hoidossani. Siitä voit päättää, miten suuressa arvossa hän piti minua. Riensin Jerusalemiin tekemään tiliä hänen leskellensä. Hän piti minua edelleen virassani. Minä käytin vielä suurempaa ahkeruutta ja huolellisuutta toimessani. Liike edistyi lakkaamatta ja kasvoi yhä suuremmaksi vuosi vuodelta. Kymmenen vuotta kului. Silloin tuli isku, jonka kuulit nuoren miehen äsken kertovan, se onneton sattumus, joka tapahtui Gratukselle. Roomalaiset väittivät pojan koettaneen surmata häntä. Sillä tekosyyllä Gratus keisarin luvalla anasti itselleen lesken ja lasten suunnattoman omaisuuden. Mutta hän ei siihenkään pysähtynyt. Estääkseen omaisuutta milloinkaan joutumasta lakaisin entisiin käsiin hän toimitti pois tieltä kaikki perilliset. Siitä hirveästä päivästä tähän asti ovat Hur-suvun jäsenet olleet kadoksissa. Poika, jonka minä olin nähnyt pienenä, tuomittiin kalereihin. Lesken ja tyttären luullaan olevan haudattuina johonkuhun Judean monista vankiloista, jotka kerran sulettuina tuomittujen jälkeen ovat yhtä kiinni kuin haudat. He katosivat ihmisten muistista niin täydellisesti, kuin olisi meri kenenkään näkemättä niellyt heidät. Me emme saaneet tietää, millä tavalla he kuolivat, emmepä edes, ovatko he kuolleetkaan."
Esterin silmät olivat kosteat kyynelistä.
"Sinulla on hyvä sydän, Ester, hellä kuin äidilläsi. Jospa sinun ei tarvitsisi kokea samaa kohtaloa kuin useimpien helläin sydänten: että armottomat ja paatuneet tallaavat heitä jalkoihinsa. Mutta kuule edelleen. Minä matkustin Jerusalemiin auttamaan hyväntekijääni; silloin minut otettiin kiinni kaupungin portilla ja vietiin Antonia-linnan maanalaisiin komeroihin. Syytä siihen en edes aavistanutkaan, ennen kuin Gratus tuli ihan itse vaatimaan minulta Hur-suvun rahaista omaisuutta, jonka hän tiesi juutalaistavan mukaan minun vekseleilläni saatavan kootuiksi kaikista maailman kauppapaikoista. Hän käski minun kirjoittamaan vekseleitä. Minä en suostunut. Hänellä oli jo hallussaan kartano, maat, tavarat, laivat ja kaikki irtaimisto, mitä isännilläni oli, mutta ei rahoja. Käsitin, että jos saisin armoa Herran kasvoin edessä, niin minä voisin hankkia takaisin heidän haaskatun omaisuutensa. En ruvennut tottelemaan tyrannin käskyjä. Hän panetti minut kidutuspenkille. Tahtoni oli vahvempi kuin tuskat, ja hän päästi minut vapaaksi saamatta mitään. Matkustin kotiin, lakkasin käyttämästä liikkeessä Jerusalemin ruhtinaan Hurin nimeä ja jatkoin sitä Antiokian Simonideen nimessä. Sinä tiedät, Ester, miten onni on minua suosinut. Ruhtinaan miljonat kasvoivat uskomattomasti minun käsissäni. Tiedät myöskin, että, kun minä kolmen vuoden kuluttua matkustin Caesareaan, Gratus otatti minut taas kiinni ja kidutti uudestaan, pakottaakseen minua tunnustamaan, että kaikki omaisuuteni ja rahavarani olivat takavarikon alaiset hänen käskystään. Tiedät, ett'ei hän silloinkaan onnistunut. Ruumiiltani rujona palasin kotiin ja kuulin Rakelini kuolleen pelästyksestä ja surusta. Mutta Herra Jumala oli minun kanssani, minä jäin eloon. Keisarilta itseltään ostin vapauden enemmistä vainoomisista ja oikeuden käydä kauppaa yli koko maailman. Tätä nykyä – ylistetty olkoon Hän, joka tekee pilvet sotavaunuiksensa ja kulkee myrskyn siivillä! – tätä nykyä, Ester, on se, jonka haltiaksi minut asetettiin, karttunut moninkertaiseksi, niin että ne talentit riittävät tekemään rikkaaksi vaikka keisarinkin."
Hän nosti ylpeästi päätänsä. Heidän katseensa sattuivat yhteen, ja he lukivat silmistä toistensa ajatukset.
"Mitä minä näillä rikkauksilla teen, Ester?" vanhus kysyi luomatta katsettansa alas.
"Isä", Ester vastasi hiljaa, "eikö oikea omistaja juuri äsken ilmoittautunut?"
Vanhus katseli häntä, silmiään väräyttämättä.
"Ja sinä lapseni, pitääkö minun jättää kerjäläissauva sinulle perinnöksi?"
"Mutta isä, enkö minä sinun lapsenasi ole hänen elinkautinen orjansa? Ja kenestä onkaan kirjoitettu: Voima ja kunnia ovat hänen vaatteensa ja hänen pitää riemuitseman tulevaisuudessa?"
Sanomattoman rakkauden heijastus kirkasti vanhuksen kasvoja hänen vastatessaan: "Herra on osoittanut minulle paljon hyvyyttä, mutta sinä, Ester, olet kaikkein hänen laupeutensa osoitusten kruunu."
Vanhus veti tyttären syliinsä ja suuteli häntä monta kertaa. Sitte hän sanoi entistä kirkkaammalla äänellä:
"Kuule nyt, minkä tähden minä nauroin äsken. Se nuori mies näytti minusta olevan ihan kuin isänsä ennen muinoin pirteimmässä nuoruudessaan. Minun sieluni halusi tervehtiä häntä. Tunsin vaivojeni päiväin olevan lopussa ja huolieni päättyneen. Tuskin voin olla sitä kovalla äänellä julistamatta. Mieleni teki ottaa häntä kädestä ja näyttää hänelle voittoani, sanoen: 'Kas tässä, kaikki on sinun, ja nyt minä, sinun palvelijasi, olen valmis pois kutsuttavaksi.' ja niin minä olisin tehnytkin, Ester, joll'ei samana silmänräpäyksenä kolme ajatusta olisi syöksynyt mieleeni ja pidättänyt minua. Ensimmäinen ajatukseni oli: 'Jos hän on herrani poika, niin tahdon vähän oppia tuntemaan hänen luonnettansa.' Eikö moni synny rikkauteen, vaikka se hänen kädessään tulee vain kiroukseksi?" Vanhus vaikeni, kädet kouristuivat nyrkkiin, ja hänen äänensä alkoi vavista mielenliikutuksesta. "Ester, muista, mitä tuskia minä sain kärsiä roomalaisen käsissä, eikä yksistään Gratuksen; ne tunnottomat heittiöt, jotka alusta loppuun asti toimeenpanivat hänen käskyjänsä, olivat roomalaisia, ja he kaikki nauroivat ja pilkkasivat minun tuskanhuutojani. Ajattele minun riutunutta ruumistani, niitä pitkiä vuosia, jotka olen ollut rujona, ajattele äitiäsi hänen yksinäisessä haudassaan murtuneena sielultaan niin kuin minä ruumiiltani; ajattele Hurin perheen suruja, jos sen jäsenet vielä ovat elossa, ja heidän kärsimäänsä julmuutta, jos he jo ovat kuolleet. Ajattele tätä kaikkea Jumalan rakkauden tähden, ja sano minulle, tyttäreni, eikö pidä yhdenkään hiuskarvan pudota, eikö yhdenkään veripisaran vuotaa sovinnoksi? Älä sano, kuten pappien on tapana: Herran on kosto. Eikö hän paneta tahtoansa toimeen käskyläisillään sekä rangaistessansa että siunatessansa? Eikö hänen sotilaitansa ole ollut paljoa enempi kuin profetoita? Eikö hän ole antanut lakia: silmä silmästä, hammas hampaasta? Oi, minä olen uneksinut kostoa kaikki nämä vuodet, olen rukoillut ja varustautunut, olen kasvavan rikkauteni katselemisesta koonnut kärsivällisyyttä ja yhä ajatellut, että kerran minä, niin totta kuin Jumala elää, kostan rangaistuksen pahantekijöille! Ja kun nuori mies äsken puhui perinpohjin harjoitelleensa sotataitoa eikä sanonut vielä voivansa ilmoittaa, mitä varten, silloin minulla oli sana valmiina – kosto! ja se, Ester, se oli – kolmas ajatus, joka minua piti levollisena ja jäykkänä niin kauan kuin hänen kertomustansa kesti, ja sai minut nauramaan hänen lähdettyänsä."
Ester silitteli isän kuihtuneita käsiä ja sanoi, ikään kuin olisi sielussaan aavistanut, mitä tuleva oli: "Hän meni pois. Tokkohan hän enää tulee takaisin!"
"Tulee kyllä, Malluk on luotettava palvelija. Hän seuraa häntä kaikkialle ja tuo hänet takaisin, milloin vain minä olen valmis."
"Ja milloin se tapahtuu, isä?"
"Pian, pian! Hän luulee kaikki todistajat kuolleiksi. Yksi elää kuitenkin, joka ei suinkaan pety, jos hän tosiaankin on minun herrani poika."
"Hänen äitinsäkö?"
"Ei, tyttäreni; kyllä minä sen todistajan tuon hänen silmäinsä eteen.Mutta nyt minua jo väsyttää. Huuda Abimelek tänne."
Ester huusi palvelijaa, ja he palasivat sisälle.
V LUKU
Tutkimusretkellä
Ben-Hur lähti suuresta varastohuoneesta, mielessä ajatus, että uusi toivon pettymys oli tullut niiden lisäksi, jotka hän jo oli kärsinyt omaisiansa etsiessään. Tämä ajatus oli sitä enemmän mieltä masentava, kun hänen huoliensa esineet olivat hänelle niin kalliit. Se herätti hänessä sanomatonta yksinäisyyden tunnetta, joka enemmän kuin mikään muu on omiaan riistämään ihmissielusta viimeisenkin elämänhalun.
Hän pujottelihe ihmisjoukon ja tavarakasain välitse laivasillan reunalle, jossa viileät varjot ja viettelevän mustat syvänteet häntä houkuttelivat. Hitaasti juokseva vesi näytti pysähtyvän häntä odottamaan. Lumous haihtui, kun hänen mieleensä juohtuivat matkustajan sanat: "Parempi olla toukka ja syödä Dafnen silkkiäislehtiä kuin istua kuninkaan pöydässä." Hän kääntyi nopeasti astumaan pitkin sillan laitaa majataloonsa.
"Dafnen tiekö?" ovenvartia vastasi, kummastuen Ben-Hurin kysymyksestä. "Etkö ole ennen ollut täällä? No, sittepä lue tämä päivä elämäsi onnellisimmaksi. Tie on helppo löytää. Ensimmäinen katu tästä vasempaan vie etelään päin suoraa päätä Sulpius-vuorelle, jonka huipulla on alttari Jupiterin kunniaksi ja pyöröteateri. Astu sitä suuntaa kolmanteen tienhaaraan asti, jota sanotaan Herodeen pylvästöksi. Käänny sitte oikealle ja kulje Seleukoon vanhan kaupungin läpi Epilaneen vaskiportille. Siitä Dafnen tie alkaa – ja jumalat saattakoot sinua!"
Annettuaan pari käskyä tavaroistansa Ben-Hur lähti matkalle.
Hän löysi helposti Herodeen pylvästön. Sitte hän alkoi astua vaskiporteille päin pitkin marmorista pylväskäytävää, joka oli täpö täynnä ihmisiä kaikista kauppaa harjoittavista maailman kansakunnista.
Oli neljäs päivänhetki, kun hän astui portista ja huomasi joutuneensa loppumattoman pitkään ihmisvirtaan, joka lainehti kuuluisaa metsikköä kohti. Tie oli jaettu eri ratoihin jalan astujia, ratsastajia ja vaunuilla ajajia varten, ja kukin niistä vielä erittäin tulijoita ja menijöitä varten. Eri ratoja suojelivat matalat aidat, joita siellä täällä katkasivat mahtavan suuret, osaksi kuvapatsailla koristetut kantakivet. Molemmin puolin tietä oli hyvin hoidettuja ruohokenttiä, joita siellä täällä tammi- ja metsäviikunapuuryhmät sievistivät, sekä köynnöskasvisia lehtimajoja väsyneiden varalle, joita paluumatkalla oli erittäin runsaasti. Jalkatiet olivat punaisesta kivestä ja ratsastiet lujaan pakatusta valkoisesta hiekasta, joka teki hevoskavioiden ja pyöräin äänet kuulumattomiksi. Suihkukaivoja oli ihmetyttävän paljo, kaikki muistoina kuningasten käynneistä ja nimitetyt antajain mukaan. Tämä suurenmoinen katu, kulkien lounaista kohti, oli kaupungista pyhän paikan porteille asti noin kuuden virstan pituinen.
Ollen katkeralla mielellä Ben-Hur tuskin tuli huomanneeksi kuninkaallista anteliaisuutta, joka näkyi koko tierakennuksesta. Yhtä vähän hän alussa välitti kansajoukostakaan. Puhuaksemme suoraan, hajamielisyytensä ohella hänessä oli melkoisesti ylevää itsetuntoa, kuten roomalaisessa, joka äsken tultuaan maailman keskus-kaupungin suurenmoisesta komeudesta kulki katselemassa etäisiä maakuntia. Eihän niissä voinut hänelle olla mitään uutta eikä erinomaista nähtävää. Ben-Hur pikemmin käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta tunkeutua ihmisjoukkojen läpi, jotka astuivat liian hitaasti hänen maltittomuuteensa verraten. Saavuttuaan Herakleaan, kaupungin ja pyhän paikan väliseen kauppalaan, hän alkoi tuntea vähän väsymystä ja sen tähden enemmän halua tarkastelemaan kirjavaa taulua. Kerran hänen huomionsa kiintyi pariin vuoheen, joita kaunis nainen talutti, kaikki koristettuina loistavilla nauhoilla ja kukilla. Sitte hän pysähtyi katselemaan suurta, lumivalkoista härkää; se oli seppelöity tuoreilla lehdillä ja kantoi leveässä selässään alastonta lasta korissa, nuoren Bakkuksen kuvaa, joka pusersi kypsiä rypäleitä pikariin ja tyhjensi aina sen, kutsuttuaan tavallisen juomauhrin sanat. Lähtiessään jälleen astumaan hän itsekseen arvaili, minkähän jumalan alttarille nuo lahjat olivat menossa. Komeapukuinen ratsastaja lennätti ohitse ratsulla, jolta silloisen tavan mukaan oli harja lyhyeksi leikattu. Ben-Hur hymyili huomatessaan ratsastajan ja hevon saman vertaisen ylpeyden. Sen jälkeen hän monestikin käänti päätänsä kuunnellakseen pyöräin natinaa ja kavioiden kapsetta; hän oli huomaamattaan viehtynyt vaunujen ja ajajain tarkastelemiseen. Kohta hän alkoi itsekseen tehdä huomioita myöskin niistä ihmisistä, joiden keskellä kulki. Siellä oli sekä miehiä että naisia, kaikenikäisiä ja -säätyisiä, kaikki juhlapuvussa. Muutamalla seuralla oli valkoiset vaatteet, toisella mustat; jotkut kantoivat lippuja, toiset heiluttivat suitsutusastioita. Muutamat marssivat hitaasti eteen päin hymnejä laulellen, toiset astuivat huilujen ja rumpujen tahdin mukaan. Jos tuolla tavalla joka päivä käytiin Dafnea tervehtimässä, miten ihmeellinen se paikka olikaan! Viimein hän kuuli ilohuutoja ja kovaa käsien taputusta. Hän katsahti ylös ja seurasi silmillään monia käsiä, jotka osoittivat kukkulan päältä näkyvän temppelin komeata, kreikkalais-tyylistä porttia. Hymnit kaikuivat kovemmin, musiikki kiihtyi sukkelammaksi, ja hän astui mahtavan ihmisvirran viemänä sisään, jopa itsekin vähän innostuen yleisestä kiihkosta. Ollen hyvin tutustunut Roomassa vallitsevaan hienouteen täytyi hänen ehdottomasti hämmästyä suurenmoista näköä, joka levisi hänen eteensä.
Suurenmoisten porttirakennusten läpi käytyään hän seisoi puistokadulla, joka oli tehty kiillotetusta kivestä. Temppelin ympäri liikkui levoton, meluava ihmisjoukko, jonka kirjavat puvut omituisesti lainehtivat suihkukaivojen lumivalkoista vaahtoa vasten. Hänen edessään näkyi luodetta kohti vievän koko joukko huolellisesti hoidettuja polkuja puutarhaan ja sen takana olevaan metsään, jonka päällä liiteli vaalean sininen savuharso. Ben-Hur katseli ympärilleen, tietämättä, mille tielle lähteä. Äkisti kuului naisääni huudahtavan:
"Miten kaunista! Mutta mihinkä nyt lähtisimme?"
Hänen saattajansa, jolla oli rukousnauha laakerinmarjoista, nauroi ja vastasi. "Astu vain, sinä kaunis pikku barbaari! Kysymyksesi osoittaa maallista pelkoa. Emmekö sopineet jättävämme kaikki maalliset huolet jälellemme Antiokiaan? Tuulet, jotka täällä puhaltelevat, ovat jumalain hengitystä. Antautukaamme siis tuulien leikkikaluiksi."
"Entä jos eksymme?"
"Sinä pikku pelkuri! Ei kukaan ole koskaan eksynyt Dafnessa, paitsi ne, joiden takaa portit ainiaaksi sulkeutuivat."
"Ja ketä ne olivat?" kysyi tyttö vielä levottomana.
"Ne, jotka eivät ole jaksaneet vastustaa paikan viehätysvoimaa, vaan ovat valinneet sen olinpaikakseen elämässä ja kuolemassa. Kuulehan! pysähdy, niin saat nähdä, ketä minä tarkoitan."
Marmorikivityksellä alkoi sandali-jalkojen iloinen leikki; joukko nuoria tyttöjä syöksyi puhujan ja hänen kauniin ystävänsä ohitse, alkaen laulaa ja tanssia rumpujen tahdissa. Nuori nainen pelästyen tunkeutui hyvin lähelle miestä, joka suojelevasti kiersi toisen kätensä hänen ympäri ja toisella löi vilkkaasti tahtia. Tanssijain tukka aaltoili vapaasti ja pehmoiset, valkeat jäsenet kuultivat silkkipuvun lävitse, joka tuskin verhosi niitä. Hekumallista tanssia ei voida sanoin kuvata. Vähän aikaa hypeltyään piiritanssia katosivat he tieltä poistuvan joukon lävitse yhtä nopeasti, kuin olivat tulleetkin.
"No, mitäs ajattelet?" kysyi mies naiselta.
"Ketä ne ovat?" kysyi hän puolestaan.
"Papittaria, vihittyjä Apollon temppelin palvelukseen. Heitä on koko armeija. Juhlissa he ovat kuorolaulajina, ja täällä heidän kotonsa on. Välistä he matkustavat pois muihin kaupunkeihin, mutta kaikki, mitä he saavat kokoon, tuodaan tänne rikastuttamaan jumalallisen huilunsoittajan temppeliä. Lähdemmekö astumaan edelleen?"
Samassa he katosivat ihmisjoukkoon. Ben-Hur rauhoittui miehen vakuutuksesta, ett'ei kukaan eksy Dafnessa, ja läksi kävelemään eteenpäin, mihin sattui.
Hänen huomionsa kiintyi ensinnä kuvapatsaasen, joka lepäsi kauniilla alustalla puutarhassa. Se oli kentauri. Kirjoitus ilmoitti tietämättömälle katsojalle sen kuvaavan Apollon ja Dianan suosikkia Kironia, jolle he olivat opettaneet metsästyksen, lääkintätaidon, soiton ja ennustustaidon salaisuudet. Sama kirjoitus kehoitti muukalaista yöllä katsomaan määrättynä hetkenä erääsen taivaan paikkaan, ja silloin hän oli näkevä Kiron-vainajan elävänä tähtien joukossa, jonne Jupiter oli siirtänyt sen jalon hengen.
Tämä viisain kentauri kuitenkin yhä vielä palveli ihmiskuntaa. Kädessään hän näet piti paperilevyä, johon oli kreikkalaisilla kirjaimilla piirretty:
"Oi matkustaja!
Oletko muukalainen?
I. Kuuntele purojen lorinaa äläkä pelkää kaivojen suihkuvettä; silloin najadit oppivat sinua rakastamaan.
II. Dafnen kutsumat tuulet ovat Zefyros ja Auster; ollen elämän suojelijat tuovat ne sinulle sen suloutta. Milloin Eolus puhaltaa, silloin Diana metsästelee muilla seuduin. Kun Boreas vinkuu, pysy poissa, sillä Apollo silloin on vihoissaan.
III. Metsikön varjot ovat sinun käytettäväsi tänä päivänä; yöllä ne ovat Pan-jumalan ja dryadein omat. Älä heitä häiritse.
IV. Syö varovasti lotus-kasvia, joka kasvaa purojen varsilla, ell'et tahdo kadottaa entisyyden muistoa, joka kyllä soveltuu Dafnen lapsille.
V. Väisty verkkoansa kutovaa hämähäkkiä; se on Arakne, joka tekee työtä Minervalle.
VI. Jos tahdot nähdä Dafnen kyyneliä, taita vain nuppu laakerin oksasta ja kuole.
Ole varoillasi!
Pysähdy, tule onnelliseksi."
Ben-Hur jätti tämän salaperäisen kirjoituksen muiden selitettäväksi, jotka melkein läpipääsemättömänä ryhmänä ympäröivät häntä, ja poistui juuri silloin, kun valkoista härkää talutettiin ohitse. Poika istui yhä vielä korissansa juhlasaaton seuraamana, ja sen jälestä tuli nainen vuohinensa. Heitä seurasi huilu ja rummut sekä toinen uhrintuojain joukko.
"Mihinkä ne menevät?" kysyi eräs lähellä seisoja.
Toinen vastasi: "Härkä viedään isä Jupiterille, vuohet…"'
"Eikö Apollo ennen muinoin paimentanut Admeton laumoja?"
"Paimensi, vuohet viedään juuri Apollolle."
Meidän täytyy vielä kerran pyytää lukijaa jättämään pois ankara arvostelu. Meidän käy jonkun verran helpommaksi mukautua toisten uskonnollisen käsityksen mukaan, jos usein oleskelemme heidän parissansa. Me käsitämme vähitellen sen totuuden, että joka uskonopilla on kannattajina ollut hyviä ja jaloja henkilöitä, joilla on oikeus saavuttaa meidän ihmettelyämme, mutta joita me emme voi kunnioittaa, samalla kunnioittamatta heidän uskonkäsitystänsä. Siihen asemaan oli Ben-Hur joutunut. Eivät kalereilla eikä Roomassa vietetyt vuodet olleet vaikuttaneet mitään hänen uskontoonsa, hän oli yhä vielä juutalainen. Eipä hänen mielestänsä kuitenkaan ollut vähääkään jumalatonta katsella, mitä kaunista oli Dafnen metsikössä.