II LUKU
Etsimässä
Kaupungin tullessa näkyviin matkustajat laivan kannella tähystelivät hyvin kiihkeästi kaikkea, ettei vain suinkaan jäisi mitään merkillistä huomaamatta. Kunnianarvoinen juutalainen, jonka jo olemme esittäneet lukijalle, paraastaan yksinänsä puhui tai ainakin puhui enimmän.
"Joki juoksee tässä länttä kohti", hän sanoi yleiseksi vastaukseksi matkustajain kysymyksiin. "Muistan vielä ajan, jolloin se huuhteli muurien juuria; mutta Rooman alammaisina olemme eläneet rauhassa, ja kauppa on saanut tahtonsa toteutumaan, kuten sellaisissa oloissa aina käy. Nyt on koko joen suu täynnä laivaveistämöitä. Tuolla", hän sanoi viitaten etelää kohti, "on Kasius- eli Orontes-vuori, joksi sitä kansa sanoo; se katselee veljeänsä Amnus-vuorta, ja niiden välillä on Antiokian tasanko. Etempänä ovat Mustavuoret, joilta kuningasten vesijohdot kulettavat kirkkainta vettä kaupunkiin, virvoittamaan kansaa ja kostuttamaan katuja. Metsät siellä ovat vielä ihan raivaamatta ja täynnä metsäeläimiä ja lintuja."
"Missä järvi on?" joku kysyi.
"Tuolla pohjoisessa päin. Sinne voit päästä hevosella tai vielä mukavammin veneellä, sillä yksi joen haarake vie sinne."
"Dafnen metsikkökö?" hän sanoi kolmannelle kysyjälle. "Sitä ei kukaan osaa kuvaella. Se on alkuaan Apollosta, joka sitä suosii enemmän kuin Olympoa. Ihmisiä käy siellä vain yhden ainoan kerran sitä katsomassa, mutta eivät enää malta lähteäkään sieltä pois. Yleinen sananparsi kuuluu: Parempi olla toukka ja syödä Dafnen silkkiäispuita kuin olla kuninkaan vieras."
"Tahdotko sillä varoittaa minua käymästä siellä?"
"En suinkaan! Mene, jos sinua haluttaa. Kaikki sinne rientävät, kynikko-filosofit, keskenkasvuiset pojat, naiset ja papit, kaikki ne sinne rientävät. Minä olen niin vakuutettu teidänkin kaikkein menevän sinne, että uskallan tässä antaa teille neuvon. Älkää huoliko ottaa asuntoa kaupungissa, vaan menkää suoraa tietä kylään, joka on lähellä metsikköä. Tie menee puiston läpi, jota lähteet kostuttavat. Apollon ja hänen neitsyensä palvelijat rakensivat kaupungin, ja sen porteissa, käytävillä ja tuhansissa piilopaikoissa näette luonteita, tapoja ja muita omituisuuksia, joita ei suinkaan missään muualla nähdä. Mutta katsokaas, tuossa on jo kaupungin muuri, suuren arkitehdin Keraeuksen mestariteos."
Kaikki kääntyivät katsomaan ukon viittaamaan suuntaan.
"Tämä osa rakennettiin ensimmäisen Seleukidin käskystä. Kolme vuosisataa, jotka se on seisonut, ovat tehneet sen niin lujaksi, että se on kuin osa tuosta kalliosta."
Muuri tosiaankin ansaitsi ylistystä. Korkeana, lujana ja rohkeihin harjanteihin ulkonevana se katosi etelään päin näkyvistä.
"Sen yläosassa on 400 tornia, joita käytetään vesisäiliöinä", jatkoi juutalainen. "Ja katsokaa muurin ylitse. Vaikka se onkin korkea, näette kuitenkin kaukaa pari yhtä korkeata. Ne ovat Sulpius-vuoret. Rakennus tuolla itäisemmällä huipulla on linna, ja siinä oleskelee vuodet päästänsä roomalainen legiona. Toisella puolella tätä kohti on Jupiterin temppeli, ja vähän alempana legatin asunto, palatsi täynnä virkahuoneita ja kuitenkin niin luja linna, että kapinoitseva kansanjoukko yhtä turhaan sitä vastaan ryntäilisi kuin sunna-tuuli."
Merimiehet alkoivat kääriä kokoon purjetta, ja juutalainen silloin lausui sydämmellisesti: "Kas niin, jokainen, joka vihaa aaltoja tai on tehnyt uhrilupauksen, saattaa nyt valmistautua pilkkaamaan tai rukoilemaan. Tuohon siltaan, josta tie menee Seleukiaan, loppuu purjeväylä. Mitä laivat sinne tuovat edelleen kuletettavaksi, se lastataan kamelien selkään. Sillan yläpuolella on saari, johon Kallinikos rakensi uuden kaupunkinsa ja teki siitä vanhaan kaupunkiin viisi suurta kivisiltaa, niin lujaa, ett'ei aika ole niihin mitään vaikuttanut, ei myöskään tulvavedet eikä maanjäristykset. Kaupungista sanon vain yleensä, että kuka hyvänsä voi koko ikänsä pitää itseään onnellisena, jos on saanut sitä katsella."
Hän vaikeni, sillä laiva kääntyi ja laski hitaasti sillan laitaan muurin juurella olevan veistämön viereen. Silloinpa matkustajat saivat vielä paremmin katsella kirjavaa elämää, joka vallitsi joella. Viimein heitettiin nuorat maalle, airot vedettiin sisään ja matka oli lopussa. Ben-Hur tuli nyt hebrealaisvanhuksen luo.
"Anna anteeksi, että vaivaan sinua vielä vähän, ennen kuin sanon jäähyväset."
Ukko kumarsi kohteliaasti.
"Historia, jonka kerroit kauppiaasta, on tehnyt minut uteliaaksi. Minä tahtoisin nähdä häntä. Sinä mainitsit häntä Simonideeksi."
"Niin, hän on juutalainen, vaikka nimi on kreikkalainen."
"Missä hän asuu?"
Vanhus katsahti terävästi Judahiin, ennen kuin vastasi:
"Älä ryhdy turhaan vaivaan. Ei hän lainaa rahoja."
"Enkä minä niitä lainaksi ota", sanoi Ben-Hur, hymyillen ukon viekkautta.
Vanhus nosti päänsä pystyyn ja mietti hetkisen.
"Voisi olettaa, että Antiokian rikkaimmalla kauppiaalla olisi asunto rikkautensa mukaan, mutta jos tahdot löytää häntä päiväiseen aikaan, niin mene pitkin joen rantaa tuonne sillalle asti. Siellä hän asuu kartanossa, joka on kuin muurinholvi. Oven edessä on suuri laivasilta, ja se on aina täynnä tulevia ja lähteviä tavaroita. Laivasto, joka on siellä ankkurissa, on hänen omansa. Sinun ei ole helppo olla löytämättä taloa."
"Minä kiitän sinua."
"Isäin Jumala sinua siunatkoon!"
"Tapahtukoon sinulle samoin!" vastasi Judah, poistuen.
Kaksi kantajaa otti veistämöllä vastaan Ben-Hurin tavarat ja käskyt.
"Viekää linnaan!" hän sanoi, ja se määräpaikka osoitti käskijän olevan valtakunnan sotilasvirassa.
Kaksi leveää katua, jotka kulkivat toistensa poikki suorakulmaisesti, jakoi kaupungin neljänneksiin. Sen kadun päässä, joka kulki pohjoisesta etelään, näkyi omituinen, tavattoman suuri rakennus, nimeltä Nymfeum. Kun kantajat siitä kääntyivät etelään päin, ihmetytti kadun komeus Ben-Huria, vaikka hän olikin äsken saapunut Roomasta. Kummallakin puolen seisoi pelkkiä palatseja ja niiden välillä kahdet marmoriset pylväät, niin että oli eri käytävät jalkamiehille, karjalle ja ajajille, kaikki katon peitossa ja viileänä ainiaan kuohuvista suihkulähteistä.
Ben-Hur ei ollut sillä mielellä, että olisi voinut nauttia tästä komeudesta. Simonideen historia pyöri hänen ajatuksissaan. Päästyään Omfaluksen luo – muistomerkin, jonka kahdeksas Seleukidi Epifanes oli rakennuttanut omaksi kunniakseen, ja jossa oli neljä runsaasti maalauksilla koristettua, koko kadun levyistä kaariporttia – hän äkisti muutti päätöksensä.
"Minä en huoli vielä tänä iltana lähteä linnaan", sanoi hän kantajille, "viekää minut majataloon, joka on lähinnä Seleukiaan vievää tietä."
Kantajat kääntyivät, ja kohta Judah pääsi yksinkertaiseen, mutta tilavaan majataloon, noin kivenheiton päähän siitä laivasillasta, jonka edessä vanhan Simonideen asunto oli. Judah oleskeli koko yön majatalon katolla. Hänen mielessään lakkaamatta kaikui ajatus: "Nyt minä toki viimeinkin saan kuulla jotain kodista, äidistä ja pikku Tirzasta. Jos he ovat elossa, niin minä saan nähdä heitä."
III LUKU
Rauenneet toiveet
Ben-Hur astui aikaisin seuraavana aamuna Simonideen taloon, malttamatta lähteä katselemaan kaupunkia. Tornilla koristetusta holviportista hän tuli laivaveistämöön, jossa oli koko joukko eri veistämöitä rinnakkain. Toimeliaan ihmisjoukon välitse hän pääsi pitkin joen rantaa Seleukien sillalle ja pysähtyi sen alle tarkemmin katselemaan tuota näyttämöä.
Ihan sillan alla oli kauppiaan talo, rakennettu hakkaamattomasta harmaasta kivestä ilman mitään taiteellisuutta. Se oli ihan sen näköinen, kuin vanha juutalainen oli kuvannut, ainoastaan kuin ulkoneva kulma muurista, jota vastaan se nojautui. Etupuolelta pääsi kahdesta suunnattomasta ovesta veistämön alueelle. Muutamat rautaristikoilla suojatut aukot lähellä räystästä olivat ikkunoina. Rikkaruohoa rehotti muurin raoissa, ja musta sammal siellä täällä peitti paljaita kiviä.
Ovet olivat auki. Toisesta liike virtaili sisään, toisesta ulos.Kiirettä ja hyörinää kaikkialla.
Veistämöllä näkyi kasoittain kaikenlaista kauppiaan tavaraa, ja joukko orjia, alastomia vyötäisiin asti, puuhasi kiireessä työssä.
Sillan alapuolella näkyi koko joukko kalereja, joiden väestö joko purki tavaroita niistä taikka täytti niitä toisilla tavaroilla. Joka maston latvassa liehui keltainen lippu.
Sillan ja joen toisella puolella kohosi veden pinnasta saakka muuri, jonka ylitse näkyivät keisarillisen palatsin monin tavoin koristellut tornit, täyttäen joka jalan alan koko saaresta, ihan kuin juutalainen oli sanonut. Viehättävästä näköalasta Ben-Hur ei ensinkään välittänyt. Nyt hän oli viimeinkin saava kuulla jotain omaisistaan, jos Simonides tosiaankin oli ollut hänen isänsä orja. Mutta olikohan kauppias tunnustava entisen suhteensa ruhtinaasen? Sehän oli sama kuin luopua kaikista rikkauksistaan ja asemastaan, joka sekä veistämöllä että joella näytti niin suurenmoiselta. Ja mikä kauppiaasta oli vielä tärkeämpää, hänen menestyksensä oli keskeytyvä juuri kun se oli onnellisimmillaan, ja hänen itsensä piti vapaatahtoisesti palata orjan asemaan. Sellaisen vaatimuksen ajatuskin jo tuntui Ben-Hurista vastenmieliseltä rohkeudelta. Kaunistelematta olisi se samaa kuin sanoa: Sinä olet minun orjani, anna minulle kaikki, mitä sinulla on, ja vielä itsesikin.
Oikeudestansa Ben-Hur kuitenkin tunsi saavansa voimaa, ja hänen sielunsa toivo antoi hänelle rohkeutta odottaa tätä kohtausta. Jos kertomus, johon hän vaatimuksensa perusti, oli tosi, niin Simonides kuului hänelle kaikkine rikkauksineen. Mitä rikkauksiin koskee, niin totta puhuen, niistä hän ei pitänyt lukua. Pysähtyessään ovelle hän teki itsekseen lupauksen: Jos hän minulle antaa tietoa äidistäni ja Tirzasta, niin minä lahjoitan hänelle vapauden ilman mitään ehtoja.
Hän astui päättävästi huoneesen.
Sisältä se oli suunnaton varasto, jossa määrätyillä paikoillaan kaikenlaisia tavaroita oli huolellisesti kokoon ladottuna. Vaikka huoneessa oli hämärä ja ilma tuntui tukahduttavalta, liikkui siellä koko joukko miehiä, kiireesti puuhaten. Siellä täällä näkyi käsityöläisiä vasaroineen ja sahoineen tekemässä laatikoita vientitavaroita varten. Hän astuskeli hiljaa tavarakasain välille jätettyä käytävää pitkin, itsekseen kysellen, oliko mies, jonka kauppiasnerosta tässä oli niin monta todistusta, tosiaankin voinut olla hänen isänsä orjana. Ja jos oli ollut, mihin luokkaan hän sitte kuului? Jos hän oli juutalainen, niin oliko hän elinkautisen orjan poika? Vai velkamies taikka velkamiehen poika? Taikka oliko hänet tuomittu ja myöty varkaudesta? Nämä ajatukset eivät millään tavalla vähentäneet hänen kunnioitustansa kauppiasta kohtaan, jonka erinomaisesta kyvystä hän joka hetki tuli yhä enemmän vakuutetuksi.
Viimein muuan mies lähestyi ja puhutteli häntä.
"Mitä te haluatte?"
"Tahtoisin tavata kauppias Simonidesta."
"Olkaa hyvä, seuratkaa minua."
Monen käytävän kautta, joita oli jätetty tavarakasain välille, he lopulta saapuivat rappusille. Niistä ylös noustuaan Judah oli makasiinin katolla, ja hänen edessään oli rakennus, jota ei käy paremmin kuvata kuin pienemmäksi kivikartanoksi, joka oli rakennettu toisen päälle ja näkymätön alhaalta; se kohosi länteen päin sillasta ja oli paljaan taivaan alla. Matalalla muurilla ympäröity makasiinin katto näytti pengermältä, joka hänen kummastuksekseen oli täynnä kauneimpia kukkia. Rakennus niiden keskellä oli vain nelikulmainen kivikasa, jonka seinissä ei ollut muuta aukkoa kuin etusivulla oleva ovi. Huolellisesti puhdistettu polku vei ovelle runsaimmasti kukoistavien persialaisten ruusupensasten välitse. Hän seurasi tiennäyttäjää, hengittäen suloista tuoksua.
Pitkän ja pimeän käytävän päässä he pysähtyivät hiukan syrjään vedetyn esiripun eteen. Saattaja puhui siitä sisään:
"Vieras haluaa puhella kauppiaan kanssa".
Kirkas ääni vastasi:
"Tulkoon hän Jumalan nimessä!"
Roomalainen olisi sitä huonetta, johon Ben-Hur saatettiin sisälle, sanonut atriumiksi. Seinämuureja peitti laudoitus, joka oli jaettu komeroihin, ja niistä jok'ainoa oli täynnä vanhuudesta ja ahkerasta käyttämisestä kuluneita isoja kirjoja. Komeroiden välissä ja ylä- sekä alapuolella olevat välilaudat olivat aikoinaan olleet valkoisia, mutta vähitellen kellastuneet kerman värisiksi. Katto kohosi huvihuoneen tapaan jonkinlaiseksi holviksi, joka sadoista sinipunervista ruuduista päästi vapaasti sisään runsaan ja silmää miellyttävän valovirran. Lattia oli peitetty niin paksuilla matoilla, että tulijan jalat siihen aivan äänettömästi upposivat.
Keskellä huoneita oli kaksi henkilöä: mies, joka istui tyynyjen keskellä korkeaselkäisessä nojatuolissa, ja hänen vasemmalla puolellaan tuolin selkään nojaavana nupustaan kohta puhkeava neitonen. Ben-Hur tunsi heidät nähdessään punehtuvansa otsaa myöten. Hän kumarsi yhtä paljon kunnioituksesta kuin tointuakseenkin eikä siis huomannut, miten vanhus korotetuin käsin väristen ja vavisten oli tervehtimäisillään häntä, vaikka se liike tosin haihtui yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Ben-Hur jälleen katsoessaan ylös huomasi heidän olevan entisessä asennossaan, paitsi että tytön käsi oli painunut miesvanhuksen olkapäälle. Molemmat he katselivat häntä tarkkaan.
"Jos olet kauppias Simonides ja juutalainen", – Ben-Hur vaikeni hetkiseksi – "niin Jumalan, isäimme Jumalan rauha olkoon sinulle ja omaisillesi!"
Viime sana oli lausuttu tytölle.
"Olen Simonides, josta puhut, ja synnyn oikeudella juutalainen", vastasi mies tavattoman selvällä ja heleällä äänellä. "Vastaukseksi tervehdykseesi pyydän sinun sanomaan, kuka olet."
Ben-Hur katseli puhujaa ja huomasi, että vaikka olisi voinut luulla hänen olennossaan olevan tervettä, elinvoimaista täyteläisyyttä, olikin siinä vain muodoton kasa tyynyjen varaan vaipuneena ja tumman paksun silkkipeitteen suojassa. Sen rujoruumiin yläpäässä oli kuninkaallisen kaunis pää, joka olisi voinut olla kunniaksi niin hyvin valtiomiehelle kuin valloittajallekin, leveä alapäästä ja pyöreä ylhäältä, juuri sellainen, kuin Angelo olisi tehnyt Caesarille. Valkoiset kiharat riippuivat hopealta hohtavilla kulmakarvoilla asti, jotka tekivät mustat silmät vielä mustemmiksi niiden välähdellessä kuin himmeät salamat. Kasvot olivat verettömät ja täpö täynnä poimuja, varsinkin leuan alta. Toisin sanoin, siinä oli sellaisen miehen pää ja kasvot, joka ennemmin hallitsee tahtonsa mukaan maailmaa kuin antaa itseänsä maailman hallita, – miehen, joka ennemmin vaikka pari kymmentä kertaa kärsi kidutuksia, jotka olivatkin tehneet hänet rujoksi, kuin antoi kiusata itseään valittamaan, vielä vähemmin mitään tunnustamaan, ja joka ennemmin luopui hengestään kuin jostakin aikomuksestaan tai päätöksestään. Häntä kohden Ben-Hur ojensi avoimet kätensä ikään kuin samalla kertaa tarjoten rauhaa, kuin sitä itsekin pyysi.
"Minä olen Judah, Itamarin poika, Hur-suvun viimeinen päämies jaJerusalemin ruhtinaita."
Kauppiaan oikea käsi, hieno, laiha ja kidutuksista melkein tuntemattomaksi rumennut käsi oli paljaana peitteellä ja sulkeutui suonenvedon tapaisesti, mutta muuten ei näkynyt vähintäkään mielen ilmausta hänessä, ei mikään osoittanut kummastusta eikä uteliaisuutta. Hän vastasi ihan levollisesti:
"Puhdasveriset Jerusalemin ruhtinaat ovat aina minulle tervetulleita vieraita. Terve tuloa! Ester, tuo tälle nuorelle miehelle tuoli."
Nuori tyttö nosti viereltänsä matalan istuimen Ben-Hurille. Kun hän nousi laskemasta sitä maahan, sattuivat heidän silmäyksensä vastakkain.
"Jumalamme rauha olkoon sinulle!" sanoi Ester yksinkertaisesti. "Käy istumaan ja lepäämään."
Mennessään jälleen paikallensa isänsä viereen hän ei aavistanut Ben-Hurin asiata. Naisen käsitys ei niin kauas ulotu. Jos sitä vastoin on puheena hennommat tunteet, kuten sääliväisyys, armeliaisuus tai myötätuntoisuus, silloin hän on tarkkanäköinen; se juuri onkin miehen ja naisen erotus, ja se erotus kestää niin kauan, kuin naisia on maailmassa. Ester luuli Ben-Hurin tulleen vain saamaan parannusta jostakin, joka ahdisti hänen sieluansa.
Ben-Hur ei käynyt tarjotulle tuolille, vaan sanoi kunnioittavasti:
"Minä pyydän, hyvä Simonides, älä katso minua tunkeilevaksi. Matkustaessani eilen jokea myöten tänne, sain kuulla sinun tunteneen minun isäni."
"Minä tunsin ruhtinas Hurin. Olimme kumppanuksina muutamissa yrityksissä, ihan laillisissa kauppiaille, jotka käyttävät voitokseen aavikoiden ja merien takaisia maita. Mutta käy istumaan! Ester, tuo vähä viiniä nuorelle vieraallemme. Nehemia kertoo eräästä Hurin pojasta, joka kerran vallitsi puolta Jerusalemia. Vanha suku tosiaankin, hyvin vanha! Mooseen ja Josuan aikoina muutamat sen suvun jäsenet saivat armon Herran kasvoin edessä ja heillä oli kunniapaikkoja näiden suurmiesten rinnalla. Tuskinpa vain mies, joka suorassa polvessa johtuu heistä, on maistamatta oikeaa Sorek-viiniä, joka on kasvanut Hebronin eteläisillä kunnahilla."
Vanhus oli lähellä puheensa loppua, kun Ester pysähtyi Ben-Hurin eteen, kädessä hopeapikari, täytettynä astiasta, joka seisoi pöydällä lähellä nojatuolia. Hän tarjosi alas päin katsoen nuorukaiselle tervehdysjuomaa. Ben-Hur ottaessaan vastaan pikaria kosketti keveästi hänen käteensä, ja heidän katseensa yhtyivät taas. Hän huomasi nyt, että tyttö oli lyhytkasvuinen ja tuskin ulottui häntä olkapäähän, mutta että hänellä oli miellyttävä ja lempeä muoto sekä mustat, sanomattoman suloiset silmät. "Hän on hyvä ja kaunis", hän ajatteli, "ja Tirza olisi hänen kaltaisensa jos hän eläisi. Tirza parka!" Sitte hän ääneen virkkoi:
"Ei, sinun isäsi – jos hän on sinun isäsi?" – hän vaikeni.
"Minä olen Ester, Simonideen tytär", vastasi tyttö arvokkaasti.
"Sittepä toivon, kaunis Ester, että isäsi, kuultuaan mitä minulla on sanomista, ei ajattele pahaa minusta, vaikk'en nyt huolikaan maistaa hänen erinomaista viiniänsä. Samoin toivon, että sinunkin suosiosi säilyy. Pysähdy tähän minun luokseni hetkiseksi."
Molemmat kääntyivät ikään kuin yksissä neuvoin kauppiaasen päin.
"Simonides", Ben-Hur sanoi vakavalla äänellä, "isälläni oli kuollessaan uskollinen palvelija, saman niminen kuin sinä, ja minulle on kerrottu, että sinä olet se mies."
Vanhuksen rujot jäsenet värähtivät kiivaasti ja laiha käsi kouristui kuin äkillisestä suonenvedosta.
"Ester. Ester!" lausui kauppias ankarasti, "tässä on sinun paikkasi eikä siellä, jos sinä olet äitisi ja minun lapseni."
Tyttö katsahti isästä vieraaseen, vei pikarin takaisin pöydälle ja meni kuuliaisesti nojatuolin viereen. Hänen kasvoistaan näkyi selvästi ihmettelyä ja pelästystä.
Simonides ojentaen vasemman kätensä veti hänet hellästi luokseen ja sanoi levollisesti:
"Minä olen vanhentunut seurustelussa ihmisten kanssa … ja vanhentunut ennen aikaani. Jos se, joka sinulle ilmoitti, mitä nyt lausuit, oli ystävä, joka tietää minun elämäni historian, ja jos hän kertoi sen ilman vihaa, niin hän varmaankin on samalla vakuuttanut sinulle, ett'en minä juuri voi olla muuta kuin epäluuloinen. Israelin Jumala auttakoon sitä, jonka täytyy elämänsä lopulla tunnustaa niin paljon itsestänsä! Minun rakkaudellani ei ole monta esinettä, mutta niitä on kuitenkin. Yksi niistä on sydän, joka", – hän nosti tytön käden ilmeisen hellästi huulillensa – "sydän, joka on tähän asti ilman itsekkäisyyttä ollut minun omani ja joka on tuottanut minulle niin suloista lohdutusta, että minä kuolisin, jos se riistettäisiin minulta."
Esterin pää painui vähitellen, kunnes hänen poskensa kosketti ukon poskea.
"Kaikki muut rakkauteni esineet ovat nyt vain muistoja. Niistä minä sanon ainoastaan, että samoinkuin Herran siunaus se rakkaus on niin avara, että siihen mahtuu koko perhekunta, jos minä" – hänen äänensä hiljeni ja vapisi liikutuksesta – "jos vain tietäisin, missä sen jäsenet ovat."
Ben-Hurin kasvot hehkuivat mielenliikutuksesta; hän liikahti askelen lähemmäksi vanhusta ja huudahti kiihkeästi: "Minun äitini ja sisareni? Heistäkö sinä puhut?"
Ester kohotti päätänsä, ikään kuin häntä olisi puhuteltu, muttaSimonides tyyntyi ja vastasi kylmäkiskoisesti:
"Kuule loppuun asti. Koska minä olen se, joka olen, ja koska olen ilmaissut sen rakkauden, jota minä tunnen, niin toivon, että ennen kuin minä vastaan kysymykseesi, missä suhteessa olin ruhtinas Huriin, sinä todistat, kuka sinä olet. Senhän pitää oikeudenkin mukaan tapahtua ensiksi. Onko todistuksesi kirjallinen, vai onko sinulla vieraitamiehiä?"
Tämä pyyntö oli suora ja kieltämätön. Ben-Hur
punehtui, pani kätensä ristiin, tapaili sanoja ja kääntyi neuvottomana pois. Simonides jatkoi kiirehtien:
"Anna minulle todistuksesi! Levitä ne silmäini eteen, minun käsiini!"
Mutta Ben-Hur ei löytänyt vastausta. Hän ei ollut aavistanut sellaista pyyntöä. Vasta nyt, kun se esitettiin hänelle, johtui hänen mieleensä selvemmin kuin koskaan ennen hirveä totuus, että nuo kolme kalereilla vietettyä vuotta olivat ikään kuin lakaisseet pois kaikki todistukset, kuka hän oikeastaan oli. Nyt, kun hänen äitinsä ja sisarensa olivat kuolleet, hän ei enää elänyt kenenkään muistissa. Monta kyllä oli, jotka hänet tunsivat, mutta siinä olikin kaikki. Jos Kvintus Arrius olisi ollut läsnä, ei hänkään olisi voinut todistaa muuta kuin että oli löytänyt hänet soutupenkiltä ja että hän uskoi hänen sanansa, että hän oli Hurin poika. Mutta, kuten tuonnempana huomaamme, roomalainen merisankari oli jo kuollut. Judah oli jo ennenkin tuntenut yksinäisyytensä, mutta nyt hän sitä tunsi sydämmensä syvimpään pohjaan saakka seisoessaan siinä kädet ristissä, pois päin käännetyin kasvoin. Simonides näki hänen neuvottomuutensa ja ääneti odotteli vastausta.
"Simonides", Ben-Hur viimein alkoi, "minä voin ainoastaan kertoa historiani, ja kerron sen ainoastaan sillä ehdolla, että sinä jätät päätöksesi tekemättä, kunnes hyväntahtoisesti kuulet sen loppuun asti."
"Puhu", vastasi Simonides, ollen nyt täydellisesti voitolla, "puhu, ja minä sitä mieluisemmin kuuntelen kertomustasi, kun en ole koskaan kieltänytkään sinun olevan se, joksi itseäsi sanot."
Ben-Hur alkoi siis lyhyissä piirteissä kertoa historiaansa. Me kun jo tiedämme sen aina siihen asti, jolloin hän voittoisan Arriuksen kanssa palasi Misenumiin, jatkamme nyt ainoastaan siitä hetkestä asti kertomusta.
"Hyväntekijäni nautti keisarin suosiota ja sai siitä paljon osoituksia. Itämaiden kauppiaat toivat sitä paitsi kalliita lahjoja, niin että hän tuli kahta vertaa varakkaammaksi kuin Rooman rikkaimmat. Voiko juutalainen unhottaa uskontonsa, kehtonsa, jos se on ollut isäimme pyhässä maassa? Jalo Arrius otti minut kaikkien lainsääntöjen mukaan omaksi pojakseen, ja minä koetin olla kiitollinen. Hänen oikea oma lapsensa ei olisi voinut olla tottelevaisempi kuin minä. Hän tahtoi tehdä minusta oppineen miehen ja hankkia minulle kuuluisimpia taiteen, filosofian ja kaunopuheen opettajia. Minä en suostunut hänen hartaimpiinkaan pyyntöihinsä, koska olin juutalainen enkä voinut unhottaa Herraa Jumalaa, en profeettain kunniaa enkä Davidin ja Salomonin perustamaa kaupunkia. Ehkä kysyt, mitenkä minä saatoin ottaa vastaan hyvyyttä roomalaiselta. Minä rakastin häntä ja toivoin sitä paitsi hänen avullaan voivani hankkia vaikutusvaltaa, joka tekisi minulle kerran mahdolliseksi nostaa pois hunnun, joka nyt verhoaa äitini ja sisareni kohtaloa. Oli minulla toinenkin syy, josta en huoli lausua muuta kuin että minä sen johdosta antauduin harjoittelemaan aseiden käyttöä ja kaikkea, mitä katsotaan tarpeelliseksi sotataidon täydelliseen osaamiseen. Kävin ahkerasti kaupungin sirkuksessa ja kilpailukoulussa ja yhtä ahkerasti sotaleirissä. Kaikilla voimankoetuksen aloilla olen saavuttanut kuuluisan nimen. Seppeleet, jotka minä voitin – ja niitä on monta Misenumin lähellä olevan huvilan seinillä – tulivat minulle duumviri Arriuksen pojan nimellä. Ainoastaan sillä nimellä minut tunnetaan roomalaisten kesken… Vakaasti pyrkien salaisen tarkoitukseni perille läksin Roomasta Antiokiaan, aikoen seurata konsuli Maxentiusta sotaretkelle, jota hän varustaa partilaisia vastaan. Koska olen mestari käyttämään aseita, koetan nyt saavuttaa sitä korkeampaa taitoa, joka kuuluu sotajoukkojen johtamiseen sodassa. Konsuli on ottanut minut esikuntaansa. Mutta eilen laivamme laskiessa Orontes-jokeen laski siihen yht'aikaa kaksi muutakin kaleria, molemmilla keltaiset liput. Eräs Kyprosta tullut matkustaja ja maanmies selitti laivain olevan Antiokian etevimmän kauppiaan Simonideen. Hän kertoi myöskin kauppiaan historian ja hänen ihmeellisen menestyksensä sekä kuvaili hänen laivastonsa ja karavaninsa ynnä niiden laajat retkeilyt. Tietämättä minun kuuntelevan yhtään halukkaammin kuin muut matkustajat, hän mainitsi, että Simonides oli juutalainen ja ruhtinas Hurin entinen orja. Hän ei myöskään jättänyt mainitsematta Gratuksen julmuutta eikä sen aihetta."
Tästä viittauksesta Simonides painoi päänsä alas ja samalla tytär kätki kasvonsa isänsä syliin, ikään kuin auttaakseen häntä salaamaan tunteitansa ja osoittaakseen omaa harrasta osanottoansa. Vanhus kuitenkin heti nosti jälleen silmänsä ja sanoi entisellä äänellään: "Jatka vain, minä kuuntelen."
"Hyvä Simonides", sanoi Ben-Hur, astuen vielä askelta likemmäksi ja koettaen panna koko sydämmensä sanoihin, "näen, ett'et sinä vielä ole vakuutettu, vaan yhä epäilet minua."
Kauppiaan kasvot näyttivät olevan marmorista veistetyt, eikä hänen kielensä virkkanut mitään.
"Huomaan itsekin yhtä selvästi tilani vaikeuden", jatkoi Ben-Hur. "Kaikki suhteeni Roomassa minä kyllä voin todistaa kääntymällä vain konsulin puoleen, joka nyt on kaupungin päällikön vieraana, mutta mahdoton minun on todistaa niitä asioita, joita sinä vaadit. Minä en voi todistaa, että olen isäni poika. Ne, jotka minua tässä voisivat auttaa, ovat onnettomuudekseni kuolleet tai karkoitetut."
Hän peitti kasvonsa käsillään, Ester nousi ja tarjoten äsken hylättyä viinipikaria sanoi: "Juo, viini on siitä maasta, jota kaikki rakastamme."
Ääni oli suloinen kuin Rebekan hänen tarjotessaan Nahorin kaivolla vettä Eleasarille. Judah huomasi kyyneliä hänen silmissään ja sanoi juotuansa: "Simonideen tytär, sydämmesi on täynnä hyvyyttä. Armeliaisuutta osoitat, kun annat isäsi ohella vieraankin saada siitä osaa."
Sitte hän kääntyi kauppiaan puoleen.
"Kosk'ei minulla ole todistuksia, että olen isäni poika, luovun pyynnöstäni enkä enää vaivaa sinua, Simonides. Sen verran minä vain sanon, ett'en tullut tänne pyytämään sinua palaamaan orjuuteesi enkä vaatimaan sinulta tiliä. Olisin kaikissa tapauksissa sanonut, mitä nyt sanon: Kaikki, mitä työsi ja kauppakykysi on koonnut, pidä se kaikki omanasi. Minä en sitä ollenkaan tarvitse. Toinen isäni, jalo Kvintus, lähtiessään sille matkalle, joka oli hänen viimeisensä, määräsi minut ruhtinaallisen omaisuutensa perilliseksi. Jos siis vast'edes johtuisit ajattelemaan minua, niin muista kysymykseni, joka Jehovan ja kaikkein profeettain nimessä on tänne tuloni päätarkoitus: Mitä tiedät kertoa äidistäni ja sisarestani Tirzasta, hänestä, jonka nyt pitäisi olla kaunis ja suloinen kuin tämä neito, joka sulostuttaa sinun elämääsi taikka pikemmin on sinun elämäsi? Voi, mitä tiedät kertoa heistä?"
Kyyneleet tulvivat pitkin Esterin poskia, mutta isä pysyi järkähtämättä. Hän vastasi samalla levollisella äänellä:
"Minä jo sanoin, että tunsin ruhtinas Hurin. Muistelen kuulleeni, mitä onnettomuuksia on tapahtunut hänen perheellensä. Muistan kyllä, miten katkeralta se sanoma tuntui. Hän, joka tuotti niin suuren kurjuuden ystäväni leskelle, on sama mies, joka sittemmin samoista syistä kääntyi minua vastaan. Mainitsenpa vielä, että olen ahkerasti tiedustellut onnettoman perheen kohtaloa, mutta – en heistä mitään tiedä. He ovat kadoksissa."
Ben-Hur huokasi syvään.
"Sitte on taaskin yksi toivo rauennut", hän sanoi, taistellen katkeria tunteita vastaan. "Vaan johan minä olen siihen tottunut. Pyydän, anna anteeksi tunkeilemiseni. Jos olen sinulle tuottanut surua, niin unhota se minun suruni tähden. Nyt minulla ei ole muuta, jota varten eläisin, kuin kosto. Jääkää hyvästi!"
Päästyään oven esiripun luo hän kääntyi ja sanoi yksinkertaisesti:"Minä kiitän teitä molempia."
"Rauha olkoon kanssasi", vastasi kauppias.
Ester ei nyyhkytyksiltä saanut sanaakaan lausutuksi.
Judah poistui.