VI LUKU
Vapaana ja ottopoikana
Kivut, joita hukkuvaisilla on henkiin herätessä, ovat tuskallisemmat kuin itse hukkuminen. Arrius kesti ne ja alkoi Ben-Hurin suureksi iloksi viimein puhua.
Sekavista kysymyksistä, missä hän oli ja miten pelastunut ja kenen kautta, hän viimein johtui takaisin itse taisteluun. Epävarmuus, kuka oli voittanut, palautti jälleen kaikki hänen sielunsa voimat. Siihen hyvään tulokseen oli melkoisesti vaikuttanut pitkä lepo, vaikk'ei se ollutkaan mukava tuolla heidän heikolla aluksellansa. Vähitellen hän tuli aivan puheliaaksi.
"Pelastuksemme tietysti riippuu taistelun päätöksestä. Minä käsitän täydellisesti, mitä sinä olet tehnyt minulle. Olet suoraan sanoen oman henkesi uhalla pelastanut minun henkeni. Tunnustan sen kieltelemättä, ja mitä hyvänsä tapahtukoon, minä kiitän sinua. Vieläpä enemmänkin: jos onnen jumalatar on minulle suosiollinen ja pelastaa meidät tästä vaarasta, niin minä sinulle kyllä näytän sellaisia suosion osoituksia, kuin soveltuu roomalaiselle, jolla on valtaa ja varoja osoittaa kiitollisuuttansa. Mutta nyt meidän vielä tulee katsoa, oletko hyvällä tarkoituksellasi tosiaankin tehnyt minulle hyvän työn; taikka minä pikemmin vetoan sinun hyväntahtoisuuteesi" … hän vitkasteli … "ja pyydän, jos siksi tulisi, sinua tekemään minulle suurimman ystävyystyön, jonka mies voi tehdä toiselle. Anna nyt minulle se lupaus."
"Joll'ei se ole mitään kiellettyä, kyllä minä teen", vastasi Ben-Hur.
Arrius vaipui jälleen laudalle.
"Oletko sinä tosiaankin Hurin, sen juutalaisen poika?" hän sitte kysyi.
"Niin on, kuin olen sanonut."
"Minä tunsin isäsi…"
Judah siirtyi likemmäksi tribunia, jonka ääni oli heikko, ja kuunteli kiihkeästi. Nyt viimeinkin hän luuli saavansa kuulla jotakin kodistansa.
"Minä tunsin hänet ja rakastin häntä", jatkoi Arrius.
Jokin asia lienee taaskin häirinnyt puhujan ajatusjuoksua, sillä hän oli vaiti kotvasen.
"Jos sinä olet hänen poikansa", hän sitte jatkoi, "niin tietysti olet kuullut puhuttavan Catosta ja Brutuksesta. He olivat jaloja miehiä ja jaloimmat kuolemassa. Erotessaan elämästä he jättivät jälkeensä tämän lain: Roomalaisen ei pidä elää onneansa kauemmin. Kuunteletko, mitä minä puhun?"
"Kyllä minä kuulen."
"Meillä roomalaisilla ylimyksillä on tapana pitää sormusta. Sellainen on tässä kädessäni. Ota se!"
Hän ojensi kätensä Judahille, joka teki, kuten käskettiin.
"Pane se sormeesi."
Ben-Hur teki niin.
"Sillä korulla on tarkoituksensa", sanoi Arrius sitte. "Minua pidetään rikkaana Roomassakin. Minulla ei ole mitään perhettä. Näytä sitä sormusta huoneeni haltialle, joka hoitaa omaisuuttani minun poissa ollessani. Hänet kyllä löydät huvilasta Misenumin läheltä. Sano hänelle, miten sormus joutui sinun käsiisi, ja hän ei sinulta kiellä mitään, pyydäppä vaikka kaikki tyyni. Jos saan elää, toimitan minä asiat vielä paremmin. Minä vapautan sinut, hankin sinulle takaisin kotosi, ja sinä saat itse valita ammatin, joka mielessäsi enimmän leikittelee. Kuuletko?"
"Kuinka voisin olla kuulematta."
"Lupaatko siis … jumalain kautta?"
"En, hyvä tribuni: minä olen juutalainen."
"No hyvä, lupaa minulle sen jumalan kautta tai sillä tavalla, kuin sinusta on pyhin vala, tehdä, mitä minä nyt esitän, ja juuri sillä tavalla, kuin minä tahdon. Minä odotan lupaustasi."
"Jalo Arrius, sinun puhetavastasi luulen huomaavani, että asia on tärkeä, ja se neuvoo minua olemaan varovainen. Sano ensin, mitä tahdot."
"Annatko sitte minulle lupauksen?"
"Silloinhan lupaus olisi jo edeltä päin annettu ja … siunattu olkoon isäini Jumala, tuolta tulee laiva!"
"Mistä päin?"
"Pohjoisesta."
"Voitko mistään ulkonaisesta merkistä huomata, minkä kansakunnan laivoja se on?"
"En; minähän olen palvellut vain soutumiehenä."
"Onko siinä lippua?"
"En voi huomata."
Arrius oli hetkisen vaiti, nähtävästi vaipuneena syviin ajatuksiin.
"Tuleeko laiva yhä tänne päin?" hän viimein kysyi.
"Tulee vielä."
"Katso vielä kerran, onko sillä lippua."
"Ei ole."
"Eikö sitte muita tuntomerkkejä?"
"Siinä on yksi purje, kolme airoriviä, ja se tulee täyttä vauhtia.Muuta en osaa sanoa."
"Voittanut roomalais-laiva olisi nostanut monta lippua. Se on varmaankin vihollinen. Kuuntele nyt", sanoi Arrius, muuttuen jälleen vakavaksi, "kuule niin kauan, kuin vielä voin puhua. Jos se laiva on merirosvo, on sinun henkesi pelastettu. He tosin eivät anna sinulle vapautta, vaan panevat sinut airomieheksi, mutta he eivät surmaa sinua. Sitä vastoin minut…"
Tribunin ääni värähteli.
"Totta tosiaan!" hän päättävästi jatkoi, "minä olen liian vanha kärsimään sellaista häpeää. Kerrottakoon Roomassa, että Kvintus Arrius painui, niin kuin roomalaisen tribunin sopii, pohjaan laivoineen vihollisten keskellä. Sitä minä sinulta tahdon. Jos kaleri on vihollinen, sysää minut alas laudalta ja hukuta. Kuuletko? Vanno tekeväsi niin."
"Minä en vanno enkä tee sellaista tekoa", sanoi Ben-Hur jyrkästi. "Laki, joka minusta on kaikista kallein, tekisi minut vastuunalaiseksi sinun hengestäsi, hyvä tribuni. Ota takaisin sormuksesi" – hän veti sormuksen pois sormestaan – "ja myös kaikki kauniit lupauksesi, jos pelastumme tästä vaarasta. Tuomio, joka elinkaudeksi lähetti minut soutupenkille, teki minut orjaksi, mutta sittekin minä yhtä vähän olen orja kuin sinun vapautettusikaan. Olen Israelin poikia ja ainakin tänä hetkenä ihan itsenäinen mies… Ota takaisin sormus."
Arrius ei liikahtanut.
"Etkö tahdo?" jatkoi Judah. "En vihasta enkä minkäänlaisesta vastenmielisyydestä, vaan vapautuakseni väärästä velvollisuudesta minä heitän lahjasi mereen. Kas noin, tribuni!"
Hän heitti sormuksen kauas. Arrius kuuli sen putoamisen, mutta ei katsonut sinne päin.
"Sinä teit tyhmästi", hän sanoi, "kaksin verroin tyhmästi siinä asemassasi. Minä en ole sinusta riippuvainen kuolemaani katsoen. Elämä on lanka, jonka kyllä voin katkaista ilman sinun apuasikin; mutta jos minä sen teen, mitä sinusta sitte tulee? Miehet, jotka ovat päättäneet kuolla, kuolevat mieluisemmin toisen käden kautta, sillä sielu, jonka Plato on antanut meille, nousee kapinaan itsensä tuhoamisen ajatuksesta. Siinä kaikki. Jos laiva on merirosvo, niin minä lähden pois tästä maailmasta. Se päätökseni on luja. Olen roomalainen. Menestys ja kunnia ovat minulle kaikki kaikissa. Olisin kuitenkin tahtonut olla sinulle hyödyksi, mutta sinä et tahtonut. Sormus oli ainoa merkki, joka tänä hetkenä oli käsissä osoittamaan viimeistä tahtoani. Me olemme molemmat hukassa. Minä kuolen valittaen vain, että voitto ja kunnia on riistetty minulta. Sinä jäät eloon, ja kuollessasi sinä kadut, että hurskaat velvollisuudet jäivät täyttämättä hulluutesi tähden. Minä surkuttelen sinua."
Ben-Hur näki nyt selvemmin äskeisen tekonsa seuraukset, mutta ei sittekään muuttanut mielipidettänsä.
"Näinä kolmena vuotena, jotka olen orjana ollut, olit sinä, tribuni, ensimmäinen, joka osoitit minulle hyväntahtoisuutta. Ei, olipa tosiaan toinenkin." Ääni hiljeni, silmät kostuivat, ja hän näki selvästi edessään sen pojan kasvot, joka antoi hänelle juomista Nazaretin kaivolla. "Sinä ainakin olit ensimmäinen, joka kysyit, kuka minä olin. Vaikkapa äsken, kun ojensin käteni ja pelastin sinut vaipumasta alas, minulle johtuikin mieleen, miten monella tavalla sinä saattaisit olla minulle hyödyksi kurjuudessani, niin sen tekoni vaikuttimena ei suinkaan ollut itsekkäisyys. Sen minä pyydän sinun uskomaan. Sitä paitsi nyt juuri tänä silmänräpäyksenä Jumala antaa minun käsittää, että minun tulee ainoastaan luvallisilla keinoilla elää määrättyyn aikaan asti. Tahdon ennemmin kuolla sinun kanssasi kuin ruveta sinun pyöveliksesi. Minun luonteeni on yhtä luja kuin sinunkin; vaikka tarjoisit minulle koko Rooman, jos sinulla olisi valtaa sitä lahjoittaa, niin en surmaisi sinua. Cato ja Brutus olivat lapsia hebrealaisten rinnalla, joiden lakia juutalaisen täytyy totella."
"Mutta pyyntöni. Oletko sinä…"
"Käskyäsi minä pitäisin suuremmassa arvossa, mutta en kuitenkaan tekisi sitä. Tämä puhe loppukoon tähän."
Molemmat olivat vaiti ja odottelivat lähestyvää alusta, Arrius ummessa silmin, välinpitämättömänä.
"Tiedätkö varmaan, että se on vihollinen laiva?" kysyi Ben-Hur.
"Niin luulen", kuului vastaus.
"Se pysähtyy ja lähettää sivultansa veneen."
"Näetkö lippua?"
"Eikö ole mitään muuta merkkiä, joista voisi nähdä, onko se roomalainen?"
"Jos se on roomalainen, on sillä kypärä maston latvassa."
"Ole sitte hyvilläsi, kypärä näkyy."
Arrius ei kuitenkaan ollut täydellisesti vakuutettu.
"Miehet pikku veneessä pelastelevat haaksirikkoisia. Merirosvot eivät ole niin lempeät."
"He ehkä tarvitsevat soutajia", vastasi Arrius, arvattavasti muistaen aikoja, jolloin hänkin pelasteli haaksirikkoisia samaa tarkoitusta varten.
Ben-Hur katseli tarkkaan laivaväen liikkeitä.
"Laiva lähtee liikkeelle", hän sanoi.
"Mihin päin?"
"Oikealla puolen meistä on kaleri, luultavasti tyhjänä väestä. Laiva laskee suoraan sitä kohti. Nyt se jo on sen vieressä. Nyt menee väkeä sen kannelle."
Arrius avasi silmänsä ja elpyi.
"Kiitä jumalaasi!" hän sanoi Ben-Hurille, katsahdettuaan kaleriin, "niin kuin minäkin kiitän jumaliani! Merirosvot eivät korjaisi laivaa, vaan upottaisivat. Tuosta teosta ja maston kypärästä näen, että se on roomalainen. Minä olen voittanut. Onnen jumalatar ei ole luopunut minusta. Me olemme pelastetut. Viittaa kädelläsi, huuda heille! Minusta tulee duumviri, ja sinusta? Minä tunsin isäsi ja rakastin häntä. Hän oli tosiaankin ruhtinas. Hän näytti minulle, ett'ei juutalainen ole raakalainen. Minä otan sinut kanssani, sinä tulet minun pojakseni. Kiitä Jumalaasi, ja huuda tänne merimiehet, mutta pian! Meidän täytyy ajaa rosvoja takaa. Ei yhdenkään pidä pääsemän pakoon."
Judah nousi seisomaan lankulle, viittoi käsillään ja huusi niin kovasti, kuin suinkin jaksoi. Viimein pikku veneen väki huomasi heidät ja kävi pian korjaamassa.
Arrius oteltiin kalerissa vastaan kaikilla kunnian osoituksilla, joita onnen suosima sankari ansaitsi. Kannelle laitetulta vuoteelta hän tiedusteli taistelun viimeiset yksityiskohdat. Sitte kun kaikki elossa olevat oli pelastettu vedestä ja saalis korjattu, nostettiin uudestaan amiralinlippu ja lähdettiin pohjoista kohti, tapaamaan muuta laivastoa ja päättämään voittoa. Sopivaan aikaan saapuivat ne viisikymmentä kaleria, jotka olivat kiertäneet saaren pohjoispäitse, vihollisia vastaan ja tuhosivat heidät kokonaan. Ei ainoakaan päässyt pakoon. Tribunin kunniaa enensi vielä se, että 20 viholliskaleria saatiin anastetuksi.
Misenumiin palatessa otettiin Arrius vastaan sydämmellisimmillä onnentoivotuksilla. Nuorukainen, joka hänellä oli seurassaan, veti puoleensa hänen ystäviensä huomiota. Vastaukseksi heidän kysymyksiinsä, kuka hän oli, tribuni hyvin laveasti kertoi pelastumisensa historian ja esitti nuorukaisen, vaan kuitenkin huolellisesti jätti mainitsematta kaikki, mikä koski hänen entisiin vaiheihinsa. Kertomuksensa lopuksi hän kutsui Ben-Hurin luoksensa ja laski ystävällisesti kätensä hänen olkapäälleen, sanoen:
"Ystävät, hän on minun poikani ja perilliseni, jos on jumalain tahto, että minulta mitään jää, ja hän saa periä minun nimenikin. Minä pyydän teitä rakastamaan häntä samoin, kuin rakastatte minua itseänikin."
Heti, kun sattui sopiva tilaisuus, toimitettiin juhlallinen ottopojaksi otto. Sillä tavalla urhoollinen roomalainen täytti Ben-Hurille antamansa lupauksen toimittaa hänelle kelvollisen pääsyn keisarilliseen maailmaan.
Arriuksen palauksen jälkeisessä kuussa vietettiin erittäin komeasti armilustrium eli juhla merivoiton kunniaksi Skauruksen teatterissa. Rakennuksen toinen puoli oli koristettu sotasaaliilla, josta katsojat enimmin ihmettelivät kahdenkymmenen, urhoollisessa taistelussa valloitetun laivan keulaa lippuineen, niiden päällä, niin korkealla, että juhlassa olevat 80,000 katsojaa voivat sen helposti lukea, oli seuraava kirjoitus:
Merirosvoilta Euripon lahdessa ottanut Kvintus Arrius, duumviri.
Neljäs kirja
Alva. Entäpä, joll'ei kuningas niin päätä? Nyt etenkin —
Kuningatar. Sitte minä odotan oikeutta, kunnes se tulee. Ja nehän ne ovatkin onnellisimpia, joiden tuntonsa sallii tyynesti varrota oikeuttaan.
Schiller, Don Carlos.
I LUKU
Antiokiassa
Heinäkuussa vuonna 23 j.Kr. olemme Antiokiassa, joka siihen aikaan oli itämaiden kuningatar ja Rooman jälkeen maailman mahtavin, vaikk'ei väkirikkain kaupunki.
Tavallisesti luullaan, että sen ajan siveettömyys ja tuhlaus olivat alkuisin Roomasta ja sieltä levisivät yli koko keisarikunnan ja että suuret kaupungit ainoastaan matkivat sen esimerkkiä. Vaan tätä sopii kuitenkin epäillä. Valloituksista johtuva vaikutus näyttää yleensä kovasti koskeneen voittajan siveyteen. Kreikassa ja Egyptissä oli paljo turmiollisia lähteitä, ja jokainen tämän aineen tutkija tulee helposti vakuutetuksi, että tapoja turmeleva tulva juoksi idästä länteen päin ja että suuri Antiokian kaupunki, Assyrian vallan ja komeuden mitä vanhin pääpaikka, oli tuon tuhoa levittävän tulvan paras lähde.
Kuormalaiva laski meren siniselältä Orontes-jokeen. Oli aamupuoli päivästä. Kuumuus oli paahtava, mutta kaikki, joilla oli oikeutta, oleskelivat kannella, muiden muassa myöskin Ben-Hur.
Nämä viisi vuotta olivat kehittäneet nuoren juutalaisen täydeksi mieheksi. Vaikka valkoinen liinapuku, joka hänellä oli yllä, osaksi kätki hänen vartalonsa, näytti se tavattoman miellyttävältä.
Hän oli jo toista tuntia istunut purjeen varjossa, ja monta matkustajaa, hänen kansalaistansa, oli turhaan koettanut alottaa puhelua hänen kanssaan. Hän vastaili kysymyksiin lyhyesti, vaikkakin arvokkaan kohteliaasti, ja latinaksi. Hänen puhdas kielensä, sivistynyt käytöksensä ja umpimielisyytensä vain sitä enemmän kiihottivat heidän uteliaisuuttaan. Hänen käytöksensä oli levollinen ja miellyttävä kuin ylimyksellä ainakin, mutta jotkut hänen ruumiinsa ominaisuudet tuntuivat olevan siihen nähden ristiriidassa. Niinpä esimerkiksi hänen käsivartensa olivat suhteettoman pitkät, ja kun hän, pysyäkseen tasapainossa laivan heiluessa, otti kiinni jostakin esineestä, niin hänen käsiensä suuruus ja väkevyys heti pisti silmään. Arvailtiin, kuka ja mikä miehiänsä hän oli, ja hartaasti haluttiin oppia tuntemaan hänen elämänsä yksityiskohtia. Tai toisin sanoen, hänen ulkomuotonsa näytti, ettei hänen elämänsä historia ollut mikään tavallinen.
Laiva oli matkallaan poikennut Kypron satamaan, ja sieltä oli matkustajaksi tullut eräs näöltään hyvin kunnianarvoinen hebrealainen. Ben-Hur teki hänelle pari kysymystä. Vastaukset herättivät hänessä luottamusta, ja viimein alkoi heidän keskensä pitempi puhelu.
Laivan saapuessa Oronteen lahteen saapui sinne kaksi muutakin laivaa, jotka jo oli nähty ulkona merellä, ja laski yht'aikaa jokeen, nostaen kumpikin koko joukon pieniä vaaleankeltaisia lippuja. Koetettiin arvata kuka minnekin päin näiden lippujen merkitystä. Viimein joku matkustaja kääntyi hebrealaisvanhuksen puoleen pyytäen selitystä.
"Kyllä tiedän noiden lippujen merkityksen", hän vastasi; "ne eivät ilmaise mitään kansallisuutta, vaan ovat ainoastaan omistajan merkkejä."
"Onko hänellä monta laivaa?"
"On."
"Tunnetko sinä häntä?"
"Olen minä asioissa hänen kanssansa."
Matkustajat katsoivat vanhusta, ikään kuin tahtoen kehottaa häntä puhumaan tarkemmin. Ben-Hur kuunteli erittäin halukkaasti.
"Hän asuu Antiokiassa", jatkoi hebrealainen levollisesti, kuten hänen tapansa oli. "Hänen suunnaton rikkautensa on tehnyt hänet kuuluisaksi, ja ihmisten ajatus hänestä ei ole aina lempein. Kerran oli Jerusalemissa ruhtinas ikivanhasta suvusta, nimeltä Hur."
Judah koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen sydämensä sykki kiireemmin.
"Ruhtinas oli kauppias, ja erinomainen asioimiskyky hänellä olikin. Hän ryhtyi suuriin yrityksiin sekä itä- että länsimaissa. Suuriin kaupunkeihin hän perusti haaraosastoja. Antiokian osastoa hoiti eräs mies, Simonides, jota muutamat sanoivat Hurin uskotuksi palvelijaksi; hän oli juutalainen, vaikka nimi oli kreikkalainen. Ruhtinas hukkui merimatkalla. Hänen liikkeensä jatkui kuitenkin ihan entisellään. Vaan jonkun ajan kuluttua sattui perheelle suuri onnettomuus. Ruhtinaan ainoa poika, joka oli juuri mieheksi pääsemässä, koetti surmata roomalaista prokuraattoria Gratusta Jerusalemin kadulla, mutta ei onnistunut, eikä hänestä ole siitä päivin kuulunut mitään. Roomalaisen kosto kohtasi koko sukua; ei ainoatakaan, jolla oli Hur nimenä, jätetty eloon. Palatsi lukittiin sineteillä ja on nyt kyyhkysien hallussa. Hur-suvun omaisuus anastettiin valtiolle eikä siitä mitään säilynyt roomalaishallituksen ahneudella. Prokuraattori osasi lääkitä haavansa kultaisella voiteella."
Kuulijat nauroivat.
"Se on toisin sanoen: hän piti koko omaisuuden itse!" virkkoi eräs heistä.
"Niin sanotaan", vastasi juutalainen, "minä kerron historian ainoastaan siten, kuin itse sen kuulin. Ja kertoakseni edelleen, Simonides, joka oli ollut ruhtinaan asiamies täällä Antiokiassa, avasi kohta liikkeen omassa nimessään ja vaurastui uskomattoman lyhyessä ajassa kaupungin etevimmäksi kauppiaaksi. Entisen isännän tavalla hän lähetti karavaneja Indiaan, ja hänen kalerejansa on merellä enempi kuin aluksia jossakin kuninkaallisessa laivastossa. Hänelle sanotaan kaiken onnistuvan. Hänen kamelinsa kuolevat ainoastaan vanhuudesta, hänen laivansa eivät joudu koskaan haaksirikkoon, ja jos hän heittäisi lastun virtaan, niin se palaisi hänelle kultaisena takaisin."
"Kuinka kauan hän on sillä tavalla kauppaa käynyt?"
"Ei täyttä kymmentä vuotta."
"Hän lienee päässyt hyvästi alkuun."
"Niin, sanotaan, että prokuraattori sai käsiinsä ainoastaan näkyvän omaisuuden, niin kuin ruhtinaan hevoset, karjan, kartanon, maat, laivat ja mitä muuta oli arvokasta. Rahaa ei löydetty, vaikka sitä olisi pitänyt olla suunnattomasti. Mihin se oli joutunut, on vieläkin selviämätön arvoitus."
"Ei minusta", sanoi eräs matkustaja, omituisesti nauraen.
"Kyllä ymmärrän", vastasi juutalainen. "Ovat muutkin ajatelleet samaa kuin sinä. Yleinen ajatus on juuri se, että Hurin rahat ne auttoivat Simonides vanhuksen vauhtiin. Prokuraattorikin ajattelee samaa taikka ainakin on ajatellut, sillä viiden vuoden kuluessa hän on kahdesti otattanut kauppiaan kiinni ja kiduttanut häntä."
Judah tarttui kovemmin kiinni köyteen, jota vasten nojasi.
"Hänen ruumiissaan ei sanota olevan ainoatakaan ehyttä luuta. Viimeksi hänet nähdessäni hän istui muodottomana rujona tuolissaan, tyynyjä ympärillä."
"Hirveätä!" huudahtivat useimmat kuulijat yht'aikaa.
"Ei mikään tautikaan olisi voinut tehdä häntä niin muodottomaksi, vaan hän ei sittenkään huolinut kidutuksista. Mitä hänellä oli, oli hänen laillista omaisuuttaan, ja hän oli käyttänyt sitä laillisella tavalla; muuta tunnustusta häneltä ei saatu. Nyt on kuitenkin vaino loppunut. Hän on Tiberiukselta saanut avonaisen kirjeen, jossa hänelle on tunnustettu rajaton kauppa-oikeus."
"Siitä hän on kyllä saanut maksaa hyvät rahat."
"Nuo laivat ovat hänen", jatkoi hebrealainen, huolimatta vastata huomautukseen. "Hänen meriväellään on tapana tervehtiä toisiansa keltaisilla lipuilla, kun sattuvat vastakkain, ja ne merkitsevät sitä että heillä on ollut onnellinen matka."
Siihen vanhus lopetti kertomuksensa.
Kalerin päästyä onnellisesti joen uomaan puhutteli Judah vanhaa juutalaista.
"Mikä oli kauppiaan herran nimi?"
"Ben-Hur, Jerusalemin ruhtinaita."
"Mihin ruhtinaan perhe joutui?"
"Poika lähetettiin kalereille. Saatan vaikka vakuuttaa, että hän on kuollut. Vuosi on tavallinen elon aika soutupenkkiin kiinni tuomituille. Leskestä ja tyttärestä ei ole kuulunut mitään. Ne, jotka tietävät heidän kohtalonsa, eivät tahdo mitään sanoa. Luultavasti he kuolivat jossakussa niistä vankiloista, jotka saastuttavat Judean maata."
Judah meni pois perämiehen lähelle. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että tuskin huomasi joen rantoja, jotka merestä kaupunkiin asti olivat erittäin viehättävät. Syrialaiset hedelmäpuistot ja viinimäet ympäröivät siellä huviloita, jotka olivat yhtä komeita kuin Neapelin seuduilla. Yhtä vähän hänen huomionsa kiintyi laivoihin, joita edes takaisin liikkui tavattoman paljo, tai merimiesten lauluihin ja huutoihin. Taivas säteili täydessä puolipäivän loistossa, ja kuumuus paahtoi sekä maata että vettä. Ainoastaan hänen elämänsä oli synkkäin varjojen pimittämä.
Kerran vain hän hetkiseksi heräsi ajatuksistaan, silloin kun hänen matkakumppaninsa osoittivat Dafnen metsikköä, joka näkyi muutamassa joen polvekkeessa.