Näin eli Shilin toverinsa kanssa kokonaisen kuukauden. Isännällä oli aina suu naurussa: "Sinulle, Ivan, on hyvä, minulle, Abdul, on hyvä." Mutta huonoa ruokaa hän heille antoi, hirssijauhoista valmistettua happamatonta leipää, joka oli leivottu kakkaroiksi, tahi ainoastaan raakaa taikinaa.

Kostylin kirjoitti vielä toisenkin kirjeen kotiinsa, odotti rahojen tuloa ja kärsi ikävää. Päiväkaudet hän istui vajassa laskien päiviä, joiden kuluttua kirje voi saapua, tahi nukkui. Shilin taas tiesi, että hänen kirjeensä ei tule perille, mutta ei kirjoittanut toista kirjettä.

"Mistäpä äiti saisi niin paljon rahaa kuin minusta olisi maksettava", ajatteli hän. "Sillähän hän enimmäkseen on elänyt, mitä minä olen hänelle lähettänyt. Viidensadan ruplan hankkiminen syöksisi hänet kurjuuteen. Ehkäpä Jumalan avulla itsekin pääsen pälkähästä."

Alati hän katseli ja tutki, kuinka pääsisi pakoon. Hän kuljeksi vihellellen kylässä tahi istui ja näperteli jotakin, muovaili savesta nukkeja tahi punoi juurista koppia. Shilin oli näet sangen kätevä mies.

Kerran hän muovaili nuken, jolla oli nenä, kädet ja jalat sekä tatarilaismallinen paita yllä, ja pani sen katolle.

Tatarilaistytöt menivät vettä noutamaan. Isännän tytär Dina huomasi nuken ja kutsui tytöt sitä katsomaan. Kaikki laskivat vesiastiansa maahan ja pysähtyivät nauraen katselemaan. Shilin otti nuken alas ja tarjosi heille. Tyttöjä naurattaa, mutta ei kukaan uskalla ottaa. Shilin jätti nuken paikalle, poistui itse vajaan ja katseli, mitä tapahtuu.

Dina juoksi nuken luo, katseli ympärilleen, sieppasi sen ja juoksi pois.

Aamun sarastaessa Dina ilmestyi tuvan kynnykselle nukkeineen. Hän oli pukenut sen punaisiin riepuihin ja hyssytteli sitä kuin lasta sekä hyräili sille. Mutta kohta ilmestyi siihen eukko, alkoi torua häntä, sieppasi nuken hänen käsistään, iski sen säpäleiksi ja lähetti Dinan itsensä työhön.

Shilin laittoi toisen, entistä paremman nuken ja antoi sen Dinalle. Kerran ilmestyi Dina hänen luokseen kannu kädessä, asetti kannun maahan, istuutui ja osoitti nauraen kannua.

"Mikä häntä huvittaa?" ajatteli Shilin ja otti kannun juodakseen. Hän luuli siinä olevan vettä, mutta siinä olikin maitoa. – "Hyvä", sanoi hän ja joi maidon. Dina ihastui.

– Hyvä, Ivan, hyvä! – huudahti hän, hypähti seisomaan lyöden yhteen käsiään, sieppasi kannun ja juoksi tiehensä.

Senjälkeen hän alkoi tuoda joka päivä salaa maitoa. Kun tatarilaiset valmistivat kilin maidosta juustokakkuja, joita he kuivattivat katolla, niin hän toi Shilinille salaa näitä kakkujakin. Ja kun isäntä kerran teurasti lampaan, niin hän toi palasen lampaanlihaa hihassaan. Antoi lihapalan ja juoksi pois.

Kerran oli ankara ukonilma ja vettä satoi koko tunnin ajan kuin saavista kaataen. Joet rupesivat tulvimaan, kahluupaikalla nousi vesi kolmen arssinan korkeuteen ja virta kuljetti kiviä mukanaan. Kaikkialla pitkin vuorten rinteitä kohisi puroja. Sateen mentyä ohi oli koko kylä vuolaita puroja täynnä. Shilin pyysi isännältään veitsen, veisti pyöreän palikan, laittoi pyörän ja kiinnitti siihen erityisen laitteen avulla kaksi nukkea.

Tytöt toivat hänelle tilkkuja. Hän puki nuket, toisen ukoksi ja toisen akaksi, ja asetti pyörän puroon. Pyörä alkoi pyöriä ja nuket hyppiä.

Koko kylä kokoontui tätä katsomaan. Pojan viikarit, tytöt ja eukot ihmettelivät, miehet lausuivat:

– Ai, urus, ai, Ivan!

Abdulilla oli Venäjältä saatu kello, mutta se oli rikki. Hän kutsui

Shilinin sitä katsomaan ja puhua pupatti omiaan. Shilin sanoi:

– Anna tänne, minä laitan!

Hän purki kellon veitsen avulla ja pani taas kokoon. Kello kävi.

Isäntä ilostui ja lahjoitti hänelle vanhan repaleisen ihotakkinsa.

Ivan otti lahjan vastaan, – kelpasihan se edes peitteeksi yöllä.

Siitä asti oli Shilinillä se maine, että hän osaa kaikkea. Etäisistä kylistäkin tuotiin hänelle korjattavaksi pyssyn ja pistoolin lukkoja sekä kelloja. Isäntä antoi hänelle tarpeelliset työkalut: pihdit, kairan ja viilan.

Kerran sairastui muuan tatarilainen. Tultiin sanomaan Shilinille: "Mene ja paranna hänet." Shilinillä ei ollut aavistustakaan parannuskeinoista, mutta hän meni, tutki sairasta ja ajatteli: "Ehkäpä paranee itsestään." Hän meni vajaan, otti vettä ja hiekkaa ja sekoitti ne yhteen. Tatarilaisten nähden hän supisi outoja sanoja veden yli ja antoi sairaan juoda sitä. Hänen onnekseen sairas tervehtyi. Shilin alkoi vähitellen ymmärtää tatarilaisten puhetta. Jotkut tatarilaiset tottuivat häneen ja huusivat tarpeen tullen: Ivan, Ivan! Useimmat katselivat häntä kuitenkin kulmiensa alitse kuin villipetoa.

Punapartainen tatarilainen ei pitänyt Shilinistä. Aina kun hän näki Shilinin, hän rypisti kulmiaan ja kääntyi poispäin tahi haukkui tätä. Sitten siellä vielä oli eräs vanha ukko. Hän ei asunut kylässä, vaan tuli aina vuorilta. Shilin näki häntä vain silloin kuin hän saapui kirkkoon Jumalaa rukoilemaan. Hän oli pieni kooltaan, hänen lakkinsa ympärille oli kääritty valkea liina, parta ja viikset olivat lyhyeksi leikatut ja valkeat kuin untuva. Kasvot olivat ryppyiset ja punaiset kuin tiilikivi. Nenä oli koukussa kuin haukan nokka, silmät harmaat ja häijyt, suussa vain kaksi torahammasta. Kun hän kulki kylässä turbaani päässään ja sauvaansa nojaten, niin hän vilhui ympärilleen kuin susi. Shilinin nähdessään hän alkoi öristä ja kääntyi poispäin.

Kerran Shilin meni alas vuoren juurelle katsomaan, missä tämä ukko asui. Kuljettuaan jonkun matkaa polkua pitkin hän näki pikku puutarhan, jota ympäröi kiviaita. Aidan takaa näkyi kirsikka- ja persikkapuita sekä tasakattoinen mökki. Hän astui lähemmäksi ja näki oljista punottuja mehiläispesiä sekä mehiläisiä niiden ympärillä surisemassa. Ukko oli polvillaan mehiläispesän edessä jotakin laittamassa. Shilin nousi vähän korkeammalle paremmin nähdäkseen. Ukko kuuli hänen jalkapuunsa kolinan, katsahti taakseen ja kiljaisi, tempasi vyöstään pistoolin ja ampui Shiliniin. Tämä ehti töin tuskin vetäytyä kiven suojaan.

Ukko tuli isännälle valittamaan. Isäntä kutsui luokseen Shilinin ja kysyi nauraen:

– Miksi menit ukon luo?

– En minä hänelle mitään pahaa tehnyt, – sanoi Shilin. – Tahdoin vain nähdä, kuinka hän elää.

Isäntä selitti tämän ukolle, mutta ukko oli yhä vihoissaan, pihisi ja pupatti niin että torahampaat näkyivät ja viittoi käsillään Shiliniin.

Kaikkea ei Shilin ymmärtänyt, mutta sen hän käsitti, että ukko käski isännän tappamaan kaikki venäläiset eikä pitämään heitä kylässä.

Ukon mentyä Shilin kysyi isännältä, mikä tuo ukko oli miehiään.

Isäntä selittää:

– Se on suuri mies! Hän oli aikoinaan urhoista ensimäinen, surmasi monta venäläistä ja oli rikas. Hänellä oli kolme vaimoa ja kahdeksan poikaa. He asuivat kaikki samassa kylässä. Venäläiset tulivat, hävittivät kylän ja tappoivat seitsemän poikaa. Yksi pojista antautui venäläisille. Ukko lähti itse venäläisten luo ja antautui heille. Elettyään kolme kuukautta venäläisten keskuudessa hän löysi poikansa, surmasi tämän omin käsin ja pakeni. Sen koommin hän ei ole sotia käynyt. Hän meni ensin Mekkaan Jumalaa rukoilemaan. Siitä hänellä on turbaani. Ken on käynyt Mekassa, se saa nimen Hadshi ja alkaa käyttää turbaania. Hän ei pidä teikäläisistä. Sinut hän käski tappaa. Mutta enhän minä voi sinua tappaa, kun olen maksanut sinusta rahaa. Sitäpaitsi minä pidän sinusta, Ivan. En tahtoisi päästää sinua luotanikaan – tappamisesta puhumattakaan – jos en olisi luvannut.

Hän nauroi ja melskasi venäjäänsä: "Sinulle, Ivan, on hyvä, minulle,

Abdul, on hyvä!"

IV

Näin eli Shilin kuukauden. Päivällä hän kulki kylää pitkin tahi laitteli jotakin, mutta kun tuli yö ja kaikki kylässä vaikeni, niin hän kaivoi käytävää vajan seinän alle. Kaivaminen oli vaikeata, kun oli kiviä edessä, mutta hän kihnutti kiviä viilalla ja sai kaivetuksi seinän alitse niin suuren kolon, että siitä parahiksi mahtui. "Kunpa vain", hän ajatteli, "saisin tarkalleen tietää, mihin suuntaan on mentävä. Mutta kukaan tatarilaisista ei virka mitään."

Hän valitsi semmoisen ajan, jolloin isäntä oli poissa, ja lähti puolipäivän jälkeen kylästä ulos vuorelle tutkiakseen sieltä seutua. Mutta kun isäntä lähti matkoille, niin hän käski pikku poikansa pitämään Shiliniä tarkoin silmällä. Poika juoksi Shilinin jälestä ja huusi:

– Älä mene! Isä on kieltänyt. Minä kutsun heti ihmisiä!

Shilin alkoi häntä houkutella.

– En minä kauas mene, – sanoi hän, – nousen vain tuonne vuorelle. Minun pitää etsiä erästä ruohoa, jolla voin parantaa kansaanne. Tule mukaan. Enhän minä jalkapuntteineni pääse pakoon. Minä teen sinulle huomenna jousen ja nuolia.

Hän sai pojan taipumaan ja he lähtivät yhdessä. Vuori näytti olevan lähellä, mutta jalkapuuhun sidottuna oli vaikea kulkea. Matka kesti kauan ja töin tuskin hän pääsi perille. Shilin istahti ja alkoi tarkastaa seutua. Etelässä vajojen takana oli notko, jossa oli hevosia laitumella ja alempana näkyi toinen kylä. Sen takana oli toinen, vielä jyrkempi vuori ja tämän takana taaskin vuori. Vuorien välissä siintää metsää, mutta vuorten huiput kohoavat toinen toistaan ylemmäksi. Kaikkein korkeimpien vuorten huiput ovat lumipeitteisiä ja hohtavat valkoisina kuin sokuri. Yksi tuommoinen lumipeitteinen huippu kohoaa lakin muotoisena muita korkeammalle. Idässä ja lännessä on samanlaisia vuoria. Siellä täällä savuaa kyliä vuorensolissa. "Tuo näkyy kaikki olevan heidän maataan", ajattelee Shilin. Hän alkaa tähystellä venäläisten alueelle päin. Hänen jalkojensa alla on pieni joki ja oma kylä, jota puutarhat ympäröivät. Joella on eukkoja vaatteita huuhtomassa. Ne näyttävät pieniltä kuin nuket. Alempana kylän takana on vuori ja sen takana vielä kaksi vuorta, joilla kasvaa metsää. Mutta kahden vuoren välistä siintää aukea tasanko ja siinä hyvin kaukana kiemurtelee jotakin savun tapaista. Shilin alkoi muistella, mistä aurinko nousi ja mihin se laski, kun hän oli omassa linnoituksessaan. Hän huomasi, että juuri tuossa laaksossa täytyi venäläisen linnoituksen olla. Sinne on paettava noiden kahden vuoren välitse.

Aurinko alkoi aleta. Lumipeitteiset vuoret, jotka olivat olleet valkeita, muuttuivat punertaviksi. Mustat vuoret tulivat synkän näköisiksi. Notkoista nousi höyryä ja se laakso, jossa venäläisen linnoituksen piti olla, hehkui kuin tuli laskevan auringon valossa. Shilin tähysti tarkemmin ja näki laaksossa jotakin heiluvan aivan kuin savua olisi noussut piipuista. Ja hän tuli vakuutetuksi, että siinä paikassa juuri oli venäläinen linnoitus.

Oli jo myöhä. Kuului mullahin iltahuuto. Karjaa ajettiin kotiin, lehmät ammuivat. Poikanen kehoittaa vähän väliä: "Lähdetään jo!", mutta Shilinin mieli tekee yhä jäädä.

He palasivat kotiin. "No", ajattelee Shilin, "nyt, kun tunnen seudun, täytyy paeta". Hän tahtoi lähteä pakoon jo sinä yönä. Yöt olivat pimeitä, kuu oli vähenemässä. Pahaksi onneksi tatarilaiset palasivat kotiin sinä iltana. Tavallisesti he saapuivat iloisina ajaen karjaa edellään. Mutta nyt he eivät tuoneet mitään saalista, vaan satulassa oli kuollut tatarilainen, punapartaisen veli. He olivat vihaisia ja kokoontuivat kaikki kuollutta hautaamaan. Shilinkin tuli katsomaan. Ruumis käärittiin vaatteeseen, mutta sitä ei pantu arkkuun, vaan vietiin ulos kylästä ja laskettiin nurmelle plataanien alle. Mullah saapui ja kaikki istuutuivat riviin kuolleen jaloksiin.

Etumaisena istuu mullah, hänen takanaan on kolme ukkoa, joilla on turbaanit päässä, ja näiden takana muita tatarilaisia. Kaikki istuvat tuijottaen äänettöminä maahan. Kauan aikaa he olivat vaiti. Viimein mullah kohotti päätään ja lausui:

– Allah!

Hän lausui vain tämän ainoan sanan. Sitten taas kaikki pitkän aikaa tuijottivat maahan ja olivat vaiti istuen liikkumattomina. Mullah kohotti taas päätään:

– Allah!

Kaikki lausuivat: "Allah!" ja olivat taas vaiti. Kuollut makaa jäykkänä nurmella ja ympärillä istujat ovat yhtä liikkumattomia kuin kuollutkin. Ei kukaan hievahdakaan. Kuuluu vain, kuinka tuuli rapisuttaa plataanin lehtiä. Sitten mullah luki rukouksen. Kaikki nousivat ja lähtivät liikkeelle kantaen ruumista käsillään. Tultiin kuopan luo. Se ei ollut tavallinen kuoppa, vaan se oli kaivettu maan alle, niin että se muodosti komeron. Ruumiiseen tartuttiin kainaloista ja koivista ja se laskettiin varovasti kuoppaan, pantiin istuvaan asentoon maakamaran alle ja asetettiin kädet vatsan päälle.

Renki toi viheriäisiä kaisloja, kuoppa täytettiin kaisloilla, peitettiin nopeasti mullalla ja tasoitettiin. Kuolleen pään kohdalle asetettiin kivi pystyyn. Kun maa oli kovaksi polettu, kävivät kaikki taas riviin istumaan haudan edustalle ja olivat pitkän aikaa ääneti.

– Allah! Allah! Allah! – huokasivat he sitten ja nousivat seisomaan.

Punaparta antoi ukoille rahaa, otti sitten ruoskan, löi sillä kolme kertaa otsaansa ja lähti kotiinsa.

Aamulla Shilin näki, että punaparta vei tamman ulos kylästä. Kolme tatarilaista seurasi hänen mukanaan. Kylän ulkopuolelle tultuaan riisui punaparta takkinsa, kääri hihansa ylös, niin että voimakkaat käsivarret paljastuivat, otti esille tikarin ja hioi sitä kovasimeen. Tatarilaiset väänsivät tamman pään ylös, punaparta astui sen luo ja puhkaisi kurkun, kaatoi hevosen maahan ja alkoi ottaa pois sen sisälmyksiä ratkoen nyrkeillään hevosen nahkaa. Eukkoja ja tyttöjä saapui paikalle. He alkoivat pestä suolia ja sisuksia. Sitten hevonen hakattiin kappaleiksi ja vietiin tupaan. Koko kylä kokoontui punaparran luo viettämään muistojuhlaa vainajalle.

Kolme päivää he söivät tamman lihaa, joivat busaa ja muistelivat vainajaa.

Kaikki tatarilaiset olivat kotosalla. Neljäntenä päivänä Shilin näki heidän päivällisen aikaan tekevän lähtöä jonnekin. Hevoset tuotiin paikalle ja satuloitiin ja kymmenkunta miestä lähti matkaan, niiden mukana punapartakin. Ainoastaan Abdul jäi kotiin. Oli yläkuu ja yöt olivat vielä pimeät.

"No, nyt pitää paeta", ajatteli Shilin ja puhui asiasta Kostylinille.

Mutta Kostylinia peloitti.

– Kuinka me voimme paeta? Emmehän me tunne tietäkään.

– Minä tiedän tien.

– Emme ehdi perille yhdessä yössä.

– Jos emme ennätä, niin yövymme metsään. Minä olen varannut kakkaroitakin mukaan. Miksi sinä rupeaisit täällä istumaan? Hyvä on, jos saat rahalähetyksen, mutta eihän ole sanottu, että se saadaan kokoon. Tatarilaiset ovat nyt äkäisiä, kun venäläiset ovat tappaneet yhden heidän miehistään. Kerrotaan, että meidätkin on aikomus tappaa.

Kostylin mietti pitkän aikaa.

– No, mennään!

V

Shilin kömpi aukkoon ja kaivoi sen leveämmäksi, että Kostylinkin mahtuisi siitä. Sitten he istuutuivat odottamaan, että kaikki kylässä asettuisivat levolle.

Heti kun kaikki oli hiljennyt, ryömi Shilin ulos seinän alitse ja kuiskasi Kostylinille: "tule!" Kostylin kömpi samaa tietä, mutta hänen jalkansa sattui kiveen ja siitä syntyi kolinaa, Isännällä oli hyvin äkäinen, kirjava vahtikoira. Sen nimi oli Uljashin. Shilin oli jo aikaisemmin sitä syötellyt. Uljashin rupesi kolinan kuultuaan haukkumaan ja syöksähti paikalle, ja sen jälessä tuli muitakin koiria. Shilin vihelsi hiljaa ja heitti palasen kakkaraa. Uljashin tunsi hänet, alkoi heiluttaa häntäänsä ja lakkasi haukkumasta.

Isäntä oli kuullut haukunnan ja huuteli tuvasta koiralleen:

"Uljashin, ota kiinni!"

Shilin kutkutteli Uljashinin korvan taustaa. Koira on hiljaa, hieroo itseään hänen jalkojaan vasten ja heiluttaa häntäänsä.

He istuivat jonkun aikaa nurkan takana. Hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Kuului vain lampaan kakistelua läävästä ja veden kohina kiviä vasten. On pimeä. Tähdet ovat korkealla taivaalla. Vuoren yllä alkaa punoittaa uusi kuu sakarat ylöspäin kääntyneinä. Notkot ovat valkoisen sumun peitossa.

Shilin nousi ja sanoi toverilleen: "No, veliseni, lähdetään!"

He lähtivät liikkeelle, mutta samassa kuului mullahin laulu katolta:

"Allah! Besmillah! Il rahman!" Kansaa oli siis tulossa temppeliin.

He istuutuivat taas piiloon seinän taakse. Pitkän aikaa he istuivat odotellen kunnes kaikki olisivat menneet ohi. Kaikki hiljeni taas.

– No, Jumalan nimeen!

He tekivät ristinmerkin ja lähtivät astumaan. Pihan poikki kuljettuaan he menivät vuoren rinnettä alas joen luo, menivät yli joen ja lähtivät kulkemaan notkoon. Sumu oli sakea, mutta se oli alhaalla, niin että tähdet näkyivät pään päällä. Tähdistä Shilin näki, mihin suuntaan oli mentävä. Sumussa on vilpoista ja helppoa kulkea, mutta saappaat ovat menneet lintalleen ja vaikeuttavat kulkua. Shilin riisui saappaansa, heitti ne pois ja astui paljain jaloin. Hän hyppeli kiveltä kivelle ja katsoi tähtiin. Kostylin alkoi jäädä jälelle.

– Kulje hitaammin, – sanoi hän. – Nuo kirotut saappaat ovat hieroneet jalkani rikki.

– Riisu ne pois, niin on helpompi kulkea.

Kostylin riisui saappaansa, mutta se vain pahensi asiaa. Hänen jalkansa haavoittuivat kiviin ja hän uupui yhä enemmän. Shilin sanoi hänelle:

– Jos jalkasi haavoittuvat, niin ne myöhemmin paranevat, mutta jos meidät saadaan kiinni, niin asiat ovat hullummin. Menetämme henkemme.

Kostylin ei vastannut mitään, vaan kulki ähkien eteen päin. Pitkän aikaa he kulkivat alavaa maata. Oikealta alkoi kuulua koirien haukuntaa. Shilin pysähtyi, katseli ympärilleen, nousi vuorelle, tunnusteli käsillään.

– Ohoo, – sanoi hän, – me olemme erehtyneet ja kulkeneet liian paljon oikealle. Täällä on vieras kylä, minä näin sen vuorelta. Täytyy kääntyä takaisin ja mennä vasempaan ylös vuorelle. Täällä pitäisi olla metsää.

Mutta Kostylin sanoi:

– Odota edes vähäsen, jahka levähdän. Jalkani ovat yltäänsä veressä.

– Voi, veikkonen, kyllä ne paranevat. Hyppele kevyemmin – kas näin!

Ja Shilin lähti juoksemaan takaisin ja kääntyi vasempaan vuorelle päin. Kostylin jäi yhä enemmän jälkeen ja kompuroi ähkien eteenpäin. Shilin innostutti häntä päästämällä tavan takaa kehoittavan sihinän ja kulki yhä eteenpäin.

He nousivat vuorelle. Siellä oli todellakin metsää. Metsässä heidän vaatteensa repeytyivät aivan riekaleiksi. Viimein he löysivät polun ja jatkoivat sitä pitkin matkaansa.

– Seis!

Tieltä kuului kavioitten kapsetta. He pysähtyivät kuuntelemaan. Töminä lakkasi. Kun he lähtivät liikkeelle, alkoi töminäkin taas kuulua, mutta kun he uudelleen pysähtyivät, niin tuo hevosen astuntaa muistuttava äänikin lakkasi kuulumasta. Shilin hiipi lähemmäksi ja näki tiellä jotakin seisovan. Se oli hevosen näköinen, mutta ei kuitenkaan ollut hevonen, ja sen päällä oli jokin ihmeellinen laitos, joka ei näyttänyt oikealta ratsastajalta. Otus hirnahti ja höristi korviaan. Shilin vihelsi hiljaa. Silloin se syöksähti tieltä metsään niinkuin myrskytuuli, joka saa oksat rytisten taittumaan.

Kostylin kaatui maahan kauhusta. Shilin sanoi nauraen:

– Se oli hirvi. Kuuletko, kuinka sen sarvet taittavat oksia. Me pelkäsimme sitä ja se pelkäsi meitä.

He kulkivat eteenpäin. Ilma alkoi lämmetä. Aamu oli tulossa. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, kulkevatko he oikeaan vaiko väärään suuntaan. Shilinistä tuntuu, kuin häntä olisi kuljetettu tätä samaa tietä pitkin ja hänen arvelunsa mukaan pitäisi omien joukkojen luo olla noin kymmenen virstan matka. Mutta mitään tuttuja merkkejä ei tien varrella ole eikä niitä pimeässä eroittaisikaan. He tulivat kedolle. Kostylin istuutui ja sanoi:

– Kävi miten tahansa, minä en jaksa enempää. Jalkani eivät enää tottele.

Shilin alkoi pyydellä häntä vielä yrittämään.

– Ei, – sanoi Kostylin, – en jaksa, en voi.

Shilin suuttui, sylkäisi ja haukkui häntä.

– Siinä tapauksessa minä menen yksin. Hyvästi!

Kostylin hyppäsi pystyyn ja lähti taas astumaan. He kulkivat noin neljä virstaa. Sumu metsässä oli tullut entistä sakeammaksi. Ei voinut nähdä juuri ollenkaan eteensä eikä tähtiäkään enää paljon eroittanut.

Yht'äkkiä he kuulivat edessään hevosen kavioitten kopinaa. Kuului kuinka hevosenkenkä sattui kiviin. Shilin laskeutui vatsalleen ja alkoi kuunnella korva maata vasten.

– Aivan oikein, – tänne meitä kohti ratsastaa joku hevosella.

He juoksivat pois tieltä ja piilottautuivat pensaisiin odottamaan. Shilin ryömi lähelle tietä ja näki tatarilaisen ratsastavan ajaen edellään lehmää sekä mutisten jotakin itsekseen. Kun tatarilainen oli mennyt ohi, palasi Shilin Kostylinin luo.

– No, Jumalan kiitos, se on ohi. Nouse nyt, niin lähdetään.

Kostylin koetti nousta, mutta kaatui.

– En voi, totisesti en voi, voimani ovat lopussa.

Hän oli iso ja pyylevä mies. Kulkemisesta hän oli hiestynyt, ja kun hän sitten oli metsässä joutunut kylmän sumun keskelle ja jalatkin vielä lisäksi olivat haavoittuneet, niin se olikin tehnyt hänestä lopun. Shilin koetti nostaa hänet pystyyn. Kostylin alkoi huutaa:

– Voi, voi, koskee!

Shilin kauhistui.

– Mitä sinä huudat? Tatarilainen on lähellä ja voi kuulla.

Mutta itsekseen hän ajatteli:

"Hän on todellakin voimaton. Mitä minä hänelle teen? Ei sovi hyljätä toveria."

– No, – sanoi hän, – nousehan ja käy selkääni. Minä kannan sinua, kun kerran et jaksa astua.

Hän otti Kostylinin selkäänsä, tarttui käsillään hänen koipiinsa ja lähti kantaa retustamaan tietä pitkin.

– Älä Herran tähden kurista käsilläsi kurkkuani, sanoi hän. —

Pitele kiinni olkapäistä.

Vaikeaksi kävi kulku Shilinille. Hänenkin jalkansa ovat veressä ja hän on perin uupunut. Hän köyristää selkäänsä, koettaa nostaa Kostylinin ylemmäksi ja kulkea laahustaa eteenpäin.

Tatarilainen oli nähtävästi kuullut Kostylinin huudon. Shilin kuulee jonkun ajavan heidän jälessään ja huutelevan jotakin vieraalla kielellä. Hän samosi pensaikkoon. Tatarilainen tempasi pyssynsä ja laukaisi, mutta ei osunut kohti, kiljui jotakin omalla kielellään ja ratsasti tiehensä.

– No, veliseni, nyt olemme hukassa! – sanoi Shilin.

– Hän kutsuu heti tatarilaiset meitä takaa ajamaan. Jos emme ennätä edelle kolmea virstaa, niin olemme hukassa.

Itsekseen hän ajatteli Kostylinista: "Hittoko minut sai ottamaan tuon taakan niskaani. Yksin olisin jo ehtinyt pitkän matkan päähän."

Kostylin lausui:

– Mene yksin, miksi antautuisit minun takiani vaaraan?

– Ei, en mene. Toveria ei sovi jättää.

Hän otti taas Kostylinin selkäänsä ja lähti kulkemaan. Noin virstan hän kulki tällä tavoin. Metsää jatkui yhä eikä sen reunaa näkynyt.

Sumu alkoi jo hälvetä ja muodosti pilviä, eikä tähtiä enää näkynyt.

Shilin oli aivan uuvuksissa.

Tien vieressä oli kivillä reunustettu lähde. Shilin pysähtyi ja laski

Kostylinin maahan.

– Annahan kun levähdän ja sammutan janoni, – sanoi hän. —

Syökäämme kakkaroita. Pian kai olemme perillä.

Juuri kun hän kävi pitkälleen maahan juodakseen lähteestä, kuului takaapäin töminää. He samosivat taas oikeaan pensasten suojaan vuoren rinteelle ja heittäytyivät pitkälleen.

Kuului tatarilaisten ääniä. Tatarilaiset pysähtyivät samalle paikalle, mistä karkulaiset olivat poikenneet metsään. He puhelivat jonkun aikaa ja alkoivat sitten usuttaa koiria. Pensaikko rytisi, ja vieras koira juoksi suoraan pakolaisia kohti, pysähtyi ja alkoi haukkua.

Kohta tuli perässä tatarilaisiakin, kaikki outoa väkeä. He ottivat Shilinin ja Kostylinin kiinni, sitoivat heidän kätensä, nostivat heidät hevosten selkään ja lähtivät kuljettamaan.

Kun näin oli kuljettu noin kolme virstaa, tuli itse isäntä Abdul kahden tatarilaisen kanssa vastaan. He puhuivat jotakin tatarilaisille, muuttivat vangit omien hevostensa selkään ja veivät kyläänsä.

Ei ollut enää Abdulin suu naurussa eikä hän puhunut heille sanaakaan.

Päivän sarastaessa heidät tuotiin kylään ja pantiin keskelle tietä istumaan. Lapset kokoontuivat heidän luokseen, viskelivät heitä kivillä, löivät ruoskilla ja vinkuivat.

Tatarilaiset kokoontuivat piiriin. Vuoren juurella asuva ukkokin saapui. Alkoivat puhua. Shilin kuulee, että neuvotellaan siitä, mitä heille olisi tehtävä. Jotkut sanovat: "heidät pitää lähettää kauemmas vuoristoon", mutta ukko sanoo: "Heidät on tapettava." Abdul väittää vastaan: "minä olen maksanut heistä rahaa ja saan heiltä lunnaita", mutta ukko sanoo: "ei ne sinulle mitään maksa, tekevät vain pahojaan. On sitäpaitsi synti elättää venäläisiä. – Heidät on tapettava, siinä kaikki."

Kokous hajosi. Isäntä astui Shilinin luo ja sanoi hänelle: