Sota ja rauha IV

TOINEN OSA

I

Ihmisjärki ei kykene käsittämään ilmiöiden syiden kokonaisuutta. Syiden etsimisen tarve on kuitenkin kätketty ihmisen henkeen. Ja ihmisjärki, joka ei ole päässyt tunkeutumaan ilmiöiden ehtojen lukemattomaan moninaisuuteen ja ongelmiin, joista kukin erikseen voi esiintyä syynä, tarttuu ensimäiseen, kaikista tajuttavimpaan kuvastukseen ja sanoo: tämä on syy. Historiallisissa tapauksissa (joissa havainnon esineenä ovat ihmisten teot) esiintyy alkuperäisimpänä kuvastuksena jumalien tahto, sitte niiden ihmisten tahto, joilla on huomatuin historiallinen asema eli historiallisten sankarien tahto. Mutta ei tarvitse muuta kuin syventyä kunkin historiallisen tapahtuman oleellisuuteen s.o. koko sen ihmispaljouden toimintaan, joka on ollut osallisena tapahtumaan, niin huomataan, ettei historiallisen sankarin tahto suinkaan johda joukkojen toimintaa, vaan on se itse aina johdon alainen. Tuntuisi siis samantekevältä, käsittipä historiallisen tapauksen merkityksen puolin tai toisin. Mutta sen ihmisen, joka sanoo lännen kansojen hyökänneen itään siksi, että Napoleon niin tahtoi ja sen ihmisen välillä, joka sanoo sen tapahtuneen siksi, että sen täytyi tapahtua, on olemassa sama ero, kuin oli olemassa niiden ihmisten välillä, jotka vakuuttivat, että maa pysyy kiinteästi paikallaan ja taivaankappaleet liikkuvat sen ympärillä, ja niiden, jotka sanoivat, etteivät he tiedä, mikä maata kannattaa, mutta tietävät sen, että on olemassa lakeja, jotka ohjaavat sekä maan että muiden taivaankappalten liikettä. Historiallisen tapahtuman syitä – ei ole eikä voi ollakaan muita kuin kaikkien syiden yksi ainoa syy. Mutta on olemassa lakeja, jotka ohjaavat tapauksia, nämä lait ovat osaksi tuntemattomia, osaksi semmoisia, joita me tunnustelemme. Näiden lakien keksiminen käy mahdolliseksi vasta silloin, kun me tyyten luovumme etsimästä syitä yhden ihmisen tahdosta, aivan samoin kuin taivaankappaleiden liikkeen lakien keksiminen kävi mahdolliseksi vasta silloin, kun ihmiset luopuivat pitämästä maata kiinteänä.

Historioitsijat pitävät 1812 sodan tärkeimpänä tapahtumana Borodinon taistelun, Moskovan luovuttamisen ja polttamisen jälkeen Venäjän armeijan liikettä Rjasanin tieltä Kalugan tielle ja Tarutinon leiriin eli niin kutsuttua siipimarssia Krasnaja Pahran taakse. Historioitsijat pitävät tätä nerokasta urotyötä eri henkilöiden ansiona ja kiistelevät siitä, kenelle siitä oikeastaan on kunnia tuleva. Ulkomaisetkin, jopa ranskalaisetkin historioitsijat tunnustavat venäläisten sotapäällikköjen nerokkuuden puhuessaan tuosta siipimarssista. Mutta miksi sotakirjailijat ja heidän kanssaan kaikki muutkin ovat sitä mieltä, että tuo siipimarssi on jonkun semmoisen henkilön erittäin syväaatteinen keksintö, joka pelasti Venäjän ja joudutti Napoleonin perikadon, sitä on hyvin vaikea käsittää. Ensiksikin on vaikea käsittää, missä on tuon liikkeen nerokkuus ja syväaatteisuus, sillä arvatakseen, että armeijan mukavin paikka (silloin kun sen kimppuun ei hyökätä) on siellä, missä on runsaimmin muonavaroja, ei tarvitse suuresti pinnistää järkeään. Ja jokainen, jopa kolmetoistavuotinen pojan nulikkakin voi vaivatta huomata, että 1812 oli armeijan parhain paikka Moskovan luovuttamisen jälkeen Kalugan tiellä. Näin on siis mahdoton käsittää, minkälaisten järkipäätelmien avulla historioitsijat pääsevät niin pitkälle, että he näkevät jotain syväaatteista tuossa liikkeessä. Toisekseen on vieläkin vaikeampi käsittää, missä nimenomaan on historioitsijain mielestä tuon liikkeen pelastava voima venäläisiin ja tuhoava voima ranskalaisiin nähden, sillä liike muunlaisten edeltävien, samanaikuisten ja jälestä johtuneiden asianhaarojen sattuessa olisi voinut olla tuhoksi venäläiselle ja pelastukseksi ranskalaiselle armeijalle. Jos Venäjän armeijan asema alkoi parantua siitä pitäen, kun tuo liike tapahtui, ei siitä mitenkään seuraa, että mainittu liike olisi ollut sen syynä.

Siipimarssi ei olisi suinkaan voinut tuottaa mitään hyötyä Venäjän armeijalle, vaan olisi päinvastoin voinut tuhota sen, ellei samalla olisi ollut vaikuttamassa muita samanaikaisia seikkoja. Miten olisi ollut, ellei Moskova olisi palanut? Ellei Murat olisi kadottanut näkyvistään venäläisiä? Ellei Napoleon olisi ollut toimeton? Jos Venäjän armeija olisi Bennigsenin ja Barclayn neuvon mukaan antautunut taisteluun Krasnaja Pahrassa? Miten olisi ollut, jos ranskalaiset olisivat hyökänneet venäläisten kimppuun, silloin kun he marssivat Pahran tuollapuolen? Miten olisi ollut, jos Napoleon olisi myöhemmin Tarutinoa lähestyessään käynyt venäläisten kimppuun vaikkapa vain kymmenennellä osalla siitä voimasta, jolla hän ahdisti Smolenskia? Miten olisi ollut, jos ranskalaiset olisivat lähteneet marssimaan Pietariin?.. Kaikkiin näihin otaksumiin nähden olisi siipimarssin pelastava voima voinut muuttua tuhoavaksi voimaksi.

Kolmanneksi on kaikista käsittämättömintä se, että semmoiset ihmiset, jotka tutkivat historiaa, aivan tahallaan eivät tahdo nähdä sitä, ettei siipimarssia voi lukea minkään yhden henkilön ansioksi, ettei kukaan ollut sitä ennakolta aavistanut, että tuo liike samoin kuin peräytyminen Filistä ei esiintynyt silloisessa nykyisyydessä kenellekään kertaakaan kokonaisuudessaan, vaan se pujottautui esiin askel askeleelta, tapaus tapaukselta ja tuokio tuokiolta mitä erilaisimpien seikkojen määräämättömästä paljoudesta ja vasta silloin esiintyi se kaikessa kokonaisuudessaan, kun se oli tapahtunut ja siirtyi menneisyyteen. Filissä pidetyssä neuvottelussa oli venäläisillä päälliköillä vallitsevana ajatuksena itsestään järkeen käypä peräytyminen suoraan suuntaan taaksepäin eli pitkin Nishegorodin tietä. Tätä todistaa se seikka, että enimmät äänet neuvottelussa annettiin juuri tähän suuntaan, mutta varsinkin se keskustelu, joka neuvottelun jälkeen tapahtui ylipäällikön ja muonituksen hoitajan Lanskoin välillä. Lanskoi ilmotti ylipäällikölle, että ruokavaroja on armeijaa varten hankittu etupäässä Oka-joen varsilla Tulan ja Kalugan lääneissä ja että jos peräydytään Nishni Novgorodiin päin, eristää muonavarastot armeijasta suuri Oka-joki, jonka yli on alkutalvesta mahdoton päästä. Tämä oli ensimäinen pakottava syy luopua aikasemmin mitä luonnollisimmalta tuntuneesta suorasta suunnasta Nishni Novgorodiin. Armeija pysyttelihe enemmän eteläkättä kulkien Rjasanin tietä ja loittonematta muonavarastoista. Sittemmin sai ranskalaisten toimettomuus, jotka olivat kadottaneet venäläiset näkyvistäänkin, huoli Tulan tehtaan suojelemisesta ja varsinkin etu siitä, että yhä päästiin lähemmä muonavarastoja, armeijan painumaan yhä etelämmäksi Tulan tielle. Marssitettuaan armeijan epätoivoisina Pahran selkäpuolelle Tulan tielle aikoivat venäläiset sotapäälliköt pysähtyä Podolskin luona, jolloin ei vielä ajateltukaan Tarutinon varustuksia. Mutta lukemattomat eri seikat, venäläiset silmistään kadottaneiden ranskalaisten ilmestyminen uudestaan näkösälle, tästä aiheutuneet taistelusuunnitelmat ja varsinkin muonavarojen runsaus Kalugassa saivat armeijan vieläkin painumaan entistä etelämmäksi ja siirtymään ravintoväyliensä keskukseen, Tulan tieltä Kalugan tielle ja edelleen Tarutinoon. Samoin kuin ei voida vastata kysymykseen, milloin nimenomaan Moskova luovutettiin, ei myöskään voida vastata siihenkään, milloin ja kuka päätti siirtymisen Tarutinoon. Vasta sitte kun sotajoukot jo olivat saapuneet Tarutinoon lukemattomien erilaisten voimien vaikutuksesta, alkoivat ihmiset uskotella itselleen, että se oli ollut heidän aikomuksensa ja että he olivat tienneet sen jo aikoja sitte.

II

Kuuluisa siipimarssi oli vain siinä, että Venäjän armeija, peräytyessään yhä suoraan taaksepäin hyökkäysliikkeiden vastapäisessä suunnassa, poikkesi ranskalaisten hyökkäysliikkeiden päätyttyä alkujaan määrätystä suorasta suunnasta, ja kun armeija ei nähnyt takaa-ajajia kintereillään, kallistui se luonnollisesti sinne päin, jonne sitä veti muonavarojen runsaus.

Jos ajattelemme, ettei Venäjän armeijan etunenässä olisi ollut nerokkaita sotapäällikköjä, vaan että armeija olisi ollut ilman päällikköjä, niin ei tämäkään armeija olisi voinut tehdä mitään muuta kuin paluuliikkeen Moskovaa kohti tekemällä kaaren siltä puolen, jolla oli runsaammin elatusvaroja ja seudut rikkaammat.

Siirtyminen Nishni Novgorodin tieltä Rjasanin, Tulan ja Kalugan teille oli niin luonnollinen, että Venäjän armeijan sissijoukot kiiruhtivat sinnepäin jo etukäteen ja että Pietarista käsin vaadittiin Kutusovia siirtämään armeijansa samaan suuntaan. Tarutinossa oli Kutusof melkein saada nuhteet hallitsijalta siitä, että hän oli johtanut armeijan Rjasanin tielle ja hänelle neuvottiin samaa asemaa Kalugan luona, jossa hän jo oli silloin, kun hän sai hallitsijan kirjeen.

Venäjän armeijan pallo, joka sotaretken ja Borodinon taistelun aikana saamastaan sysäyksestä oli lähtenyt kierimään tuon sysäyksen suuntaan, joutui nyt, kun sysäyksen voima oli kadonnut eikä se saanut uusia sysäyksiä, siihen asemaan, joka oli sille luonnollinen.

Kutusovin ansio ei ollut missään nerokkaassa strateegisessa liikkeessä, kuten on sanottu, vaan siinä, että hän yksistään käsitti tapahtuneen tapauksen merkityksen. Hän yksin käsitti jo silloin Ranskan armeijan toimettomuuden merkityksen; hän yksin vakuutti edelleenkin, että Borodinon taistelu oli voitto; hän yksin, jonka ylipäällikkönä olisi pitänyt ryhtyä hyökkäysliikkeisiin, hän yksin käytti kaikki voimansa estääkseen Venäjän armeijaa joutumasta hyödyttömiin taisteluihin.

Borodinon taistelussa ruhjoutunut peto virui jossain siellä, jonne sen oli hylännyt paennut metsästäjä, mutta oliko se elossa ja voimakas tahi lymysikö se vain piilossa, sitä ei metsästäjä tiennyt. Yht'äkkiä alkoi kuulua tuon pedon voihkintaa.

Ranskan armeijan haavotetun pedon voihkinta ja sen perikadon paljastaja oli Lauristonin lähettäminen Kutusovin leiriin pyytämään rauhaa.

Siinä varmassa vakuutuksessaan, ettei se ole hyvin, mikä on hyvin, vaan se, mikä pisti hänen päähänsä, kirjotti Napoleon Kutusoville ensimäiset päähän pistäneet ja kaikkea järkeä vailla olevat sanat.

Monsieur le prince Koutouzov", kirjotti hän, "j'envoie près de vous un de mes aides de camps généraux pour vous entretenir de plusieurs objets intéressants. Je désire que votre Altesse ajoute foi à ce qu'il lui dira, surtout lorsqu'il exprimera les sentiments d'estime et de particulière consideration que j'ai depuis longtemps pour sa personne. Cette lettre n'étant à autre fin, je prie Dieu, Monsieur le prince Koutouzov, qu'il vous ait en Sa sainte et digne garde.

Moscou, le 30 Octobre, 1812. Signe:

Napoleon.⁵⁷

– Je serais maudit par la postéritée si l'on me regardait comme le premier moteur d'un accommodement quelconque. Tel est l'esprit actuel de ma nation,⁵⁸ – vastasi Kutusof ja käytti edelleenkin kaikki voimansa pidättääkseen joukkonsa hyökkäyksestä.

Sinä kuukauden aikana, jolloin ranskalaiset joukot ryöstivät Moskovaa ja venäläiset joukot lepäilivät alallaan Tarutinossa, tapahtui muutos kummankin armeijan voimasuhteissa (kuntoisuudessa ja lukumäärässä), jonka johdosta voimien etevämmyys osottautui olevan venäläisten puolella. Vaikka Ranskan armeijan asema ja miesluku olivat tuntemattomat venäläisille, niin heti suhteiden muututtua ilmeni lukemattomissa seikoissa tarve ryhtyä hyökkäämään. Näinä seikkoina oli Lauristonin lähettäminen, elatusvarojen runsaus Tarutinossa, kaikkialta saapuvat sanomat ranskalaisten toimettomuudesta ja kurittomuudesta, venäläisten rykmenttien täydentäminen rekryyteillä, suotuisa sää, venäläisten sotamiesten pitkällinen lepo, sotajoukoissa levon tähden tavallisesti syntyvä palava halu päästä käsiksi siihen, jota varten kaikki ovat kutsutut koolle, uteliaisuus näkemään, mitä askaroitiin Ranskan armeijassa, joka oli ollut kotvan poissa näkyvistä, se rohkeus, jolla venäläiset etuvartijat kuukkivat lähellä Tarutinoa olevien ranskalaisten kintereillä, musikkojen ja sissien saavuttamat pikkuvoitot ranskalaisista, näiden synnyttämä kateus, kostontunne, joka kirveli jokaisen sydäntä, niin kauvan kuin ranskalaiset olivat Moskovassa sekä (etupäässä) se hämärä, mutta jokaisen miehen povessa herännyt käsitys, että voimasuhteet olivat nyt muuttuneet ja että etevämmyys oli omalla puolella. Kun voimien oleellinen suhde näin oli muuttunut, kävi hyökkäyksen tarve tuntuvaksi. Ja yhtä varmasti kuin kellossa alkavat lyödä ja soittaa vasarat, niin pian kuin viisari on päässyt kierroksensa päähän, alkoi heti paikalla kuulua voimien oleellista muutosta vastaavalla tavalla entistä kiihkeämpää vasaroiden liikettä, sähinää ja soittoa korkeimmissa piireissä.

III

Venäjän armeijaa johti Kutusof, hänen esikuntansa ja hallitsija Pietarista käsin. Pietarissa oli ennen sanoman saapumista Moskovan luovuttamisesta laadittu yksityiskohtainen suunnitelma koko sotaa varten ja lähetetty Kutusoville noudattamista varten. Vaikka tämä suunnitelma olikin sommiteltu edellyttämällä, että Moskova vielä oli venäläisten käsissä, hyväksyi esikunta sen kuitenkin ja otti täytettäväkseen. Kutusof kirjotti ainoastaan, että pitkämatkaiset sivuryntäykset vihollisen kimppuun ottavat aina työläästi toteutuakseen. Mutta satunnaisten vaikeuksien voittamista varten lähetettiin armeijaan uusia evästyksiä ja henkilöitä, joiden tehtävänä oli valvoa hänen toimiaan ja ilmottaa niistä.

Sitäpaitsi muodostettiin nyt Venäjän armeijan esikunta kokonaan uudestaan. Kaatuneen Bagrationin ja loukkautuneen, syrjään vetäytyneen Barclayn sijaan pantiin uudet miehet. Erittäin vakavaa mietiskelemisen aihetta antoi se seikka, oliko edullisempi panna A B: n sijaan ja B D: n sijaan vai päinvastoin D A: n sijaan j.n.e., ikään kuin tästä olisi voinut olla seurauksena muutakin kuin mielihyvää A: lle ja B: lle.

Sen johdosta, että Kutusof ja hänen esikuntapäällikkönsä Bennigsen olivat vihamielisellä kannalla toisilleen, että leirissä oli hallitsijan asiamiehiä ja että oli tapahtunut henkilösiirtoja, sukeutui käymään tavallista sotkuisampi puoluepeli: A kaivoi kuoppaa B: lle, D C: lle j.n.e. kaikissa mahdollisissa muutoksissa ja siirroissa. Kaikkien näiden juonien esineenä oli enimmäkseen se sotatoimi, jota kaikki nuo miehet tahtoivat johtaa, mutta sotatoimi kulki edelleen heistä riippumatta juuri niin, kuin sen pitikin kulkea, toisin sanoen se ei koskaan sattunut yhteen sen kanssa, mitä ihmisten mieliin oli johtunut, vaan se sai vauhtia niiden seikkojen oleellisuudesta, jotka vallitsivat armeijan riveissä. Kaikki toisiaan vastaan risteilevät ja toisiinsa sotkeutuvat mielijohteet heijastivat korkeimmissa piireissä ainoastaan sitä, mitä olisi pitänyt tapahtua.

"Ruhtinas Mihail Ilarionovitsh!" kirjotti hallitsija 2 p: nä lokakuuta kirjeessään, jonka ruhtinas sai Tarutinon taistelun jälkeen. "Syyskuun 2 p: stä asti on Moskova vihollisen käsissä. Teidän viimeiset raporttinne ovat 20 p: ltä ja koko tämän ajan kuluessa ei ole ryhdytty minkäänlaisiin toimiin vihollista vastaan eikä vanhan pääkaupungin vapauttamista varten, päinvastoin olette te viimeisistä raporteistanne päättäen peräytynyt taaksepäin. Serpuhof on jo joutunut vihollisjoukon valtaan ja Tula, jossa on mainio ja armeijalle ylen välttämätön tehdas, on vaarassa. Wintzingerodelta saapuneista raporteista minä näin, että vihollisen 10,000 miehen suuruinen armeijakunta marssii Pietaria kohti. Toinen muutaman tuhannen suuruinen etenee Dmitrovia kohti. Kolmas on alkanut marssia Vladimirin tietä. Neljäs, verrattain suuri, on Rusan ja Moschaiskin välillä. Napoleon itse oli vielä 25 p: nä Moskovassa. Kun nyt kaikista näistä tiedoista päättäen vihollinen oli palotellut voimansa osastoiksi ja kun Napoleon itse oli vielä Moskovassa kaartineen, niin onko mahdollista, että teitä vastassa olevat vihollisen voimat olivat niin suuret, että te ette voinut ryhtyä hyökkäystoimiin? Päinvastoin voidaan hyvin todennäköisesti otaksua, että hän ajaa teitä takaa osastoilla tahi pahimmassa tapauksessa armeijakunnalla, joka on paljoa heikompi teille uskottua armeijaa. Tuntuisi siltä, että te käyttäen hyväksenne näitä seikkoja voisitte hyödyllisesti tehdä rynnäkön teitä heikomman vihollisen kimppuun ja tuhota sen tahi ainakin pakottamalla vihollisen peräytymään säilyttää meidän käsissämme melkoisen osan niistä lääneistä, jotka nyt ovat vihollisten vallassa ja näin muodoin pelastaa Tulan ja muut Meidän sisäkaupunkimme vaaraan joutumasta. Jos vihollinen saa lähetetyksi vauraan armeijakunnan Pietaria kohti uhkaamaan tätä pääkaupunkia, johon ei ole voinut jäädä paljoa sotaväkeä, niin on teidän siitä vastattava, sillä pontevasti ja vireästi toimien on teillä sen armeijan kautta, joka on teille uskottu, käsissänne kaikki keinot estääksenne tämän uuden onnettomuuden. Muistakaa, että te olette vielä vastuunvelassa loukkautuneelle isänmaalle Moskovan menettämisestä. Te olette saanut kokea, että Minä olen altis teitä palkitsemaan. Tämä alttius ei Minussa ole heikkenevä, mutta Minulla ja Venäjällä on oikeus odottaa teidän puoleltanne kaikkea sitä intoa, lujuutta ja menestystä, josta teidän järkenne, teidän sotilaalliset lahjanne ja niiden sotajoukkojen urhoollisuus, jotka ovat teidän johdossanne, ovat hyvänä takeena".

Mutta juuri silloin, kun tämä kirje, joka todisti, että voimien oleellisesta suhteesta oli tietoa Pietarissakin, oli matkalla, ei Kutusof enää ollut voinutkaan pidättää komentamaansa armeijaa hyökkäyksestä, vaan taistelu oli taisteltu.

Kasakka Shapovalof oli 2 p: nä lokakuuta vartioratsastuksella ollessaan ampunut jäniksen ja sitä vähän haavottanut. Haavottunutta jänistä takaa ajaessaan oli Shapovalof painunut syvälle metsään ja kohdannut Muratin armeijan vasemman siiven, joka ei ollut ryhtynyt minkäänlaisiin varokeinoihin. Kasakka kertoi sitten nauraen tovereilleen, miten hän oli vähältä joutua ranskalaisten kynsiin. Kun vänrikki sai kuulla tämän jutun, ilmotti hän sen päällikölle.

Kasakka kutsuttiin kyseltäväksi. Kasakkapäälliköt halusivat käyttää hyväkseen tätä tapausta anastaakseen hevosia, mutta eräs päällikkö, joka oli tuttu armeijan korkeimpien henkilöiden kanssa, kertoi asian eräälle esikuntakenraalille. Viime aikoina oli asema armeijan esikunnassa ollut erittäin kärjistynyt. Jermolof oli muutamia päiviä tätä ennen käynyt Bennigsenin luona rukoilemassa tätä käyttämään kaiken vaikutusvaltansa ylipäällikköön, että olisi ryhdytty hyökkäykseen.

– Ellen minä tuntisi teitä, ajattelisin minä, että te ette tahdo sitä, mitä te pyydätte. Minun ei tarvitse muuta kuin esittää jokin asia, kun hänen armonsa aivan varmaan tekee päinvastoin.

Kasakkojen sanoma, jonka asiaa tutkimaan lähetetyt tiedustelijat vahvistivat, todisti tapauksen kypsyneen lopullisesti. Jännittynyt kieli laukesi, kello alkoi sähistä ja vasarat lyödä. Luulotellusta vallastaan, ymmärryksestään, kokemuksestaan ja ihmistuntemuksestaan huolimatta ei Kutusof, kun hän otti huomioon Bennigsenin tiedonannon, Bennigsenin, joka omavaraisesti oli lähettänyt hallitsijalle kirjeen, kaikkien kenraalien lausuman yhden ja saman toivomuksen, oman otaksumansa, hallitsijan toivomuksen ja kasakkojen sanoman, enää voinutkaan ehkäistä välttämätöntä liikettä, vaan antoi käskyn siihen, jota hän piti hyödyttömänä ja vahingollisena, – antoi siunauksen sille, mitä oli tapahtunut.

IV

Bennigsenin tiedonanto ja kasakkojen sanoma ranskalaisten avonaisesta vasemmasta siivestä olivat vain viimeisiä merkkejä siitä, että oli välttämätöntä antaa hyökkäyskäsky ja hyökkäys määrättiin 5 p: ksi lokakuuta.

4 p: n aamulla allekirjotti Kutusof suunnitelman. Toll luki sen Jermoloville ja kehotti tätä ryhtymään lähempiin toimiin.

– Hyvä on, hyvä on, mutta minä en nyt jouda, – sanoi Jermolof ja läksi pirtistä.

Suunnitelma, jonka Toll oli laatinut oli sangen hyvä. Siihen oli kirjotettu samoin kuin Austerlitzinkin suunnitelmaan, vaikka ei saksan kielellä:

Die erste Colonne marschiert sinne ja sinne, die zweite Colonne marschiert⁵⁹ sinne ja sinne j.n.e. Kaikki nämä kolonnat saapuivat paperilla määrättyyn aikaan oikeille perille ja saivat voiton vihollisesta. Kaikki oli mainiosti ajateltu, kuten yleensä kaikissa suunnitelmissa, mutta tämänkään, kuten yleensä muidenkaan suunnitelmien mukaan, ei ainoakaan kolonna saapunut oikeaan aikaan oikeille perille.

Kun suunnitelmaa oli valmistettu riittävän useita kappaleita, kutsuttiin upseeri, joka lähetettiin viemään papereita Jermoloville täytäntöön panoa varten. Nuori kavaljeerikaartin upseeri, Kutusovin ordonanssi, läksi ylpeänä saamansa tehtävän tärkeydestä Jermolovin asuntoon.

– Matkustivat pois, – vastasi Jermolovin sotamiespalvelija.

Kavaljeerikaartin upseeri läksi erään kenraalin luo, jolla Jermolof usein kävi.

– Ei ole kenraalikaan kotona.

Kavaljeerikaartin upseeri nousi ratsun selkään ja ajoi toisen luo.

– Eivät ole kotona.

"Kunhan ei tämä viivytys koituisi minun vastattavakseni! Harmillista!" ajatteli upseeri. Hän kiersi koko leirin. Ken sanoi nähdyn, että Jermolof oli ajanut jonnekin muiden kenraalien kanssa, ken taas sanoi, että hän on varmaankin kotona. Upseeri haeskeli päivällistä syömättä kello 6 asti iltaa. Jermolovia ei löytynyt mistään eikä kukaan tiennyt missä hän oli. Upseeri haukkasi hätäkäteen einettä erään toverinsa luona ja ajoi uudestaan etuvartiastoon Miloradovitshin luo. Miloradovitsh ei myöskään ollut kotona, vaan täällä sanottiin upseerille, että Miloradovitsh oli kenraali Kikinin kemuissa ja että Jermolof saattoi myöskin olla siellä?

– Missäs ne ovat?

– Tuolla, Jetshkinossa, – vastasi kasakka-upseeri osottaen etäistä herraskartanoa kohti.

– Tuollako, ketjun takana!

– Kaksi meidän rykmenttiä lähetettiin ketjuun. Siellä pidetään parasta päätä semmoisia kemuja, että varjelkoon! Kaksi soittokuntaa puhaltaa, kolme mieskuoroa laulaa.

Upseeri läksi ketjuun Jetshkinoon. Jo pitkän matkan päähän kartanosta kuuli hän sotamiesten tanssilaulun voimakkaita, iloisia säveliä.

Hän erotti erään tutun laulun sanoja, joita vihellys ja soitin säesti ja jotka toisinaan sotkeutuivat heliseviin huutoihin. Upseeri sekä ilostui noista äänistä että myöskin pelästyi sen tähden, että hän saa kantaa syyn siitä, että oli niin kauan ollut saattamatta perille tärkeää käskyä. Kello kävi yhdeksättä. Hän laskeutui satulasta alas ja nousi suuren, eheänä säilyneen ja ranskalaisten ja venäläisten välillä olevan herraskartanon ulkoportaille. Tarjoiluhuoneessa ja eteisessä kihisi lakeijoja, jotka kantoivat viinejä ja ruokia. Ikkunojen alla seisoivat laulajat. Upseeri vietiin ovelle ja hän näki yhdellä silmäyksellä kaikki armeijan korkeimmat kenraalit, joiden joukossa myöskin silmiinpistävän, kookasvartaloisen Jermolovin. Kaikki kenraalit olivat auvotuin nutuin, eloisin, punaisin kasvoin ja nauraa hohottivat puoliympyrässä seisoen. Keskellä salia lasketteli eräs kaunismuotoinen, lyhytkasvuinen kenraali punehtunein kasvoin ja reipasta vauhtia trepakkaa.⁶⁰

– Ha-ha-haa! Kas sillä tavalla Nikolai Ivanovitsh! Ha-ha-haa!

Upseerista tuntui, että hän tullessaan tänä hetkenä tärkeä käsky mukanaan joutuu kaksinkerroin syylliseksi ja siksi hän päätti odottaa, Mutta eräs kenraali huomasi hänet ja kysyttyään, mikä hänellä oli asiana, ilmotti sen Jermoloville. Jermolof astui nyrpein kasvoin upseerin luo ja kuunneltuaan asian otti upseerilta paperin mitään virkkamatta.

– Sinä kai luulet, että hän poistui odottamattomasta syystä? – sanoi samana iltana kavaljeerikaartin upseerille eräs hänen toverinsa Jermolovista. – Ei sinne päinkään, muu oli mielessä. Vyöryttämään syytä Konovnitsinin niskoille. Saat nähdä, mikä metakka huomenna syntyy!