XVI
Kun Natasha oli jäänyt kahden kesken miehensä kanssa, rupesivat hekin keskustelemaan niin, kuin ainoastaan puolisot voivat keskenään keskustella: he ymmärsivät ja oivalsivat toistensa ajatukset tavattoman selvästi ja nopeasti ja tämä tapahtui vastoin kaikkia logikan sääntöjä, ilman harkintaa, järkeilyä ja johtopäätöksiä kokonaan omalla erikoisella tavalla. Natasha oli niin tottunut puhelemaan miehensä kanssa tällä tavalla, että jos heidän välillään oli jotain kieroa, niin huomasi hän sen parhaiten siitä, että Pierre rupesi puhumaan johdonmukaisesti. Jos Pierre ryhtyi jotain todistamaan, puhumaan harkitsevasti ja tyynesti ja jos kreivitär Maria miehensä esimerkkiä noudattaen rupesi tekemään samoin, tiesi kreivitär, että se vie aivan varmaan riitaan.
Siitä hetkestä saakka, kun he olivat jääneet kahden kesken ja Natasha onnen huumauksesta levälleen auennein silmin meni hiljaa miehensä luo ja sitte yht'äkkiä nopeasti tarttui miehensä päähän, painoi sitä rintaansa vasten ja sanoi: "nyt olet kokonaan, kokonaan omani, en laske sua luotani!" – siitä hetkestä saakka laukesi valloilleen logikan kaikkia lakia vastoin käyvä keskustelu, vastoin yksistään siitäkin syystä, että samaan aikaan puheltiin mitä erilaisimmista asioista. Ja vaikka samaan aikaan pohdittiinkin yhtä ja toista, ei se suinkaan haitannut ymmärtämisen selvyyttä, vaan oli varmin merkki siitä, että he täydellisesti ymmärsivät toisensa.
Samoin kuin unessa on kaikki päinvastoin, sekasin ja sisällyksetöntä paitsi sitä tunnetta, joka unennäköä johtaa, niin oli heidän ajatustensa vaihdossakin, joka tapahtui vastoin kaikkia järjen lakeja, johdonmukaista ainoastaan se tunne, josta heidän sanansa kumpusivat, joskin keskustelu oli sekavaa ja epäjohdonmukaista.
Natasha kertoi Pierrelle veljensä toimista ja puuhista, siitä, miten hän ainoastaan oli kärsinyt eikä ollenkaan elänyt miehensä poissa ollessa, miten hän oli enemmän oppinut rakastamaan Mariaa ja miten Maria oli monessa suhteessa häntä parempi. Tätä sanoessaan Natasha myöskin vilpittömästi tunnusti kreivitär Marian henkisen etevämmyyden, mutta samalla hän siitä puhuessaan vaati Pierreä pitämään häntä sekä kreivitär Mariaa että kaikkia muitakin naisia parempana ja terotti tätä erityisesti Pierren mieleen nyt, kun tämä Pietarissa käydessään oli nähnyt paljon naisia.
Vastatessaan näihin Natashan sanoihin kertoi Pierre, miten vastenmielistä hänen oli Pietarissa ollut olla naisten seurassa päivällisillä ja iltamissa.
– Minä en osaa enää ollenkaan puhella naisten kanssa, – sanoi Pierre, – heidän seuransa on suorastaan ikävää, varsinkin kun minulla oli muita tehtäviä.
Natasha katsoi häneen terävästi ja jatkoi:
– Maria on kerrassaan ihana olento! Miten hän osaa ymmärtää lapsia! Hän näkee ikään kuin ainoastaan heidän sielunsa. Kun esimerkiksi Mitenkä rupesi eilen illalla kiukuttelemaan…
– Hän on hyvin isänsä näköinen, – keskeytti Pierre.
Natasha oivalsi, miksi Pierre huomautti Mitenkan ja Nikolain yhdennäköisyydestä: hänen mieltään painoi illallinen väittely Nikolain kanssa ja sen vuoksi häntä halutti kuulla, mitä Natasha siitä sanoisi.
– Nikolailla on se omituisuus, että jolleivät kaikki hyväksy jotain, ei hän suostu vaikka mikä olisi. Minun käsitykseni on se, että sinä pidät tärkeänä ouvrir une carrière,136 – sanoi Natasha toistaen Pierren kerran lausumat sanat.
– Ei, merkillisintä Nikolaissa on se, – sanoi Pierre, – että ajatteleminen ja ajatusten vaihto on hänestä huvia, melkein pelkkää ajanviettoa. Hän kokoaa kirjastoa ja on ottanut päämääräkseen olla ostamatta uutta kirjaa ennen entisten lukemista, hänellä on Sismondit, Rousseaut, Montesquieut … – sanoi Pierre naurahtaen. – Tiedäthän, kuinka minä häntä … – aikoi hän lieventää arvosteluaan, mutta Natasha keskeytti hänet haluten siten huomauttaa, että se oli tarpeetonta.
– Sinä siis sanot, että ajatteleminen on hänestä huvia…
– Niin, mutta minusta on sitä kaikki muu. Minusta tuntui Pietarissa ollessani, kuin olisin nähnyt ihmisiä vain unissani. Kun minä olen syventynyt johonkuhun ajatukseen, on minusta kaikki muu huvia varten.
– Ah, kuinka ikävä, kun en nähnyt, miten lapset sinua tervehtivät, – sanoi Natasha. – Kuka oli enimmän iloissaan? Luultavasti Liisa.
– Ja sitte, – jatkoi Pierre edelleen, – sanoo Nikolai, ettei meidän tarvitse ajatella. Vaan minä en tule ilman sitä aikaan. Minä tunsin sen (ja voin sanoa sinulle), että minutta olisi Pietarissa kaikki mennyt hajalleen, sillä kukin veti omaa köyttään. Vaan minun onnistui liittää kaikki yhteen ja toisekseen oli minun ajatukseni suora ja selvä. Enhän minä sitä sano, että meidän on vastustettava sitä tai sitä. Me voimme helposti horjahtaa. Vaan minä sanoin, että käykää käsi kädessä kaikki, jotka pyritte hyvään ja ainoana tunnussanana olkoon: toimelias hyveen palveleminen. Ruhtinas Sergei on mainion viisas mies.
Natasha ei epäillyt ollenkaan, että Pierren aate oli suuri, mutta nyt häntä vaivasi eräs toinen seikka. Se oli se, että Pierre oli hänen miehensä. "Onko tosiaankin tuo yhteiskunnalle tarpeellinen ja tärkeä mies samalla myöskin minun puolisoni? Miten se on voinut käydä päinsä?" Natashan mieli teki ilmaista Pierrelle tämä. "Kukahan voisi varmasti sanoa, että hän tosiaankin on muita paljoa viisaampi?" kysyi hän itseltään ja koetteli muistaa niitä henkilöitä, joita Pierre eniten kunnioitti. Ketään näistä henkilöistä ei Pierre omista puheistaan päättäen kunnioittanut niin suuresti kuin Platon Karatajevia.
– Arvaappas, mitä nyt ajattelen? – kysyi Natasha. – Mieleeni johtui Platon Karatajef. Luuletko, että hän olisi hyväksynyt sinun nykyisen aatteesi?
Pierre ei kummastellut vähääkään tätä kysymystä, sillä hän ymmärsi vaimonsa ajatusten kulun.
– Platon Karatajevko? – sanoi hän ja vaipui miettimään nähtävästi koettaen päästä täyteen selvyyteen siitä, mitä Karatajef olisi asiasta sanonut. – Hän … ei olisi ymmärtänyt … tahi mahdollisesti ehkä olisikin.
– Minä rakastan sinua äärettömästi! – sanoi Natasha yht'äkkiä. – Äärettömästi, äärettömästi!
– Ei, hän ei olisi hyväksynyt, – virkkoi Pierre tuokioisen mietittyään. – Meidän perhe-elämämme hän olisi kyllä hyväksynyt. Hän toivoi aina näkevänsä kaikessa kaunista, onnellista ja rauhallista ja minä näyttäisin hänelle meidät ylpein mielin. Sinä puhuit erossa olosta, mutta etpä usko, miten erityisesti sinua rakastan erossa olon jälkeen…
– Vieläkös mitä … – oli Natasha alkamaisillaan.
– Minä en voi minään hetkenä olla sinua rakastamatta eikä enempää voi rakastaa, vaan silloin tuntuu aina erityisemmältä… Mutta … – hän ei lausunut ajatustaan loppuun, sillä heidän katseensa sanoivat lopun.
– Kuherruskuukausista puhuminen, – sanoi yht'äkkiä Natasha, – on tyhjää lorua ja että muka onnellisinta olisi alussa. Nyt päinvastoin on onnellisinta. Kun sinä vain pysyisit kotona. Muistatko, kuinka olemme riidelleet? Ja minä olen ollut aina syyssä. Enkä minä edes muista, mistä me olemme riidelleetkään.
– Aina samasta asiasta, – sanoi Pierre hymähtäen, – mustasu…
– Ole vaiti, en siedä kuulla, – huudahti Natasha, jolloin hänen silmissään välkähti kylmä, vihainen tuli. – Näitkö hänet siellä? – lisäsi hän hieman vaiti oltuaan.
– En, ja vaikka olisin nähnytkin, en olisi tuntenut.
He olivat hetken ääneti.
– Ah, kuulehan! Kun sinä puhuit kabinetissa, katsoin koko ajan sinuun, – katkasi Natasha äänettömyyden koettaen nähtävästi karkottaa äkkiä nousseen pilven. – Te olette ihan kuin kaksi vesipisaraa, sinä ja poika. Ah, jopa on aika lähteä hänen luokseen… Mutta ei tekisi mieli erota.
He olivat vaiti muutaman sekunnin. Sitte he kumpikin yht'aikaa kääntyivät toisiinsa päin ja alkoivat puhua jotain hiljaisella äänellä. Pierre alkoi itsetyytyväisesti ja innostuneesti, Natasha hiljaisin onnen hymyin. Mutta kun he olivat alkaneet yht'aikaa, tahtoi kumpikin antaa toiselleen vuoron.
– Mitä sinä aijoit sanoa? Puhu vain.
– Ei, sano sinä ensin, enhän minä paljo mitään, – sanoi Natasha.
Pierre jatkoi, mistä oli alkanut. Hän selitti edelleen tyytyväisin mielin menestystään Pietarissa. Hänestä tuntui tänä hetkenä, että hänen kutsumuksensa oli luoda Venäjän ja koko maailman elämä uusille urille.
– Olen vain tahtonut sanoa, että kaikki ne aatteet, joilla on suuret ja syvät seuraukset, ovat aina yksinkertaisia. Koko minun aatteeni on siinä, että jos huonot ihmiset ovat keskenään liitossa ja muodostavat voiman, niin on rehellisten ihmisten tehtävä aivan samoin. Eikö se ole yksinkertaista?
– On.
– Mitäs sinä aijoit sanoa?
– En paljo mitään.
– Sano kuitenkin.
– Eihän se ole paljo mitään, – sanoi Natasha entistä kirkkaampi hymyn säteily kasvoilla, – aijoin vain sanoa vähän Petjasta. Kun lapsenhoitaja tuli tänään ottamaan häntä minun sylistäni, rupesi poika nauramaan, sulki silmänsä ja painautui minua vasten. Luuli varmaankin päässeensä piiloon. Hän on sanomattoman suloinen. Siinä se jo huutaakin. No, hyvää yötä!
Natasha läksi huoneesta.
Sillä aikaa, kun he näin puhelivat, paloi alhaalla Nikolenka Bolkonskin huoneessa yölamppu, kuten tavallista, sillä poika oli arka pimeässä eikä häneltä oltu saatu mitenkään pois tätä tapaa. Dessalles nukkui neljän tyynynsä välissä ja hänen roomalaisesta nenästään kuului tasaista kuorsausta. Nikolenka, joka oli äkkiä herännyt ylt'ympäri kylmässä hiessä, istui silmät selkosen selällään vuoteellaan ja tuijotti eteensä. Hänet oli herättänyt kammottava uni. Hän oli nähnyt unta, että hänellä ja Pierrellä oli ollut päässä samallaiset kypärät, kuin sotamiehillä Plutarkon kuvitetussa teoksessa. Hän kulki setä Pierren kanssa mahtavan sotajoukon etunenässä. Sotajoukon muodostivat valkeat langat, jotka häälyivät ilmassa samoin kuin ne hämähäkin verkot, joita nähdään lentelevän syksyisin ja joita Dessalles sanoi "Neitsyt Marian verkoiksi". Edessäpäin oli kunnia, yhtä häälyvä kuin nuo langatkin, mutta se oli hieman tiheämpää kudosta. Hän ja Pierre lipuivat keveästi ja iloisin mielin yhä lähemmä ja lähemmä päämäärää. Yht'äkkiä alkoivat ne langat, jotka heitä vetivät, venyä ja sotkeutua toisiinsa. He hätääntyivät. Samassa ilmestyi heidän eteensä eno Nikolai Iljitsh julmana ja uhkaavana.
"Tekö olette tuon tehneet?" kysyi hän osottaen katkottuja kyniä ja lakkatankoja. "Minä rakastan teitä, mutta Araktshejef on käskenyt minun surmata sen, joka ensimäisenä hievahtaa paikaltaan". Nikolenka vilkasi Pierreen, mutta Pierreä ei enää ollut. Pierren sijaan oli ilmestynyt – hänen isänsä ruhtinas Andrei. Isällä ei ollut muotoa eikä hahmoa, mutta hän se oli sittenkin siinä, ja kun Nikolenka näki isänsä, huumasi hänet rakkaus niin, että hän herposi voimattomaksi ja luhistui kokoon kuin luuton, hyytelöinen olento. Isä hyväili ja lohdutteli häntä, mutta eno Nikolai Iljitsh astui uhmaten yhä lähemmä ja lähemmä heitä. Kauhu valtasi Nikolenkan ja hän heräsi.
"Isä", ajatteli hän. "Isä (vaikka talossa oli kaksi ruhtinas Andrein muotokuvaa, jotka olivat hyvin hänen näköisensä, ei Nikolenka sittenkään voinut kuvitella isäänsä ihmisen hahmossa), isä tuli minun luokseni ja hyväili minua. Hän antoi minulle hyväksymisensä samoin kuin setä Pierrellekin. Mitä hän lieneekään sanonut, sen olen tekevä. Hiillyttihän Mucius Scaevola kätensä. Miksi ei minullekin kerran elämässä koittaisi sellainen hetki? Tiedän heidän tahtovan, että lukisin ja oppisin ja minä teen sen. Sitä vain pyydän Jumalalta, että minä olisin niin kuin olivat Plutarkon sankarit ja tekisin heidän tavallaan. Ja minä teen vielä paremmin kuin he, niin että koko maailma saa sen tietää ja kaikki rakastavat ja ihailevat minua." Yht'äkkiä nousi Nikolenkan rintaan kyynelten vuo ja hän hyrskähti itkemään.
– Etes-vous indisposé?137 – kuului Dessallesin ääni.
– Non,138 – vastasi Nikolenka ja painoi päänsä tyynyyn.
"Hän on hyvä ja kiltti, minä rakastan häntä", ajatteli hän Dessallesista. "Entä setä Pierre? Oo, hän on ihmeellinen ihminen! Entä isä? Isä! Isä! Niin, minä teen niin, että hänkin olisi siihen tyytyväinen"…