Natasha oli mennyt naimisiin kevättalvesta vuonna 1813 ja vuonna 1820 oli hänellä jo kolme tyttöä ja yksi poika, jota hän oli toivonut ja jota hän itse imetti. Hän oli lihonut ja levennyt niin reheväksi, että tätä voimakasta naista oli vaikea tuntea entiseksi hoikaksi, solakaksi Natashaksi. Hänen kasvoilleen oli valautunut tyynen pehmeyden ja selväpiirteisyyden leima. Niiltä oli kadonnut entinen, myötäänsä säkenöivä vilkkauden tuli, joka ennen oli muodostanut hänen olentonsa sulon. Nyt oli näkyvissä ainoastaan kasvot ja ruumis, vaan sielua ei ollenkaan. Oli näkyvissä ainoastaan voimakas, kaunis, hedelmällinen naaras. Hyvin harvoin syttyi häneen enää entinen tuli. Tämä tapahtui vain silloin, kun hänen miehensä palasi matkoilta, kuten nytkin, kun lapsi alkoi kostua taudistaan tai kun hän kreivitär Marian kanssa muisteli ruhtinas Andreita (miehensä kanssa hän ei koskaan puhellut ruhtinas Andreista, koska hän luuli miehensä olevan mustasukkaisen ruhtinaan muiston tähden) ja hyvin harvoin silloin, kun jokin satunnainen seikka houkutteli hänet laulamaan, jonka hän naimisiin mentyään oli kokonaan unohtanut. Ja näinä harvoina hetkinä, jolloin entinen tuli taas syttyi hänen kauniiksi kehittyneessä ruumiissaan, oli hän vielä viehättävämpi kuin ennen.

Naimisistaan lähtien oli Natasha asunut miehineen Moskovassa, Pietarissa, maatilalla Moskovan läänissä ja äitinsä s.o. Nikolain luona. Seuroissa näyttäytyi nuori kreivitär Besuhova hyvin harvoin ja ne, jotka olivat häntä seurapiireissä nähneet, eivät saaneet hänestä mieleistään käsitystä. Hän ei ollut viehättävä eikä rakastettava. Seikka ei kuitenkaan ollut se, että Natasha olisi rakastanut yksinäisyyttä (hän ei tiennyt, rakastiko hän vai ei, hänestä melkein tuntui, ettei hän rakastanut), mutta kantaessaan, synnyttäessään ja imettäessään lapsiaan ja ottaessaan joka hetki osaa miehensä elämään hän ei voinut tyydyttää näitä tarpeita muuten kuin kieltäytymällä muun maailman yhteydestä. Kaikki ne, jotka olivat tunteneet Natashan ennen hänen naimisiaan, ihmettelivät hänessä tapahtunutta muutosta jonain eriskummallisena seikkana. Yksistään vanha kreivitär, joka äidillisen vaistonsa avulla käsitti, että kaikki Natashan mielijohteet aiheutuivat vain tarpeesta omistaa perhe, omistaa mies, kuten hän Otradnojessa oli sanonut enemmän tosissaan kuin leikillään, ihmetteli niiden ihmettelyä, jotka eivät ymmärtäneet Natashaa, ja sanoi moneen kertaan olleensa aina siinä käsityksessä, että Natashasta tulee mallikelpoinen puoliso ja äiti.

– Se vain on tyhmää, että hän menee rakkaudessaan miestään ja lapsiaan kohtaan liiallisuuksiin, – lisäsi vanha kreivitär.

Natasha ei noudattanut sitä kultaista sääntöä, jota viisaat ihmiset, varsinkin ranskalaiset, saarnaavat, ettei neidon miehelään mentyään ole heittäydyttävä leväperäiseksi eikä luovuttava lahjoistaan, vaan on pidettävä ulkomuodostaan suurempaa huolta kuin neitoaikanaan ja kiehdottava miestään samalla tavalla, kuin hän kiehtoi häntä ennen avioliittoa. Natasha sitävastoin luopui heti kaikista ihastuttavista ominaisuuksistaan, joista varsinkin yhdellä, laululla, oli ollut tavaton viehätysvoima. Ja hän hylkäsi tämän juuri siksi, että se oli ollut voimakas. Natasha ei välittänyt käytöksestään, ei puheensa siroudesta, ei siitä, että olisi esiintynyt miehelleen edullisimmalla tavalla, ei ulkoasustaan, eikä siitä, että hän kiusasi miestään vaateliaisuudellaan. Hän menetteli kaikessa vastoin näitä sääntöjä. Hänestä tuntui, että ne ihastuskeinot, joita vaisto ennen oli opettanut häntä käyttämään, olisivat nyt näyttäneet hassuilta hänen miehensä silmissä, jolle hän ensi hetkestä oli antautunut kokonaan s.o. koko sieluineen, josta ei jäänyt pienintäkään sopukkaa salaan mieheltä. Hänestä tuntui, ettei se side, joka yhdisti hänet hänen mieheensä, pysynyt niiden tunteiden varassa, jotka olivat miehen kammitsoineet häneen, vaan pysyi jonkun muun, selittämättömän, mutta lujan varassa niin kuin se side, joka yhdisti hänen oman sielunsa ruumiiseen.

Tukan kähertäminen, vannehameisiin pukeutuminen ja romanssien laulaminen oman miehensä kiehtomiseksi olisi tuntunut hänestä yhtä oudolta kuin itsensä koristeleminen omaa tyydytystään varten. Itsensä koristeleminen muiden miellyttämistä varten olisi ehkä ollut hänestä mieleistäkin, mutta siihen ei ollut aikaa. Suurin syy siihen, miksi hän ei välittänyt laulamisesta, pukeutumisestaan eikä sanojensa punnitsemisesta, oli kuitenkin se, ettei hän mitenkään joutanut uhraamaan näihin aikaansa.

On tunnettua, että ihminen on taipuvainen syventymään kokonaan yhteen elämäntehtävään, näyttipä se miten vähäpätöiseltä tahansa. Niinikään on selvää, ettei ole niin vähäpätöistä tehtävää, joka, kun siihen keskittyy koko huomio, ei kasvaisi loppumattomiin.

Se tehtävä, johon Natasha oli täydellisesti syventynyt, oli perhe, s.o. mies, jota oli pidettävä niin, että hän olisi jakamattomasti kuulunut vaimolleen ja kodilleen, ja lapset, joita piti kantaa, synnyttää, imettää ja kasvattaa.

Ja kuta enemmän hän koko sieluineen ja koko olentoineen syventyi tehtäväänsä, sen suuremmaksi kasvoi tuo tehtävä hänen huomionsa alla ja sen heikommilta ja mitättömämmiltä tuntuivat hänestä hänen voimansa, niin että vaikka hän uhrasi ne kaikki yhteen asiaan, ei hän kuitenkaan ehtinyt suorittaa kaikkea sitä, mikä hänestä tuntui tarpeelliselta.

Puheet ja arvostelut naisen oikeuksista, puolisoiden keskinäisistä suhteista, heidän vapaudestaan ja oikeuksistaan olivat tällöin aivan samallaisia kuin nytkin, vaikkei niitä vielä sanottukaan kysymyksiksi. Nämä kysymykset eivät askaroittaneet Natashaa vähän vähää eikä hän edes ymmärtänyt niistä hituistakaan.

Nämä kysymykset olivat olemassa silloin niin kuin nytkin ainoastaan niitä varten, joiden mielestä avioliitto s.o. yksistään sen alku eikä koko sen merkitys, joka sisältyy perheeseen, on pelkästään nautintoa, jota puolisot saavat toisiltaan.

Tämmöiset ajatukset ja nykyiset kysymykset, jotka ovat samaa laatua kuin kysymykset siitä, miten ateriasta voisi nauttia mahdollisimman paljon, eivät olleet olemassa silloin enemmän kuin nytkään niitä varten, joista aterian tarkotuksena on ravinnon saaminen ja puolisoiden tarkotuksena perhe.

Jos aterian tarkotuksena on ruumiin ravitseminen, niin se, joka syö samalla kertaa kaksi ateriaa, saavuttanee siitä suurenkin nautinnon, mutta tarkotusta hän ei saavuta, sillä kahta ateriaa ei vatsa voi sulattaa.

Jos avioliiton tarkotuksena on perhe, niin se, jonka mieli tekee saada monta vaimoa tai miestä, nauttinee siitä paljonkin, mutta missään tapauksessa ei hän saa perhettä. Jos siis aterian tarkotuksena on ravitseminen ja avioliiton tarkotuksena perhe, niin koko tämä kysymys on ratkaistavissa vain siten, ettei ole syötävä enempää kuin minkä vatsa jaksaa sulattaa eikä omistettava useampaa miestä eikä naista kuin mikä on tarpeen perhettä varten eli siis yksi vaimo ja yksi mies. Natasha tarvitsi miehen. Mies annettiin hänelle. Ja mies antoi hänelle perheen. Muuta, parempaa miestä ei Natasha ollenkaan kaivannut, ja kun hän oli uhrannut kaikki sielunvoimansa tuon miehensä ja perheensä palvelukseen, ei hän myöskään voinut kuvitella mielessään eikä nähnyt mitään etuakaan kuvitella, miten olisi silloin, jos olisi toisin.

Kun Natasha ei yleensä pitänyt seurasta, oli hänestä sukulaisten, kreivitär Marian, veljen, äidin ja Sonjan seura sitä rakkaampi. Hän piti semmoisten ihmisten seurasta, joiden luo hän voi tulla hampsia lasten kamarista pitkin askelin, tukka hajallaan ja aamuviitassa ja näyttää iloisin mielin kapalovyötä, jossa vihreän tahran sijasta oli keltainen ja saada kuulla muiden suusta vakuuttava sana, että nyt lapsi oli koko lailla parantunut.

Natasha oli tullut niin välinpitämättömäksi, että hänen puvuistaan, tukan kampauksesta, umpimähkäisestä puheesta ja mustasukkaisuudesta, – sillä hän oli mustasukkainen Sonjalle, kotiopettajattarelle ja jokaiselle kauniille ja rumalle naiselle, – laskivat joka päivä pilaa kaikki hänen läheisensä. Yleisenä mielipiteenä oli, että Pierre oli vaimonsa tohvelin alla ja näin todella olikin. Jo heidän avioliittonsa ensi päivinä esitti Natasha vaatimuksensa. Pierre ihmetteli suuresti tätä hänelle aivan uutta vaimonsa kantaa, joka oli semmoinen, että jokainen Pierren elämän hetki kuuluu vaimolle ja perheelle. Hän ihmetteli vaimonsa vaatimuksia, mutta kun niiden houkutusvoima oli suuri, alistui hän niihin.

Pierren alakynnessä oleminen oli siinä, ettei hän uskaltanut edes hymyillen puhutella muita naisia, puhumattakaan liehakoimisesta, ei uskaltanut käydä klubeissa päivällisellä pelkästään ajankuluksi, ei uskaltanut kuluttaa rahaa mielitekoihin eikä lähteä pitkäaikaisille matkoille, lukuunottamatta asiatoimituksia, joina Natasha piti miehensä tieteellisiäkin harrastuksia, joista hän ei kuitenkaan ymmärtänyt minkään vertaa, mutta joita hän piti hyvin tärkeinä. Kaiken tämän sijaan oli Pierrellä kotona täydellinen määräämisoikeus ei ainoastaan oman itsensä, vaan myöskin koko perheen suhteen. Kotonaan asettui Natasha miehensä orjattareksi ja koko talonväki hiipi varpaillaan, silloin kun Pierre työskenteli – luki tai kirjotti kabinetissaan. Pierren tarvitsi vain vetää näkyviin joku mielijohde ja se, mitä hänen mielensä teki, täyttyi heti. Hänen tarvitsi vain lausua toivomus, ja Natasha ehätti heti juoksujalassa panemaan sitä täytäntöön.

Koko taloa johtivat ainoastaan miehen näennäiset käskyt, s.o. Pierren toivomukset, joita Natasha koetti arvailla. Heidän elämäntapansa, asuntopaikkansa, tuttavuutensa, Natashan toimet, lasten kasvatus, sanalla sanoen kaikki järjestettiin Pierren lausuman tahdon mukaisesti, mutta sen lisäksi koetti Natasha arvata sitäkin, mikä mahdollisesti olisi voinut käydä ilmi niistä ajatuksista, joita Pierre jokapäiväisessä puheessa lausui. Ja Natasha arvasi oikein, mikä milloinkin oli Pierren toivomusten ydin, ja kun hän kerran oli sen arvannut, pysyi hän siinä lujasti kiinni. Jos Pierre joskus sattui muuttamaan lausumansa toivomuksen, taisteli Natasha miestään vastaan tämän omilla aseilla.

Niinpä tapahtui kerran tukalana aikana, joka ainaiseksi painui Pierren mieleen, että kun Natasha oli synnyttänyt ensimäisen lapsensa, joka oli heikko ja jolle sen tähden piti vaihtaa kolme eri imettäjää ja Natasha sairastui epätoivon tuskasta, Pierre rupesi kertomaan vaimolleen Rousseaun mielipiteitä imettäjien luonnottomuudesta. Kun sitte syntyi seuraava lapsi ja vanha kreivitär, lääkärit ja itse Pierrekin vastustivat sen imettämistä oman äidin maidolla, joka seikka siihen aikaan oli kuulumaton ihme, piti Natasha kuitenkin oman päänsä ja imetti siitä pitäen itse kaikki lapsensa.

Usein tapahtui, että puolisoiden kesken sukeutui riita, mutta jälestäpäin huomasi Pierre ilokseen ja ihmeekseen sekä vaimonsa teoissa että sanoissa juuri sen samaisen oman ajatuksensa, jota vastaan vaimo oli väittänyt, ja hän huomasi tuon ajatuksen sukeltaneen esiin puhdistuneena kaikesta siitä tarpeettomasta lisästä, joka siihen oli tarttunut riidan tuoksinassa.

Seitsenvuotisen avioelämän jälkeen tunsi Pierre tulleensa siihen varmaan käsitykseen, ettei hän ole huono ihminen ja hän tunsi tämän siksi, että hän näki itsensä kuvastuneena puolisossaan. Itsessään hän tunsi hyvän ja huonon olevan toisiinsa sekaantuneena, mutta se, mikä hänestä kuvastui hänen vaimossaan, oli todellisesti hyvää ja kaikki se, mikä ei ollut täysihyvää, oli karissut pois. Tämä kuvastuminen ei ollut syntynyt johdonmukaisen ajattelun avulla, vaan erään toisen, salaperäisen, välittömän kuvastuksen kautta.

XI

Pierre oli vieraillut Rostovilaisilla jo kaksi kuukautta, kun hän eräänä päivänä oli saanut kirjeen ruhtinas Fedorilta, joka kutsui häntä Pietariin keskustelemaan eräistä tärkeistä kysymyksistä. Nämä kysymykset koskivat erästä yhdistystä, jonka pääperustajia Pierre oli ollut.

Kun Natasha, joka luki kaikki miehensä kirjeet, oli lukenut tämän kirjeen, kehotti hän ensimäisenä miestään matkustamaan Pietariin, niin raskaalta kuin hänestä tuntuikin miehensä poissaolo. Kaikkia Pierren aatteellisia harrastuksia piti Natasha äärettömän tärkeinä ja sen vuoksi hän oli alituisessa pelossa, ettei vain mitenkään olisi ollut esteeksi tälle miehensä toiminnalle. Pierren aran kysyvään katseeseen kirjeen lukemisen jälkeen vastasi Natasha pyynnöllä, että hän läksisi matkalle, mutta ilmottaisi hänelle ajan, jolloin hän palaisi takaisin. Ja Natasha lupasi hänet matkalle neljäksi viikoksi.

Siitä saakka, kun tämä määräaika kaksi viikkoa sitte oli kulunut umpeen, oli Natasha ollut ainaisen pelon, surun ja äreyden vallassa.

Denisof, virkaeron saanut kenraali, joka oli tyytymätön asioiden yleiseen kulkuun ja joka oli kaksi viikkoa sitte saapunut Lisijagoriin, katseli Natashaa ihmeissään ja suruisin mielin, niin kuin katsellaan entisen rakkaan henkilön huonoa muotokuvaa. Alakuloinen, ikävöivä katse, hajamieliset vastaukset ja puheleminen lapsista, siinä kaikki, mikä oli jäänyt jälelle entisestä tenhottaresta.

Natasha oli koko tämän ajan surumielinen ja äreä varsinkin silloin, kun hänen äitinsä, veljensä, Sonja tai kreivitär Maria häntä lohduttaakseen koettivat puolustaa Pierren viipymistä ja keksiä siihen syitä.

– Tyhmyyttä ja joutavuutta, – vastasi tavallisesti Natasha, – ovat kaikki hänen puuhansa, joista ei ole minkäänlaista hyötyä, ja kaikki roskayhdistykset, – sanoi hän niistä samoista asioista, joiden hän uskoi olevan erinomaisen tärkeitä.

Ja hän meni lasten kamariin imettämään ainoata poikalastaan Petjaa. Ei kukaan muu osannut kertoa hänelle niin paljon lohduttavaa ja ymmärrettävää kuin tämä kolmikuukautinen pieni olento levätessään äidin rinnoilla, jolloin hän tunsi sen suun liikettä ja pikku nenän tuhisemista. Tämä olento tuntui puhuvan: "sinä olet vihainen, mustasukkainen ja tahtoisit kostaa hänelle, sinä pelkäät, mutta tässähän minä olenkin, minä olenkin hän"… Eikä Natasha voinut vastata mitään, sillä se oli enemmän kuin totta.

Näinä levottomina viikkoina kävi Natasha niin usein tyynnyttelemässä ja imettämässä lasta, että tämä sai liian paljon ravintoa ja sairastui siitä. Natasha kauhistui, mutta toisekseen oli se hänelle hyvään tarpeeseen, sillä lasta hoitaessaan ei levottomuus miehen tähden rasittanut häntä niin pahasti kuin muuten.

Natasha oli parhaillaan imettämässä, kun portilta kuului Pierren tulon ääniä. Lapsenhoitaja tuli riemuitsevin kasvoin nopeasti, mutta hiljaa huoneeseen.

– Joko tuli? – kysyi Natasha supattamalla ja uskaltamatta liikahtaa, jottei olisi herättänyt nukahtanutta lasta.

– Tuli, rouva kulta, – supatti lapsenhoitaja.

Veri syöksähti Natashan kasvoille, hänen jalkansa liikahtivat itsestään, mutta hän ei päässyt nousemaan eikä lähtemään, kun lapsi samassa raotti silmiään. "Oletko siinä?" tuntui lapsi sanovan ja maiskautti veltosti suutaan. Natasha irrotti lapsen hellävaroin rinnasta, hyssytteli hieman, antoi lapsen hoitajalle ja läksi sitte nopein askelin ovea kohti. Ovella hän kuitenkin pysähtyi ikään kuin tuntien omantunnon soimausta siitä, että hän iloissaan oli jättänyt lapsen liian aikaiseen sylistään. Hän katsahti taakseen. Lapsenhoitaja oli juuri nostamassa lasta kyynärpäät koholla uutimien taa sänkyyn.

– Menkää vain, menkää vain, rouva kulta, olkaa ihan huoleti, – supatti lapsenhoitaja tuttavallisesti hymyillen, kuten rouvan ja lapsenhoitajan kesken oli tullut tavaksi.

Natasha riensi kepein askelin eteiseen.

Denisof, joka piippu hampaissa oli tullut kabinetista salonkiin, näki nyt vasta ensi kerran oikean Natashan, jonka kasvoilla leimusi leimuamalla kirkas, läikkyvä, iloinen valo.

– Jo tuli! – huudahti Natasha juostessaan Denisoville, joka hänkin tunsi olevansa iloissaan Pierren tulosta, vaikkei hän Pierrestä pitänyt juuri ollenkaan.

Eteiseen tultuaan huomasi Natasha kookkaan henkilön riisuvan turkin vyötä. "Hän, hän! Totisesti hän on tuossa!" ajatteli Natasha, lennähti vasten Pierreä, kietoi kätensä Pierren kaulaan, painoi hänen päätään rintaansa vasten, ja työnnettyään sen sitte etemmä, katsahti Pierren huuraisiin, punottaviin, onnellisiin kasvoihin. "Hän se on, onnellinen, tyytyväinen"…

Mutta samassa johtui hänen mieleensä odotuksen ikävä kahden viimeisen viikon varrelta, sädehtivä riemu sammui hänen kasvoiltaan, hän synkistyi ja yht'äkkiä alkoi Pierrelle tulvia tulvanaan moitteita ja sisukkaita sanoja. – Hätäkös sinun on ollut, olet saanut kylläksesi pitää iloja… Vaan entäs minä? Olisit edes lapsia säälinyt. Pitäisi imettää, mutta maito pilautui… Petja oli kuolemaisillaan. Mutta sinun on hauska. Niin, sinun on hauska…

Pierre tiesi, ettei hän ollut syyssä, sillä hänen oli ollut sula mahdottomuus päästä aikaisemmin, hän tiesi, että vaimon mielenpurkaus oli sopimaton ja että se asettuu parin minuutin kuluttua, mutta hän tiesi myöskin, että hänellä itsellään oli hyvä ja iloinen mieli ja se oli tärkeintä. Hänen mielensä olisi tehnyt naurahtaa, mutta hän ei uskaltanut edes ajatellakaan sitä. Hän veti kasvonsa surkean ja pelästyneen näköisiksi ja kallistui kumaraan.

– En mitenkään voinut, jumaliste. Miten Petja jaksaa?

– Paljoa paremmin, mennään. Eikö sinua tosiaankaan hävetä. Jos olisit nähnyt, minkälainen olen ilman sinua, miten tuskailin…

– Oletko terve?

– Mennään, mennään, – hoppusi Natasha laskematta Pierreä käsistään. He menivät huoneisiinsa.

Kun Nikolai tuli vaimoineen etsimään Pierreä, oli tämä lasten kamarissa ja piteli leveällä oikealla kämmenellään Petjaa ja nauratteli häntä. Hänen leveille kasvoilleen oli pysähtänyt tyytyväisyyden iloinen hymy. Myrsky oli aikoja sitten tauonnut ja Natashan kasvoilla helotti kirkkaasti säteilevä aurinko, kun hän hellästi katsoi mieheensä ja lapseen.

– Ja te saitte kaikki hyvästi selvitetyksi ruhtinas Fedorin kanssa? – kysyi Natasha.

– Mainiosti.

– Katsohan, ja pitää pystyssä (päätä, tarkotti Natasha). Mutta kylläpä säikytti minut… Näitkö ruhtinatarta? Onko hän todella rakastunut siihen…

– Sanoppas muuta…

Tällöin tuli huoneeseen Nikolai ja kreivitär Maria. Pierre kumartui lapsi sylissä suutelemaan heitä ja vastasi uteluihin. Mutta vaikka Pierrellä näytti olevan paljonkin kerrottavaa, veti myssypäinen lapsi, jonka niskat huojahtelivat myötäänsä, koko hänen huomionsa puoleensa.

– Kuinka suloinen! – sanoi ruhtinatar Maria katsoessaan lapseen ja hyväillessään sitä. – Nicolas, – sanoi hän miehelleen, – kuinka sinä et käsitä näiden suloisimmista suloisimpien hyvyyttä.

– En voi käsittää – vastasi Nikolai kylmästi katsoen lapseen. – Lihakimpale. Lähdetään, Pierre.

– Hän on kuitenkin hyvin hellä isä, – sanoi kreivitär Maria miestään puolustaen, – mutta vasta kun ne ovat vuoden tai parin vanhoja…

– Pierre on erinomainen lapsenhoitaja, – sanoi Natasha, – hän kehuu, että hänen kätensäkin on kuin tehty lapsen peräpuolta varten. Katsokaahan.

– Ei ollenkaan sitä varten, – vastasi Pierre ja antoi pojan lapsenhoitajalle.

XII

Lisijagorissa, samoin kuin missä muussa oikeassa perheessä tahansa, asui yhdessä useita kokonaan toisistaan eroavia ryhmiä, jotka sulivat yhdeksi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, joskin kukin niistä säilytti oman erikoisen luonteensa. Tapahtuipa talossa mitä tahansa, vaikutti se kuhunkin ryhmään yhtä iloisesti tai surullisesti, mutta samalla oli kullakin ryhmällä aivan omat, muista riippumattomat syynsä iloon tai suruun jonkun tapauksen johdosta.

Pierren tulo oli yksi näitä iloisia, tärkeitä tapauksia ja se vaikutti kaikkiin samalla tavalla.

Palvelijat, nuo isäntäväen parhaimmat tuomarit, sillä he eivät arvostele heitä puheiden eivätkä tunteiden ilmauksien, vaan tekojen ja elämäntapojen mukaan, iloitsivat Pierren tulosta siksi, että he tietäsivät, ettei kreivi tästä puoleen rupea enää käymään joka päivä työmailla ja että hän muuttuu iloisemmaksi ja suopeammaksi, ja vielä siksi, että kaikki saavat runsaita lahjoja juhlapäiväksi.

Lapset ja kotiopettajattaret iloitsivat Besuhovin tulosta siksi, ettei kukaan muu osannut pitää semmoista iloa kuin hän. Hän yksinään osasi soittaa sitä hyppyä (ainoa kappale, jonka hän osasi soittaa), jonka mukaan voi tanssia, kuten hän sanoi, kaikki mahdolliset tanssit, ja aivan varmaan oli hän tuonut kaikille lahjoja.

Nikolenka, joka nyt oli 15-vuotinen, laiha, ruskeakutrinen, syväsilmäinen, sairaloinen ja lahjakas poika, ilostui siksi, että setä Pierre, joksi hän häntä sanoi, oli hänen ihastuksensa ja kiihkeän kunnioituksensa esine. Kukaan ei ollut herättänyt Nikolenkassa erityistä rakkautta Pierreä kohtaan, jota hän muuten oli harvoin nähnytkin. Kreivitär Maria, joka valvoi Nikolenkan kasvatusta, oli koettanut kaikin voiminsa saada häntä pitämään miehestään yhtä paljon kuin hän itsekin piti hänestä ja Nikolenka kyllä pitikin enostaan, mutta halveksuvaan vivahtavan välinpitämättömästi. Pierreä hän sitävastoin jumaloi. Nikolenka ei tahtonut tulla husariksi eikä Yrjön ritariksi, kuten hänen enonsa, vaan hän halusi tulla tietorikkaaksi, ymmärtäväiseksi ja hyväksi, kuten Pierre. Pierren saapuvilla ollessa oli Nikolenkan kasvoilla aina iloinen välke, ja kun Pierre kääntyi häntä puhuttelemaan, punastui hän ihastuksesta ja hänen sydämensä rupesi rajusti lyömään. Jokainen sana, jonka Pierre lausui, syöpyi hänen mieleensä ja jälestäpäin muisteli hän yhdessä Dessallesin kanssa ja itsekseenkin Pierren sanoja ja koetteli selittää niiden merkitystä. Pierren entisyys, hänen kärsimyksensä vuonna 1812 (joista Nikolenka kuulemiensa mukaan oli luonut itselleen hämärän, runollisen kuvan), hänen seikkailunsa Moskovassa, Platon Karatajef (josta Nikolenka oli kuullut itseltään Pierreitä), hänen rakkautensa Natashaan (johon myöskin Nikolenka oli erityisesti kiintynyt) ja varsinkin hänen ystävyytensä isään, jota Nikolenka ei muistanut, nostivat Pierren hänen silmissään jumalalliseksi sankariksi.

Katkonaisista puheista Nikolenkan isästä ja Natashasta, siitä mielenliikutuksesta, jolla Pierre puhui vainajasta ja siitä arasta, hellästä, hartaudesta, jolla Natasha muisteli vainajaa, aavisti poika, jonka sydämessä rakkauden idut olivat alkaneet versoa, että hänen isänsä oli rakastanut Natashaa ja testamentannut hänet kuolinhetkellään ystävälleen. Isä taas, jota Nikolenka ei muistanut, kajasti hänelle jumaluutena, jota mielikuvitus ei pystynyt hahmoittamaan ja jota ajatellessa sydäntä kouristi tuskan ja riemun väkevä tunne.

Vieraat iloitsivat Pierren tulosta siksi, että hän oli mies, joka osasi virittää eloa ja yhteishenkeä mihin seuraan tahansa.

Aikuinen kotiväki, vaimosta puhumattakaan, oli iloissaan siitä, että oli palannut takasin ystävä, jonka turvin oli kepeää ja rauhallista elää.

Vanhat naiset olivat iloissaan lahjoista, joita hän antaisi ja varsinkin siitä, että Natasha virkistyy uudeksi ihmiseksi.

Pierre käsitti kaikkien näiden ryhmien erilaiset tunteet ja hän jouduttautui antamaan kullekin odotetut tuomiset.

Pierre, joka oli mitä hajamielisin ja huolimattomin ihminen, oli tällä kertaa ostanut kaikki, mitä Natasha oli muistilistaan merkinnyt. Avioliittonsa alkuaikoina oli Pierre oudoksunut vaimonsa vaatimusta ostaa mitään unohtamatta kaikki, mitä hän oli ottanut ostettavakseen, ja sitte oli häntä suuresti ihmetyttänyt se seikka, että Natasha oli aina kovasti katkeroitunut, kun hän ensi alussa oli unohtanut kaikki. Sittemmin hän tottui paljoa huolellisemmaksi. Kun hän tiesi, ettei Natasha tahtonut mitään itselleen, vaan pyysi ostamaan muille ainoastaan siksi, että Pierre oli tarjoutunut ostamaan, tuottivat nämä ostokset hänelle nyt suurta lapsellista iloa ja hän oli muistanut ostaa kaikille lahjansa. Natasha kyllä moitiskeli häntä nytkin, mutta se johtui vain siitä, että Pierre oli ostanut liikaa ja maksanut liiaksi suuria hintoja. Sillä kaikkien muiden puutteittensa, kuten useimmat ajattelivat (siivottomuuden ja huolimattomuuden) tai ominaisuuksiensa lisäksi, kuten Pierre ajatteli, oli Natasha saita.

Siitä saakka, kun Pierren talous ja perhe olivat kasvaneet suuria menoja vaativiksi, oli Pierre ihmeekseen huomannut, että hän kulutti kahta vähemmän kuin ennen ja että hänen raha-asiansa, joita hänen ensimäisen vaimonsa velat olivat pahasti rasittaneet, alkoivat korjautua.

Elämä oli käynyt huokeammaksi siitä syystä, että se nyt kulki määrättyä uraansa, sillä sitä kallista ylellisyyttä, joka oli syntynyt alituisesti vaihtelevan elämäntavan kautta, ei nyt enää ollut olemassa eikä Pierre sitä kaivannutkaan. Hän tunsi, että hänen elämänsä oli nyt lopullisesti muodostunut semmoiseksi, jommoisena se tulee pysymään hänen kuolemaansa saakka ja ettei hän enää voinut muuttaa sen kulkua eikä muotoja.

Pierre purki iloisin, hymyilevin kasvoin ostoksiaan.

– Katsoppas tätä! – sanoi hän levitellen erästä vaatepalaa yhtä taitavasti kuin puotimies.

Natasha istui vanhin tyttö sylissä vastapäätä miestään ja katsoi säteilevin silmin vuoroin mieheensä, vuoroin siihen, mitä tämä aukoi.

– Onko tämä Bjelovalle? Mainiota. (Hän tunnusteli kankaan laatua). Varmaankin ruplan hintaista?

Pierre sanoi hinnan.

– Liian kallista, – huomautti Natasha. – Mutta jo ne lapset ilostuvat ja maman. Turhanpäiten sinä ostit minulle tämän, – lisäsi hän voimatta pidättää tyytyväisyyden hymyä ihastellessaan kullalla ja helmillä kirjailtua pääkampaa, jommoiset alkoivat vasta tulla muotiin.

– Adèle sai minut houkutelluksi: ostakaa, ostakaa, hoki, – vastasi Pierre.

– Milloinkas minä tätä pidän? – Natasha pisti kamman palmikkoonsa. – Kunhan pikku Mari kasvaa suureksi, ehkä ne sittenkin ovat muodissa. Lähdetään nyt.

Koottuaan lahjat he menivät ensin lasten kamariin ja sitte vanhan kreivittären luo.

Kreivitär istui tapansa mukaan Bjelovan kanssa grande pacienceä pelaamassa, kun Pierre ja Natasha kääröt kainalossa astuivat huoneeseen.

Kreivitär oli jo seitsemännellä kymmenellä. Hän oli kokonaan harmaantunut ja piti päässään myssyä, jonka reunapoimuihin hänen kasvonsa olivat kokonaan uponneet. Hänen kasvonsa olivat ryppyiset, ylähuuli oli painunut sisäänpäin ja silmät himmenneet.

Miehensä ja poikansa kuoleman jälkeen, jotka olivat tapahtuneet niin lähekkäin, tunsi hän jääneensä aivan kuin vahingossa tähän maailmaan, jossa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Hän söi, joi, nukkui, voi hyvin, mutta ei enää elänyt. Hän ei enää saanut elämästä mitään vaikutelmia eikä hän kaivannut enää mitään muuta kuin lepoa ja tämän levon voi tuoda ainoastaan kuolema. Mutta niin kauan kun kuolemaa ei kuulunut, täytyi hänen elää s.o. käyttää elämänvoimiaan. Hänessä huomasi mitä selvimmin sen, minkä huomaa hyvin pienissä lapsissa ja hyvin vanhoissa ihmisissä. Hänen elämässään ei ollut havaittavissa minkäänlaista ulkonaista tarkotusta, vaan ainoastaan tarve tyydyttää erilaisia taipumuksia. Hän tarvitsi jonkun verran syödä, nukkua, ajatella, puhella, itkeä, työskennellä, riidellä j.n.e. pelkästään siksi, että hänellä oli vatsa, aivot, lihakset, hermot ja maksa. Ja kaiken tämän hän teki minkään ulkonaisen seikan pakottamatta. Hän puheli vain siksi, että hänen piti ruumiillisesti käyttää kieltään ja keuhkojaan. Hän itki kuin lapsi siksi, että hänen piti niistää nenäänsä j.n.e.

Jos hän illalla oli syönyt jotain rasvaista, tuli hänelle aamulla tarve saada riidellä ja silloin hän tavallisesti valitsi lähimmäksi aiheeksi Bjelovan kuurouden. Tällöin rupesi hän hiljaa puhumaan Bjelovalle jotain huoneen toisesta päästä.

– Tänään taitaa olla lämpimämpi, rakkaani, – sanoi hän supattamalla.

Ja kun Bjelova vastasi: "lähdetään vain", murahti kreivitär vihaisesti: "siunatkoon, miten kuuro ja tyhmä!"

Yhtenä aiheena oli nuuska, joka hänestä tuntui milloin kuivalta, milloin kostealta, milloin taas huonosti hienonnetulta. Nämä ärsyttävät aiheet saivat hänen kasvonsa kellastumaan sapenkarvaisiksi ja hänen palvelijattarensa arvasivat varmoista merkeistä aina, milloin Bjelova taas tulee kuuroksi, nuuska kosteaksi ja kasvot sapenkarvaisiksi. Samoin kuin hänen piti viljellä sappeaan, piti hänen viljellä muitakin kykyjään. Kun hänen piti ajatella, tapahtui se paciencen kautta. Kun piti itkeä, oli sen aiheena kreivivainaja. Kun piti olla huolissaan, tapahtui se Nikolain ja tämän terveyden tähden. Kun piti purkaa ilkeyttä, oli sen esineenä kreivitär Maria. Kun piti harjottaa äänielimiä, joka tapahtui tavallisesti illalla seitsemättä käydessä ruokalevon jälkeen pimeässä huoneessa, silloin olivat aina esillä samat iänikuiset jutut, joiden kuuntelijoina olivat aina samat henkilöt.

Nämä vanhan kreivittären omituisuudet ymmärsi kotiväki varsin hyvin, vaikkei kukaan puhunut niistä milloinkaan, ja kaikki koettivat kaikilla mahdollisilla keinoilla tyydyttää hänen tarpeitaan. Vain toisinaan voi huomata Nikolain, Pierren, Natashan ja kreivitär Marian keskinäisistä hymyn- ja surunsekaisista katseista, että he siten ilmaisivat käsityksensä vanhasta kreivittärestä.

Nämä katseet puhuivat muutakin. Ne puhuivat, että hän oli jo elämäntehtävänsä tehnyt, ettei hän kokonaan ole sitä, miltä hän nyt näytti, että me kaikki kerran tulemme samanlaisiksi ja että oli kaunista palvella vanhusta ja hillitä itseään hänen tähtensä, joka kerran oli ollut rakas ja yhtä elämänintoinen kuin hekin, mutta nyt surkastunut ja surkuteltava. "Memonto mori" puhuivat heidän katseensa.

Ainoastaan kokonaan kehnot ja tyhmät ihmiset sekä pienet lapset kotiväestä eivät käsittäneet tätä, vaan vieroivat kreivitärtä.