Sota ja rauha IV

XIX

Kuka venäläisistä ei olisi tuntenut katkeruutta, tyytymättömyyttä ja sekavuutta lukiessaan kuvausta 1812 sodan viimeisestä jaksosta? Kuka ei olisi kysynyt itseltään, miksi ei vangittu ja tuhottu kaikkia ranskalaisia, kun kaikki kolme armeijaa saartoi heidät ylivoimaisin joukoin, kun hajotetut ranskalaiset nälissään ja viluissaan antautuivat joukottain ja kun (niinkuin historia meille kertoo) venäläisten tarkotuksena oli juuri se, että ranskalaisilta oli tukettava tie ja heidät kaikki otettava vangiksi?

Millä tavoin jäi siltä venäläiseltä sotajoukolta, joka lukumäärältään ranskalaisia heikompana antautui Borodinon taisteluun, millä tavoin tältä sotajoukolta, joka ympäröi kolmelta puolen ranskalaiset ja jonka tarkotuksena oli vangita nämä, jäi tarkotus saavuttamatta? Oliko tosiaankin ranskalaisilla niin paljoa suuremmat edut puolellaan kuin meillä, että me emme kyenneet lyömään heitä suuremmilla voimillamme, vaikka olimme saartaneetkin heidät? Miten on tämä voinut tapahtua?

Historia (se, jota tällä sanalla nimitetään) vastaa näihin kysymyksiin sanomalla, ettei Kutusof eikä Tormasof eikä Tshitshagof eikä se eikä se tehnyt niitä ja niitä liikkeitä…

Mutta miksi he eivät tehneet kaikkia noita liikkeitä? Jos oli heidän syynsä, ettei saavutettu aiottua tarkotusta, niin miksi ei heitä saatettu oikeuden käsiin ja telotettu? Ja jospa vielä otaksutaan, että venäläisten onnistumattomuuteen olivat syynä Kutusof, Tshitshagof y.m., niin ei kuitenkaan voida käsittää, miksi ei niissäkään oloissa, joissa Venäjän joukot olivat Krasnojessa ja Beresina-joella (kummassakin tapauksessa olivat venäläiset ylivoimaisia), vangittu ranskalaisten sotaväkeä marsalkkoineen, kuninkaineen ja keisareineen, koska se juuri oli venäläisten tarkotuksena?

Jos tämä omituinen ilmiö selitetään siten (niin kuin venäläiset sotahistorioitsijat sen tekevät), että Kutusof ehkäisi armeijaa hyökkäämästä, niin on se väärin siitä syystä, että me tiedämme, ettei Kutusofin tahto kyennyt pidättämään sotaväkeä hyökkäämästä Vjasmassa eikä Tarutinossa.

Miksi sen venäläisen armeijan, joka vihollista paljoa vähäväkisempänä voitti Borodinossa koko vihollisen voiman, voittivat Krasnojessa ja Beresina-joella hajanaiset ranskalaiset laumat, vaikka venäläiset olivatkin ylivoimaisia?

Jos venäläisten tarkoituksena oli se, että Napoleonilta ja hänen marsalkoiltaan oli katkaistava retki ja heidät vangittava eikä tätä tarkotusta saavutettu, vaan kaikki yrityksetkin tarkotuksen saavuttamiseksi raukesivat mitä häpeällisimmällä tavalla, niin ovat ranskalaiset aivan oikeassa esittäessään sodan viimeisen jakson voittoretkenä, vaan venäläiset historioitsijat ovat kokonaan väärässä kuvatessaan sitä voittokulkuna.

Venäläiset historioitsijat tulevat sikäli, kuin he tahtovat pysyä kiinni logiikan säännöissä, tahtomattaankin tähän johtopäätökseen, ja vaikka he runollisesti puhuvatkin miehuudesta, uskollisuudesta j.n.e., täytyy heidän pakosta tunnustaa, että ranskalaisten pako Moskovasta on yhtenäinen sarja voittoja Napoleonille ja tappioita Kutusoville.

Jos jätetään kokonaan syrjään kansallinen itserakkaus, niin tuntuu siltä, että tuo johtopäätös itsessään on aivan ristiriitainen, sillä ranskalaisten voitoista seurasi heidän täydellinen perikatonsa vaan venäläisten tappioista isänmaan vapauttaminen.

Tämän ristiriidan lähde on löydettävissä siitä seikasta, että historioitsijat, jotka tutkivat tapauksien kulkua hallitsijoiden ja kenraalien kirjeistä, virallisista kertomuksista, raporteista, suunnitelmista j.n.e., otaksuvat aivan väärin 1812 sodan viimeisen jakson tarkotukseksi sen, että Napoleonilta, hänen marsalkoiltaan ja armeijaltaan tahdottiin katkaista tie ja ottaa heidät vangiksi.

Tätä tarkotusta ei ollut eikä voinut olla, sillä se oli järjetön ja sen saavuttaminen oli kerrassaan mahdoton.

Tämä tarkotus oli aivan järjetön ensiksikin siitä syystä, että Napoleonin hajallinen armeija pakeni Venäjältä kiireimmän kaupalla ja joudutti juuri sitä, jota jokainen venäläinen toivoi. Mitä syytä oli siis ryhtyä kaikemmoisiin sotatoimiin ranskalaisten tähden, jotka pakenivat niin nopeaan kuin suinkin voivat?

Toiseksi oli järjetöntä asettua niiden tielle, joiden kaikki voimat oli kohdistetut pakoon.

Kolmanneksi oli järjetöntä hukata väkeä ranskalaisten tuhoamiseen, kun nämä tuhoutuivat ulkonaisistakin syistä siinä määrin, että he, vaikka heiltä ei olisi tukettukaan tietä, eivät olisi voineet viedä takasin sen enempää kuin mitä he joulukuussa veivät eli sadannen osan koko armeijastaan.

Neljänneksi oli järjetöntä koettaa vangita keisarikuninkaat ja herttuat, joiden vankeus olisi mitä suurimmassa määrin haitannut venäläisten toimia, kuten sen ovat tunnustaneet sen ajan taitavimmat diplomaatit (J. Maistre y.m.). Vieläkin järjettömämpää oli koettaa vangita ranskalaisia armeijakuntia, kun omat joukot olivat huvenneet puoleen entisestään ennen Krasnojeen tuloa, kun näin suuria vankijoukkoja varten olisi pitänyt varata vartioväeksi kokonaisia divisiooneja ja kun omatkaan sotamiehet eivät saaneet täysiä ruoka-annoksia ja ranskalaisia vankeja kuoli nälkään.

Koko se syvämietteinen suunnitelma, joka tarkotti Napoleonin ja hänen armeijansa retken katkaisemista ja heidän vangitsemistaan, on sen puutarhurin suunnitelman kaltainen, joka ajaessaan puutarhasta istutuksia tallanneita elukoita juoksee portille ja rupeaa lyömään niitä päähän. Ainoa seikka, jonka voisi sanoa puutarhurin puolustukseksi, on se, että hän oli hyvin kiivastunut. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa suunnitelman laatijoista, sillä eiväthän he kärsineet tallatuista istutuksista.

Sen lisäksi, että oli järjetöntä katkaista Napoleonin ja hänen armeijansa retki, oli se myöskin mahdotonta.

Mahdotonta oli se ensiksikin siitä syystä, että koska kokemus on osottanut, että kolonnien liikkuminen viiden virstan matkalla samassa taistelussa ei koskaan lyö yksiin suunnitelmien kanssa, niin se mahdollisuus, että Tshitshagof, Kutusof y.m. olisivat oikeaan aikaan joutuneet johonkuhun määrättyyn paikkaan, oli niin vähäinen, että se oli yhtä suuri kuin itse mahdottomuus. Johan Kutusof sitä ajattelikin sanoessaan suunnitelman saatuaan, että sivuryntäyksistä laajalla alalla ei koidu toivottuja tuloksia.

Toiseksi se oli mahdotonta siitä syystä, että jos mieli lamauttaa se inertsian voima, jolla Napoleonin sotajoukot hyökyivät takasin, niin olisi pitänyt olla verrattomasti suuremmat sotavoimat, kuin mitä venäläisillä oli.

Kolmanneksi oli se mahdotonta siitä syystä, että sotakäsitteellä "katkaista retki" ei ole mitään merkitystä. Katkaista voi ainoastaan leipäpalan, mutta ei armeijaa. Katkaista armeija, tuketa sen tie ei käy mitenkään päinsä, sillä ylt'ympäri on aina väljyyttä kiertoon ja öitä pysyä näkymättömänä, jotka seikat sotaoppineiden pitäisi tietää ainakin Krasnojen ja Beresinan antamista esimerkeistä. Jos tahdotaan joku vangita, niin ei sitä voi tehdä mitenkään muuten kuin että vangittava suostuu siihen, samoin kuin ei voida saada kiinni pääskyä, ennen kuin se on istuutunut kädelle. Vangita voidaan vaan se, joka antautuu kuten saksalaiset strategiian ja taktiikan sääntöjen mukaan. Mutta ranskalaiset joukot eivät pitäneet tätä ollenkaan edullisena, koska heitä odotti samallainen nälkä- ja vilukuolema paossa kuin vankeudessakin.

Neljänneksi ja kaikkein tärkeimmästä syystä oli se mahdotonta siksi, ettei maailman alusta asti ole kertaakaan käyty sotaa semmoisissa oloissa, joissa tämä sota tapahtui, ja vaikka venäläiset ranskalaisia takaa-ajaessaan jännittivät kaikki voimansa, eivät he sittenkään saaneet aikaan sen enempää tuhoutumatta itse.

Venäjän armeija kadotti Tarutinon ja Krasnojen välisellä retkellä 50,000 miestä sairaina ja jälelle jääneinä eli osapuilleen suuren lääninkaupungin väkiluvun suuruisen määrän. Puolet armeijan väestä poistui taisteluitta.

Ja tästä sodan jaksosta, jolloin sotaväki saappaitta ja turkitta, vajaalla ruualla ja viinatta nukkui kuukausimääriä hangella 15 asteen pakkasessa, jolloin päivää oli vain 7-8 tuntia ja muu vuorokausi yötä, jonka aikana sotaväki oli voimaton, jolloin ihmisiä ei viety kuoleman valtakuntaan vaan muutamiksi tuntikausiksi, kuten taistelussa tapahtuu, vaan he saivat kuukausittain taistella joka hetki nälkä- ja vilukuolemaa vastaan, jolloin kuukaudessa sortui puolet armeijaa, – tästä samasta sodan jaksosta kertovat meille historioitsijat, miten Miloradovitshin oli tehtävä siipihyökkäys sinne ja sinne, vaan Tormasovin toisaalle ja miten Tshitshagovin oli marssittava sinne (marssittava polvia myöten lumessa) ja miten se löi nurinniskoin ja voitti j.n.e., j.n.e.

Venäläiset, joista oli vain puolet elossa, tekivät kaikki, mitä tehtävissä oli ja mikä tuli tehdä kansan arvoa vastaavan tarkotusperän saavuttamiseksi eikä ole heidän syynsä, että toiset venäläiset istuivat sillä aikaa lämpimissä huoneissa ja ajattelivat aivan mahdottomia asioita.

Koko tämä sekava ja käsittämätön todellisuuden vastakohta johtuu siitä, että historioitsijat ovat kirjottaneet ainoastaan eri kenraalien innostuneiden tunteiden ja sanojen historian, vaan ei tapausten historiaa.

Heistä tuntuvat mielenkiintoisilta jonkun Miloradovitshin sanat, palkinnot, joita se ja se kenraali sai ja heidän ehdotuksensa, vaan kysymys niistä 50,000, jotka jäivät sairaaloihin ja hautoihin, ei ollenkaan kiinnitä heidän huomiotaan, koska se ei kuulu heidän tutkimusalaansa.

Mutta kuitenkaan ei tarvita muuta kuin jättää syrjään raporttien ja taistelusuunnitelmien tutkiminen ja tutkia niiden satojen tuhansien liikettä, jotka ovat suoranaisesti ottaneet osaa tapaukseen, niin kaikki ratkaistemattomalta näyttäneet kysymykset muuttuvat ihmeellisen helposti päivän selviksi.

Napoleonin ja hänen armeijansa retken katkaisemisen tarkotus oli olemassa vain kymmenkunnan miehen mielikuvituksessa. Enemmältä sitä ei voinut olla olemassa siitä syystä, että se oli järjetön ja sen saavuttaminen oli mahdoton.

Kansalla oli yksi ainoa tarkotus: vapauttaa maansa vihollisesta. Tämä tarkotus saavutettiin ensiksikin itsestään, koska ranskalaiset pakenivat, josta syystä paon piti antaa tapahtua esteettömästi. Toiseksi saavutettiin tämä tarkotus kansansodan kautta, joka tuhosi ranskalaisia ja kolmanneksi siten, että suuri venäläinen armeija kulki ranskalaisten jälestä valmiina käyttämään pakkokeinoja, jos ranskalaiset olisivat pysähtyneet.

Venäjän armeijan oli vaikutettava niin kuin ruoska vaikuttaa juoksevaan eläimeen. Ja kokenut ajaja tiesi, että kaikista edullisinta oli pitää ruoska koholla uhkaavassa asennossa eikä suomia sillä päätä vasten juoksevaa eläintä.

NELJÄS OSA

I

Kun ihminen näkee kuolevan eläimen, valtaa hänet kauhu, sillä se mitä hän itse on – hänen oleellisuutensa – katoaa hänen omien silmiensä nähden ja lakkaa olemasta. Mutta kun kuoleva on ihminen ja rakastettu ihminen, silloin tunnemme me kauhun lisäksi elämän katoamisesta, että jotain repeää meissä itsessämme ja että me henkisesti haavotumme. Tämmöinen haava samoin kuin ruumiillinenkin tuottaa toisinaan kuoleman, vaan toisinaan se paranee, joskin sitä aina kolottaa ja se on arka ulkonaiselle ärsyttävälle kosketukselle.

Ruhtinas Andrein kuoleman jälkeen tunsivat Natasha ja ruhtinatar Maria tämän samalla tavalla. Henkisesti masentuneina siitä synkästä kuoleman pilvestä, joka oli ajautunut heidän ylleen, he eivät uskaltaneet nostaa silmiään elämän kasvoja katsomaan. Varovasti he varjelivat vuotavia haavojaan kipua tuottavilta kosketuksilta. Jos ajopelit kiisivät nopeasti kadulla, jos käskettiin syömään ja jos palvelustyttö kysyi, mikä puku oli valmistettava sekä varsinkin jos satuttiin lausumaan joku pintapuolinen sana surunvalituksesta, niin ärsytti kaikki tämä haavaa ja häiritsi sitä välttämätöntä hiljaisuutta, jossa he kumpikin koettivat unohtua kuuntelemaan yhä vieläkin heidän ajatuksissaan soivaa kolkkoa, jylhää hymniä ja joka heitä esti luomasta katsettaan niihin salaperäisiin äärettömiin etäisyyksiin, jotka tuokioiseksi avautuivat heidän eteensä.

Ainoastaan kahden kesken ollen ei heistä tuntunut häiritsevältä eikä kipeältä. He puhelivat vähän keskenään, ja silloin kun he puhelivat, tapahtui se aivan vähäpätöisistä asioista. Kumpikin karttoi yhtä paljon mainitsemasta jotain semmoista, jolla oli tekemistä tulevaisuuden kanssa.

Tulevaisuuden mahdollisuuden tunnustaminen tuntui heistä hänen muistonsa loukkaamiselta. Vielä varovammin karttoivat he keskusteluissaan kaikkea sitä, joka vähänkään koski vainajaa. Heistä tuntui, että sitä mitä he olivat kokeneet ja tunteneet, oli mahdoton ilmaista sanoin. Heistä tuntui, että pienimmälläkin sanalla mainitseminen hänen elämänsä tapauksista häiritsi heidän nähdensä täyttyneen kuoleman salaisuuden majesteettisuutta ja pyhyyttä.

Ainainen pidättyminen puhumasta ja lakkaamaton, huolellinen vaikeneminen kaikesta siitä, joka olisi voinut saada mainitsemaan jotain hänestä, tämmöinen pysytteleminen sillä rajalla, jonka taakse ei saanut mennä, loi heidän mielikuvitukseensa entistä selvemmin sen, mitä he tunsivat. Mutta puhdas ja täydellinen murhe on yhtä mahdoton kuin puhdas ja täydellinen ilo. Kun ruhtinatar Maria oli veljenpoikansa holhoojan ja kasvattajan asemassa, vieroitti elämä ensimäisenä hänet siitä murheen maailmasta, jossa hän oli elänyt kaksi ensimäistä viikkoa. Hän sai kirjeitä sukulaisilta ja niihin piti vastata. Huone, jonka Nikolushka sai asunnokseen, oli kostea ja hän alkoi rykiä. Alpatitsh saapui Jaroslavliin tekemään tiliä asioista ja neuvoi muuttamaan Moskovaan Vosdvischenkalla olevaan taloon, joka oli säilynyt eheänä ja kaipasi vain pieniä korjauksia. Elämä riensi rientämistään ja sen mukana täytyi elää. Niin raskaalta kuin ruhtinatar Mariasta tuntuikin erota siitä yksinäisyyden maailmasta, jossa hän tähän saakka oli elänyt ja niin säälittävältä ja aivan kuin häpeältäkin tuntui jättää Natasha yksikseen surun valtaan, vaativat kuitenkin elämän huolet ruhtinatar Mariaa pyörteisiinsä ja hän antautui tahtomattaankin niiden valtaan. Hän tarkasti tilit Alpatitshin kanssa, neuvotteli Dessallesin kanssa veljensäpojasta ja ryhtyi valmistamaan matkaa Moskovaan.

Natasha jäi täten yksikseen ja siitä saakka, kun ruhtinatar Maria ryhtyi matkavalmistuksiin, rupesi hän karttamaan ruhtinatar Mariaa.

Ruhtinatar Maria pyysi kreivittäreltä, että Natasha saisi lähteä hänen kanssaan Moskovaan ja kreivi ja kreivitär suostuivat ilomielin tähän ehdotukseen, sillä he näkivät, miten heidän tyttärensä voimat heikkonivat heikkonemistaan ja he toivoivat, että paikan muutos ja Moskovan lääkärit saavat Natashan taas terveeksi.

– Minä en lähde minnekään, – vastasi Natasha, kun hänelle esitettiin asia, – antakaa minun vain olla rauhassa, – sanoi hän poistuen huoneesta itkuun purskahtamaisillaan enemmän harmista ja kiukusta kuin surusta.

Siitä saakka kun Natasha tunsi ruhtinatar Marian hyljänneen hänet ja kantavansa yksinään surunsa taakkaa, vietti hän enimmän aikansa yksinään huoneessaan istuen sohvan nurkassa jalat koukussa ja repien tai nyppien jotain hienoilla sormillaan, tuijottava, liikkumaton katse luotuna siihen, johon silmät olivat pysähtyneet. Tämä yksinäisyys näännytti ja kalvoi häntä, mutta se oli hänelle välttämätön. Kun joku tuli hänen luokseen, nousi hän heti ylös, muutti asentoaan ja ilmettään, otti kirjan tai käsityön ja näytti kärsimättömästi odottavan, että tulija menisi pois.

Hänestä tuntui myötäänsä, että hän oli käsittämäisillään ja ratkaisemaisillaan sen kauhean ja kalvavan kysymyksen, johon hänen sielunsa silmät olivat kokonaan tähdätyt.

Eräänä päivänä joulukuun lopulla istui kuihtunut ja kalpea Natasha mustassa villapuvussa ja palmikko huolimattomasti nupulle sitaistuna sohvan nurkassa jalat koukussa. Hän kääri ja purki jännittynein mielin vyönsä päätä ja katsoi oven nurkkaan.

Hän katsoi sinne, minne ruhtinas oli mennyt, elämän toiselle puolen. Ja se puoli elämää, jota hän ei ollut koskaan ennen ajatellut ja joka ennen oli aina tuntunut kaukaiselta ja uskomattomalta, oli nyt tullut häntä lähemmäksi, käynyt rakkaaksi ja käsitettävämmäksi kuin tämä puoli elämää, jossa kaikki oli autiota ja hävitettyä, tuskaa ja kyyneleitä.

Hän katsoi sinne, missä hän tiesi ruhtinaan olevan, mutta hän ei voinut nähdä häntä muullaisena kuin sellaisena, jommoinen hän oli ollut elämässä. Hän näki hänet taasen samallaisena, kuin hän oli ollut Mitishtshissä, Troitsassa ja Jaroslavlissa.

Hän näki ruhtinaan kasvot, kuuli hänen äänensä, toisti hänen ja omia sanojaan, joita hän oli ruhtinaalle lausunut ja toisinaan hän mietti hänen ja omasta puolestaan uusia sanoja, joita silloin olisi voinut lausua.

Tuossa hän, ruhtinas, loikoi lepotuolissa samettiturkissaan, pää laihan, kalpean käden varassa. Hänen rintansa on kauhean painuksissa ja olkapäät koholla. Huulet ovat tiukkaan puristuneet umpeen, silmät kiiluvat ja valkealla otsalla käy ryppyjen väreitä. Toinen jalka vapisee tuskin huomattavasti. Natasha tietää, että hän taistelee tuskallisen kivun kourissa. "Mikä on tuo kipu? Mitä varten on kipu? Mitä hän tuntee? Miten häntä kivistää?" ajatteli Natasha. Ruhtinas huomaa hänen mietteensä, katsoo Natashaan ja rupeaa vakavasti puhumaan.

"On kauheata", sanoi hän, "sitoa itsensä ainaiseksi sairastavaan mieheen". Hän loi Natashaan tutkivan katseen. Natasha vastasi, kuten ennenkin, ehtimättä ajatella sanottavaansa: "ei se tuolla tavalla voi jatkua, te tulette terveeksi, aivan terveeksi."

Natasha näki ruhtinaan vain hetken ajan, mutta hän eli sielussaan nyt kaiken sen, mitä hän oli tuntenut silloin. Natashan mieleen muistui ruhtinaan pitkä, suruisa ja ankara katse noita sanoja sanoessaan ja hän käsitti tuon katseen nuhtelevan, epätoivoisen ilmeen.

"Minä myönsin", sanoi Natasha itselleen, "että olisi kauheata, jos hän jäisi ainiaaksi sairaaksi. Mutta minä sanoin sen silloin vain siksi, että se olisi ollut kauheaa hänelle, vaan hän käsitti minut väärin. Hän luuli, että se olisi kauheaa minulle. Silloin halusi hän vielä elää, sillä hän pelkäsi kuolemaa. Ja minä sanoin niin tylysti ja tyhmästi, mutta enhän minä ajatellut sitä. Ajattelin kokonaan muuta. Jos olisin sanonut sen, mitä ajattelin, niin olisin sanonut: haluaisin nähdä hänet aina kuolevana silmieni edessä, sillä silloin olisin paljoa onnellisempi kuin nyt nähdessäni näitä tuskia. Vaan nyt … ei ole enää mitään eikä ketään. Tiesikö hän sen? Ei. Ei tiennyt eikä koskaan tule tietämään. Eikä sitä nyt voi enää koskaan, ei koskaan parantaa." Ja taas sanoi ruhtinas hänelle samat sanat, mutta nyt vastasi Natasha mielikuvituksessaan toisella tavalla. Natasha keskeytti ruhtinaan ja sanoi: "kauheata teille, mutta ei minulle. Tietäkää, ettei elämä ole minulle minkään arvoinen ilman teitä ja kärsiä teidän kanssanne on minulle suuri onni." Ja ruhtinas tarttui hänen käteensä ja puristi sitä niin lujasti kuin sinä kauheana iltana neljä päivää ennen kuolemaansa. Natasha puhui hänelle mielikuvituksessaan helliä lemmensanoja, jotka hän olisi voinut lausua silloinkin: "minä rakastan sinua … sinua … rakastan, rakastan…" – puhui hän tuskallisesti käsiään väännellen ja hampaitaan vinhasti kiristäen…

Samassa muuttui hänen surunsa suloisen huumaavaksi tunteeksi, silmät kyyneltyivät, mutta yht'äkkiä hän kysyi itseltään: kenelle hän näin puhuu? Missä on ruhtinas ja mikä hän nyt on? Suloinen unelma sammui, taasen peittyi kaikki epätietoisuuden pilveen ja hän vaipui taas katsomaan synkeänä sinne, missä ruhtinas oli. Ja tuntui, että hän tuossa tuokiossa näkee suloisen usman läpi… Vaan samassa tuokiossa, kun hän jo luuli näkevänsä salaisuuden perille, herätti hänet haaveistaan ovilukon kädensijan räikeä napsahdus. Huoneeseen tuli nopein, varomattomin askelin Natashan kamarityttö Dunjasha, jonka kasvoilla oli hätäinen ilme.

– Tulkaa sukkelaan, – sanoi Dunjasha erityisellä äänenpainolla, – onnettomuus, Pjotr Iljitshistä … kirje, – lisäsi hän itku kurkussa.

II

Natashan yleinen vastenmielisyys kaikkia ihmisiä kohtaan oli muuttunut erityisen voimakkaaksi hänen kotiväkeään kohtaan. Isä, äiti ja Sonja olivat niin läheisiä, tavallisia ja arkipäiväisiä, että kaikki heidän sanansa ja tunteensa tuntuivat loukkaavan sitä maailmaa, jossa hän oli viime ajat elänyt ja sen vuoksi ei hän ollut heille ainoastaan välinpitämätön, vaan myöskin vihainen. Hän kuuli Dunjashan sanoneen jotain Pjotr Iljitshistä, mutta hän ei käsittänyt sitä.

"Mikä onnettomuus niillä nyt olisi? Mitä heille on voinut tapahtua? Heillä on kaikki entisellään, vanhaa ja rauhallista", ajatteli Natasha.

Kun Natasha astui saliin, tuli isä nopeasti kreivittären huoneesta. Kreivin kasvot olivat rypyssä ja märät kyynelistä. Hän oli poistunut kreivittären huoneesta nähtävästi siitä syystä, että olisi saanut vuodattaa vapaasti musertavan tuskansa kyyneliä. Nähtyään Natashan hän viittasi epätoivoisesti käsillään ja purskahti kouristuksen tapaiseen itkun tyrskeeseen, joka vääristi hänen pyöreät ystävälliset kasvonsa muodottomiksi.

– Pe … Petja… Mene, mene, hän … kutsuu… – Ja parkuen kuin lapsi hän raahusti tuolin luo, retkahti sille ja peitti kasvot käsiinsä.

Yht'äkkiä viilsi kautta koko Natashan olennon kuin sähkövirta, joka iski hänen sydämeensä kauhean voimakkaasti. Hän tunsi hirveää kipua ja luuli jotain katkenneen sisässään ja kuolevansa. Mutta heti tämän jälkeen hän tunsi ahdistuksen taukoavan. Nähtyään isänsä ja kuultuaan oven takaa äitinsä haikean huudon hän unohti silmänräpäyksessä itsensä ja surunsa.

Hän juoksi isänsä luo, mutta tämä viittasi raukeasti kädellään äidin huoneen ovea kohti. Ruhtinatar Maria tuli kalpeana ja vavisten huoneesta häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä jotain sanoen. Mutta Natasha ei nähnyt eikä kuullut häntä, vaan meni nopein askelin kynnykselle pysähtyen siihen tuokioksi ikään kuin taistellen itsensä kanssa, mutta syöksähti sitte äitinsä luo.

Kreivitär virui lepotuolissa kummallisessa asennossa ja takoi päätään seinään. Sonja ja palvelustytöt pitivät häntä käsistä.

– Natasha, Natasha! – huusi kreivitär. – Se ei ole totta… Hän valehtelee… Natasha! – huusi hän työntäen luotaan ympärillään olevia. – Menkää pois kaikki, se ei ole totta! Surmattu! Ha-ha-haa! Se ei ole totta!

Natasha laskeutui polvilleen tuolin laidalle, kumartui äitinsä yli, käänsi odottamattoman voimakkaasti hänen päänsä itseensä päin ja puristi sitä itseänsä vasten.

– Äiti, kulta äiti…! Minä olen tässä, kulta äiti, – supatti hän taukoamatta.

Hän ei laskenut äitiään käsistään, taisteli hellävaroin hänen ponnistuksiaan vastaan, pyysi tuomaan tyynyn ja vettä ja aukoi ja repi äitinsä pukua.

– Äitiseni, äiti kulta… Rakas äiti, – hoki hän lakkaamatta, suudellen hänen päätään, kasvojaan ja käsiään ja tuntien miten kyynelvirrat nenää ja poskia kutkuttaen vuolaana juoksivat hänen silmistään.

Ruhtinatar puristi tyttärensä kättä, sulki silmänsä ja vaikeni hetkiseksi. Yht'äkkiä hän kavahti pystyyn omituisen nopeasti, katsahti ympärilleen mielettömästi ja nähtyään Natashan rupesi kaikin voimin puristamaan tämän päätä. Sitte hän käänsi kivusta rypistyneet Natashan kasvot itseensä päin ja katsoi niihin.

– Natasha, rakastathan sinä minua, – sanoi hän hiljaisella, luottavalla äänellä, – Natasha, ethän sinä petä minua…? Sano minulle suora totuus.

Natasha katsoi häneen kyyneleissä uivin silmin ja hänen kasvoiltaan paistoi rakkaus ja anteeksipyyntö.

– Äitiseni, rakas äiti, – toisti hän ponnistaen kaiken rakkautensa voiman lieventääkseen edes jossain määrin äidin polttavaa tuskaa.

Mutta kun äiti ei enää jaksanut taistella totuutta vastaan eikä uskoa, että hän voisi enää elää, kun hänen rakas poikansa oli surmattu nuoruutensa kukoistuksessa, pelasti hänet tuosta kauheasta totuudesta mielenhäiriö.

Natasha ei käsittänyt, miten kului se päivä, yö, seuraava päivä ja seuraava yö. Hän ei nukkunut eikä poistunut äidin vuoteen vierestä. Natashan ehtymätön, kärsivällinen rakkaus ei pyrkinyt selittämään mitään eikä myöskään lohduttamaan, vaan se ikään kuin tuki kreivitärtä joka puolelta ja piti häntä siten elossa.

Kolmantena yönä vaipui kreivitär muutamaksi minuutiksi horroksiin ja Natasha sulki silmänsä pää käsivarassa lepotuolia vasten. Vuode narahti ja Natasha aukaisi silmänsä ja näki kreivittären istuvan sängyn laidalla ja hiljaa puhuvan.

– Kuinka iloinen olen, kun tulit. Oletko väsynyt, tahdotko teetä, poikani? (Natasha meni hänen luokseen.) – Sinä olet kaunistunut ja miehistynyt, – jatkoi kreivitär ja tarttui tyttärensä käteen.

– Äiti, mitä te puhutte…!

– Natasha, häntä ei ole enää, hän on poissa.

Ja hän vaipui tyttärensä kaulaan ja puhkesi ensi kerran itkuun.