Venäjän joukot olivat marssineet Moskovan läpi kello kahdesta yöllä kahteen päivällä ja olivat vieneet kintereillään viimeisetkin kaupungista muuttavat asukkaat ja haavotetut.

Suurin tungos sotaväen marssiessa tapahtui Kamennin, Moskvoretskin ja Jauskin silloilla.

Samaan aikaan kun sotajoukot hajaantuneina kahden puolen Kremliä joutuivat seisahduksiin Moskvoretskin ja Kamennin silloilla, kääntyi suuri joukko sotamiehiä pysähdystä ja ahdinkoa hyväkseen käyttäen takasin silloilta ja varastautui kaikessa hiljaisuudessa Vasili Blaschennin kirkon ohi ja Borovidskin porttien kautta takasin Punaisen torin mäelle, jossa he aavistivat saavansa siepata vierasta omaisuutta. Kauppahallien kaikissa käytävissä ja risteyksissä tungeksi yhtä paljon väkeä kuin halvan tavaran ostopaikoilla. Mutta ei kuulunut hallikauppiaiden teeskennellyn imartelevia, houkuttelevia ääniä, ei ollut kantajakaupustelijoita eikä ostavien naisten kirjavaa paljoutta, – näkyi ainoastaan kiväärittömien sotamiesten pukuja ja sinelliä, kun he äänettöminä tulivat kannalmuksineen halleista ja tyhjin käsin menivät niihin. Kauppiaat kuleksivat kuin mielipuolet sotamiesten joukossa, avasivat ja sulkivat puotejaan ja kuljettivat sotamiesten kanssa jonnekin tavaroitaan. Torilla kauppahallien edustalla seisoi rummuttajia, jotka rummuttivat sotamiehiä kokoon. Mutta rumpujen pärrytys ei saanut rosvoavia sotamiehiä kiiruhtamaan, kuten ennen, rumpujen luo, vaan päin vastoin pani heidät loittonemaan niiden luota. Sotamiesten joukossa liikuskeli puodeissa ja käytävillä harmaaviittaisia ja paljaspäisiä miehiä. Kaksi upseeria, joista toinen sinellittä istui laihan tummanharmaan hevosen selässä ja toinen oli sinelli päällä jalkasin, seisoi Iljinkan kulmassa keskenään keskustellen. Eräs kolmas upseeri ratsasti heidän luokseen.

– Kenraali on käskenyt ajamaan kaikki pois keinolla millä hyvänsä. Mitä ihmettä tämä on! Puolet miehistä on tipotiessään.

– Mihinkä sinä?.. Mihin te?.. – kiljasi hän kolmelle jalkasotamiehelle, jotka kivääreittä ja sinelliensä helmuksia kantaen pujahtivat hänen ohitsensa halleihin. – Seis, lurjukset!

– Siitä sen nyt näette, – vastasi toinen upseeri. – Ei niitä saa kokoon. Tässä täytyy joutua, etteivät viimeisetkin karkaisi.

– Mihinkä sitä pääsee, kun kaikki ovat seisahtuneet sillalle eivätkä pääse hievahtamaankaan. Vai olisikohan asettaa ketju, etteivät viimeiset pääsisi karkaamaan?

– Menkää tuonne! Ajakaa pois ne sieltä! – kiljasi vanhempi upseeri.

Ratsastava upseeri laskeutui hevosen selästä, huusi luokseen rummuttajan ja meni hänen kanssaan hallikäytävään. Muutamia sotamiehiä läksi juoksemaan yhdessä ryhmässä. Eräs kauppias, jolla oli punaisia näppylöitä kasvoissa nenän ympärillä, tuli upseerin luokse kylläisillä kasvoilla tuikea ilme ja nopeasti ja keikarimaisesti käsillään viittoen.

– Herra upseeri, – sanoi hän, – olkaa armollinen ja suojelkaa meitä. Me joudumme ihan puille paljaille tämmöisessä elämässä. Meilläkin on omat etumme. Ei tässä jaksa enää mikään sietää. Kaikki rosvoavat! Olkaa armollinen! Panisitte edes vahdit vartioimaan…

Muutamia kauppiaita tungeksi upseerin ympärillä.

– Hee, mitäs joutavasta jaarittelemaan, – sanoi yksi näistä, joka oli laiha ja ankarakasvoinen, – ottakoot, mitä mieli tekee! – Ja hän teki kädellään voimakkaan liikkeen ja kääntyi upseeriin kylin.

– Hätäkös sinun, Ivan Sidoritsh, on puhua, – virkkoi vihaisesti ensimäinen kauppias. – Olkaa armollinen ja tulkaa, herra upseeri.

– Ei maksa vaivaa! – kiljasi laiha kauppias. – Minulla on tuolla kolmessa huoneessa tavaraa 100 tuhannen edestä. Mikä ne kaikki saa korjuuseen, kun sotaväki on mennyt. Työläs on potkia tutkainta vastaan.

– Olkaa hyvä ja tulkaa, herra upseeri, – jatkoi ensimäinen kauppias kumarrellen.

Upseeri oli kahdenvaiheella ja hänen kasvoillaan kuvastui päättämättömyyden ilme.

– Ei se ole minun asiani! – ärjäsi hän äkkiä ja läksi nopein askelin menemään pitkin hallin käytävää.

Eräästä avonaisesta puodista kuului lyöntejä ja kiroilemista, silloin kun upseeri läheni sitä ja ovesta kimmahti ulos eräs potkaistu mies, jolla oli lyhyt, harmaa kauhtana ja pää sileäksi ajeltu.

Tämä mies juosta kipelsi kyynisillään kauppiaiden ja upseerien ohi. Upseeri hyökkäsi sotamiesten kimppuun, jotka olivat puodissa. Mutta kun juuri tällöin kuului suuren väkijoukon kauheaa huutoa Moskvoretskin sillalta, riensi upseeri puodista torille.

– Mikä nyt on? Mitä on tapahtunut? – kyseli hän, mutta hänen toverinsa nelisti jo huutoja kohti Vasili Blaschennin ohi.

Upseeri nousi hevosensa selkään ja läksi ajamaan toverinsa jälestä. Kun hän oli saapunut sillan luo, näki hän kaksi tykkiä, jotka oli irroitettu laveteista, jalkaväkeä, joka marssi siltaa myöten, muutamia kumoonkaadettuja kärryjä, muutamia hätääntyneitä kasvoja ja nauravia sotamiehiä. Tykkien vieressä seisoi eräs kuorma, jonka eteen oli valjastettu kaksi hevosta. Kuorman takana rimpuili neljä vinttikoiraa ketjuissa. Kuorma oli tavattoman korkea ja sen ylimmällä kohdalla istui jalat ylöspäin käännetyn lastentuolin vieressä eräs akka, joka kirkui vihlovasti minkä kurkusta pääsi. Toverit kertoivat upseerille, että väkijoukon ja akan huuto olivat syntyneet siitä, että kun kenraali Jermolof oli saapunut väkijoukon luo ja saanut tietää, että sotamiehiä kuleksi puotia ryöstämässä ja kaupungin asukkaat ovat tukenneet sillan, oli hän käskenyt tuomaan tykit esille ja uhkaamaan, että niillä ruvetaan ampumaan sillalle. Kuormiaan kaataen ja toinen toistaan sulloen sekä kauheasti ulvoen puhdisti väkijoukko sillan ja siten pääsivät sotajoukot marssimaan edelleen.

XXII

Itse kaupungissa oli tällä välin tyhjää ja autiota. Kaduilla ei näkynyt paljo ketään. Kaikki portit ja puodit olivat kiinni, siellä täällä kapakkojen luona kuului vain yksityisiä huutoja tai päihtyneiden laulua. Kaduilla ei ajanut ketään ja harvoin kuului jalkamiestenkään askeleita. Povarskajalla oli aivan hiljaista ja autiota. Rostovien suuressa pihassa virui heinän tähteitä ja hevosen lantaa eikä näkynyt ainoatakaan ihmistä. Ne kaksi henkeä, jotka olivat kaikkine hyvyyksineen jääneet Rostovilaisten taloon, olivat suuressa vierashuoneessa. Nämä olivat piharenki Ignat ja kasakkapoika Mishka, Vasiljitshin tyttären poika, joka oli jäänyt ukon kanssa Moskovaan. Mishka oli avannut pianon, jota hän rimputteli yhdellä sormella. Piharenki seisoi itseään röyhistellen ja leveästi hymyillen suuren peilin edessä.

– Tämä vasta lystiä on! Vai mitä, setä Ignat! – puheli poika ja alkoi samassa iskeä näppäimiä kaksin käsin.

– Katsoppas poikaa! – vastasi Ignat ihmetellen ja ihaillen, miten hänen naamansa peilissä vetäytyi yhä leveämpään hymyyn.

– Hävyttömät! Senkin hävyttömät! – kuului heidän takanaan Mavra Kusminitshnan ääni, joka oli hiljaa hiipinyt sisään. – Mokomakin pallinaama siinä irvistelee ikeniään. Vai tänne tulit! Siellä on vielä kaikki korjaamatta ja Vasiljitsh on tukahtumaisillaan työstä. Ala laputtaa.

Vyötään kohennellen ja lakaten hymyilemästä sekä nöyrästi luoden katseensa maahan läksi Ignat huoneesta.

– Täti kulta, minä vaan hiljakseen, – sanoi poika.

– Kyllä minä sinulle näytän hiljakseen, vallaton nulikka! – ärjäsi Mavra Kusminitshna hätyyttäen poikaa kädellään. – Mene panemaan ukolle teekeittiö tulelle.

Mavra Kusminitshna hotasi hieman pölyä pianolta, sulki sen kiinni, läksi raskaasti huokaisten huoneesta ja pani oven lukkoon.

Pihalle tultuaan rupesi Mavra Kusminitshna miettimään, mihinkä hän nyt läksisi, teetäkö juomaan Vasiljitshin luo piharakennukseen tai aittarakennukseen korjaamaan sitä, mitä vielä ei oltu korjattu.

Hiljaiselta kadulta kuului nopeita askelia. Askeleet pysähtyivät portin eteen. Säppi alkoi kolista kädessä, joka koetti sitä avata.

Mavra Kusminitshna meni portille.

– Ketä te tahdotte?

– Kreiviä, kreivi Ilja Andreitsh Rostovia.

– Kukas te olette?

– Minä olen upseeri. Minä tahtoisin häntä tavata, – virkkoi venäläinen miellyttävä herrasääni.

Mavra Kusminitshna avasi portin, jolloin pihaan astui noin 18-vuotinen, pyöreäkasvoinen upseeri, joka muodoltaan oli Rostovilaisten näköinen.

– Jo ovat menneet, veikkoseni. Eilen illalla suvaitsivat lähteä, – sanoi Mavra Kushminitshna lempeästi.

Nuori upseeri, joka näytti olevan kahden vaiheilla, tullako sisään vai ei, napsautti kielellään.

– Miten harmillista! – virkkoi hän. – Kun olisin eilen illalla… Ah, miten ikävää…

Mavra Kusminitshna tarkasteli tällä välin tarkkaavasti ja myötätuntoisesti nuoren upseerin Rostovilaisten sukua muistuttavia kasvonpiirteitä, repaleista sinelliä ja risaisia kenkiä.

– Mitäs te olisitte kreivillä tehneet? – kysyi hän.

– Kyllä olisi ollut tekemistä! – virkkoi upseeri kovin pahoillaan ja tarttui porttipieleen aikeessa lähteä.

Hän kuitenkin pysähtyi epäröiden.

– Minä, – sanoi hän äkkiä, – olen nähkääs kreivin sukulainen ja hän oli aina hyvä minua kohtaan. Kun minä nähkääs (suopeasti ja iloisesti hymyillen hän katsahti sinelliinsä ja jalkineihinsa) olen joutunut repaleiseksi eikä ole yhtään rahaa, sen vuoksi ajattelin tulla pyytämään kreiviltä…

Mavra Kusminitshna ei antanut hänen puhua suutaan puhtaaksi.

– Eikö teillä olisi aikaa odottaa hetkinen, vähän aikaa vaan, – sanoi hän.

Ja heti kun upseeri laski kätensä irti portinpielestä, kääntyi Mavra Kusminitshna menemään nopein kepittävin askelin takapihalle rakennustaan kohti.

Sillä aikaa kun Mavra Kusminitshna oli käymässä rakennuksessaan, käveli upseeri pihalla edestakasin pää painuksissa silmäillen rikkinäisiä jalkineitaan ja suu hienossa hymynkierteessä. "Miten ikävää, etten tavannut setä-ukkoa. Mainion hyvä eukko! Mihinkä se menikään? Mitenkähän saisin tietää, mitä katuja myöten tapaisin suorimmittain sen rykmentin, jonka nyt on marssittava Rogoschkajaan?" ajatteli tällä välin nuori upseeri. Samassa tuli Mavra Kusminitshna näkyviin kulman takaa säikähtynein, mutta samalla päättävin kasvoin ja kantaen käsissään myttyyn käärittyä kirjavaa huivia. Jo muutaman askeleen päässä upseerista hän avasi huivin, otti siitä valkean 25 ruplan setelin ja ojensi sen nopeasti upseerille.

– Jos heidän armonsa olisivat kotona, ei olisi ollut mitään hätää, olisivathan he toki antaneet sukulaisen kaupalla, vaan ehkä tämäkin … nyt…

Mavra Kusminitshna hämmentyi. Mutta upseeri ei kieltäytynyt ottamasta, vaan tarttui ojennettuun seteliin ja kiitti Mavra Kusminitshnaa.

– Kun he olisivat olleet kotona, kreivi itse, – puheli Mavra Kusminitshna anteeksi pyytävän äänellä. – Kristus olkoon teidän kanssanne, lapsi kulta. Herra teitä varjelkoon, – jatkoi Mavra Kusminitsbna kumarrellen ja upseeria saattaen.

Aivan kuin itselleen nauraen, hymyillen ja päätään heilutellen läksi upseeri juoksemaan melkein täyttä laukkaa tyhjiä katuja pitkin Jauskin sillalle päin tavottaakseen rykmenttinsä.

Vaan Mavra Kusminitshna seisoi vielä kauvan aikaa vesissä silmin suletun portin takana päätään miettivästi nyökytellen ja tuntien, miten hänet yht'äkkiä oli vallannut äidillinen hellyys ja sääli tuntematonta upseeria kohtaan.

XXIII

Eräästä keskeneräisestä Varvarkan varrella olevasta talosta, jonka alakerrassa oli kapakka, kuului humalaisten huutoa ja loilotusta. Pienessä, likaisessa huoneessa istui penkeillä pöytien ääressä kymmenkunta tehtaantyömiestä. Kaikki olivat päihdyksissä ja lauloivat naamat hiessä, silmät sameina ja suut seposelällään jotain laulua. Kukin veteli omaa säveltään raskaasti ja väkisin eikä ollenkaan nähtävästi siitä syystä, että heitä halutti laulaa, vaan ainoastaan siksi, että osottaisivat olevansa päissään ja että he olivat vapaalla jalalla. Eräs näistä, kookas valkeaverinen, reima nuori mies, jolla oli sininen pusero päällä, seisoi heidän vieressään. Hänen kasvonsa ohuine, suorine nenineen olisivat olleet kauniit, elleivät niiden ilmettä olisi häirinneet hoikat, vastakkain pinnistetyt ja lakkaamatta liikkuvat huulet sekä sameat, synkät ja liikkumattomat silmät. Hän seisoi niiden vieressä, jotka lauloivat, ja nähtävästi jotain ajatellen hän heilutti juhlallisesti ja tempovasti näiden päiden yllä kyynärpäähän asti paljasta valkeaa kättään, jonka likaisia sormia hän koetti luonnottomasti hajottaa eri suuntiin. Hänen puseronsa hiha huljui lakkaamatta edestakasin. Vaan vasemmalla kädellään kohenteli hän sitä myötäänsä huolellisesti, aivan kuin olisi ollut jotain erityisen merkillistä ja tärkeää siinä, että tuon valkean, jänteväsuonisen ja heiluvan käden piti ehdottomasti olla paljaan. Keskellä laulua kuului eteisestä ja ulkoportailta huutoa, tappelua ja iskuja. Pitkä mies viittasi kädellään.

– Stop! – huudahti hän käskevästi. – Tappelu, pojat! – lisäsi hän ja hihaansa yhä kohennellen läksi portaille.

Tehtaantyömiehet läksivät hänen jälestään. Nämä, jotka olivat juoneet kapakassa koko aamun pitkän miehen johdolla, olivat tuoneet kapakoitsijalle tehtaasta nahkoja ja näistä oli heille annettu viinaa. Kun läheisten pajojen sepät olivat kuulleet kapakasta hoilausta ja he luulivat, että kapakka oli ryöstetty, tahtoivat he väkipakolla tunkeutua kapakkaan. Portailla syntyi tappelu.

Kapakoitsija tappeli kynnyksellä erään sepän kanssa ja juuri silloin, kun tehtaan työmiehet tulivat kapakasta ulos, riistäytyi seppä irti kapakoitsijan kynsistä ja kaatui kasvoilleen kiviselle tantereelle.

Toinen seppä koetti rynnistää ovesta sisään puskien rinnoillaan kapakoitsijaa.

Pitkä mies löi paljaalla kädellään ovessa teutaroivaa seppää kasvoihin ja kiljasi vimmatusti:

– Pojat, meikäläisiä lyödään!

Seppä nousi taas jaloilleen ja pyyhkien verta ruhjoutuneilta kasvoiltaan hän ulisi itku kurkussa:

– Tappoivat! Tappoivat… Hyvät ihmiset, jo tappoivat!..

– Taivasten tekijä, miehen ovat lyöneet kuoliaaksi! – voivotteli eräs naapuriportista kadulle tullut akka.

Vereytyneen sepän ympärille keräytyi väkeä.

– Etkö ole saanut kyllääsi ihmisten rosvoamisesta, – kuului joukosta eräs ääni kapakoitsijalle. – Miksi sinä miehen tapoit? Rosvo!

Pitkä mies seisoi rapuilla ja katseli samein silmin vuoroin kapakoitsijaan vuoroin seppiin ja näytti miettivän, kehenkä hän ryhtyisi käsiksi.

– Murhuri! – karjasi hän yhtäkkiä kapakoitsijalle. – Pankaa nuoriin, pojat! —

– Vai niin, vai nuoriin tämä mies pantaisiin! – kiljasi kapakoitsija riistäytyen irti hänen kimppuunsa hyökkäävien käsistä, tempasi hatun päästään ja viskasi sen maahan.

Tämä temppu näytti tekevän jonkinlaisen salaperäisen uhkaavan vaikutuksen, josta syystä tehtaantyömiehet peräytyivät kapakoitsijan kintereiltä ja jäivät epäröiden seisomaan.

– Kyllä minä järjestyksen ja komennon tunnen.

– Minä menen järjestyksenvalvojan luo. Luuletteko etten uskalla mennä? Ei täällä nykyisin saa rosvojen tavoin elää! – ärjyi kapakoitsija ottaen lakin maasta.

– Mennään vaan, vai niin! Mennään vaan … vai niin! – toistivat toinen toisensa jälkeen kapakoitsija ja pitkä mies ja kumpikin läksi yhdessä menemään katua myöten.

Vereytynyt seppä kulki heidän rinnallaan. Tehtaantyömiehet ja muuta väkeä läksi puhellen ja huutaen näiden jälestä.

Moroseikan kulmassa, erään suuren talon edessä, jonka ikkunat olivat luukuilla suletut ja jonka seinässä oli suutarinkyltti, seisoi parisenkymmentä kalpeakasvoista, laihaa, nääntynyttä suutaria pitkät viitat ja riekaleiset puserot päällä.

– Kyllä on osannut viedä kansan kurjuuteen! – puheli eräs laiha kisälli, jolla oli harva parta ja kulmakarvat rypyssä. – Meidän vertamme on vaan imenyt eikä mitään muuta. Hän on meitä kuletellut ja kuletellut koko viikon. Vaan nyt on vienyt viimeiseen nipukkaan ja itse on matkustanut tiehensä.

Kun kisälli näki väkeä ja vereytyneen miehen, vaikeni hän ja kaikki suutarit liittyivät uteliaina kadulla kulkevaan väkijoukkoon.

– Mihinkä ne ovat menossa?

– Mihinkäkö, oikeutta etsimään tietysti.

– No, eikö meidän väkemme tosiaankaan pitänyt puoltaan.

– Kuinkas muuten! Etkös näe, mitä väki puhuu.

Kuului kysymyksiä ja vastauksia. Kapakoitsija käytti hyväkseen väkijoukon yhä enenevää kasvamista, jättäytyi muista jälelle ja palasi takasin kapakkaansa.

Pitkä mies, joka ei huomannut vihollisensa kapakoitsijan katoamista, heilutteli paljasta kättään ja oli yhä äänessä, jolla hän kiinnitti itseensä kaikkien huomion. Tämän tähden tunkeutuikin kansaa etupäässä hänen ympärilleen, koska luultiin, että häneltä saadaan vastaus kaikkien mielissä palaviin kysymyksiin.

– Näyttäköön, mikä on järjestys ja mikä on laki, sitä vartenhan virkamiehet on asetettu. Vai puhunko minä väärin, oikeauskoiset! – puheli pitkä mies hienosittain hymyillen. – Hän luulee, ettei muka ole virkamiehiä? Ohoo, vai tultaisiko toimeen ilman niitä! Kyllä ne muuten osaisivat rosvota ja ryöstää.

– Mitä joutavista lörpöttelemään! – kuului väkijoukosta. – Ihanko Moskova tosiaankin jätetään puille paljaille? Sinulle on vain joutavia hölytty, vaan sinä olet uskonut. Vähäkö meillä on sotaväkeä. Kuulkaahan, mitä tuolla sanotaan, – puheltiin pitkää miestä osottaen.

Kitai-gorodin muurin luona ympäröi eräs toinen väkijoukko muutamaa pörhöisessä sinellissä olevaa miestä, jolla oli kädessä paperi.

– Julistus! Julistusta luetaan! Julistusta luetaan! – kuului väkijoukosta ja kaikki tulvivat lukijan luo.

Pörhöisessä sinellissä oleva mies luki 31 p: nä elokuuta julaistua lehtistä. Kun kansa piiritti häntä kaikilta puolin, näytti hän joutuneen hämilleen, mutta kun pitkä mies, joka oli tunkeutunut hänen luokseen, vaati häntä lukemaan, alkoi hän hieman värisevin äänin lukea lehtistä uudestaan.

"Minä lähden huomenna aikaiseen hänen ruhtinaallisen armonsa luo", luki hän (Armollisuutensa! – toisti pitkä mies juhlallisesti suutaan murtaen ja kulmiaan rypistellen), "keskustellakseni ja toimiakseni hänen kanssaan ja auttaakseni sotajoukkoja tuhoamaan vihollista. Ruvetkaamme mekin heistä sisua"… jatkoi lukija ja pysähtyi… (Kuulitteko? – huusi pitkä mies ylpeän voitokkaana. – Nyt se selvä saadaan.) "nujertamaan ja noita vieraita hiidenkattilaan toimittamaan. Minä palaan takaisin puolipäiväksi ja sitte käymme käsiksi toimeen. Toimitaan, häisketään ja viholliset väistetään."

Viimeiset sanat luki lukija täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Pitkä mies laski surullisesti päänsä kumarruksiin. Näkyi, ettei kukaan ollut ymmärtänyt näitä viimeisiä sanoja. Varsinkin sanat: "Minä tulen huomenna puolipäiväksi" näyttivät suututtavan sekä lukijaa että kuulijoita. Väkijoukon käsitys oli korkealentoista, vaan nuo sanat olivat liian mauttomia ja tarpeettoman selviä. Ne olivat aivan samanlaisia, kuin kuka hyvänsä heistä olisi osannut sanoa ja sen vuoksi ei niiden olisi pitänyt olla julistuksessa, joka oli lähtenyt korkeimman vallan käsistä.

Kaikki olivat velton äänettömiä. Pitkä mies liikutteli huuliaan ja muutteli jalkojaan.

– Jos olisi kysyä tuolta?.. Se onkin hän itse!.. Kysytään pois!.. Mitenkäs tässä muuten… Kyllä hän sanoo… – kuului äkkiä väkijoukon takimmaisista riveistä ja kaikkien katseet kääntyivät toria myöten ajavaan poliisimestariin, jota saattoi kaksi rakuunaa.

Kun poliisimestari, joka tänä aamuna oli kreivin käskystä ajellut poltattamassa lotjia ja joka tämän tehtävän tähden oli saanut suuren summan rahoja, jotka nyt olivat hänen taskussaan, näki väkijoukon alkavan tulvia häntä kohti, käski hän kuskin pysähdyttämään hevoset.

– Mitäs väkeä tämä on? – huusi hän miehille, jotka hajallaan ja arasti lähenivät hänen ajopeliään.

– Mitä väkeä tämä on, kysyn minä? – toisti poliisimestari, kun hänelle ei vastattu.

– He, teidän ylhäisyytenne, – sanoi pörhöisessä sinellissä oleva mies, – he, teidän ylhäisyytenne haluavat hänen ylhäisyytensä kreivin julistuksen johdosta uhrata henkensä isänmaalle. Mistään metelistä ei ole kysymystä, kuten hänen ylhäisyytensä kreivin käsky kuuluu…

– Kreivi ei ole matkustanut pois, hän on täällä ja antaa teidän huolenpidostanne erityisen määräyksen, – sanoi poliisimestari. – Anna mennä! – sanoi hän kuskille.

Väkijoukko tunkeutui niiden luokse, jotka olivat kuulleet, mitä poliisimestari oli sanonut ja suuntasi katseensa poistuviin ajopeleihin.

Poliisimestari vilkasi tällä välin säikähtyneenä taakseen ja sanoi jotain kuskilleen, jolloin hevoset alkoivat juosta nopeammin.

– Petosta! Lähdetään hänen perästään! – huusi pitkä mies. – Älkää laskeko käsistä, pojat! Tehköön selvän! Ottakaa kiinni! – kuului kiivaita huutoja ja väkijoukko läksi juoksujalassa poliisimestarin perästä.

Kovaäänisesti hälisten seurasi kansa poliisimestarin jälkiä Lubjankaa kohti.

– Herrat ja kauppiaat ovat lähteneet tipotiehensä ja sen tähden hukka perii meidät. Olemmeko me mitään koiria, vai mitä! – alkoi kuulua yhä tiheämmin väkijoukosta.