IV
Musikka Andrei Savostjanovin tilavaan, siistiin pirttiin kokoutui kello 2 aikaan neuvosto. Suuren perheen musikat, akat ja lapset tungeskelivat eteisen takana olevalla tupapuolella. Suureen pirttiin oli jäänyt vain Andrein vanhin pojantytär, 6-vuotias Malasha, joka oli uunilla ja jolle hänen armonsa oli antanut sokerimurun. Malasha katseli arasti ja iloisesti kenraalien kasvoja ja tähtiä, kun nämä yksi toisensa perästä astuivat pirttiin ja asettuivat istumaan pirtinperälle korkeille penkeille pyhäinkuvien alle. Itse äijävaari, joksi Malasha mielessään risti Kutusovin, istui muista erikseen pimeässä nurkassa uunin kupeella. Hän istua kyyhötti painuksissaan avattavassa nojatuolissa, ähki ja hoki myötäänsä sekä korjaili takkinsa kaulusta, joka tuntui yhä kuristavan hänen kaulaansa, vaikka se olikin laskettu levälleen. Kukin tulijoista astui sotamarsalkan luo; muutamia hän kätteli, muutamille nyökäytti päätään. Adjutantti Kaisarof aikoi siirtää syrjään Kutusovin vastapäätä olevan ikkunan verhon, mutta kun Kutusof viittasi äkäisesti kädellään, oivalsi Kaisarof, ettei Kutusof halunnut näyttää kasvojaan.
Jykevän kuusipöydän ympärille, jolla oli karttoja, suunnitelmia, lyijykyniä ja papereita, kokoutui niin paljon väkeä, että palvelijoiden täytyi tuoda yksi penkki lisäksi, jonka he asettivat pöydän viereen. Tälle penkille istuutuivat äsken tulleet Jermolof, Kaisarof ja Toll. Aivan pyhäinkuvien alla istui ensimäisellä sijalla Yrjön risti kaulassa Barclay de Tolly, sairaloisen kalpein kasvoin ja kaljuun päälakeen sulautuvin korkein otsin. Jo toista päivää oli häntä vaivannut kuume ja nytkin kolotti ja puistatti häntä aika tavalla. Hänen rinnallaan istui Uvarof, joka puheli ja selitti Barclaylle jotain hiljaisella äänellä (kuten kaikki puhelivat) ja vilkkaasti käsillään viittoen. Pieni, pyöreä Dohturof kuunteli silmäluomet pystyssä ja kädet rinnalla ristissä. Toisella puolen istui Ostermann-Tolstoi rohkeapiirteinen, leveä pää välkkyvine silmineen käsivarassa ja näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Rajevski oli kärsimättömästi, tapansa mukaisella liikkeellä röyheltänyt mustan tukkansa ohimojen kohdalta ja katseli vuoroin Kutusoviin, vuoroin oveen. Konovnitsinin lujille, kauniille ja suopeille kasvoille levisi lempeä, veikeä hymy. Hänen katseensa kohtasi Malashan katseen ja hän teki silmillään tytölle merkkiä, jotka saivat tämän hymyilemään.
Kaikki odottivat Bennigseniä, joka parhaillaan lopetteli maukasta päivällistään, koska hänen muka piti lähteä uudestaan tarkastamaan asemaa. Häntä odotettiin kello neljästä kuuteen, jona aikana ei ryhdytty neuvottelemaan, vaan rupateltiin hiljaisella äänellä muista asioista.
Vasta kun Bennigsen astui pirttiin, nousi Kutusof pimeästä nurkastaan ja siirtyi lähemmä pöytää, mutta vain sen verran, etteivät pöydälle tuodut kynttelit päässeet valaisemaan hänen kasvojaan.
Bennigsen avasi kokouksen kysymyksellä: "onko Venäjän pyhä, ikivanha kaupunki jätettävä taistelutta vai onko sitä puolustettava?" Seurasi pitkä ja yleinen äänettömyys. Kaikkien kasvot vetäytyivät vakaviksi ja äänettömyydestä kuului vain Kutusovin äkäistä puhkamista ja rykimisen ähkyä. Kaikkien silmät katsoivat häneen. Malasha katsoi myöskin äijävaariin. Hän oli kaikista lähinnä Kutusovia ja näki, miten tämän kasvot vääristyivät aivan kuin itkua tekevän. Mutta tätä ei kestänyt kauvan.
– Venäjän pyhä, ikivanha pääkaupunki! – virkkoi hän äkkiä vihaisesti toistaen Bennigsenin sanat ja täten viitaten niiden valheelliseen sointuun. Sallikaa minun sanoa teille, herra kreivi, ettei tuommoisella kysymyksellä ole mitään merkitystä venäläiselle. (Hänen raskas ruumiinsa retkahti etunojaan). Semmoista kysymystä ei voi tehdä eikä semmoisessa kysymyksessä ole järkeä. Se kysymys, jota pohtimaan minä olen kutsunut kokoon nämä herrat, on sotakysymys. Ja se on tämä: "Venäjän pelastus armeijassa. Onko edullisempi ryhtymättä taisteluun panna alttiiksi armeijan ja Moskovan perikato, kuin jättää Moskova taistelutta?" Tästä kysymyksestä tahdon kuulla mielipiteenne. (Hän heittäytyi taapäin tuolin selkämää vasten).
Väittely alkoi, mutta Bennigsen ei vielä pitänyt peliä menetettynä. Vastustamatta Barclayn ja muiden mielipidettä, että oli mahdotonta ryhtyä puolustustaisteluun Filissä, esitti Bennigsen innostuneena rakkaudesta venäläiseen isänmaahan ja Moskovaan, että osa sotajoukkoja olisi yön aikana marssitettava oikealta siiveltä vasemmalle ja hyökättävä seuraavana päivänä ranskalaisten oikean siiven kimppuun. Mielipiteet kävivät eri suuntiin, hänen ajatustaan sekä vastustettiin että puolustettiin. Jermolof, Dohturof ja Rajevski olivat samaa mieltä kuin Bennigsen. Liekö näitä kenraaleja johtanut tunne, joka heitä pakotti uhraamaan verta ennen pääkaupungin jättämistä vai muut yksityiset ajatukset, mutta he eivät näyttäneet käsittävän, ettei tämä neuvottelu kyennyt muuttamaan asioiden välttämätöntä kulkua ja että Moskova jo oli jätetty. Muut kenraalit käsittivät tämän ja jättämällä syrjään Moskovaa koskevan kysymyksen he puhelivatkin vain siitä suunnasta, johon sotajoukkojen peräytymisen oli kallistuttava. Malasha, joka hellittämättä oli koko ajan katsellut, mitä hänen edessään tapahtui, käsitti neuvottelun tarkotuksen toisella tavalla. Hänestä tuntui, että asia koski vain "äijävaarin" ja "pitkäliepeisen" (kuten hän ajatuksissaan nimitti Bennigseniä) välistä yksityistä taistelua. Hän näki miten nämä äkäilivät toisilleen puhuessaan, vaan sydämessään hän piti äijävaarin puolta. Keskellä keskustelua hän huomasi, että äijävaari heitti Bennigseniin nopean, viekkaan katseen ja kohta tämän jälkeen huomasi hän suureksi ilokseen, että äijävaari sanottuaan jotain pitkäliepeiselle sai tämän nolostumaan. Bennigsen sävähti äkkiä punaiseksi ja äkeissään nousi kävelemään. Sanat, jotka olivat tehneet tämmöisen vaikutuksen Bennigseniin, olivat Kutusovin tyynesti ja hiljaisella äänellä lausuma mielipide Bennigsenin ehdotuksen edullisuudesta ja epäedullisuudesta: sotajoukkojen siirtämisestä yön aikana oikealta siiveltä vasemmalle hyökkäystä varten ranskalaisten oikean siiven kimppuun.
– Minä, hyvät herrat, – sanoi Kutusof, – en voi hyväksyä kreivin suunnitelmaa. Joukkojen siirtäminen lähellä vihollista on aina vaarallista ja sotahistoria vahvistaa tämän ajatuksen. Niinpä esimerkiksi… (Kutusof näytti vaipuvan ajatuksiinsa esimerkkiä etsiäkseen ja katsoi Bennigseniin valoisin, lapsellisin katsein.) No vaikkapa esimerkiksi Friedlandin taistelu, jonka luulen kreivin hyvin muistavan, oli … ei onnistunut täydellisesti yksistään siitä syystä, että meidän joukkojemme järjestystä muutettiin liian lähellä vihollista…
Seurasi hetken vaiti-olo, joka kuitenkin tuntui kaikista pitkältä.
Väittely alkoi uudestaan, mutta tuon tuostakin syntyi äänettömyyttä ja tuntui kuin ei olisi enää ollut mistä puhua.
Erään tällaisen äänettömyyden aikana huokasi Kutusof raskaasti aivan kuin aikoen ruveta puhumaan. Kaikki katsoivat häneen.
– Eh bien, Messieurs! Je vois que c'est moi qui payerai les pois cassés,159 – sanoi hän ja verkkaan tuolilta noustuaan astui pöydän ääreen. – Hyvät herrat, olen kuullut teidän ajatuksenne. Vaikka jotkut eivät ole samaa mieltä kuin minä, niin (hän pysähtyi) minä sen vallan nojalla, jonka olen saanut keisariltani ja isänmaaltani – käsken peräytymään.
Heti tämän jälkeen alkoivat kenraalit hajaantua yhtä juhlallisen ääneti ja varovasti kuin tavallisesti poistutaan hautajaisista.
Muutamat kenraaleista sanoivat vielä jotain ylipäällikölle hiljaisella äänellä ja aivan toisessa äänilajissa kuin he olivat puhuneet neuvottelussa.
Malasha, jota jo oli kotvan odotettu iltaselle, laskeutui uunilta varovasti ja varpaillaan uunin reunuksista pidellen takaperin alas, sekä pujottautui kenraalien välitse ovesta ulos.
Kun kenraalit olivat lähteneet, istui Kutusof kauan aikaa pöytää vasten rynkämäisillään ja aina vaan ajatteli entistä kauheaa kysymystä: "milloin tosiaan ratkaistiin se seikka, että Moskova nyt on jätetty? Milloin tapahtui se, mikä kysymyksen ratkaisi ja kuka on siihen syyssä?"
– Tätä, tätä en odottanut, – sanoi hän adjutantti Schneiderille, joka myöhään yöllä tuli hänen luokseen, – tätä en odottanut! Tätä en osannut uskoa!
– Teidän on käytävä levolle, teidän armonne, – sanoi Schneider.
– Eihän toki! Kyllä ne saavat järsiä hevosen lihaa, kuten turkkilaiset, – kivahti Kutusof kättä pöytään lyöden, – kyllä tulevat, kunhan vain…
V
Samaan aikaan oli Rostoptshinilla tekemistä paljoa tärkeämmästä tapauksesta kuin armeijan peräytyminen taistelutta oli, nimittäin Moskovan jättämisestä ja polttamisesta, mutta Rostoptshin, joka meille esiintyy tämän tapauksen johtajana, toimi päinvastoin kuin Kutusof aivan toisella tavalla.
Tämä tapaus – Moskovan jättäminen ja polttaminen – oli yhtä välttämätön kuin sotajoukkojen peräytyminen taistelutta Moskovan taa Borodinon taistelun jälkeen.
Jokainen venäläinen olisi voinut sanoa – ei suinkaan minkään järkipäätelmän perusteella – vaan sen tunteen perusteella, joka meissä on ja joka meidän isissämme oli, jo edeltäpäin, sen mitä oli tapahtunut.
Smolenskista alkaen tapahtui kaikissa Venäjänmaan kaupungeissa ja kylissä ilman Rostoptshinia ja hänen lehtisiään aivan samoin kuin Moskovassakin. Kansa odotti vihollista huolettomana, ei kapinoinut, ei metelöinyt eikä silponut ketään kappaleiksi, vaan tyynesti odotti kohtaloaan tuntien kykenevänsä vaikeimman ajan kohdatessa tekemään sen, mikä tehtävä oli. Ja niin pian kun vihollinen alkoi lähetä, pakenivat kansan varakkaimmat ainekset ja hylkäsivät omaisuutensa; köyhimmät jäivät paikoilleen ja polttivat ja tuhosivat sen, mitä käsillä oli.
Tietoisuus siitä, että näin tulee olemaan ja aina tulee näin olemaan, on asunut ja asuu venäläisten mielissä. Ja tämä tietoisuus sekä sen lisäksi vielä aavistus Moskovan vallottamisesta asui v. 1812 Moskovan venäläisessä yleisössä. Ne, jotka alkoivat muuttaa Moskovasta jo heinäkuussa ja elokuun alussa, osottivat, että he odottivat tätä. Ne, jotka muuttivat niine hyvyyksineen, minkä he voivat mukaansa ottaa, vaan jättivät talonsa ja puolet omaisuuttaan paikoilleen, tekivät tämän sen salassa hehkuvan (latent) isänmaallisuuden voimasta, joka ei pukeudu korupuheisiin eikä ilmene lasten surmaamisessa isänmaan pelastuksen tähden y.m. luonnottomissa teoissa, vaan joka esiintyy huomaamattomasti, aivan tavallisesti, elimellisesti ja sen vuoksi aina tuottaa mitä voimakkaimmat tulokset.
"Häpeä on väistää vaaraa; vain pelkurit pakenevat Moskovasta", sanottiin näille. Rostoptshin terotti lehtisissään heidän mieliinsä, että Moskovasta muuttaminen on häpeällistä. Vaikka ihmisistä oli häpeä saada pelkurin nimi ja häpeä oli lähteä, muuttivat he kuitenkin tietäessään, että sen piti olla sillä tavoin. Miksi he muuttivat? Ei voi otaksua, että Rostoptshin oli pelotellut heitä niillä julmuuksilla, joita Napoleon harjotti vallottamissaan maissa. Muuttohommat alkoivat ja ensimäisinä muuttivat rikkaat, sivistyneet ihmiset, jotka kyllä tiesivät että Wien ja Berliini jäivät eheiksi ja että Napoleonin vallotettua nämä kaupungin asukkaat kuitenkin viettivät aikaansa hauskasti tenhoavien ranskalaisten parissa, joista silloin sanomattomasti pitivät venäläiset miehet ja varsinkin naiset.
Ihmiset muuttivat Moskovasta siksi, ettei venäläisiä varten voinut olla kysymystä siitä, hyväkö vai huono tulisi olla Moskovassa ranskalaisten hallituksen alaisena. Ranskalaisten hallituksen alaiseksi ei voinut jäädä, sillä se olisi ollut kaikista pahinta. Ihmiset muuttivat jo ennen Borodinoakin, mutta paljoa kiihkeämmin Borodinon jälkeen; muuttivat huolimatta kehotuksista nousta puolustamaan kaupunkia, huolimatta Moskovan ylipäällikön ilmotuksista, että hän aikoo Iverskin Jumalan Äidin kuva etunenässä rynnätä tappelemaan, huolimatta ilmapalloista, joiden piti tuhota vihollinen ja huolimatta kaikesta siitä hölynpölystä, jota Rostoptshin kirjotti lehtisiinsä. Ihmiset tiesivät, että sotajoukon on tapeltava ja että jos se ei voi tapella, niin oli turha viedä naiset ja palvelijat Moskovan muurien ulkopuolelle Napoleonia vastaan, vaan että on muutettava kaupungista, niin raskaalta kuin tuntuikin jättää omaisuutensa tuhon omaksi. Ihmiset olivat muuttaneet ajattelematta tuon suuren rikkaan pääkaupungin mahtavaa merkitystä, jonka asukkaat olivat hylänneet ja nähtävästi polttaneetkin (autioiden asuntojen polttaminen ja hävittäminen ei ole Venäjän kansan luonteen mukaista). Ihmiset muuttivat kukin itseään varten, mutta samalla yksistään siitä syystä, että he olivat muuttaneet, tapahtui juuri se mahtava tapaus, joka on kaikkina aikoina oleva Venäjän kansan mainehikkain. Se rouva, joka neekeripoikineen ja narreineen matkusti Moskovasta Saratovin kylään hämärä tunne mielessä siitä, ettei hän ilkeä jäädä Bonaparten palvelijaksi ja peloissaan siitä, ettei hänen matkaansa vain keskeytettäisi kreivi Rostoptshinin käskystä, avusti osaltaan yksinkertaisesti ja vilpittömästi sen suuren tehtävän toteutumista, joka pelasti Venäjän. Kreivi Rostoptshin taas, joka milloin häpäisi niitä, jotka muuttivat, milloin kuletutti heitä virastoihin, milloin jakoi mihinkään kelpaamattomia aseita päihtyneelle rahvaalle, milloin pystytteli jumalankuvia, milloin kielsi kuletuttamasta pyhäinjäännöksiä ja pyhäinkuvia, milloin anasti kaikki Moskovassa olevat kuormarattaat, milloin siirrätteli 136 hevosella Leppichin rakenteillaan olevaa ilmapalloa, milloin antoi vihjauksia siitä, että hän poltattaa Moskovan, milloin kertoi, miten hän oli polttanut talonsa ja kirjottanut ranskalaisille julistuksia, joissa hän oli juhlallisesti nuhdellut näitä siitä, että he olivat hävittäneet hänen orpokotinsa, milloin otti vastaan Moskovan polttajan maineen, milloin taas kieltäytyi siitä, milloin käski ottamaan kiinni kaikki urkkijat ja tuomaan ne luokseen, milloin karkotti Moskovasta kaikki ranskalaiset, milloin jätti kaupunkiin rouva Auber-Chalmén, joka oli Moskovan ranskalaisen väestön keskustana, vaan toiselta puolen käski melkein aivan syyttä vangita ja karkottaa maanpakoon vanhan, kunnianarvoisen postitirehtööri Kljutsharevin, milloin kokosi kansaa Trigorille ranskalaisia vastustamaan, milloin taas, päästäkseen irti tuosta kansasta, antoi sen surmattavaksi jonkun henkilön, vaan itse pakeni näkemästä näytelmää, milloin puheli, ettei hän jaksanut kärsiä Moskovan onnettomuutta, milloin kirjoitti albumeihin ranskalaisia runoja osanotostaan Moskovan kohtaloon,160, – tämä samainen mies ei ymmärtänyt tekeillään olevan tapahtuman merkitystä, vaan tahtoi ainoastaan itse tehdä jotain, hämmästyttää ihmisiä, tehdä jotain isänmaallisen sankarillista ja hän riehui kuin telmivä poika Moskovan jättämisen ja polttamisen mahtavan ja välttämättömän tapauksen tähden koettaen voimattomalla kädellään milloin kiihottaa, milloin ehkäistä vuolaana vyöryvää kansan tulvaa, joka nieli hänetkin aaltoihinsa.
VI
Helena, joka oli palannut hovin kanssa Vilnasta Pietariin, joutui täällä pulmalliseen asemaan.
Pietarissa nautti Helena ylhäisen, eräässä valtion korkeimmista viroista olevan henkilön erityistä suosiota. Vilnassa taas hän oli tutustunut erääseen nuoreen ulkomaalaiseen prinssiin. Hänen saapuessaan Pietariin oli täällä sekä prinssi että ylimys, ja kun kumpikin näistä esitti oikeutensa, esiintyi Helenalle tehtävä, jommoista ei vielä koskaan ollut esiintynyt hänen elämässään: säilyttää läheiset välinsä kumpaankin ja samalla kumpaakaan loukkaamatta.
Se, mikä jostakusta muusta naisesta olisi tuntunut työläältä ja mahdottomaltakin, ei ajatteluttanut hetkeäkään kreivitär Besuhovia, joka nähtävästi syystä kyllä nautti mitä älykkäimmän naisen mainetta. Jos hän olisi ruvennut peittämään menettelyään ja viekkaudella selviytymään hankalasta asemasta, niin olisi hän tällä tavoin pilannut asiansa ja tunnustanut itsensä syylliseksi. Mutta kuten todellisen suuri ihminen, joka voi kaikki minkä vain tahtoo, asettautui Helenakin heti totuuden kehään, johon hän uskoi vilpittömästi, vaan pani kaikki muut syyllisen asemaan,
Jo ensi kerralla, kun nuori ulkomaalainen henkilö uskalsi moittia häntä, sanoi hän ylpeästi nostaen pystyyn kauniin päänsä ja kääntyen puoleksi kupeittain ulkomaalaiseen:
– Voilà l'égoisme et la cruauté des hommes! Je ne m'attendais pas à autre chose. La femme se sacrifie pour vous, elle souffre, et voilà sa récompense. Quel droit avez-vous, Monseigneur, de me demander compte de mes amitié's de mes affections? C'est un homme qui a été plus qu'un père pour moi.161
Ulkomaalainen aikoi sanoa jotain, mutta Helena keskeytti hänet.
– Eh bien, oui, – sanoi hän, – peut-être qu'il a pour moi d'autres sentiments que ceux d'un père, mais ce n'est pas une raison pour que je lui ferme ma porte. Je ne suis pas un homme pour être ingrate. Sachez, Monseigneur, pour tout ce qui a rapport à mes sentiments intimes, je ne rends compte qu'à Dieu et à ma condense,162 – lopetti hän koskettaen kädellään korkealle aaltoilevaa, kaunista rintaansa ja taivasta kohti katsoen.
– Mais écoutez moi, au nom de Dieu.163
– Epousez moi, et je serai votre esclave.164
– Mais c'est impossible.165
– Vous ne daignez pas descendre jusqu'à moi vous166 – sanoi Helena ja purskahti itkuun.
Ulkomaalainen rupesi häntä lohduttelemaan. Helena puheli itkunsa seasta (aivan kuin unohtaen itsensä), ettei mikään voinut häntä estää menemästä avioliittoon, että on olemassa muitakin esimerkkiä (tällöin oli esimerkkiä vielä vähän, Mutta Helena mainitsi Napoleonin ja muita korkeita henkilöitä), ettei hän vielä koskaan ole ollut miehensä vaimo ja että hänestä oli vain tehty uhri.
– Mutta laki, uskonto… – virkkoi ulkomaalainen, joka jo alkoi antautua.
– Laki, uskonto… Mitä varten ne olisivat keksityt, elleivät ne voisi tehdä sitä! – sanoi Helena.
Arvon ulkomaalaista ihmetytti se, ettei näin yksinkertainen ajatus ollut pälkähtänyt hänen päähänsä. Hän kääntyi sen vuoksi kysymään neuvoa jesuiittain yhdistyksen pyhiltä veljiltä, joiden kanssa hän oli läheisissä suhteissa.
Muutaman päivän kuluttua tämän jälkeen esitettiin Helenalle eräässä juhlassa, jonka hän piti huvilassaan Kamenni Ostrovissa, vanha, lumihapsinen, säihkyvän mustasilmäinen ja tenhoava m: r de Jobert, un jésuite à robe courte,167 joka ilotulituksen valossa ja musiikin soidessa puheli Helenalle kauan aikaa puutarhassa rakkaudesta Jumalaan, Kristukseen, Jumalan Äidin sydämeen ja siitä ilosta, jonka ainoa oikea katolinen kirkko antaa sekä tässä että tulevassa elämässä. Helena oli liikutettu ja muutaman kerran nousi hänen ja m: r Jobertin silmiin kyyneleitä ja äänet värisivät. Tanssi, johon eräs kavalieri tuli kutsumaan Helenaa, keskeytti hänen keskustelunsa tulevan directeur de conscience'nsä168 kanssa. Mutta seuraavana päivänä saapui m: r Jobert illalla yksinään Helenan luo ja tästä pitäen alkoivat hänen käyntinsä tihenemistään tihetä.
Eräänä päivänä vei hän Helenan katoliseen temppeliin, jossa Helena polvistui erään alttarin eteen, jonka luo hänet oli johdettu. Vanha, tenhoava ranskalainen laski kätensä hänen päänsä päälle ja Helenasta, kuten hän jälestäpäin kertoi, oli kuin raikkaan tuulen henkäys olisi häntä koskettanut ja tunkeutunut hänen sieluunsa. Hänelle selitettiin, että se oli la grace.169
Sitte saatettiin hänen luokseen apotti à robe longue,170 joka ripitti hänet ja antoi hänelle synnin päästön. Seuraavana päivänä hänelle tuotiin rasia, jossa oli Herran ehtoollinen ja joka jätettiin hänen kotiinsa nautitsemista varten. Muutamien päivien kuluttua sai Helena tietää mielihyväkseen, että hän nyt oli astunut oikean katolisen kirkon yhteyteen ja että näinä päivinä itse paavi saa tiedon asiasta ja lähettää jonkunlaisen paperin.
Kaikki, mikä tällä välin oli tapahtunut hänen ympärillään ja hänelle itselleen, kaikki se huomio jonka häneen olivat kohdistaneet monet viisaat henkilöt ja joka oli pukeutunut erittäin hienoon, imartelevaan muotoon ja se kyyhkyn valkea puhtaus, jossa hän nyt oli (kaiken tämän aikaa hän oli pitänyt valkeita pukuja, jotka olivat koristetut valkeilla nauhoilla), – kaikki tämä oli tuottanut hänelle sulaa mielihyvää. Mutta tämä mielihyvä ei estänyt häntä heittämästä hetkeksikään silmistään tarkotusperäänsä. Ja kuten aina tapahtuu, että tyhmä ihminen viekastelemisessa pettää viisaampansa, älysi Helenakin, että hänen imartelemisensa ja puuhat hänen tähtensä tarkottivat etupäässä sitä, että kun hän oli saatu käännetyksi katolilaisuuteen, häneltä saisi helposti rahoja jesuiittain laitoksille (josta hänelle hienosittain huomautettiinkin). Mutta ennen kuin hän antoi rahoja, vaati hän, että hänen edestään toimitettaisiin valmiiksi kaikki ne monet menot, jotka hänet vapauttaisivat miehestään. Hänen käsityksensä mukaan oli uskonnon merkitys ainoastaan siinä, että inhimillisiä haluja tyydyttäessä tuli noudattaa yleistä sopivaisuutta. Keskustellessaan kerran rippi-isänsä kanssa vaati hän tältä jyrkästi vastausta siitä, missä määrin hänen avioliittonsa sitoo häntä.
He istuivat salissa ikkunan ääressä. Oli iltahämärä. Ikkunasta tulvi sisään kukkien tuoksu. Helena oli valkeassa puvussa, joka rinnan ja hartioitten seudulta oli niin ohut, että ihon haalea hehku hohti läpi. Hyvästi syötetty apotti, jonka pöhöinen leuka oli sileäksi ajeltu, suu miellyttävä ja luja ja valkeat kädet nöyrässä asennossa polvilla, istui aivan lähellä Helenaa ja suu hienossa hymyn väreessä sekä tyynin, ihastunein katsein silmäillen silloin tällöin Helenan kasvoja selvitti ajatuksiaan kysymyksessä olevasta asiasta. Helena katsoi levottomasti hymyillen apotin kiehkuraiseen tukkaan, täyteläisiin poskiin ja odotti joka hetki uutta käännettä keskusteluun. Mutta vaikka apotti näyttikin nauttivan puhetoverinsa kauneudesta, oli hän syventynyt ajettavaansa asiaan.
Omantunnon johtajan ajatuskulku oli tämmöinen. Tuntematta sen asian merkitystä, johon olette ryhtyneet, olette te antaneet lupauksen avio-uskollisuudesta miehelle, joka astuttuaan avioliittoon ja uskomatta avioliiton uskonnolliseen merkitykseen, on tehnyt pyhyyden herjauksen. Tällä avioliitolla ei ole ollut sitä kaksinaista merkitystä, joka sillä pitäisi olla. Mutta siitä huolimatta on teidän lupauksenne sitonut teitä. Te olette luopunut hänestä. Mitä olette tällä tehneet? Péché véniel vaiko péché mortel?171 – Péché véniel, sillä te olette ilman pahaa aijetta tehneet tekonne. Jos te nyt lasten saamisen toivossa menisitte uuteen avioliittoon, niin voitaisiin teidän syntinne antaa anteeksi. Mutta kysymys ratkeaa taas kahtia: ensimäinen…
– Mutta minä luulen, – virkkoi Helena yhtäkkiä ikävystyneenä ja hurmaavasti hymyillen, – että minä astuttuani oikean uskonnon yhteyteen en voi enää olla sidottu siihen, johon minua väärä uskonto on velvoittanut. Directeur de comciense hämmästyi aika tavalla tästä johtopäätöksestä, jonka Helena oli tehnyt Kolumbuksen munan helppoudella. Apottia ihastutti hänen oppilaansa odottamattoman nopean edistyksen näyte, mutta toisekseen ei hän voinut luopua todistuskappaleittensa sarjasta, jonka hän työllä ja vaivalla oli rakentanut.
– Entendons nous, comtesse,172 – sanoi hän hymyillen ja ryhtyi kumoamaan rippilapsensa väitteitä.