Sota ja rauha III

KOLMAS OSA

I

Ihmisjärki ei käsitä liikkeen absoluuttista jatkuvaisuutta. Ihminen pystyy käsittämään minkä liikkeen lait tahansa vasta silloin, kun hän tarkastelee tuon liikkeen mielivaltaisesti otettuja osia. Mutta samalla johtuu jatkuvan liikkeen mielivaltaisesta jaottelusta keskeytyviin osiin enimmät inhimilliset erehdyksetkin.

Yleisesti tunnettu on se muinaisten sofistien väite, ettei Akilles koskaan saavuta edellään liikkuvaa kilpikonnaa vaikka Akilles kulkee kymmenen kertaa nopeammin kuin kilpikonna, sillä niin pian kun Akilles on kulkenut sen matkan, joka erottaa hänet kilpikonnasta, pääsee kilpikonna hänen edellään kymmenennen osan eteenpäin tuosta matkasta; kun Akilles on kulkenut tämän kymmenennen osan, on kilpikonna kulkenut silloin sadannen osan j.n.e. loppumattomiin. Tämän väitteen ratkaisu tuntui silloin mahdottomalta. Ratkaisun mahdottomuus (ettei Akilles koskaan tapaa kilpikonnaa) johtui yksinkertaisesti siitä, että mielivaltaisesti pidettiin kiinni liikkeen keskeytyvistä osista, sen sijaan että sekä Akilleen että kilpikonnan liike tapahtui jatkuvasti.

Ottamalla lukuun liikkeen pienentymistään pienentyviä osia, me vain lähenemme kysymyksen ratkaisua, mutta emme koskaan saa sitä loppuun. Vasta kun otamme äärettömän pienen suureen ja siitä nousevan sarjan kymmenesosaan saakka ja sitten otamme tämän geometrisen sarjan summan, me saavutamme kysymyksen ratkaisun. Uusi matematiikan haara, joka on tavottanut taidon käytellä äärettömän pieniä suureita, antaa nyt muissakin paljoa vaikeammissa liikkeen kysymyksissä vastauksen semmoisiin kysymyksiin, jotka ovat tuntuneet ratkaisemattomilta.

Tämä uusi, vanhoille viisaille tuntematon matematiikan haara, liikkeen kysymyksiä tarkastellessaan ja olettamalla äärettömän pieniä suureita s.o. semmoisia, joiden kautta liikkeen tärkein ehto (absoluuttinen jatkuvaisuus) palautuu, korjaa juuri tämän avulla sen välttämättömän virheen, jota ihmisjärki ei voi olla tekemättä, silloin kun se jatkuvan liikkeen asemasta tarkastelee liikkeen yksityisiä osia.

Historiallisen liikkeen lakien etsinnässä tapahtuu aivan samoin.

Ihmiskunnan liike, joka johtuu ihmisten mielivaltaisuuksien loppumattomasta sarjasta, tapahtuu jatkuvasti.

Tämän liikkeen lakien saavuttaminen on historian tarkotus ja päämäärä. Mutta sitä varten, että saavutettaisiin jatkuvan liikkeen lait, ihmisten kaikkien mielivaltaisuuksien summat, olettaa ihmisjärki mielivaltaisia, keskeytyviä osia. Historian ensimäinen temppu on siinä, että se ottamalla mielivaltaisen sarjan jatkuvia tapauksia, tarkastaa sitä erikseen muista, vaikka ei millään tapauksella ole eikä voi olla alkua, koska yksi tapaus jatkuvasti johtuu toisesta. Toinen temppu on siinä, että se tarkastaa yhden ainoan ihmisen, hallitsijan, sotapäällikön toimia ihmisten omavaltaisuuksien summana, vaikka inhimillisten omavaltaisuuksien summa ei koskaan ilmaannu yhden historiallisen henkilön toiminnassa.

Historiatiede ottaa aina tarkastettavakseen pienenemistään pieneneviä osia ja pyrkii tätä tietä lähestymään totuutta. Mutta niin pieniä kuin historian ottamat osat ovatkin, tunnemme me kuitenkin, että toisestaan erotetun osan otaksuminen, jonkun ilmiön osan alun otaksuminen ja otaksuminen siitä, että kaikkien ihmisten mielivaltaisuudet ilmenevät yhden historiallisen henkilön toimissa ja teoissa, on itsessään väärä.

Jokainen historian johtopäätös hajoaa, ilman että arvostelun tarvitsee vähintäkään ponnistella, kuin tuhka tuuleen eikä jätä mitään jälkeensä ainoastaan siitä syystä, että arvostelu valitsee tarkastuksensa esineeksi suurimman tai pienimmän keskeytyvän osan; siihen sillä on aina oikeus, koska otettu historiallinen osa on aina mielivaltainen.

Vain otaksumalla tarkastelun esineeksi äärettömän pieniä osia – historian differentsialin s.o. ihmisten samanlaiset viehtymykset – sekä saavuttamalla taidon integneerata (ottaa noiden äärettömän pienten summat), me voimme toivoa saavuttavamme historian lait.

19: nen vuosisadan viisitoista ensimäistä vuotta Europassa edustaa miljoonien ihmisten suunnatonta liikettä. Ihmiset jättävät jokapäiväiset askareensa, tulvivat yhdestä Europan osasta toiseen, ryöstävät, surmaavat toisiaan, vuoroin riemussa hekumoivat, vuoroin epätoivossa tuskailevat. Elämän kulku muuttuu muutamaksi vuodeksi aivan kokonaan, se esiintyy valtavana liikkeenä, joka alussa vyöryy paisuen, vaan sitte heikkenemistään heikkenee. Mikä oli tämän liikkeen syynä eli minkä lakien mukaan se tapahtui? kysyy ihmisjärki.

Vastatessaan tähän kysymykseen esittävät historioitsijat meille muutaman kymmenkunnan ihmisen jossain Parisin kaupungin palatsissa pitämiä puheita ja suorittamia tekoja mainiten näitä puheita ja tekoja sanalla vallankumous. Sitte he kuvailevat tarkkaan Napoleonin ja joidenkuiden hänen vastustajiensa ja suosijoidensa elämäkerran, kertovat, miten joku näistä henkilöistä vaikutti toiseen henkilöön ja sanovat: siitä se alkoi tämä liike ja siinä ne ovat sen lait.

Mutta ihmisjärki kieltäytyy sekä uskomasta tämmöiseen selitykseen, että sanoo suoraan, että tämä selitystapa on väärä, sillä tällä tavalla selittäessä pidetään heikointa ilmiötä vahvimman aiheena. Ihmisten mielivaltaisuuksien summa on luonut sekä vallankumouksen että Napoleonin ja ainoastaan näiden mielivaltaisuuksien summa myöskin kesti ja hävitti kummankin.

"Mutta onhan joka kerran, kun on tapahtunut vallotuksia, ollut myöskin vallottajia; joka kerran kun on tapahtunut valtakunnallisia mullistuksia, on ollut myöskin suuria henkilöitä", sanoo historia. Totta kyllä on joka kerran, kun on ilmestynyt vallottajia, ollut myöskin sotia, vastaa ihmisjärki; mutta se ei todista, että vallottajat olisivat olleet sodan syynä ja että sodan lait olisi voitu löytää yhden henkilön mieskohtaisessa toiminnassa. Joka kerran, kun minä kelloani katson ja näen, että viisari on kääntynyt 10 kohdalle, kuulen minä, että naapurikirkossa alkaa jumalanpalvelus; mutta siitä, että joka kerran kun viisari osottaa kellon olevan 10 silloin, kun jumalanpalvelus alkaa, minulla ei ole oikeutta päättää, että viisarin asema on syynä kellojen liikuntaan.

Joka kerran, kun minä näen höyryveturin liikkeen, kuulen minä vihellyksen äänen, näen venttiilin aukenevan ja pyörien liikkeen; mutta tästä ei minulla ole oikeutta päättää, että vihellys ja pyörien liike ovat syynä veturin liikkeeseen.

Talonpojat sanovat, että kevätmyöhällä puhaltaa kylmä tuuli, sillä tammen silmikot aukenevat ja joka kevät puhaltaa tosiaankin kylmä tuuli tammen silmikkojen avautumisaikaan. Mutta vaikka syy kylmän tuulen puhaltamiseen tammen silmikoimisen aikana ei olekaan minulle tuttu, en minä sittenkään voi olla talonpoikien kanssa yhtä mieltä siitä, että syynä kylmään tuuleen on tammen silmikkojen aukeneminen, ja siitä syystä, että tuulen voima on silmikon vaikutuksen ulkopuolella. Minä näen vain semmoisten syiden ilmenevän samaan aikaan, joita elämässä tapaa aina ja kaikkialla ja huomaan, että tarkastinpa minä kellon viisaria, veturin venttiiliä ja pyöriä ja tammen silmikkoja kuinka kauan ja miten tarkkaan tahansa, en minä saa jumalanpalveluksen, veturin liikkeen enkä kevättuulen syytä selville. Sitä varten on minun kokonaan muutettava huomioni kanta ja oppia tuntemaan höyryn, kellon ja tuulen liikkeen lait. Samoin täytyy tehdä myöskin historian. Kokeita tähän suuntaan onkin jo tehty.

Historian lakien oppimista varten meidän täytyy kokonaan muuttaa huomion esine, jättää hallitsijat, ministerit ja kenraalit rauhaan ja oppia tuntemaan ne yhdenlaatuiset, äärettömän pienet ainekset, jotka joukkoja ohjaavat. Ei kukaan voi sanoa, miten syvään historian lakien käsitykseen ihmisen on suotu tällä tavoin päästä; mutta se on selvää, että tällä tiellä piilee vain historiallisten lakien saavuttamisen mahdollisuus ja ettei ihmisjärki ole tällä tiellä uhrannut vielä edes yhtä miljoonasosaa niistä ponnistuksista, joita historioitsijat ovat uhranneet kuvatessaan kaikenkarvaisia hallitsijoita, sotapäällikköjä ja ministereitä ja esittäessään mielipiteitään näiden teoista ja toimista.

II

Europan kahdentoista kansan voimat karkasivat Venäjänmaahan. Venäjän sotajoukot ja väestö peräytyivät taistelua karttaen Smolenskiin ja Smolenskista Borodinoon. Ranskan sotajoukot sitä vastoin vyöryvät kiihkeyden yhä kasvavalla voimalla Moskovaa, retkensä päämäärää kohti. Näiden kiihkeyden voima kasvaa sitä mukaa kuin päämäärä lähenee, putoavan kappaleen kasvavan nopeuden tavoin, kuta lähemmä se maanpintaa tulee. Takana on tuhansien virstojen taipale nälkäistä, vainomielistä maata, edessä vain muutama kymmenkunta virstaa, jotka erottavat heidät päämäärästään. Tämän tuntee jokainen Napoleonin armeijan sotamies ja vainoretki hyökyy eteenpäin itsestään, ainoastaan kiihkeyden voiman pakosta.

Venäläisten sotaväessä alkaa peräytymisen edetessä yhä voimakkaammin leimuta vihankulo vihollista vastaan ja peräytyessä se sakoo ja kasvaa. Borodinossa tapahtuu yhteentörmäys. Ei kumpikaan armeija hajoa, mutta taistelun päätyttyä peräytyy Venäjän armeija yhtä välttämättömästi kuin pallo, jonka toista, kiivaammin kieri valoa vastaan törmättyään täytyy ponnahtaa takasin; ja yhtä välttämättömästi (vaikkakin menetettyään törmäyksessä kaiken voimansa) vyöryy vainoretken vauhtiin päässyt pallo vielä jonkun matkaa eteenpäin.

Venäläiset peräytyivät 120 virstaa Moskovan taakse, ranskalaiset saapuvat Moskovaan ja pysähtyvät sinne. Viiteen viikkoon tämän jälkeen ei tapahdu ainoatakaan taistelua. Ranskalaiset eivät liiku mihinkään. Kuolinhaavansa saaneen ja verta vuotavan pedon tavoin, joka nuolee haavojaan, viipyvät he viisi viikkoa Moskovassa mitään yrittämättä, kunnes yhtäkkiä ja ilman mitään uutta syytä karkaavat takasin: syöksyvät Kalugan tielle (ja voitettuaan, sillä he jäivät Malo-Jaroslavetsin taistelutantereen herroiksi) he rientävät ainoaankaan vakavampaan taisteluun antautumatta yhä kiivaampaa vauhtia takasin Smolenskiin, Smolenskin taa, Vilnan ja Beresinan taa ja etemmä.

Elokuun 26 p: n iltana oli Kutusof ja koko Venäjän armeija vakuutettu siitä, että Borodinon taistelu oli voitettu. Ainakin kirjotti Kutusof sillä tavoin hallitsijalle. Kutusof käski valmistautumaan uuteen taisteluun lyödäkseen vihollisen lopullisesti, mutta ei siitä syystä, että hän olisi halunnut ketään pettää, vaan siitä syystä, että hän tiesi vihollisen olevan voitetun, kuten sen tiesi jokainen taisteluun osaa ottanut.

Mutta samana iltana ja seuraavana aamuna alkoi saapua sanomia toisensa perästä kuulumattomista vaurioista, puolen armeijan tuhosta ja uusi taistelu näytti ruumiillisesti mahdottomalta.

Taisteluun ei voitu ryhtyä, kun kaikki tiedot eivät vielä olleet käsissä, haavottuneet eivät olleet korjatut, ampumavarat eivät olleet täydennetyt, kaatuneiden lukumäärää ei oltu laskettu, uusia päälliköitä ei oltu määrätty surmansa saaneiden sijaan eikä miehistö ollut saanut riittävää ravintoa eikä lepoa. Mutta samalla Ranskan armeija vyöryy jo seuraavana aamuna heti taistelun jälkeen aivan kuin itsestään Venäjän joukkoja vastaan. Kutusof oli aikonut hyökätä seuraavana päivänä ja koko armeija halusi sitä. Mutta hyökkäyksen tekemiseen ei riitä yksistään halu, siihen täytyy olla myöskin mahdollisuutta ja tätä mahdollisuutta puuttui. Ei voitu olla peräytymättä toista ja kolmatta erää ja viimein 1 p. syyskuuta, kun armeija läheni Moskovaa, vaati asioiden pakko armeijan väistymään Moskovan taa, vaikka jokaisessa joukkojen rivissä oli vastustushalu kasvanut korkeimmilleen. Ja armeija peräytyi vielä yhden ja viimeisen erän ja luovutti Moskovan viholliselle.

Niiden ihmisten mieleen, jotka ovat tottuneet ajattelemaan, että sotapäälliköt laativat sotien ja taistelujen suunnitelmat samalla tavoin kuin kuka hyvänsä meistä työhuoneessaan kartan ääressä istuessaan mietiskelee sitä, miten ja miten hän järjestäisi sen tai sen taistelun kulun, nousee kysymyksiä: miksei Kutusof peräytyessään menetellyt niin ja niin, miksei hän asettunut asemaan ennen Filiä, miksei hän peräytynyt suorastaan Kalugan tielle jätettyään Moskovan j.n.e. Ne ihmiset, jotka näin ovat tottuneet ajattelemaan, unohtavat tai eivät tienne niitä välttämättömiä ehtoja, joiden vallitessa jokaisen sotapäällikön toiminta aina tapahtuu. Sotapäällikön toiminta ei ole vähimmässäkään määrässä semmoista, joksi me sen kuvittelemme mukavasti huoneessamme istuessamme ja tutkiessamme kartalta jotain taistelua, johon kummallekin puolen on ottanut osaa tunnettu määrä väkeä ja joka on tapahtunut tunnetussa paikassa sekä alkaessamme mietteemme jostain tunnetusta hetkestä. Ylipäällikkö ei ole milloinkaan jonkun tapahtuman alussa semmoisissa oloissa, joiden kannalta me aina tapausta tarkastelemme. Ylipäällikkö on aina keskellä tapauksen liikkuvaa sarjaa ja lisäksi sillä tavoin, ettei hänellä ole milloinkaan, ei ainoanakaan hetkenä tilaisuutta kaikin puolin harkita tekeillään olevan tapauksen koko merkitystä. Tapaus valautuu huomaamatta, tuokio tuokiolta merkitykseensä ja jokaisena tapauksen johdonmukaisena, keskeymättömänä valautumisen hetkenä on ylipäällikkö mitä kiehuvimman juonien, huolien, riippuvaisuuden, valtamahdin, suunnitelmien, neuvojen, uhkauksien ja petosten myllerryksen keskellä – hänen on aina pakko vastata lukemattoman moniin ja aina semmoisiin kysymyksiin, jotka aina ovat toistensa suoria vastakohtia.

Oppineet sotatieteilijät puhuvat meille mitä vakavimmin, että Kutusovin olisi pitänyt aikoja ennen Filiä marssittaa joukkonsa Kalugan tielle ja että joku muka olisi tehnytkin tämmöisen ehdotuksen. Mutta ylipäällikölle esitetään varsinkin vaarallisina hetkinä kymmeniä suunnitelmia yht'aikaa, joista jokainen, niin tarkasti kuin ne ovatkin laaditut strategiian ja taktiikan sääntöjen mukaan, on toisensa vastakohta. Ylipäällikön asiana näyttäisi siis olevan vain valita joku näistä suunnitelmista. Mutta tätäkään hän ei voi tehdä. Tapaukset ja aika eivät odota. Otaksutaan, että hänelle tehdään ehdotus marssia 28 p: nä Kalugan tielle, mutta samaan aikaan kiitää Miloradovitshin adjutantti kysymään häneltä, onko hetipaikalla ryhdyttävä otteluun ranskalaisten kanssa tai peräydyttävä. Hänen on annettava määräys heti, samassa silmänräpäyksessä. Mutta peräytymiskäsky ehkäisee meidät kääntymästä Kalugan tielle. Heti adjutantin mentyä kysyy intendentti, mihin ruokavarat ovat kuletettavat ja sairaaloiden päällikkö, mihin haavottuneet on saatettava, vaan kuriiri tuo Pietarista hallitsijan kirjeen, joka ei salli jättää Moskovaa vihollisen käsiin. Ylipäällikön kilpailija, se, joka kaivaa hänelle kuoppaa (semmoisia on aina ja useita) esittää uuden suunnitelman, joka on niin suora Kalugan tielle marssimisen ehdotuksen vastakohta, kuin olla saattaa. Ylipäällikön voimat kaipaavat lepoa ja vahvistumista. Joku kunnianarvoisa kenraali, joka ei ole saanut merkkiä rintaansa, tulee valittelemaan tätä seikkaa. Asukkaat rukoilevat suojaa. Seutua tarkastamaan lähetetty upseeri palaa matkaltaan ja kertoo aivan päinvastaista kuin häntä ennen samalla asialla ollut upseeri. Vakooja, vanki ja tiedusteluretkellä käynyt kenraali kuvailee kukin eri tavalla vihollisarmeijan asemaa. Ne ihmiset, jotka eivät ole tottuneet käsittämään näitä jokaisen ylipäällikön toiminnan välttämättömiä ehtoja tai unohtaa ne esittävät meille esimerkiksi joukkojen aseman Filissä ja ajattelevat, että ylipäällikkö olisi voinut 1 p: nä syyskuuta aivan vapaasti ratkaista kysymyksen siitä, oliko Moskova luovutettava tai oliko sitä puolustettava, vaikkei tätä kysymystä Venäjän armeijan asemaan nähden 5 virstan päässä Moskovasta voinut olla olemassakaan. Milloinka sitte ratkaistiin tämä kysymys? Se ratkaistiin sekä Drissan että Smolenskin luona, vaan kaikista tuntuvimmin 24 p: nä elokuuta Shevardinon ja 26 p: nä Borodinon taistelussa ja joka päivä ja joka hetki peräytymisen kestäessä Borodinosta Filiin.

III

Kun Jermolof, jonka Kutusof oli lähettänyt tarkastamaan asemaa, sanoi sotamarsalkalle, ettei Moskovan luona voitu tapella aseman nykyisellä kannalla ollessa ja että oli peräydyttävä, loi Kutusof häneen äänettömän katseen.

– Annahan kätesi, – sanoi hän ja käännettyään käden niin, että hän löysi sen valtimon, hän lisäsi: – et ole terve, veikkonen. Ajattele mitä puhut.

Kutusof ei jaksanut vielä käsittää, että oli mahdollista peräytyä Moskovan taa taistelutta.

Poklonnajan mäellä, kuuden virstan päässä Dorogomilovin tulliportista nousi Kutusof ajopeleistään ja istuutui penkille tiepuoleen. Tavattoman suuri joukko kenraaleja kokoutui hänen ympärilleen. Kreivi Rostoptshin, joka oli saapunut Moskovasta, yhtyi joukkoon. Tämä loistava seurue jakautui useiksi ryhmiksi, joista kukin keskusteli aseman eduista ja puutteista, armeijan tilasta, tulevista suunnitelmista, Moskovan tilasta ja yleensä sotaa koskevista kysymyksistä. Kaikki tunsivat, että vaikkei heitä oltu kutsuttukaan ja vaikkei kokous kantanutkaan erityistä nimeä, oli se kuitenkin sotaneuvottelu. Keskustelut kulkivat yleisten kysymysten aloilla. Jos joku kertoikin mieskohtaisia uutisia tai kyseli niitä, niin tehtiin tämä supattamalla ja samassa siirryttiin taas yleisiin kysymyksiin. Ei kuulunut sukkeluuksia, ei näkynyt naurua eikä edes hymyäkään seurueen keskuudesta. Kaikki näyttivät koettamalla koettavan pysyä aseman tärkeimpien kysymysten tasalla. Ja kukin ryhmä koetti keskustellessaan pysytellä ylipäällikön lähettyvillä (jonka penkki muodosti ryhmien keskustan) ja puhua niin, että hän olisi kuullut heidän keskustelunsa. Ylipäällikkö kuunteli ja tokasi toisinaan keskustelun väliin kysymyksiä, mutta itse hän ei puuttunut puheisiin eikä lausunut mitään mielipiteitä. Kuunneltuaan hetkisen jonkun ryhmän pakinaa, käännähteli hän enimmäkseen selin puhujiin pettyneen näköisenä, aivan kuin ei olisi ollenkaan puhuttu siitä, jota hän olisi halunnut tietää. Yhdet puhuivat äsken valitusta asemasta ja arvostelivat jonkun verran sitäkin, mutta parhaasta päästä niiden kykyä, jotka sen olivat valinneet. Toiset koettivat todistaa, että virhe oli tehty jo aikoja ennen ja että taisteluun olisi pitänyt ryhtyä muutama päivä sitte. Kolmannet puhuivat Salamankan taistelusta, josta äsken tullut ranskalainen Crosar, joka oli espanjalaisessa puvussa, oli kertonut. (Tämä ranskalainen oli erään saksalaisen prinssin kanssa, jotka kumpikin palvelivat Venäjän armeijassa, selittänyt Saragossan piiritystä otaksuen, että Moskovaakin voisi puolustaa samalla tavalla). Neljännessä ryhmässä puheli Rostoptshin, että hän on Moskovan puolustusväen kanssa valmis uhraamaan henkensä kaupungin muurien edustalla, mutta ettei hän voi olla pahoittelematta sitä tietämättömyyttä, johon hänet oli jätetty ja että jos hän olisi saanut tiedon asioista ennemmin, niin olisi nyt toisin… Viidennet esittivät syviä strateegisia mietteitään ja puhuivat siitä suunnasta, jolle armeijan on käännyttävä. Kuudennet puhuivat aivan joutavanpäiväistä pötyä. Kutusovin kasvot vetäytyivät entistään huolestuneemmiksi ja murheellisemmiksi. Kaikkien keskusteluista huomasi hän sen, ettei Moskovan puolustamiseen ollut minkäänlaista ruumiillista mahdollisuutta näiden sanojen täydellisessä merkityksessä eli toisin sanoen: mahdottomuus oli niin suuri, että jos joku mieletön ylipäällikkö olisi antanut taistelukäskyn, niin olisi syntynyt vain sekamelskaa, vaan tappelusta ei olisi tullut mitään. Siitä ei olisi tullut mitään siksi, että kaikki ylimmät päälliköt, jotka tunsivat aseman mahdottomuuden, keskusteluissaankin harkitsivat vain sitä, mitä tapahtuu tämän aseman epäilemättömän jättämisen jälkeen. Mitenkä olisivat päälliköt voineet johtaa joukkonsa taisteluun, jota he pitivät mahdottomana? Muutamat päälliköt, jopa sotamiehetkin (jotka myöskin harkitsevat asioita) tunnustivat myöskin aseman mahdottomaksi eivätkä voineet siitä syystä lähteä tappelemaan varmassa voiton toivossa. Jos Bennigsen vaatikin tämän aseman puolustamista ja muut sitä moittivat, niin ei kysymyksellä ollut merkitystä itsessään, vaan oli sillä merkityksensä ainoastaan riidan ja juonien aiheena. Tämän käsitti Kutusof.

Bennigsen, joka oli aseman valinnut, vaati korkealentoisen venäläisen isänmaanrakkautensa nimessä (jota Kutusof ei voinut kuunnella kasvojaan vääristelemättä), että Moskovaa on puolustettava. Kutusovista oli Bennigsenin tarkotus selvä kuin päivä: jos puolustus ei onnistuisi, vyöryttäisi hän syyn Kutusovin niskoille, joka taistelutta on kulettanut joukot Varpusvuorille saakka;¹⁵⁷ jos taas se onnistuisi – lukisi hän sen omaksi ansiokseen, ja jos Kutusof kieltäytyisi, pesisi hän kätensä rikoksesta, että Moskova on hylätty. Mutta vanhan ylipäällikön ajatuksia ei nyt askaroittanut tämä juonittelukysymys. Eräs kammottava ajatus vaivasi häntä ja siihen kysymykseen hän ei ollut kuullut vastausta keneltäkään. Hän ajatteli ainoastaan seuraavaa kysymystä: "minäkö todellakin olen päästänyt Napoleonin Moskovaan saakka ja milloinka olen sen tehnyt? Milloinka se on tapahtunut? Eilenkö, kun lähetin Platoville peräytymiskäskyn – vaiko toissa iltana, jolloin hieman aikaa levähdin ja käskin Bennigsenin sillä aikaa pitämään huolta asioista? Vai ehkä ennemminkin?.. Mutta milloin, milloin on tapahtunut tämä kauhea asia? Moskova täytyy jättää. Sotajoukkojen täytyy peräytyä ja se käsky täytyy antaa."

Tämän kauhean käskyn antaminen tuntui hänestä samalta kuin kieltäytyä armeijan komentamisesta. Eikä siinä kyllin, että hän rakasti valtaa ja oli tottunut siihen (kunnianosotus ruhtinas Prosorovskille, jonka luona hän oli palvellut Turkissa, kiusasi häntä), vaan hän oli lisäksi vakuutettu siitä, että hänen oli sallittu suorittaa Venäjän pelastus ja juuri sen vuoksi oli hänet valittu ylipäälliköksikin kansan tahdosta, vaikkakin vastoin hallitsijan tahtoa. Hän oli ollut vakuutettu siitä, että yksistään hän kykeni näissä tukalissa oloissa pysymään armeijan etunenässä ja että yksistään hän oli koko maailmassa se mies, joka vapisematta voi pitää voittamatonta Napoleonia vastustajanaan. Ja hän kauhistui ajatellessaan käskyä, joka hänen oli annettava. Mutta nyt täytyi tehdä jokin päätös, täytyi lopettaa hänen ympärillään kuhisevat keskustelut, jotka jo alkoivat muuttua liian vapaiksi.

Hän kutsui luokseen vanhimmat kenraalit.

– Ma tête, fut elle bonne ou mauvaise, n'a qu'à s'aider d'elle même,¹⁵⁸ – sanoi hän penkiltä nousten ja läksi Filiin, jossa hänen ajopelinsä olivat.