V
Smolenskista peräytyivät joukot edelleen. Vihollinen seurasi kintereillä. 10 p: nä marssi rykmentti, jota ruhtinas Andrei komensi, maantietä myöten sen tiehaaran ohi, josta valtatie erosi Lisijagoriin. Kuumuutta ja kuivuutta oli kestänyt neljättä viikkoa. Joka päivä oli taivaalla vaeltanut pilven höyväläisiä ja toisinaan pimentäneet auringonkin paistamasta. Vaan iltasin oli taivas selvennyt ja aurinko oli painunut tummanpunervaan usvaan. Maa sai virkistystä ainoastaan runsaasta yökasteesta. Tekemättä jäänyt vilja paahtui ja jyvät karisivat. Suot kuivuivat pohjaa myöten. Elukat ulvoivat nälissään, kun päivän polttamilla niityillä ei ollut mitään syömistä. Ainoastaan öisin ja metsissä, kun kaste ei ollut ehtinyt kuivua, oli viileätä. Mutta maantiellä, jota myöten joukot marssivat, ei ollut viileää öisinkään eikä metsienkään kohdalla. Kastetta ei näkynyt tomuisella hiekkaperällä, jota oli neljännes arssinan paksulta. Niin pian kuin aamu alkoi hämärtää, alettiin marssi. Kuormasto ja tykistö kulki äänettömästi pyöränrumpuja ja jalkaväki keträksiään myöten pehmeässä, tukehduttavassa, kuumassa porossa. Osa poroa ryöppysi jaloissa ja pyörissä, toinen osa tuprusi ilmaan ja jäi pilveksi sotaväen päälle, imeytyi silmiin, hiuksiin, korviin, sieramiin ja varsinkin keuhkoihin. Kuta korkeammalle aurinko yleni, sitä korkeammalle nousi pölypilvi ja hienon, kuuman pölyn läpi voi katsoa aurinkoon, joka vapaasti paistoi taivaalla, paljailla silmillä. Aurinko häämötti hehkuvana tummana pallona. Tuulta ei ollut ja ihmiset olivat pakahtua seisovan ilman rasituksesta. Mutta he marssivat marssimistaan sidotuin nenin ja suin. Kun tultiin kylän kohdalle, syöksyivät kaikki kaivolle, vedestä tapeltiin ja se juotiin pohjamutia myöten.
Ruhtinas Andrei oli rykmentin komentaja ja rykmentin pitäminen hyvässä kunnossa, miesten hyvinvointi ja käskyjen saaminen ja antaminen huvittivat häntä suuresti. Smolenskin palo ja luovuttaminen oli merkillinen ajankohta ruhtinas Andreille. Hänen vihansa kiihtyi siinä määrin viholliseen, että hän unohti sisäisen surunsa. Hän oli kokonaan uponnut rykmentin asioihin, huolehti sotamiestensä ja upseeriensa edestä ja kohteli näitä lempeästi. Rykmentissä kutsuttiin häntä meidän ruhtinaaksemme, hänestä ylpeiltiin ja häntä rakastettiin. Mutta hyvä ja lempeä hän oli ainoastaan oman rykmenttinsä väelle, Timohinelle y.m., aivan uusille ja oudoille ihmisille ja vieraassa henkilöpiirissä, ihmisille, jotka eivät voineet tietää eivätkä ymmärtää hänen entisyyttään. Vaan niin pian kun hän joutui tekemisiin entisten tuttujensa, esikuntalaisten kanssa, nousivat hänen harjaksensa heti pystyyn, hän muuttui vihaiseksi, ivalliseksi ja halveksivaksi. Kaikki se, joka häntä sitoi entisyyden muistoihin, inhotti häntä ja sen vuoksi koetti hän suhteissaan entiseen maailmaan olla vain tekemättä väärin ja täyttää velvollisuutensa. Tosin esiintyi ruhtinas Andreille kaikki synkässä valossa – varsinkin sen jälkeen, kun Smolensk oli hyljätty (jota hänen käsityksensä mukaan olisi voinut ja pitänyt puolustaa) 6 p: nä elokuuta ja kun hänen isänsä piti sairaana paeta Moskovaan ja jättää hävityksen jalkoihin rakastamansa ja kukoistavaksi kasvattamansa Lisijagori. Mutta tästä huolimatta voi ruhtinaan ajatusten esineenä olla muukin, joka oli aivan erillään yleisistä kysymyksistä ja se oli hänen – rykmenttinsä. 10 p: nä elokuuta saapui se joukko-osasto, jossa hänen rykmenttinsä oli, Lisijagorin kohdalle. Ruhtinas Andrei oli pari päivää sitte saanut tiedon, että hänen isänsä, poikansa ja sisarensa olivat muuttaneet Moskovaan. Vaikka hänellä ei ollut mitään tekemistä Lisijagorissa, päätti hän omituisen halunsa pakotuksesta saada repiä auki sydämensä haavoja, että hänen täytyi pistäytyä Lisijagorissa.
Hän käski satuloida hevosen ja läksi eräästä levähdyspaikasta ratsain kotikyläänsä, jossa hän oli syntynyt ja viettänyt lapsuutensa ajan. Ajaessaan lammen ohi, jossa kymmeniä naisia oli aina ollut karttuamassa ja huuhtomassa pyykkiä, huomasi ruhtinas Andrei, ettei lammen rannalla ollut ketään ja pieni lautta, joka oli vettä puolillaan, uiskenteli kumollaan keskellä lampea. Ruhtinas Andrei ajoi vahtituvan luo. Kiviportilla ei ollut ketään ja tuvan ovi oli auki. Puutarhan käytäville oli kasvettunut ruohoa ja englantilaisessa puistossa oli vasikoita ja hevosia. Ruhtinas Andrei ajoi kasvihuoneelle. Sen ikkunat oli säretty ja astioissa kasvavista puista oli muutamia kaadettu kumoon, muutamat olivat kuivettuneet. Hän huusi Tarasia, puutarhuria. Mutta kukaan ei vastannut. Kierrettyään kasvihuoneen ympäri huomasi hän, että kaunis pisteikköaita oli säretty ja hedelmät, luumut, kiskottu oksineen päivineen. Vanha musikka (ruhtinas Andrei oli lapsuudessaan nähnyt hänet portilla) istui vihreällä penkillä niinitallukoita punomassa.
Hän oli kuuro eikä ollut kuullut ruhtinas Andrein lähestymistä. Hän istui samalla penkillä, jolla tavallisesti vanha ruhtinas oli ennen istuskellut, ja hänen vieressään riippui katkoutuneen ja kuivettuneen magnoliumpensaan oksilla niinisäikeitä.
Ruhtinas Andrei ratsasti asuinrakennukselle. Puutarhasta oli hakattu muutamia vanhoja lehmuksia ja muuan täplikäs hevonen kuleksi varsoineen ruusupensaitten välissä aivan kartanon edessä. Kartanon ovet ja ikkunat olivat laudotetut. Yksi ala-ikkuna oli auki. Eräs poika, joka oli huomannut ruhtinas Andrein, juoksi kartanoon. Kun Alpatitsh oli toimittanut perheen matkalle, oli hän jäänyt yksinään Lisijagoriin. Hän istui kotona ja lueskeli Pyhän marttyyrien elämäkertaa. Saatuaan tietää ruhtinas Andrein tulosta astui hän silmälasit nenällä ja nuttuaan kiinni pannen ulos, riensi nopeasti ruhtinaan luo mitään sanomatta, purskahti itkemään ja suuteli ruhtinas Andrein polvea.
Sitte hän käännähti pois harmistuneena heikkoudestaan ja rupesi kertomaan asioiden tilasta. Kaikki kalleudet ja arvoesineet oli viety Bogutsharovaan. Vilja, noin 100 tshetverttia, oli niinikään korjattu talteen. Heinän ja toukoviljan olivat ottaneet ja niittäneet vihantana – sotamiehet. Musikat olivat joutuneet puille paljaille. Muutamat olivat menneet heistäkin Bogutsharovaan, pieni osa oli jäänyt paikoilleen.
Ruhtinas Andrei ei malttanut kuulla loppuun, vaan kysyi:
– Milloinka isä ja sisar matkustivat? – tarkottaen, milloin nämä olivat matkustaneet Moskovaan.
Luullen, että kysyttiin lähtöä Bogutsharovaan, vastasi Alpatitsh, että olivat lähteneet 7 p: nä, jonka jälkeen hän taas alkoi puhella talousasioista ja kysellä ohjeita.
– Saisikohan myydä sotaväelle kuittia vastaan kauraa? Meillä on sitä jälellä vielä 600 tshetverttia, – kyseli Alpatitsh.
"Mitä vastaisin?" ajatteli ruhtinas Andrei katsellen vanhuksen auringonpaisteessa kiiltävää kaljua päätä, ja päättäen hänen kasvojensa ilmeestä, että vanhus itsekin piti kysymyksiään sopimattomina tällä hetkellä, vaan kyselihän muuten vain ja tukehduttaakseen omaakin suruaan.
– Myy vain, – sanoi ruhtinas Andrei.
– Jos suvaitsitte nähdä epäjärjestystä puutarhassa, – sanoi Alpatitsh, – niin ei sitä ole voinut ehkäistä. Kolme rykmenttiä on marssinut tästä ja ollut yötä, varsinkin rakuunoita. Minä olen kirjottanut päällikön nimen ja arvon muistiin valituksen tekemistä varten.
– No, mitä sinä nyt aijot? Jäätkö paikoillesi, jos vihollinen valtaa tilan? – kysyi ruhtinas Andrei.
Alpatitsh käänsi kasvonsa ruhtinas Andreihin, katsahti häneen ja sitte yht'äkkiä nosti kätensä juhlallisesti pystyyn.
– Hän on minun turvani, tapahtukoon Hänen tahtonsa! – virkkoi hän.
Joukko musikoita ja talon palvelijoita tuli niittyä myöten paljastetuin päin ruhtinas Andreita kohti.
– No, hyvästi sitte! – sanoi ruhtinas Andrei kumartuen Alpatitshia kohti. – Matkusta sinäkin pois, vie mukanasi, minkä voit ja käske kansan mennä Rjasanin lääniin tai Moskovan tienoille.
Alpatitsh painautui hänen jalkaansa vasten ja alkoi itkeä. Ruhtinas Andrei irrotti jalkansa hellävaroin, nykäsi hevostaan ja läksi nelistämään pitkin lehtokäytävää.
Kuuro ukko istui penkillään yhtä osattomana kuin kärpänen ruumiin kasvoilla ja koputteli tallukan pohjaa. Kaksi tyttöstä juoksi ruhtinas Andreita vastaan samalta taholta, hameen helmuksissa luumuja, joita he olivat ottaneet kasvihuoneen puista. Huomattuaan nuoren herran sieppasi vanhempi tyttö säikähtyneenä nuorempaa toveriaan kädestä ja piilottautui tämän kanssa koivun taa ehtimättä poimia takasin helmuksista pudonneita vihreitä luumuja.
Ruhtinas Andrei käännähti pelästyneenä ja nopeasti poispäin, ettei olisi näyttänyt, että hän oli heidät huomannut. Hänen kävi sääli tuota pelästynyttä, sievää tyttöstä. Hän pelkäsi katsahtaa tyttöön, mutta samalla häntä vastustamattomasti halutti kurkistaa. Uusi, riemukas ja lohduttava tunne valtasi hänet, kun hän näihin tyttöihin katsoessaan käsitti olevan muita, hänelle ventovieraita ja kuitenkin yhtä laillisia inhimillisiä harrastuksia kuin ne, jotka häntä askaroittivat. Noiden tyttösten mieli paloi nähtävästi hartaasti yhteen asiaan – saada viedä ja syödä vihreät luumunsa kiinni joutumatta ja ruhtinas Andrei toivoi yhdessä heidän kanssaan menestystä heidän yritykselleen. Hän ei voinut olla vieläkin kerran katsahtamatta tyttöihin. Luullen jo olevansa turvassa hypähtivät tytöt lymypaikastaan ja hennoilla äänillään jotain piipattaen he juosta livistivät tiehensä helmuksiaan kannattaen pitkin ruohokkoa, että ahavoituneet paljaat jalat vatvoivat yhtenä vilinänä.
Ruhtinas Andrei oli hieman virkistynyt päästyään loittonemaan maantien poropilvistä. Kaukana Lisijagorin takana hän tuli taas samalle tielle ja tapasi rykmenttinsä levähdyspaikalta erään pienen lammen rannalla. Kello kävi kahta. Aurinko, pölyn läpi häämöttävä punainen pallo, paahtoi sietämättömän tulisesti ja poltti selkää mustan nutun läpi. Pöly pysyttelihe ennallaan pysähtyneiden, hälisevien sotamiesten päiden päällä. Tuulta ei ollut.
Hänen mielensä teki veteen – niin likaista kuin se olikin. Hän katsoi lammikkoon, josta kaikui huutoa ja hohotusta. Pieni, sameavesinen, ruohottunut lammikko oli noussut ainakin kaksi neljännestä, sillä se oli täynnä alastomia, valkeita, pulikoivia ihmisruumiita, joiden kädet, kasvot ja kaulat olivat tiilenruskeat. Koko tuo alaston, valkea ihmislihan paljous pulikoi hohottaen ja hihkuen likaisessa rapakossa kuin haaviin sullotut kalat. Ilolta kuulosti pulikoiminen, vaan sen tähden se oli erityisen surullista.
Muuan nuori, valkoverinen 3: nen komppanian sotamies – ruhtinas Andrei tunsi vielä hänet – jolla oli nauha jalassa nilkan ylipuolella, otti silmiään ristien muutamia askeleita taapäin saadakseen aimo vauhdin ja sitte pulskahtaakseen veteen. Toinen musta ja aina rääsyinen ali-upseeri teutaroi vyötäreitään myöten vedessä ja riuhtoi jäntevätä ruumistaan, pärskyi mielissään ja valeli ranteisiin saakka mustuneilla käsillään vettä päähänsä. Kuului ruumisten läiskettä toisiaan vasten, hihkuntaa, uhuilemista ja porua.
Rannoilla, lammessa, kaikkialla oli valkoista, tervettä, jäntereistä lihaa. Upseeri Timohin, jolla oli punainen nenän nappula, hankasi ruumistaan pyyhinliinalla ja rupesi häpeilemään, kun älysi ruhtinas Andrein, mutta uskalsi kuitenkin puhutella.
– Jopa olisi mainiota, teidän ylhäisyytenne, jos tekin suvaitsisitte! – sanoi hän.
– Likaista on, – sanoi ruhtinas Andrei naamaansa rypistäen.
– Me puhdistamme teille hetipaikalla. – Ja Timohin juoksi alasti käskemään muita pois.
– Ruhtinas tulee.
– Kuka? Meidänkö ruhtinas? – kysyttiin ja kaikki kiiruimman kaupalla kapuamaan lammesta, niin että ruhtinas Andrei sai vasta suurella vaivalla heidät rauhottumaan. Hän päätteli paremmaksi huuhdella itseään ladossa.
"Liha, ruumis, chair à canon",58 ajatteli hän katsellen omaakin alastonta ruumistaan ja vavahteli jonkun verran myöskin veden viileydestä, mutta etupäässä jostain käsittämättömästä inhosta ja kauhusta nähdessään tuon äärettömän lihapaljouden, joka likaisessa vedessä pulskaroi.
7 p: nä elokuuta kirjotti ruhtinas Bagration pysähdyspaikassaan Mihailovkassa Smolenskin tiellä seuraavaa:
"Arvoisa herra kreivi Aleksei Andrejevitsh."
(Hän kirjotti Araktshejeville, mutta tiesi, että hallitsija tulee lukemaan hänen kirjeensä ja sen vuoksi punnitsi hän juurtajaksain jokaisen sanansa, mikäli hän sen kykeni tekemään).
"Luulen, että ministeri on jo ilmottanut Smolenskin luovuttamisesta viholliselle. Kipeätä, surkeaa, ja koko armeija on vimmoissaan siitä, että kaikista tärkein paikka hylättiin syyttä suotta. Minä puolestani pyytelin häntä mieskohtaisesti mitä vakuuttavimmin, lopulta kirjotinkin, mutta ei mikään saanut häntä suostumaan. Vannon teille kunniani kautta, että Napoleon oli semmoisessa umpisokkelossa, jommoiseen harvoin joutuu, ja hän olisi voinut kadottaa puolet armeijaansa, mutta ei vallottaa Smolenskia. Meidän joukkomme tappelivat ja tappelivat harvinaisen lujasti. Minä pidätin ja kuritin heitä 15 tuhannella yli 35 tuntia, vaan hän ei tahtonut pysyä paikoillaan 14 tuntia. Tämä on häpeällistä ja tahra armeijallemme eikä hänen minun mielestäni pitäisi elääkään maailmassa. Jos hän ilmottaa, että mieshukka on suuri, niin se ei ole totta; mahdollisesti 4 tuhannen paikoilla, ei enempää, vaan tuskinpa sitäkään. Minkä mahtaa, vaikka olisi kymmenenkin – onhan sota. Sitä vastoin menetti vihollinen suunnattoman paljon.
"Olisiko maksanut vaivaa kestää vielä kaksi päivää? Ainakin olisivat he poistuneet itsestään, sillä heillä ei ollut vettä juottaa väkeään ja hevosiaan! Hän antoi minulle sanansa, ettei peräydy, mutta äkkiä lähetti sanan, että poistuu yöllä. Sillä tavoin ei voi sotia ja me voimme kohta johdattaa vihollisen Moskovaan…
"On liikkeellä huhu, että te tuumitte rauhaa. Herra varjelkoon rauhasta! Sopia semmoisten uhrausten jälkeen ja semmoisten järjettömien peräytymisten jälkeen on sama, kuin että te asetatte koko Venäjän itseään vastaan eikä kukaan meistä ilkeä häpeän tähden kantaa univormua. Jos kerran asiat ovat näin – täytyy tapella niin kauan kuin Venäjä jaksaa ja väki pysyy jaloillaan…
"Yhden on oltava komentajana eikä kahden. Teidän ministerinne saattaa olla hyvä ministeristössä, mutta kenraali on enemmän kuin huono – viheliäinen. Ja hänelle on uskottu koko meidän Isänmaamme kohtalo; suokaa anteeksi, että kirjotan röyhkeästi. Näkyy, ettei se rakasta hallitsijaa, vaan haluaa meidän kaikkien perikatoa, joka neuvoo solmimaan rauhaa ja ministeriä armeijan komentajaksi. Minä kirjotan teille totuuden: valmistakaa nostoväkeä. Sillä ministeri johtaa mitä mestarillisimmalla tavalla vieraan kansan perässään pääkaupunkiin. Suurta epäilyä herättää koko armeijassa herra sivus-adjutantti Wolzogen. Hänen sanotaan olevan enemmän Napoleonin kuin meidän miehemme ja hän antaa kaikessa neuvoja ministerille. Minä en ole ainoastaan kohtelias häntä kohtaan, vaan tottelen häntä kuin korpraali, vaikka olen häntä vanhempi. Tämä koskee kipeästi, mutta rakastaessani hyväntekijääni ja hallitsijaani – tottelen. Sääli vain hallitsijaa, joka uskoo semmoisille mainion armeijan. Ajatelkaa, että me olemme peräytyessämme menettäneet väkeä uupumuksesta ja hospitaaleissa on kuudettatoista tuhatta, vaan jos olisi hyökätty eteenpäin, ei olisi sitäkään. Sanokaa Jumalan nimessä, mitä meidän Venäjämme – meidän äitimme sanoo, kun näin pelkäämme ja mistä syystä me luovutamme niin hyvän ja uhrautuvan Isänmaamme roistoille ja sytytämme jokaiseen alamaiseen vihaa ja häpeää. Mitä arkailisimme ja ketä pelkäisimme? Minun ei ole syyni, että ministeri on horjuvainen, arka, tolkuton, hidas ja hänellä on kaikki huonot ominaisuudet. Koko armeija itkemällä itkee ja haukkuu häntä pahanpäiväisesti."
VI
Kaikki ne lukemattomat jaotukset, joita voi havaita elämän ilmiöissä, voidaan erottaa semmoisiin, joissa on vallitsevana sisällys ja semmoisiin, joissa on vallitsevana muoto. Tämmöisiin, vastakohtana maaseudun, kunnan, läänin, jopa Moskovankin elämään, voi viedä Pietarin elämän, varsinkin salonki-elämän. Tämä elämä oli muuttumaton. V: sta 1805 me sovimme ja riitaannuimme moneen kertaan Bonaparten kanssa, laadimme perustuslakia ja kumosimme niitä, vaan Anna Pavlovnan ja Helenan salongit olivat pysyneet aivan samallaisina, kuin ne olivat olleet toinen 7 ja toinen 5 vuotta sitte. Entiseen tapaan puheltiin Anna Pavlovnan luona Bonaparten käsittämättömästä menestyksestä ja nähtiin niin hyvin hänen menestyksessään kuin myöskin Europan hallitsijoiden hänelle osottamassa hemmottelussa ilkeä salaliitto, jonka ainoana tarkotuksena oli tuottaa ikävyyttä ja häiriötä sille hovipiirille, jonka edustaja oli Anna Pavlovna. Aivan samalla tavalla kuin v. 1808 puheltiin ja ihasteltiin v. 1812 Helenan luona, jota itse Rumjantsef oli kunnioittanut käynneillään ja jota hän piti osittain älykkäänä naisena, suuresta kansasta ja suuresta miehestä ja surkuteltiin välien rikkoutumista Ranskan kanssa, joiden välien piti kuitenkin rakentua rauhalla niiden mielestä, jotka kävivät Helenan salongissa.
Viime aikoina, sen jälkeen kun hallitsija oli tullut armeijasta, muuttui mieliala näissä seurasalongeissa jonkun verran levottomaksi ja tehtiinpä mielenosotuksiakin puolin ja toisin, mutta salonkien suunta jäi entiselleen. Anna Pavlovnan seurapiiriin otettiin ranskalaisista vain juurevia legitimistejä ja isänmaallisuutta osotettiin siten, ettei pitänyt käydä ranskalaisessa teatterissa. Sotatapauksia seurattiin ahneesti ja meidän armeijastamme levitettiin mitä edullisimpia huhuja. Helenan rumjantsevilaisessa, ranskalaisessa seurapiirissä peruutettiin huhuja vihollisen ja sodan julmuuksista ja punnittiin kaikkia Napoleonin sovintoyrityksiä. Yleensä esiintyi sota Helenan salongissa tyhjänpäiväisinä mielenosotuksina, jotka päättyvät rauhaan, ja tässä salongissa vallitsi Bilibinin mielipide, joka nyt oli Pietarissa Helenan kotiväkeä (jokaisen viisaan henkilön piti olla hänen luonaan), ettei ruuti, vaan ruudin keksijät ratkaisevat asian. Tässä seurapiirissä naurettiin ivallisesti ja hyvin järkevästi, jos kohta varsin varovasti, Moskovan juhlapäiviä, josta tieto oli saapunut Pietariin hallitsijan kanssa.
Anna Pavlovnan seurapiirissä oltiin sitävastoin ihastuksissaan moskovalaisten juhlista ja ilosta ja niistä puhuttiin, kuten Plutarkos puhui vanhoista. Ruhtinas Vasili, joka yhä oli entisissä tärkeissä viroissaan, muodosti renkaan, joka yhdisti nämä kaksi vastakkaista seurapiiriä. Hän kävi ma bonne amie59 Anna Pavlovnan luona ja kävi dans le salon diplomatique de ma fille,60 ja kun hän myötäänsä kulki yhdestä leiristä toiseen, sotkeutui hän usein sanoissaan ja puhui Helenan luona sitä, mitä olisi pitänyt puhua Anna Pavlovnalla ja päinvastoin.
Kohta hallitsijan tulon jälkeen puheli ruhtinas Vasili kerran Anna Pavlovnalla sota-asioista ja moitti ankarasti Barclay de Tollya, mutta ei osannut sanoa, kuka olisi ollut nimitettävä ylipäälliköksi. Eräs vieraista, joka tunnettiin nimellä un homme de beaucoup de mérite61 ja joka kertoi nähneensä Pietarin nostoväen päälliköksi äsken valitun Kutusovin, uskalsi varovasti lausua arvelunaan, että Kutusof olisi se mies, joka täyttäisi kaikki vaatimukset.
Anna Pavlovna hymähti surullisesti ja huomautti, ettei Kutusof ollut tuottanut hallitsijalle mitään muuta kuin ikävyyttä.
– Minä koetin puhumalla puhua aatelisklubissa, – keskeytti ruhtinas Vasili, – mutta minua ei kuunneltu. Minä sanoin, ettei hänen valintansa nostoväen päälliköksi ole hallitsijan mieleen. Mutta minua ei kuultu.
– Se on suorastaan vastustamisvimmaa – jatkoi hän. – Ja mistä syystä? Kaikki johtuu siitä, että me haluamme apinoida moskovalaisten tyhmää iloa, – sanoi ruhtinas Vasili sotkeutuen hetkeksi ja unohtaen, että moskovalaisten iloa olisi pitänyt pilkata Helenan luona, vaan Anna Pavlovnalla olla niistä ihastuksissaan. Mutta hän samassa korjasi erehdyksensä. – Onko nyt Kutusovin, Venäjän vanhimman kenraalin, sopivaa istua rahatoimikamarissa, et il en restera pour sa peine.62 Voiko nimittää ylipäälliköksi miestä, joka ei voi nousta satulaan, nukkuu neuvotteluissa, miestä, jolla on mitä huonoimmat tavat! Kyllä hän sai hyvän maineen Bukarestissa! En puhu hänen ominaisuuksistaan kenraalina, mutta voiko tämmöisenä hetkenä nimittää miestä, joka on raihnas ja sokea, aivan sokea? Kylläpä on kaunis, sokea kenraali! Hän ei näe mitään. Vaikka sokkosilla oltaisi … ei kerrassaan mitään!
Kukaan ei väittänyt vastaan.
24 p: nä heinäkuuta olivat hänen sanansa aivan paikallaan. Mutta 29 p: nä heinäkuuta suotiin Kutusoville ruhtinaallinen arvonimi. Ruhtinaallisen arvonimen antaminen saattoi tarkottaa sitäkin, että hänestä haluttiin päästä irti ja siitä syystä oli ruhtinas Vasilin arvostelu hänestä edelleenkin paikallaan, vaikka hän ei sitä nyt lausunutkaan julki. Mutta 8 p: nä elokuuta kutsuttiin kokoon komitea, jossa oli kenraali-sotamarsalkka Saltikof, Araktshejef, Vjasmitinof, Lopuhin ja Kotshubei ja jonka oli harkittava sota-asioita. Komitea päätti, että huono onni johtui päällikkyyden keskinäisestä eriävyydestä ja huolimatta siitä, että komiteajäsenet tiesivät Kutusovin olevan vastenmielisen hallitsijasta, ehdotti komitea Kutusovin nimitettäväksi ylipäälliköksi. Samana päivänä nimitettiin Kutusof armeijan ja sotajoukkojen miehittämän alueen täysivaltaiseksi ylipäälliköksi.
9 p: nä elokuuta tapasi ruhtinas Vasili Anna Pavlovnalla l'homme de beaucoup de mérite. L'homme de beaucoup de mérite liehakoi Anna Pavlovnaa, sillä hän halusi tulla nimitetyksi naisopiston kuraattoriksi. Ruhtinas Vasili astui huoneeseen onnellisen voittajan ja tarkotustensa perille päässeen miehen näköisenä.
– Eh bien, vous savez la grande nouvelle. Le prince Koutouzoff est maréchal.63 Kaikista erimielisyyksistä on tehty loppu. Olen niin onnellinen, niin iloinen! – puheli ruhtinas Vasili. – Enfin voilà un homme,64 – lisäsi hän merkitsevästi ja tiukasti silmäillen kaikkia, jotka vierashuoneessa olivat.
Vaikka l'homme de beacoup de mérite halusikin itselleen paikkaa, ei hän kuitenkaan voinut olla huomauttamatta ruhtinas Vasilille tämän tuonnoista moitetta. (Se oli epäkohteliaasti sekä ruhtinas Vasilia, joka oli Anna Pavlovnan vierashuoneessa, että Anna Pavlovnaa kohtaan, joka myöskin ilostui tiedosta, mutta hän ei voinut hillitä itseään).
– Mais on dit qu'il est aveugle, mon prince65 – sanoi hän muistuttaen ruhtinas Vasilille tämän sanoja.
– Allez donc, il y voit assez,66 – sanoi ruhtinas Vasili kumealla, nopealla äänellään ja yskien, kuten hän aina teki ratkaistessaan vaikeita kysymyksiä.
– Allez, il y voit assez, – toisti hän. – Ja varsinkin siitä, – jatkoi hän, – olen minä erityisen iloinen, että hallitsija on antanut hänelle täyden vallan armeijoihin ja koko maahan, vallan, jota ei vielä milloinkaan ole ollut yhdelläkään ylipäälliköllä. Hän on toinen itsevaltias, – päätti hän voitokkaasti hymyillen.
– Suokoon Jumala, suokoon Jumala, – sanoi Anna Pavlovna.
L'homme de beaucoup de mérite, joka oli vasta nousukas hovipiirissä, halusi imarrella Anna Pavlovnaa ja sen vuoksi hän tahtoen puolustaa hänen entistä mielipidettään tuosta arvostelusta sanoi:
– Sanotaan, ettei hallitsija ollut mielellään antanut tuota valtaa Kutusoville. On dit qu'il rougit comme une demoiselle à laquelle on lirait Joconde,67 en lui disant: le souverain et la patrie vous décernent cet honneur.68
– Peut-être que le coeur n'était pas de la partie,69 – sanoi Anna Pavlovna.
– Oo, ei suinkaan, – puolusti ruhtinas Vasili lämpimästi. Nyt oli Kutusof hänestä miesten paras. Ruhtinas Vasilin mielestä ei Kutusof ollut ainoastaan hyvä, vaan kaikki häntä jumaloivatkin. – Ei se ole mahdotonta, sillä hallitsija osasi ennen pitää häntä suuressa arvossa, – sanoi hän.
– Suokoon vain Jumala, – virkkoi Anna Pavlovna, – että ruhtinas Kutusof ottaisi todellisen vallan käsiinsä eikä sallisi kenenkään pistää seipäitä pyörien väliin – des bâtons dans les roues.
Ruhtinas Vasili oivalsi heti, ken oli kenenkään. Hän sanoi supattaen:
– Tiedän varmasti, että Kutusof oli välttämättömänä ehtona vaatinut, ettei perintöruhtinas tsesarevitsh olisi armeijassa. Vous savez ce qu'il a dit à l'empereur?70
Ja ruhtinas Vasili kertoi sanat, jotka Kutusof oli muka lausunut hallitsijalle: "minä en voi häntä rangaista, jos hän tekee jotain kelvotonta enkä palkita, jos hän tekee hyvin".
– Oo! Hän on mitä viisain mies tuo Kutusof, je le connais de longue date.71
– Kerrotaan myöskin, – sanoi l'homme de beaucoup de mérite, jolla ei vielä ollut hovitahdillisuutta, – että ruhtinas oli pannut välttämättömäksi ehdoksi, ettei hallitsijakaan kävisi armeijassa.
Samassa kun hän oli näin sanonut, käännähti ruhtinas Vasili ja Anna Pavlovna silmänräpäyksessä hänestä ja surullisesti huoaten hänen tyhmyyttään katsoivat toisiinsa.