Sota ja rauha III

III

Kun Mihail Ivanovitsh toi kirjeen kabinettiin, istui ruhtinas silmälasit päässä ja verho silmien ja kynttelien edessä avatun kirjotuspulpetin ääressä paperitukku etäälle työnnetyssä kädessä ja luki hieman juhlallisessa asennossa papereitaan (remarque,⁵⁷ kuten hän sanoi), jotka piti toimittaa hallitsijalle hänen kuoltuaan.

Mihail Ivanovitshin astuessa huoneeseen oli hänen silmissään muistojen kyyneleitä siltä ajalta, jolloin hän oli kirjottanut sen, mitä nyt luki. Hän otti Mihail Ivanovitshin kädestä kirjeen, pisti sen taskuunsa, korjasi paperit pois ja kutsui kauan odotelleen Alpatitshin.

Hän oli kirjottanut paperiliuskalle kaikki, mitä oli ostettava Smolenskista ja kävellen pitkin lattiaa ovensuussa odottavan Alpatitshin ohi rupesi antamaan määräyksiä.

– Ensiksikin postipaperia, kuuletko, kahdeksan kirjaa tämän mallin mukaan; kultareunainen malli … ja välttämättömästi samallaista; lakkaa, sinettilakkaa Mihail Ivanovitshin lapun mukaan.

Hän käveli taas vähän aikaa ja katseli muistikirjaansa.

– Sitte kuvernöörille itselleen annettava kirje kiinnityksestä.

Vielä tarvittiin saranoita uuden rakennuksen oviin, välttämättömästi semmoista kuosia, jonka hän itse oli keksinyt. Sitte oli tilattava rasia testamentin säilyttämistä varten.

Määräyksien antaminen Alpatitshille oli kestänyt kolmatta tuntia. Ruhtinas ei laskenut vieläkään Alpatitshia. Hän kävi istumaan, vaipui ajatuksiinsa, sulki silmänsä ja torkahti. Alpatitsh liikahti.

– No, ala nyt mennä; jos tarvitsen, lähetän sanan.

Alpatitsh läksi. Ruhtinas meni taas kirjotuspulpetin luo, vilkasi sen sisään, kopeloi papereitaan, pani pulpetin kiinni ja istuutui kirjottamaan kirjettä kuvernöörille.

Oli jo myöhä, kun hän lopetti kirjeen ja sulki sen. Hänen mielensä teki mennä levolle, mutta hän tiesi, ettei hän saa unta ja että vuoteessa nousee hänen mieleensä mitä pahimpia ajatuksia. Hän huudahti Tihonin luokseen ja läksi kävelemään huoneisiin sanoakseen tälle, mihin hänelle oli laitettava makuusija täksi yöksi. Hän kulki paikasta toiseen joka nurkkaa mittaillen.

Ei missään näyttänyt hyvältä ja kaikista vastenmielisin oli kabinetin sohva. Tämä sohva kammotti häntä luultavasti niiden raskaiden ajatusten tähden, jotka hänessä olivat liikkuneet sillä viruessaan. Missään ei ollut hyvä, vaan paras oli sentään sohvakammion nurkka pianon takana: siinä hän ei ollut vielä koskaan maannut.

Tihon toi tarjoilijan kanssa vuodetarpeet ja alkoi laittaa vuodetta.

– Ei niin, ei niin! – ärjäsi ruhtinas ja vetäsi vuoteen hyvän matkaa ulomma nurkasta, vaan työnsi samassa takasin nurkemmaksi.

"No, nyt olen viimeinkin saanut kaikki kuntoon ja käyn levolle", ajatteli ruhtinas ja käski Tihonin riisumaan hänet.

Ruhtinas rypisteli tuskallisesti kasvojaan ponnistellessaan nuttua ja housuja päältään, pääsi viimein vapaaksi pukimista, laskeutui raskaasti vuoteelle ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa halveksivasti katsellessaan kuivettuneita, keltasia jalkojaan. Ajatuksiin hän ei ollut kuitenkaan vaipunut, vaan viivyttelihe jonkun hetken ennen sitä vaivaa, minkä noiden jalkojen nostaminen ja vuoteeseen painautuminen tuotti. "Oh, kyllä on raskasta! Oh, jottapa päättyisivät joutuin nämä vaivat ja te minut päästäisitte!" ajatteli hän. Huuliaan puristaen antautui hän tuohon vaivaan kahdennenkymmenen tuhannen kerran ja kallistui pitkälleen. Vaan tuskin hän oli tämän tehnyt, kun vuode määräperäisesti alkoi liikkua hänen allaan edestakasin aivan kuin raskaasti hengittäen ja kolisten. Tämmöistä tapahtui hänelle melkein joka yö. Hän avasi umpeen painumaisillaan olevat silmänsä.

– En saa rauhaa, kirotut! – murisi hän vihaisesti aivan kuin jotakuta tarkottaen. "Niin, niin, vielä oli jokin tärkeä asia, jotain tärkeää jätin minä yöksi. Saranat? Ei, niistä sanoin. Ei, jotain, mitä se nyt olikaan vierashuoneessa. Ruhtinatar Maria valehteli jotain. Dessalles – pässinpää – puheli jotain. Taskussa … en jaksa muistaa".

– Tishka, mistä päivällisellä puhuttiin?

– Ruhtinas Mihailista…

– Ole vaiti. – Ruhtinas läimäytti kädellään pöytään. – Nyt muistan, ruhtinas Andrein kirje. Ruhtinatar Maria luki. Dessalles puhui jotain Vitebskista. Nyt luen.

Hän käski tuomaan kirjeen taskusta ja siirtämään pienen pöydän, jolla oli limonaadia ja vahakyntteli, vuoteen viereen ja pantuaan silmälasit nenälleen hän alkoi lukea. Lukiessaan kirjettä nyt yön hiljaisuudessa ja vihreän verhon alta tuikkavassa himmeässä valossa käsitti hän ensi kerran silmänräpäykseksi sen merkityksen.

– Ranskalaiset ovat Vitebskissa, neljän päivän marssin jälkeen he voivat ehtiä Smolenskiin; mahdollisesti voivat jo ollakin siellä. Tishka! – Tihon kavahti. – Ei, ei tarvitse, ei tarvitse! – huudahti hän.

Hän piilotti kirjeen kynttelijalan alle ja ummisti silmänsä. Ja hänelle kajasti Tonava, valoisa puolipäivä, kaislikko, venäläinen leiri ja hän – nuori kenraali, jolla ei ollut ainoatakaan ryppyä kasvoissa, reipas, verevä, – hän astuu Potjomkinin kirjavaan telttaan ja polttava kateuden tunne suosikkiin palaa hänen rinnassaan yhtä leimuavana kuin silloinkin. Ja hän muistelee kaikkia niitä sanoja, jotka silloin lausuttiin, kun hän ensi kerran kohtasi Potjomkinin. Ja hänelle kuvastuu lihava, kellahtavakasvoinen, pienikasvuinen, paksu nainen – keisarinna, tämän hymy ja sanat, kun hän ensi kerran suosiollisesti otti hänet vastaan ja muistuvat mieleen keisarinnan kasvot ruumisalttarilla sekä se yhteentörmäys Subovin kanssa, joka silloin tapahtui keisarinnan ruumisarkun ääressä oikeudesta päästä suutelemaan vainajan kättä.

"Ah, joutuin, joutuin takasin tuohon aikaan ja rientäköön tämä nykyisyys loppuunsa pian, pian ja rauhaan heistä!"

IV

Lisijagori, ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin maatila oli 60 virstan päässä Smolenskista, sen takana, ja kolmen virstan päässä Moskovan maantiestä.

Samana iltana, jolloin ruhtinas oli antanut määräyksiä Alpatitshille, ilmotti Dessalles ruhtinatar Marialle, jota hän oli pyytänyt saada tavata, että kun ruhtinas ei ollut aivan terve eikä ryhdy minkäänlaisiin toimenpiteisiin turvallisuutensa varalta ja kun ruhtinas Andrein kirjeestä oli käynyt ilmi, että Lisijagorissa asuminen ei olisi aivan turvallista, hän kunnioittavimmin pyytää ruhtinatarta itseään kirjottamaan Alpatitshia myöten kirjeen Smolenskin läänin kuvernöörille pyynnöllä, että tämä ilmottaisi ruhtinattarelle asioiden tilan ja vaaran suuruuden, joka Lisijagoria saattaisi uhata. Dessalles kirjotti ruhtinatar Marian puolesta tämän kirjeen, jonka ruhtinatar allekirjotti ja joka annettiin Alpatitshin toimitettavaksi kuvernöörille. Jos vaaraa oli olemassa, piti Alpatitshin palata kiiruimman kautta.

Kun Alpatitsh oli saanut kaikki määräykset, astui hän talonväen saattamana valkea untuvalakki päässä (ruhtinaallinen lahja) ja keppi kädessä vanhan ruhtinaan tavoin pihalle, jossa häntä odottivat nahkakuomuiset kärryt ja näiden edessä kolme kylläistä kimoa hepoa.

Aisakellon kieli oli sidottu kiinni ja kulkusiin työnnetty paperia. Ruhtinas ei sallinut kenenkään ajaa Lisijagorissa aisakellossa. Mutta Alpatitsh piti mielellään kelloa ja kulkusia pitkillä taipaleilla. Alpatitshin palvelusväki, kirjuri, konttoristi, kyökkipiika, astioiden pesijä, kaksi mummoa, kasakkapoika, renkiä ja kaikenmoista muuta talonväkeä oli häntä saattamassa.

Tytär asetteli hänen selkänsä taa ja istuimelle pehmeitä patjoja. Vanha käly pisti salaa kärryihin nyytin. Eräs renki auttoi hänet käsipuolesta istumaan,

– Niitä akkoja, niitä akkoja, osaa ne hääriskellä! – virkkoi Alpatitsh ähkien ja puhkien samaan nopeaan tapaan, jolla ruhtinaskin puhui, ja nousi kärryihin.

Annettuaan viimeiset määräykset töistä tällä kertaa ruhtinasta matkimatta, otti Alpatitsh lakin kaljusta päästään ja risti silmänsä kolmeen kertaan.

– Jos niin kuin jotain sattuisi … tulkaa takasin Jakof Alpatitsh, Kristuksen tähden älkää meitä unohtako, – huudahti hänelle hänen vaimonsa tarkottaen huhuja sodasta ja vihollisesta.

– Akat ne loruaa, akat ne loruaa! – mutisi Alpatitsh itsekseen ja läksi ajamaan. Hän katseli ympärillään avautuvia viljavainioita, joista muutamilla aaltoili kellervä ruis, muutamilla seisoi vihreä kaura vankkana kuin seinä, muutamat olivat vielä mustia, koska niitä vasta alettiin kerrata.

Alpatitsh ajoi ihastellen tämän vuotisten toukoviljojen harvinaisen lupaavaa satoa, katsasteli ruissaroille, joilla muutamin paikoin oli jo alettu leikkuu, mietiskeli kylvöä ja korjuuta koskevia seikkoja ja kertasi ajatuksissaan ruhtinaan antamat toimitukset, ettei mitään unohtuisi.

Syötettyään hevosia kahdesti taipaleella saapui Alpatitsh illalla 4 p: nä elokuuta kaupunkiin.

Matkan varrella oli Alpatitsh tavannut kuormastoja ja sotaväkeä. Smolenskia lähestyessään hän kuuli kaukaista ammuntaa, josta hän ei kuitenkaan ollut milläänkään. Paljon enemmän hän ihmetteli erästä Smolenskin lähellä ollutta oivallista kaurahalmetta, jota sotamiehet niittivät nähtävästi rehuksi ja jonka liepeillä nämä olivat leirissä. Tämä seikka ihmetytti Alpatitshia kovasti, mutta omia asioitaan ajatellessaan unohti hän sen pian.

Kaikki Alpatitshin elämänharrastukset olivat jo alun neljättäkymmentä vuotta pysyneet ruhtinaan tahdon rajoissa, joista hän ei ollut milloinkaan poikennut. Kaikki se, mikä ei koskenut ruhtinaan käskyjen täyttämistä, ei häntä huvittanut vähääkään eikä ollut edes häntä varten olemassakaan.

Saavuttuaan illalla 4 p: nä elokuuta Smolenskiin ajoi hän Dnjeperin toisella rannalla olevaan Gatshenin esikaupunkiin erääseen majataloon ja jäi Ferapontovin piharengin luo, jonka luona hän oli asustanut kaupunkinmatkoillaan kolmisenkymmentä vuotta. Ferapontof oli kolmekymmentä vuotta sitte älynnyt ostaa ruhtinaalta Alpatitshin kautta metsäpalukan, alkanut pitää kauppaa ja nyt oli hänellä oma talo, majapaikka ja jauhopuoti. Ferapontof oli jykevä, mustanpuhuva, punainen, neljänkymmenenvuotias mies, huulet turpeat, nenä tursistunut pallukka ja aika makkulat mustien, murjottavien silmien alla.

Ferapontof seisoi pumpulipaita ja liivit päällä puodin edessä, joka antoi kadulle. Huomattuaan Alpatitshin hän tuli tämän luo.

– Terve tulemasta, Jakof Alpatitsh. Muut lähtevät kaupungista, vaan sinä tulet kaupunkiin, – sanoi isäntä.

– Mitenkä niin lähtevät? – kysäsi Alpatitsh.

– Sitähän minäkin, että tyhmiä ovat. Sitä ranskalaista pelkäävät.

– Akkojen juttuja, akkojen juttuja! – virkkoi Alpatitsh.

– Niinhän minäkin ajattelen, Jakof Alpatitsh. Olen sanonut, että kun on käsky olla sitä laskematta, niin pitää se uskoa. Ja musikatkin pyytävät kolme ruplaa kuormakyydistä – etteivät häpeäkään!

Jakof Alpatitsh kuunteli hajamielisesti. Hän pyysi teekeittiön ja heiniä hevosille ja juotuaan teen kävi nukkumaan.

Koko yön kulki majapaikan ohi sotaväkeä. Seuraavana päivänä pani Alpatitsh päälleen herrasliivit, joita hän piti ainoastaan kaupungissa, ja läksi asioilleen. Aamu oli kirkas ja jo kahdeksalta oli kuuma. Mainio viljankorjuupäivä, kuten Alpatitsh ajatteli. Kaukaa kaupungin takaa oli kuulunut ammuntaa aikaisesta aamusta pitäen.

Yhdeksännen tunnin alkaessa yhtyi kiväärien laukauksiin tykkien jyskettä. Kaduilla oli paljo kansaa, joka kiirehti jonnekin, paljo sotamiehiä, mutta, kuten muulloinkin, seisoivat kauppiaat puotiensa ovilla, issikat toimittivat tavallista ajoaan ja kirkoissa pidettiin jumalanpalvelusta. Alpatitsh kävi puodeissa, virastoissa, postissa ja kuvernöörin luona. Virastoissa, postissa, puodeissa juteltiin sotaväestä ja vihollisesta, joka jo oli käynyt kaupungin kimppuun. Kaikki kyselivät toisiltaan, mitä tehdä ja kukin koetti tyynnyttää toistaan.

Kuvernöörin talon edustalla tapasi Alpatitsh suuren joukon kansaa, kasakoita ja kuvernöörin matkavaunut. Portailla kohtasi Alpatitsh kaksi aatelisherraa, joista hän tunsi toisen. Tuttava aatelismies, entinen ispravnikka, puheli kiihkeästi:

– Ei tässä enää ole leikin tekoa. Hyvä, ken on yksin. Yksi pää, vaikka köyhäkin – on yksi, vaan kun on kolmetoista henkeä perettä ja omaisuus siinä sivussa… Sen ne ovat saaneet aikaan, että kaikki tuho perii. Mitä päällikköjä he ovat enää tämän jälkeen?.. Hirttäisin mokomat rosvot…

– No, älähän toki, – virkkoi toinen.

– Kuulkoot, minä viis siitä! Ei suinkaan tässä koiria olla, – sanoi entinen ispravnikka ja katsahdettuaan taakseen näki Alpatitshin.

– Aa, Jakof Alpatitsh, mitäs sinä täällä teet?

– Hänen ruhtinaallisen ylhäisyytensä asiaa on kuvernöörille, – vastasi Alpatitsh ylpeästi nostaen päänsä pystyyn ja työntäen kätensä povelleen, minkä hän teki aina, kun puhui ruhtinaasta. – Suvaitsivat käskeä ottamaan selkoa asioiden tilasta, – jatkoi Alpatitsh.

– Ota vaan! – sähähti eräs tilanomistaja. – Sen ovat tehneet, ettei saa kuormahevosia, ei mitään!.. Siinä on nyt selvä, kuuletko? – sanoi hän osottaen suuntaan, jolta ammuntaa kuului.

– Kaikki hukka perii … rosvot! – virkkoi hän taasen ja laskeutui portailta.

Alpatitsh pudisti päätään ja nousi rappuja ylös. Vastaanottohuoneessa oli kauppiaita, naisia ja virkamiehiä, jotka ääneti silmäilivät toisiaan. Kabinetin ovi avautui, kaikki nousivat seisoalleen ja lähenivät ovea. Ovesta lennähti virkamies, puheli jotain erään kauppiaan kanssa, huudahti luokseen erään paksun virkamiehen, jolla oli risti kaulassa ja katosi taas oven taa nähtävästi karttaen kaikkia kysymyksiä ja häneen suunnattuja kasvoja. Alpatitsh siirtyi lähemmä, ja kun virkamies ilmestyi uudelleen, työnsi hän kätensä napitetun nuttunsa poveen, kääntyi virkamieheen ja antoi tälle kaksi kirjettä.

– Herra parooni Aschille kenraali-ylipäällikkö ruhtinas Bolkonskilta, – julisti hän niin juhlallisesti ja pontevasti, että virkamies kuunteli ja otti kirjeet.

Muutamien minuuttien kuluttua pääsi Alpatitsh kuvernöörin luo, joka sanoi hänelle kiireissään:

– Ilmota ruhtinaalle ja ruhtinattarelle, ettei minun tiedossani ole ollut mitään, minä olen menetellyt korkeimpien käskyjen mukaisesti – tästä saat… – Hän antoi Alpatitshille paperin. – Muuten, kun ruhtinas on sairas, neuvoisin minä muuttamaan Moskovaan. Olen itse juuri lähdössä. Ilmota…

Kuvernööri ei ehtinyt loppuun. Ovesta lennähti pölyttynyt, hiestynyt upseeri ja alkoi puhua jotain ranskaksi. Kuvernöörin kasvoille nousi kauhu.

– Mene, – sanoi hän päätään nyökäyttäen Alpatitshille ja alkoi kysellä jotain upseerilta.

Ahneita, säikähtyneitä, avuttomia katseita suuntautui Alpatitshiin, kun tämä saapui kuvernöörin kabinetista. Alpatitsh läksi tahtomattaankin kuunnellen läheistä ja yhä yltyvää ammuntaa suoraapäätä ja nopein askelin majapaikkaan. Paperi, jonka kuvernööri oli antanut Alpatitshille, oli seuraavan sisältöinen:

"Vakuutan teille, ettei Smolenskin kaupunkia odota vielä pieninkään vaara eikä ole luultavaa, että se tulisi kaupunkia uhkaamaankaan. Yhdeltä puolen minä ja toiselta ruhtinas Bagration marssimme yhdistyäksemme Smolenskin edustalla ja tapahtuu tämä yhdistyminen 22 p: nä, jonka jälkeen molemmat armeijat yhteisvoimin ryhtyvät puolustamaan kansalaisiaan teille uskotussa läänissä, kunnes heidän ponnistustensa kautta saadaan isänmaan vihollinen karkotetuksi tai kunnes heidän urhoollisista riveistään on tuhottu viimeinenkin sotilas. Te näette tästä, että teillä on täysi oikeus tyynnyttää Smolenskin asukkaita, sillä se, jota kaksi niin urhoollista sotajoukkoa suojelee, voi olla vakuutettu näiden voitosta". (Barclay de Tollyn kirjelmä Smolenskin siviilikuvernöörille parooni Aschille v: lta 1812).

Kansaa tungeksi levottomana kaduilla.

Kaikenmoisilla talouskaluilla täytettyjä kuormia ilmestyi tuon tuostakin porteista ja läksi liikkumaan pitkin katuja. Ferapontovin naapuritalon pihassa seisoi kuormia ja naiset ulvoivat ja hääräilivät hyvästellessään. Pihakoira haukkua rähisi ja pyöriskeli hevosten edessä.

Alpatitsh tuli pihaan nopeammalla vauhdilla kuin hän tavallisesti kulki ja meni suoraan hevostensa luo. Kuski makasi. Hän herätti hänet ja käskettyään valjastamaan hevoset meni sisään. Isännän puolelta kuului lapsen itkua, naisen surkeaa valitusta ja Ferapontovin vihaista, käheää kiljuntaa. Kyökkipiika paipatteli etuhuoneessa kuin pelästynyt kana, kun Alpatitsh astui sisään.

– Henkihieveriin pieksi … emännän tappoi!.. Niin kovasti pieksi ja survoi!..

– Minkä tähden? – kysyi Alpatitsh.

– Pyysi lähtemään. Tietäähän sen, naiset… Saata minut pois, sanoo, älä jätä kuolemaan pienten lasten kanssa, sanoo, kaikki muutkin, sanoo, ovat menneet… Mitäs mekään, sanoo? Mutta kun puhalsi pieksämään. Ja niin pieksi ja niin vatvoi!

Alpatitsh nyökäytti aivan kuin hyväksyvästi päätään näihin sanoihin ja tahtomatta tietää sen enempää astui isäntäväen puolen vastapäätä olevan huoneen ovea kohti, missä hänen ostoksensa olivat.

– Hirviö, tappaja! – huusi samassa laiha, kalpea nainen lapsi sylissä ja päästä temmattu huivi käsissä riuhtautui ovesta ja juoksi rapuista alas pihalle.

Ferapontof tuli jälestä, vaan huomattuaan Alpatitshin alkoi korjailla liiviään ja tukkaansa, haukahti ja meni Alpatitshin jälestä huoneeseen.

– Joko matkalle? – kysyi hän.

Kysymykseen vastaamatta ja isäntään katsomatta kysyi Alpatitsh selkäperin tavaroitaan kokoillen, paljoko hän oli velkaa olostaan.

– Keretään se selvittää! No, olitkos kuvernöörillä? – kysyi Ferapontof. – Minkälainen päätös tuli?

Alpatitsh vastasi, ettei kuvernööri ollut sanonut hänelle mitään varmaa.

– Ei ole helppoa meikäläisen miehen lähteä liikkeelle, – sanoi Ferapontof. – Maksa Dorogobushiin 7 ruplaa kuormasta. Johan minä sanoin, ettei niillä ole häpyä! Selhvanof osasi oikeaan ja möi torstaina jauhonsa armeijaan yhdeksästä ruplasta kulin. Mitenkäs teenjuonnin on? – lisäsi hän.

Sillä aikaa kun hevosia valjastettiin, joi Alpatitsh Ferapontovin kanssa teetä viljanhinnoista, vuodentulosta ja suotuisista korjuu-ilmoista pakisten.

– On se alkanut jo hiljetä, – sanoi Ferapontof juotuaan kolme kupillista teetä ja pöydästä nousten, – meikäläiset ovat varmaankin päässeet voiton puolelle. Kun on sanottu, ettei saa laskea, niin ei siinä auta mikään. Voima se puolensa pitää… Tässä viime viikolla kertoivat, että Matvei Ivanitsh Platof oli niitä ajanut Marinajokeen ja kahdeksankotoista tuhatta ne sanoivat sen upottaneen yhtenä päivänä.

Alpatitsh kokosi ostoksensa, antoi ne kuskille, joka oli tullut sisään ja maksoi isännän saatavan. Portilta kuului poistuvien kärrynpyörien, kavioiden ja kulkusten ääniä.

Päivä oli kallistunut hyvän joukon iltapuoleen. Toinen puoli katua oli varjossa, toiseen paistoi aurinko vielä kirkkaasti. Alpatitsh vilkasi ikkunasta ulos ja oli menossa ovelle. Äkkiä kuului kummallinen ääni: etäistä vinguntaa ja jysähdys. Heti tämän jälkeen alkoi kumista pitkäveteistä kanuunanammunnan jymyä, josta ikkunat helisivät.

Alpatitsh meni kadulle, jota myöten kaksi miestä juoksi sillalle päin. Useilta tahoilta kuului tykinluotien ulvontaa ja jysähdyksiä ja kranaattien pauketta, joita putoili kaupunkiin. Mutta nämä äänet eivät kuuluneet paljon miltään eivätkä ne vetäneet asukkaiden huomiota puoleensa itse ampumisen jyrinän rinnalla, jota kuului kaupungin ulkopuolelta. Tämä oli pommitusta, jonka Napoleon oli käskenyt alkaa viidettä käydessä kaupunkia vastaan 130: sta tykistä. Kansa ei alussa käsittänyt pommituksen merkitystä.

Putoavien tykinluotien ja kranaattien äänet herättivät alussa vain uteliaisuutta. Ferapontovin vaimo, joka tähän saakka oli yhä ulissut katoksen alla pihassa, vaikeni nyt ja tuli lapsi sylissä portille, katseli ääneti kansaa ja kuunteli ääniä.

Portille tuli myöskin kyökkipiika ja puotimies. Kaikki koettivat iloisen uteliaina tavottaa silmillään heidän päittensä päällitse kiitäviä luotia. Kulman takaa tuli muutamia ihmisiä vilkkaasti keskustellen.

– Siinä vasta voima on! – puheli yksi. – Katon ja nurkan löi murskaksi niin kuin ei mitään.

– Ja maatakin myllersi kuin sika, – sanoi toinen, – oli se aika mälli ja kiireen antoi! – lisäsi hän nauraen. – Hyvä että hypähdit syrjään, muuten se olisi kääntänyt tallukkasi pystyyn.

Väkeä kerääntyi näiden miesten ympärille. He kertoivat, miten aivan heidän vieressään oli tykin luoti osunut taloon. Sillä välin lenteli lakkaamatta väkijoukon päiden yli milloin tykinluotia äkkiä ja synkästi vongahtaen, milloin kranaattia miellyttävästi ja pitkään vinkuen. Mutta ei ainoakaan pudonnut lähelle, kaikki hurisivat yli. Alpatitsh nousi kärryihin. Isäntä seisoi portilla.

– Mitä sinä siellä töllistelet! – kiljasi hän kyökkipiialle, joka käärityin hihoin, punaisessa hameessa ja paljaita kyynäspäitään heilutellen oli menossa kadun kulmaan kuuntelemaan, mitä siellä kerrottiin.

– Ihmeitä ja kummia, – virkkoi hän, mutta kuultuaan isäntänsä äänen, hän kääntyi takaisin hameensa liepeitä oikoen.

Taasen alkoi vinkua jotain, tällä kertaa aivan lähellä ja yht'äkkiä välähti kuin ylhäältä singahtanut lintu tulenleimahdus keskellä katua, pamahti ja peitti kadun savupilveen.

– Ilkiö, mitä sinä teet? – huusi isäntä kyökkipiian luo juosten.

Samassa silmänräpäyksessä kuului useilta tahoilta naisten surkeaa parkumista, lapsi parahti säikähdyksestä itkuun ja kalpein kasvoin, vaijeten tungeskeli väki kyökkipiian ympärillä. Väkijoukosta kuului kaikista äänekkäimmin kyökkipiian voihke ja valitus.

– Oi-voi-voi, rakkaat ihmiset! Kyyhkyiseni valkoiseni! Älkää antako kuolla! Kyyhkyiseni valkoiseni!..

Viiden minuutin kuluttua ei kadulla ollut enää ketään. Kyökkipiika, jolta kranaatinsirpale oli ruhjonut lonkan, kannettiin kyökkiin. Alpatitsh, tämän kuski, Ferapontovin vaimo lapsineen ja piharenki istuivat kellarissa ja kuuntelivat. Tykkien jyminä, luotien vinkuna ja kyökkipiian surkea voihke, joka kuului muita ääniä ylinnä, ei tauonnut hetkeksikään. Emäntä hyssytteli ja koetti asettaa lastaan, kyseli toisinaan surkealla äänellä muilta kellariin tulleilta, missä hänen isäntänsä oli, joka oli jäänyt kadulle. Kellariin saapunut puotimies sanoi hänelle, että isäntä oli mennyt väkijoukon kanssa kirkkoon, jossa oli pystytetty Smolenskin ihmeitätekevä pyhäinkuva.

Hämäränsuussa alkoi tykkien jyske hiljetä. Alpatitsh nousi kellarista ovelle. Äskeinen kirkas iltataivas oli nyt savupilvien peitossa. Näiden pilvien läpi pilkisti oudosti korkealla olevan nuoren kuun sirppi. Taannoisen tykkien kammottavan, vaan nyt vaijenneen jyskeen jälkeen tuntui kaupungissa vallitsevan hiljaisuus, josta kuului ainoastaan aivan kuin kautta koko kaupungin levenneiden askeleiden kolinaa, voihketta, kaukaisia huutoja ja tulipalojen rusketta. Kyökkipiian valitus oli nyt tauonnut. Kahdeltapuolen hulmusi tulipalojen mustia savupilviä. Kadulla kulki ja juoksi eri suuntiin sotamiehiä monenkarvaisissa puvuissa kuin säretyn muurahaiskeon asukkaita. Alpatitshin nähden pujahti useita näistä Ferapontovin pihaan. Alpatitsh meni portille. Eräs rykmentti, jolla oli kova kiire, tukkesi kadun takasin marssiessaan.

– Kaupunki luovutetaan, matkustakaa pois, – sanoi hänelle eräs upseeri ja samassa huusi sotamiehille:

– Minä annan teille luvan käydä pihoissa!

Alpatitsh palasi tupaan, huusi kuskia ja käski lähtemään. Alpatitshin ja kuskin jälestä läksivät kaikki Ferapontovin palvelijat. Huomattuaan savun ja tulipalojen liekkiä, jotka alkoivat selvästi näkyä illan hämärässä, alkoivat naiset, jotka tähän saakka olivat olleet ääneti, kovasti paipattaa tulipaloja nähdessään. Samallaista valitusta kuului muiltakin seuduin katua. Alpatitsh selvitteli vapisevin käsin kuskin kanssa hevosten sotkeutuneita ohjia ja vetohihnoja.

Portista ulos päästyään huomasi Alpatitsh, miten Ferapontovin puodissa, jonka ovet olivat selällään, kymmenkunta sotamiestä kovasti puhellen täytti säkkiään ja rensseleitään vehnäjauhoilla ja auringonkukan siemenillä. Samaan aikaan saapui Ferapontof kadun puolelta puotiinsa. Nähtyään sotamiehet hän aikoi ärjäistä näille jotain, vaan äkkiä pysähtyi, tarttui tukkaansa ja alkoi kauheasti voivotellen nauraa hohottaa.

– Viekää, pojat, viekää kaikki, jotteivät saatanat saisi! – kiljasi hän, ja tarttui itsekin säkkeihin ja heitteli niitä ulos.

Muutamat sotamiehet pelästyivät ja juoksivat ulos, toiset jatkoivat saaliin jakoa. Ferapontof huomasi Alpatitshin.

– Loppu tuli Venäjästä! – kiljui hän. – Alpatitsh! Loppu tuli! Panen itse palamaan! – Ferapontof juoksi pihalle.

Sotaväkeä tuli kadun täydeltä, niin ettei Alpatitsh voinut ajaa ohi, vaan täytyi jäädä odottamaan. Ferapontovin vaimo istui lapsineen myöskin kärryillä odotellen pääsyä liikkeelle.

Oli jo pimeä yö. Taivaalla tuikkivat tähdet ja paistoi nuori kuu, jonka kasvoja silloin tällöin savun liepeet pyyhkäisivät. Dnjeperin rantaäyräällä täytyi Alpatitshin ja emännän kuormien, jotka olivat verkkaan liikkuneet sotamiesten ajoneuvojen vieressä, taasen pysähtyä. Vähän matkan päässä tienristeyksestä, johon kuormat olivat pysähtyneet, paloi muutamassa kujassa talo ja puoteja. Tulipalo oli jo lopullaan. Leimut toisinaan sammahtivat ja painuivat mustan savun sekaan, toisinaan yhtäkkiä hulmahtivat kirkkaaseen liekkiin, joka valaisi tienristeykseen kokoutuneen väen kasvoja kammottavan selväpiirteisesti. Palopaikan lähellä vilisi ihmisten mustia haamuja ja tulen taukoamattoman ruskeen seasta kuului puhelua ja huutoja. Kun Alpatitsh huomasi, ettei hänen kuormansa vielä kohtakaan pääsisi liikkeelle, nousi hän kärryiltä ja meni kujaan tulipaloa katsomaan. Sotamiehiä kulki lakkaamatta edestakasin palopaikan ohi ja Alpatitsh näki, kuinka kaksi sotamiestä ja eräs mies pörrökarvaisessa sinellissä kiskoivat liekeistä palavia hirsiä ja vetivät niitä kadun poikki naapuripihaan; toiset kantoivat heiniä.

Alpatitsh meni suureen väkijoukkoon, joka seisoi erään korkean, palavan makasiinin luona. Seinät olivat yltäyleensä liekkien vallassa, takaseinä luhistunut maahan, lautakatto romahtamaisillaan sisään, kurkiaisia nuoli lieska. Väkijoukko nähtävästi odotti hetkeä, jolloin katto lopullisesti romahtaisi. Sitä odotti myöskin Alpatitsh.

– Alpatitsh! – kuului äkkiä tuttu ääni.

– Batjushka, teidän ylhäisyytenne, – vastasi Alpatitsh, joka silmänräpäyksessä oli tuntenut nuoren ruhtinaansa äänen.

Ruhtinas Andrei, jolla oli leveä viitta päällä, oli väkijoukon takana pikimustan hevosen selässä ja katsoi Alpatitshiin.

– Miten olet joutunut tänne? – kysyi hän.

– Teidän … teidän ylhäisyytenne, – hätäili Alpatitsh ja alkoi itkeä voivotella… – Teidän … teidän … olemmeko jo hukassa? Isä…

– Miten olet joutunut tänne? – toisti ruhtinas Andrei.

Samassa hetkessä välähti kirkas leimu, jolloin Alpatitsh näki nuoren herransa kalpeat, nääntyneet kasvot.

Alpatitsh kertoi, kuinka hänet oli lähetetty ja kuinka hän hädin tuskin oli päässyt lähtemään kaupungista.

– Miten on, teidän ylhäisyytenne, olemmeko hukassa? – kysyi hän taas.

Ruhtinas Andrei repäsi mitään vastaamatta muistikirjastaan lehden ja kirjotti siihen lyijykynällä polveaan vasten sisarelleen:

"Smolensk luovutetaan, Lisijagorin valtaavat viholliset viikon kuluttua. Matkustakaa heti Moskovaan. Vastaa minulle heti, milloin lähdette, viestimiehen kautta Usvjaschiin."

Annettuaan paperilapun Alpatitshille toisti ruhtinas Andrei hänelle vielä suullisesti, miten ruhtinaan, ruhtinattaren, pojan ja kotiopettajan matkavalmistukset oli toimitettava ja miten ja mihin hänelle oli vastaus heti lähetettävä. Hän ei ollut ehtinyt sanoa kaikkea, kun hänen luokseen ratsasti esikuntapäällikkö seurueineen.

– Oletteko eversti? – huusi esikuntapäällikkö saksalaisella ääntämistavalla ja ruhtinas Andreille tutulla äänellä. – Teidän läsnäollessanne sytytetään rakennuksia palamaan ja te seisotte toimettomana! Mitä se merkitsee? Saatte vastata, – huusi Berg, joka nyt oli ensimäisen armeijan jalkajoukkojen vasemman siiven päällikön esikunnan päällikön apulainen, – "erittäin mieluisa paikka ja aina näkösällä", kuten Berg sanoi.

Ruhtinas Andrei katsahti häneen, mutta mitään vastaamatta jatkoi Alpatitshille:

– Sano siis että odotan vastausta kymmenenteen päivään saakka ja jos en siksi saa vastausta, että kaikki ovat matkustaneet, täytyy minun hylätä kaikki toimet ja tulla itse Lisijagoriin.

– Minä sanon, ruhtinas, vain sen tähden, – virkkoi Berg, joka nyt tunsi ruhtinas Andrein, – että minun on täytettävä käskyt, sentähden että aina täytän käskyt täsmällisesti… Älkää suvaitko panna pahaksenne, – selitteli Berg.

Liekeissä alkoi jotain rätistä. Leimut laantuivat tuokioksi. Mustaa, paksua savua tuprusi katosta. Kumeata rusketta kuului liekeistä ja jotain raskasta luhistui alas.

– Hu-huu! – ulvoi väkijoukko aivan kuin vastaukseksi makasiinin romahdukselle, joka levitti palaneen viljan hajua. Leimut roihusivat ylös ja valasivat tulipalon ympärillä seisovien eloisan ihastuneita ja väsyneitä kasvoja.

Mies, jonka päällä oli pörrökarvainen sinelli, nosti kätensä ylös ja huusi:

– Sillä tavalla, pojat! Sillä tavalla!..

– Se on isäntä itse, – kuului ääniä.

– No niin, – jatkoi ruhtinas Andrei Alpatitshille, – kerro nyt kaikki, mitä olen sinulle puhunut. – Sanaakaan virkkamatta Bergille, joka vaieten odotti hänen vieressään, hän nykäsi hevostaan ja ajoi kujaan.