Natasha oli nyt 16 vuotias, 1809:äs vuosi oli menossa, ja 4 vuotta oli siis kulunut siitä, kun Natasha suudeltuaan Borista kukkasammioiden keskessä sormillaan laskien oli mittaillut tätä aikaa. Borista ei Natasha tänä aikana ollut kertaakaan tavannut. Kun tuli puhe Boriksesta, sanoi Natasha Sonjalle ja äidille aivan avomielisesti, ikäänkuin olisi asian sielussaan päättänyt, että kaikki entiset suhteet olivat olleet lapsellisuuksia, joista ei kannata puhua ja jotka aikoja sitten olivat unhoitetut. Mutta sielunsa syvimmissä sopukoissa kiusasi häntä kysymys – olivatko hänen suhteensa Borikseen vain leikkiä, vai velvoittiko lupauksensa häntä vielä todellakin.

Siitä ajasta lähtien, kun Boris v. 1805 oli Moskovasta lähtenyt armeijaan, ei hän kertaakaan ollut tavannut Rostovilaisia. Hän oli jonkun kerran käynyt Moskovassa, oli matkustanut aivan Otradnon vieritse, mutta Rostovien talossa ei hän kertaakaan ollut käynyt.

Toisinaan pisti Natashan päähän, että Boris häntä välttelee, ja näitä arveluita yhä vahvisti se surunvoittoinen äänensävy, jolla vanhemmat perheenjäsenet puhuivat Boriksesta:

– Ei nykyään muistella vanhoja ystäviä, – puheli kreivitär, kun juteltiin Boriksesta.

Anna Mihailovnakin, joka viime aikoina yhä harvemmin oleskeli Rostovien talossa, käyttäytyi omituisen arvokkaasti ja puhui aina haltioissaan ja kiitollisena poikansa ansioista ja loistavasta menestyksestä. Kun Rostovit olivat saapuneet Pietariin, ilmestyi Boris heidän luokseen vieraskäynnille.

Ajaessaan Rostoveille tunsi Boris sydämensä leikahtelevan. Natashaan keskittyivät hänen elämänsä runollisimmat muistot. Mutta tästä huolimatta oli hän lujasti päättänyt käyttäytyä niin, että sekä Natasha että vanhemmat selvästi huomaisivat hänen ja Natashan välisten lapsellisten suhteiden mitättömyyden. Läheiset välinsä kreivitär Besuhoviin olivat hankkineet hänelle loistavan aseman seurapiireissä, virka-uralla odotti häntä valtava menestys, sillä hän oli saavuttanut erään korkea-arvoisan suojelijansa rajattoman luottamuksen, ja sitäpaitsi oli hänellä hyvät toiveet saada vaimokseen eräs Pietarin rikkaimmista tytöistä. Kun Boris astui Rostovien vierashuoneeseen, oli Natasha omassa huoneessaan. Kun hänelle ilmoitettiin Boriksen tulosta, pyrähti hän miltei juosten vierashuoneeseen, kasvoilla hyväilevän kirkas hymy.

Boris muisteli Natashaa sellaisena kuin oli nähnyt hänet 4 vuotta sitten: lyhythameisena, lapsellisen veitikkamaisesti hymyilevänä tyttösenä, jonka mustat, loistavat silmät tuikkivat kutrien alta, ja siksipä hän hämmentyikin, kun näki edessään aivan uuden Natashan. Hänen kasvoilleen ilmestyi riemastuneen ihmettelevä ilme. Tämä ilme riemastutti Natashaa.

– No, tunnetko pikku ystävätär-veitikkasi? – kysyi kreivitär.

Boris suuteli Natashaa kädelle ja sanoi ihmettelevänsä, miten suuresti Natasha on muuttunut entisestä.

– Miten olette pulskistunut!

– Vieläpä ihmetellä! – vastasivat Natashan nauravat silmät.

– Onko isä mielestänne vanhentunut? – kysyi Natasha. Hän istuutui ja, sotkeutumatta Boriksen ja äitinsä keskusteluun, hän alkoi tarkastella lapsuuden ajan sulhastaan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Boris tunsi tämän tutkivan, hyväilevän katseen ja katsahti silloin tällöin Natashaan.

Boriksen virkapuku, kannukset, kaulahuivi, tukan suorintatapa – kaikki oli viimeisen kuosin mukista ja comme il faut. Tämän Natasha heti huomasi. Boris istui hieman sivukenossa nojatuolissa kreivittären vieressä, sivellen vähäväliä oikealla kädellään vasemmassa kädessään olevaa hohtavan valkeata kiiltohansikasta, ja puheli, hienosti huuliaan sirostellen, Pietarin hienoimpien seurapiirien huvituksista, muistutellen samalla entisistä Moskovan ajoista ja yhteisistä vanhoista tuttavista, joista puheli hyvänsuovan pilkallisesti. Tahallaan, kuten Natashasta tuntui, viittaili Boris Pietarin hienoimpaan ylhäistöön ja kertoeli erään lähettilään tanssiaisista, joissa hänkin oli ollut, mainitsi miten hänet oli kutsuttu NN: n ja SS: n luo.

Keskustelun aikana ei Natasha lausunut sanaakaan, istui vain ja tarkasteli kulmainsa alta Borista. Tämä katse saattoi Boriksen hetki hetkeltä yhä rauhattomammaksi ja lopulta neuvottomaksi. Hän katsahti yhä useammin Natashaan ja hämmentyi kertomuksissaan. Kymmenkunnan minuttia istuttuaan hän nousi ja heitti hyvästit. Natashan utelias, kiehtova ja jonkun verran pilkallinen katse seurasi häntä yhä. Tämän ensimmäisen käyntinsä jälkeen tunnusti Boris sydämmessään, että Natasha vielä on yhtä viehättävä kuin ennenkin, mutta hän päätti karkoittaa sydämestään tämän tunteen, sillä jos hän naisi tämän köyhän tytön, niin olisivat ylenemismahdollisuudet lopussa, ja hän piti konnamaisena entisten välien uusimmista naimisaikomuksitta. Hän päätti välttää Natashaa, mutta päätöksestään huolimatta saapui hän muutaman päivän päästä Rostoveille, alkoi käydä talossa yhä useammin ja oleskeli siellä päiväkaudet. Hänestä tuntui kuin olisi hänen pitänyt selvittää välinsä Natashan kanssa, sanoa hänelle, että kaikki entiset välit ovat unhotettavat, että kaikesta huolimatta hän ei voi Natashaa naida, koska hän on köyhä, eikä Natashan vanhemmat varmaankaan tähän avioliittoon suostuisi. Mutta selvittely jäi yhä tekemättä, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä koko homma. Päivä päivältä takertui hän yhä lujemmin entisiin suhteisiin. Kreivitär ja Sonja olivat huomaavinaan, että Natashankin rakkaus oli uudelleen herännyt. Hän lauleli Borikselle tämän lempilauluja, näytteli hänelle muistikirjaansa, pakoittaen hänen siihen kirjoittamaan runoja, ei sallinut muistella vanhoja oloja, vaan huomautti alati, miten ihanalta tuntui nykyisyys; ja siksipä Boris joka päivä lähtikin Rostoveilta pää pyörällä, ilmaisematta ajatuksiaan, tietämättä mitä oli tehnyt ja miksi hän talossa käy ja miten kaikki päättyy. Hän ei käynyt enää Helenan luona, vaikka saikin joka päivä nuhdekirjeitä. Päiväkaudet oleskeli hän Rostovien talossa.

XIII

Eräänä iltana, kun vanha kreivitär huokaellen ja puhkuen, yllä ainoastaan yönuttu, päässä pumpulikankainen yötanu, jonka alta näkyi ainoastaan pieni, valkea hiusmykyrä – tekotukkansa hän oli jo irroittanut – hartaaseen iltarukoukseen vaipuneena kumarteli jumalankuvien edessä, narahti ovi ja huoneeseen pyrähti Natasha, hänkin vain yönutussa ja tohveleissa, jotka oli pistänyt paljaisiin jalkoihinsa. Kreivitär vilkasi taakseen ja yrmisti kulmiaan. Hän oli juuri lopettamassa viimeistä rukoustaan: "Joko lie tämä vuode kuolinvuoteeni?" Hänen rukousmielialansa häiriytyi. Natasha oli punakka ja terhakka, mutta kun hän näki äidin rukoilevan pysähtyi hän juoksussaan, istahti kyykylleen ja sujautti kielen suustaan aivan kuin olisi itseään uhitellut. Huomattuaan äidin yhä jatkavan rukoilemista hän hiipi varpaillaan hiljaa vuoteen luo, riisui tohvelinsa ja hypähti tuohon vuoteeseen, jonka äiti rukouksessaan pelkäsi tulevan kuolinvuoteekseen. Tämä höyhenpatjainen vuode oli korkea, ja korvapatjoja oli viisi päällekkäin, jotka pienenivät alhaalta ylöspäin tornin muotoon. Natasha hypähti vuoteeseen, vaipui untuviin, kierähti jalkopäähän ja alkoi teuroa peitteen alla, kiertyi peitteeseen, taivutti polvensa leuvan alle, potki jaloillaan ja nauraa hihitti tuskin kuuluvasti, pistäen toisinaan päänsä peitteen alta ja vikisten äitiin ja taas peittyen huppeluksiin. Kreivitär lopetti rukouksensa ja lähestyi ankaran näköisenä vuodetta; mutta huomattuaan, että Natasha oli peitteen alla hän hymähti hyvänsuovasti.

– No, no, no, – sanoi äiti.

– Äiti, saanko puhella, saanhan? – sanoi Natasha. – No, tuonne kuoppulaiseen vielä kerran, no, vielä, ja sitten riittää. – Ja hän kiersi kätensä äidin kaulalle ja suuteli häntä leuvan alle. Hyväillessään äitiään näytti Natasha pitelevän häntä kovakouraisesti, mutta hän oli silti niin näppärä ja sulava liikkeissään, ettei milloinkaan häntä satuttanut, eivätkä hänen kepposensa äidistä tuntuneet vastenmielisiltä tai sopimattomilta.

– No, mistä nyt taas? – sanoi äiti saatuaan korvapatjat järjestykseen ja odotettuaan, kunnes Natasha päästi kätensä hänen kaulaltaan ja pari kertaa kierrähdettyään makasi vakavan näköisenä hänen vieressään saman peitteen alla.

Nämä Natashan yölliset vierailut, joilla hän kävi ennenkuin isä oli palannut kotiin klubista, olivat äidin ja tyttären hauskimpia hetkiä.

– Mistä nyt taas? – Mutta minun täytyy sinulle sanoa…

Natasha tukki käsillä äidin suun.

– Boriksesta… Tiedän, – sanoi Natasha vakavana, – siitä olen tullutkin puhumaan. Älkää puhuko, tiedän. Ei, sanokaa vain! – Hän päästi kätensä äidin suulta. – Sanokaa äiti. Eikö hän ole herttainen?

– Natasha, olet 16 vuotias, sinun iässäsi olin minä jo naimisissa. Sanot, että Borja on herttainen. Hän on sangen herttainen, ja minä rakastan häntä kuin omaa poikaani, mutta mitä sitten?.. Mitä ajattelet? Olet pannut hänen päänsä pyörälle, olen sen huomannut…

Tätä puhuessaan katsahti kreivitär tyttäreensä. Natasha makasi suorana ja liikkumattomana, tuijottaen erääseen vuoteen kulmauksia koristavista sfinkseistä, niin että kreivitär vain sivulta näki tyttärensä kasvonpiirteet. Kreivitärtä hämmästytti näiden kasvojen vakavuus ja mietiskelyyn keskittynyt ilme.

Natasha kuunteli ja mietti:

– No, mitä aijotte sitte sanoa? – hän kysyi.

– Olet saanut hänen päänsä aivan pyörälle, miksi? Mitä hänestä tahdot? Tiedäthän, ettet voi mennä hänen kanssaan naimisiin.

– Miksen? – kysyi Natasha, muuttamatta asentoaan.

– Siksi, että hän on nuori, siksi, että hän on köyhä, siksi, että hän on sukulaisesi … siksi ettet häntä rakasta.

– Mistä sen tiedätte?

– Tiedänpä toki. Se ei sovi, rakkaani.

– Mutta jos tahdon … – sanoi Natasha.

– Olehan lörpöttelemättä, sanoi kreivitär.

– Mutta jos tahdon…

– Natasha, puhun vakavasti…

Natasha ei sallinut hänen jatkaa puhettaan, veti äidin suuren käden huulilleen ja suuteli sitä nyrkin puolelle, sitten kämmeneen, käänsi sen ja alkoi suudella sormien ylänivelten kyhmyjä, sitten taipeiden välipaikkoja, sitten taas kyhmyjä, hokien kuiskaamalla: – "tammikuu helmikuu, maaliskuu, huhtikuu, toukokuu." – Puhukaa, äiti, miksi vaikenette? Puhukaa, – hän sanoi, katsellen äitiään, joka hellin katsein tarkasteli tytärtään, ja näytti kokonaan unohtaneen sanottavansa.

– Tämä ei sovi, sydänkäpyseni. Kaikki eivät ymmärrä teidän lapsellista suhdettanne, vaan saattavat nämä läheiset välit vahingoittaa sinua muiden meillä käyväin nuorten miesten silmissä, ja ennen kaikkea, Boris suotta kärsii. Kenties on hänellä tiedossa rikas morsian; mutta täällä hän menettää järkensä.

– Järkensäkö? – toisti Natasha.

– Puhun itsestäni. Minulla oli serkku…

– Tiedän – Kirilla Matveitsh, mutta hänhän on vanha ukko.

– Ei hän aina ole vanha ollut. Mutta kuulehan, sanon Borjalle, ettei kävisi niin usein meillä…

– Miksi ei kävisi, jos häntä haluttaa?

– Siksi, että tiedän hänen käyntinsä turhiksi…

– Mistä sen tiedätte? Ei, äiti, älkää sanoko hänelle. Jopa jotakin! – puhui Natasha, aivan kuin ihminen, jolta aijotaan ryöstää omaisuus. No, jääköön naiminen, mutta käyköön hän meillä, jos se hänestä on hauskaa ja minusta myös. – Natasha katsahti hymyillen äitiinsä.

– Ei naimisiin, mutta muuten vain, – hän toisti.

– Miten muuten, ystäväiseni?

– Muuten vain. Vähät naimisesta, mutta … muuten vain.

– Muuten, muuten, – toisteli kreivitär ja alkoi odottamatta nauraa hohottaa niin äänekkäästi, että hänen ruumiinsa oikein hytkyi.

– Heretkää nauramasta, heretkää, – huudahti Natasha, – saatte koko vuoteen hytkymään. Olette kauheasti minun kaltaiseni, samallainen hohottaja… Lopettakaa… – Hän sieppasi kreivittären molemmat kädet, suuteli piippasen kyhmyä – "kesäkuun" ja jatkoi "heinäkuun", "elokuun" toiseen käteen. – Äiti, onko Boris kovin rakastunut? Miltä teistä näyttää? Oltiinko teihin niin rakastuneita? Ja kovin herttainen, hyvin, hyvin herttainen hän on! Mutta ei oikein minun makuuni – hän on niin hintelä, aivan kuin pöytäkello… Ettekö käsitä… Hintelä, nähkääs, harmaa, vaalea…

– Mitä loruat! – virkkoi kreivitär.

Natasha jatkoi:

– Ettekö todellakaan käsitä? Nikoljenka käsittäisi… Besuhof – hän on sininen, tummansininen, punertava … ja tuollainen nelikulmainen.

– Sinä kiemailet häntäkin, – sanoi kreivitär nauraen.

– Ei, hän on vapaamuurari, olen kuullut. Hän on kunnon mies, tummansininen, punertava… Miten sen teille selvittäisin…

– Pikku kreivittäreni, – kuului kreivin ääni oven takaa. – Etkö nuku? – Natasha hyppäsi paljain jaloin sängystä, sieppasi tohvelit käteensä ja juoksi omaan huoneeseensa.

Hän ei voinut pitkään aikaan nukkua. Hän ajatteli yhä sitä, ettei kukaan mitenkään voi ymmärtää kaikkea, mitä hän ymmärtää ja mitä hänessä on.

"Sonja" – ajatteli hän, katsellen nukkuvaa, keräksi kääriytynyttä kissanpoikaa ja sen suunnatonta palmikkoa. – "Ei, mihinkäs hänestä! Hän on hyveellinen. Hän on rakastunut Nikoljenkaan eikä muusta tahdo tietääkkään. Äiti ei hänkään ymmärrä. Ihmeellistä, miten viisas olen ja miten … tyttö on herttainen", – hän jatkoi, puhuen itsestään kolmannessa personassa ja kuvitellen, että hänestä puhuu näin joku hyvin viisas, viisain ja parhain mies… – "Kaikkea, kaikkea hänessä on", – jatkoi tämä mies, – "hän on viisas, tavattoman herttainen ja sitten kaunis, tavattoman kaunis, sukkela, – hän ui, ratsastaa oivallisesti, ja ääni! Voipa sanoa, ihmeellinen ääni!"

Hän lauloi lempisäkeensä Cherubinin operasta, heittäytyi vuoteelle, naurahti sille suloiselle ajatukselle, että heti pääsee unien maille, huusi Demjashan sammuttamaan kynttilän, ja Demjasha ei ollut ehtinyt vielä huoneesta poistua, kun hän jo oli muuttanut toiseen, vielä paljon onnellisempaan unien maailmaan. Siellä oli kaikki yhtä kevyttä ja ihanaa kuin todellisuudessakin mutta olipa siellä vielä ihanampaakin, sillä siellä oli kaikki toisin.

Seuraavana päivänä kreivitär kutsutti Boriksen puheilleen, selitti hänelle asiat perusteellisesti, ja siitä päivin herkesi Boris käymästä Rostoveilla.

XIV

Joulukuun 31 p: nä, vuoden 1810 aattona oli Katarinan aikuisella ylimyksellä tanssiaiset. Niihin piti saapuman ulkomaisten lähettiläiden ja hallitsijan.

Englantilaisella rantakadulla loisti ylimyksen tunnettu talo lukemattomien juhlatulien valossa. Valaistun punaisella veralla verhotun pääkäytävän luona seisoivat poliisit, eivät ainoastaan santarmit, mutta päärappusilla poliisimestarikin ja kymmenittäin poliisi-upseereita. Ajoneuvoja lähti, toisia tuli yhtenään. Lakeijat olivat punaisissa puvuissa tai töyhtö-hatuissa. Vaunuista astui miehiä virkapuvuissa, tähdissä ja nauhoissa; atlassiin ja kärpännahkaan puetut naiset laskeutuivat varovasti suurella melulla käännetyille vaununastimille ja kulkivat kiireesti ja kevyesti rappusten veralla.

Melkein joka kerta, kun uudet ajoneuvot saapuivat, kulki kansassa kuiske, ja päät paljastuivat.

– Hallitsijako?.. Ei, ministeri … prinssi … lähettiläs… Etkö näe töyhtöjä?.. – puhuttiin väkijoukossa.

Muuan joukosta, muita paremmin puettu, näytti tuntevan kaikki ja mainitsi nimeltä sen ajan kuuluisimmat ylimykset.

Jo oli kolmasosa vieraita saapunut näihin tanssiaisiin, mutta Rostoveilla, joiden piti myöskin niihin saapua, touhuttiin vielä pukeutumishommissa.

Paljon oli ollut puuhaa ja valmistelua näihin tanssiaisiin Rostovien perheessä, kovin oli pelätty, että kutsua ei saadakkaan, puvut olivat viivähtyä, ja esteitä oli jos jonkinlaisia.

Rostovien seurassa piti näihin tanssiaisiin mennä Maria Ignatjevna Peronskin, kreivittären ystävättären ja sukulaisen, laihan, kellahtavan vanhan Hovin hovineidin, joka oli tutustuttanut maaseudulta saapuneita Rostoveita Pietarin ylhäisiin piireihin.

Kello 10 illalla piti Rostovien saapua Taurilaiseen puutarhaan noutamaan hovineitiä, mutta kello oli jo viittä vailla kymmenen, eivätkä neidit olleet vielä pukeutuneet.

Natasha valmistautui ensi kertaa elämässään suuriin tanssiaisiin. Hän oli tuona päivänä noussut kello 8 aamulla ja ollut koko päivän kuumeentapaisessa hyörinässä ja touhussa. Kaikki hänen voimansa olivat varhaisimmasta aamusta olleet jännitettyinä, jotta he kaikki – hän, äiti, Sonja olisivat mahdollisimman hyvin puetut. Sonja ja kreivitär luottivat täydellisesti hänen makuunsa. Kreivittären piti esiintyä tummanpunaisessa samettipuvussa, molempien tyttöjen – valkeissa silkkiharsohameissa, joiden alla oli ruusunpunainen silkkinen puku ja puserossa ruusukimppuja. Tukkalaite à la grecque.

Kaikki varsinainen pukemistyö oli jo tehty: jalat, kädet, kaula, kasvot olivat jo erittäin huolellisesti pestyt, kuten tanssiaisiin on tapana, sekä hajuvesillä ja puuterilla sirotellut; jaloissa olivat jo taivaansiniset silkki-sukat ja valkeat silkkiset avokengät nauharuusuineen; tukkalaitteet olivat miltei valmiit. Sonja viimesteli pukemistaan, kreivitär samoin; mutta Natasha, joka oli kaikista huolehtinut, oli jälellä. Hän istui vielä kuvastimen ääressä, hennoilla hartioilla aamunuttu. Sonja seisoi jo pukeuneena keskellä huonetta ja painoi pienellä sormellaan, niin että oikein koski viimeistä nuppineulaa nurisevaan silkkinauhaan.

– Ei niin, ei niin, Sonja, – sanoi Natasha, kääntäen päätään kuvastimesta ja käsillään hotaisten hiuksiaan, joita sisäkkö ei ennättänyt hellittämään. – Ei niin nauharuusua, tuleppa tänne.

Sonja kyykistyi. Natasha kiinnitti nauhan toisin.

– Anteeksi, neiti, mutta tämä ei käy, – puheli sisäkkö, joka piteli Natashan hiuksia.

– No, Herran tähden, kyllähän sitten laitamme! Kas noin, Sonja.

– Joko te pian? – kuului kreivittären ääni, – kello on kohta kymmenen.

– Heti, heti. – Oletteko te, äiti, valmis? Heltta vain on kiinnittämättä.

– Odottakaa minua, – huusi Natasha: – te ette osaa!

Mutta kello on jo kymmenen.

Tanssiaisiin oli päätetty saapua puoli yhdeltätoista, mutta Natashan oli vielä pukeuduttava ja sitten oli vielä poikettava Taurilaiseen puutarhaan.

Päätettyään tukansuorinnan juoksi Natasha äidin aamunutussa ja lyhyessä hameessaan, jonka alta tanssikengät näkyivät. Sonjan luo, tarkasti hänet ja juoksi sitten äidin luo. Käännellen tämän päätä, kiinnitti hän hiusheltan ja hätäisesti suudeltuaan hänen harmaita hiuksiaan hän juoksi jälleen tyttöjen luo jotka harsivat hänen hameensa paltetta.

Lähtemästä esti siis enää Natashan hame, joka oli liika pitkä; sitä harsi kaksi tyttöä, joiden hampaissa langat risahtelivat. Kolmas, nuppineuloja huulissa ja hampaiden välissä, juoksi kreivittären ja Sonjan väliä; neljäs piteli korkealle kohotetuin käsin silkkiharsopukua.

– Mavrusha, kiirehdä kyyhkyseni!

– Antakaappa tuolta sormustin, neiti.

– Ettekö jo pian? – sanoi kreivi, astuen ovesta. – Tässä on hajuvetenne. Neiti Peronski jo odottelee.

– Valmis on, neiti, – sanoi sisäkkö, nostaen kahdella sormella harsomaansa silkkiharsoista pukua, puhaltaen ja pudistellen sitä, täten osoittaakseen, että täysin käsittää pitelemänsä esineen ilmakkuuden ja puhtauden.

Natasha alkoi pukeutua.

– Heti, tuossa tuokiossa, älä tule, isä, – huusi hän kreiville, joka raotti ovea.

Sonja lennätti oven kiinni. Hetken kuluttua päästettiin kreivi huoneeseen. Hän oli sinisessä hännystakissa, pitkissä sukissa ja avokengissä, tuli hajuvesiltä ja pomadalta.

– Ah, isä, miten olet komea, kerrassaan komea! – sanoi Natasha, seisten keskellä huonetta ja järjestellen pukunsa poimuja.

– Malttakaappa, neiti, malttakaa, – puheli palvelustyttö, seisten polvillaan Natashan edessä, pöyhötellen laskoksia ja käännellen kielellään nuppineuloja suunpielestä toiseen.

– Miten tahdot! – huudahti Sonja epätoivoisesti, tarkasteltuaan Natashan pukua, – miten tahdot, mutta se on taas liian pitkä!

Natasha peräytyi kauvemmaksi nähdäkseen seinäkuvastimesta. Hame oli liian pitkä.

– Herran tähden, ei lainkaan liian pitkä, – sanoi polvillaan ryömivä Mavrusha.

– No, jos on pitkä, niin nostetaan, tuossa tuokiossa nostamme – sanoi päätteliäs Dunjasha, ottaen esiliinastaan silmäneulan ja ryhtyen uudelleen työhön.

Samalla astui huoneeseen ujona hiljaisin askelin kreivitär samettipuvussa ja hiusheltassa.

– Hei! kaunottareni! – huudahti kreivi, – kaikkia teitä sievempi!..

Hän tahtoi syleillä kreivitärtä, mutta tämä väistyi, punastuen, jottei olisi pukunsa rypistynyt.

– Äiti, hiusheltta sivummalle, – sanoi Natasha. – Minä kiinnitän, – ja hän syöksähti eteenpäin, mutta harsivat tytöt, jotka eivät ennättäneet hänen jälistään, repäsivät harsosta palasen.

– Herra Jumala! Mitäs tämä on? Minä totta vieköön, en ole syypää…

– Ei tee mitään, harsin, ei näy, – puheli Dunjasha.

– Kaunotar terttuni sievä, – huudahti huoneeseen tullut lapsenhoitajatar. – Entäs Sonjushka sitten, olettepa ihania!..

Neljännestä yli kymmenen he vihdoinkin istuivat vaunuihin ja läksivät. Mutta vielä piti poiketa Taurilaiseen puutarhaan.

Neiti Peronski oli jo valmiina. Huolimatta hänen vanhuudestaan ja rumuudestaan oli hänen luonaan ollut samat puuhat kuin Rostoveillakin, vaikkeikaan niin kiireiset (hän oli tällaisiin tottuneempi), mutta samalla tavalla oli hajuvesillä valettu, puhtaaksi pesty ja puuteroittu tuo vanha, ruma ruumis, yhtä huolellisesti olivat korvantaustat pestyt, ja olipa vielä, kuten Rostoveillakin, vanha sisäkkö ihaillen ihmetellyt emäntänsä asua, kun tämä keltaisessa puvussaan, hovineidin merkki rinnassa astui vierashuoneeseen. Neiti Peronski kiitteli Rostovilaisten pukuja.

Rostovit kehuivat hänen aistiaan ja pukuaan, ja tukkalaitteita ja pukujaan varoen istuivat he kello 11 kukin paikoilleen vaunuihin ja läksivät.