Saavuttuaan rykmenttiinsä tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun kuomureki pysähtyi Povarskajakadun varrella olevan kotitalon portaitten eteen. Kun hän näki ensimäisen avorintaisen husaarin, kun hän tunsi punatukkaisen Dementjevin, näki rautiaiden hevosten kammitsat, kun Lavrushka iloisena huusi herralleen: "Kreivi on saapunut!" ja kun Denisof, joka oli nukkunut vuoteella, oli juossut teltasta ja sulkenut hänet syleilyynsä, ja toisetkin upseerit kokoontuneet saapuneen ympärille, – tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun häntä kotiin saavuttuaan syleilivät äiti, isä, sisaret. Ilon kyyneleet pakkautuivat kurkkuun ja estivät häntä puhumasta. Rykmenttikin oli koti, vieläpä muuttumattoman armas ja kallis koti, kuten isän ja äidin kotikin.

Käytyään ilmoittautumassa rykmentinpäällikön luona, tultuaan komennetuksi entiseen eskadroonaansa, käytyään päivystysvuorollaan ja muonan hankintamatkoilla, totuttuaan taas kaikkiin rykmentin pikku hommiin ja huomattuaan, että oli menettänyt vapautensa ja oli sidottu yksiin, ahtaisiin, muuttumattomiin puitteisiin, tunsi Rostof olevansa rauhallinen, turvattu, ja hänet valtasi samallainen kodikkuuden tunne kuin vanhempainkin kodissa. Hän tunsi olevansa omalla alallaan. Ei ollut enää tuota vapaan maailman ainaista sekamelskaa, mistä hän ei ollut löytänyt itselleen tointa, vaan aina erehtyi valinnassa; ei ollut Sonjaa, jolle olisi pitänyt tehdä asiat selviksi tai kenties jättää selvittämättä. Ei ollut mahdollisuutta lähteä tai olla lähtemättä sinne tai tänne; ei ollut noita vuorokauden 24 tuntia, jotka saattoi käyttää niin suunnattoman monella eri tavalla; ei ollut tuota suunnatonta ihmismerta, jossa ei ollut läheisempiä eikä kaukaisempia; ei ollut noita epäselviä, hämäriä raha-asioita isän kanssa; täällä ei muistunut mieleen tuo kauhea häviö Dolohoville! Täällä rykmentissä oli kaikki niin selvää ja yksinkertaista. Koko maailma oli jakautunut kahteen vastakkaiseen osaan: toinen – oma Pavlogradin rykmentti, toinen – koko muu maailma. Ja tämän muun maailman kanssa ei ollut mitään tekemistä. Rykmentissä oli kaikki tuttua: ken luutnantti, ken ratsumestari, ken hyvä ihminen, ken paha, ja ennen kaikkea – jokainen oli toveri. Muonakauppias myö velaksi tavaroitaan, palkka maksetaan kolmanneksittain; ei ole aprikoimisen, ei valinnan varaa, kunhan et vain tee mitään sellaista, jota Pavlogradin rykmentissä pidetään paheena; ja kun jonnekin lähdet, niin tee tarkalleen ja täsmällisesti, mitä on käsketty ja määrätty, – ja kaikki käy hyvin.

Kun Rostof taas uudelleen oli tottunut sotilaselämän säännöllisiin oloihin tunsi hän olevansa rauhallinen ja iloinen, kuten väsynyt ihminen levolle päästyään. Ja elämä rykmentissä tuntui Rostovista tällä kertaa sitäkin onnellisemmalta kun hän tuon pelihäviön jälkeen (vaikka omaiset kuinkakin häntä olivat lohdutelleet, ei hän saattanut sitä itselleen antaa anteeksi) oli päättänyt muuttaa elämäntapansa, sovittaa syynsä, palvella nuhteettomasti ja olla kelpo toveri ja upseeri, t.s. hyvä ihminen. Ja tämän päätöksen toteuttaminen tuntui aivan mahdolliselta rykmentissä, vaikkakin se muualla maailmassa oli tuntunut niin tuiki mahdottomalta.

Pelihäviönsä oli Rostof viiden vuoden kuluessa päättänyt maksaa vanhemmilleen. Ennen oli hän saanut isältään vuosittain 10 tuhatta ruplaa, nyt oli hän päättänyt tyytyä kahteen tuhanteen ja lopuilla lyhentää velkaansa.

Venäläinen armeija oli alituisten peräytymisten, etenemisten ja taistelujen jälkeen (Pultuskin, Preussisch-Eylaun luona) keskittynyt Bartensteinin luo. Odotettiin keisarin saapumista ja uuden sotaretken alkamista.

Pavlogradin rykmentti kuului siihen armeijaosastoon, joka oli ollut 1805 vuoden sotaretkellä ja oli ollut täydentämässä rivejään Venäjällä, eikä se sentähden ollutkaan mukana sotaretken ensi vaiheissa. Se ei ollut mukana Pultuskin eikä Preussisch-Eylaun taisteluissa, ja kun se sitten yhtyi toimivaan armeijaan määrättiin se Platovin osastoon.

Platovin armeija toimi itsenäisesti, pääarmeijasta riippumattomana. Pavlogradilaiset kahakoivat muutamia kertoja vihollisen kanssa, saivat muutamia vankeja, anastivatpa kerran marsalkka Oudinotin kuormastonkin. Huhtikuussa viivähti Pavlogradin rykmentti muutamia viikkoja erään tuhaksi poltetun, aution saksalaisen kylän luona.

Oli kevättulvien aika, tiet rapakkoina, ilmat kylmät, jäät pettivät, teitä oli mahdoton kulkea; muutamiin päiviin ei jaettu ihmisille eikä eläimille muonaa. Kun muonan kuljetus kävi mahdottomaksi, hajaantuivat sotilaat ympäristöön, kylmille jääneisiin, tyhjiin kyliin etsiäkseen hengenpitimiksi edes perunoita, mutta niistäkin oli kova puute.

Kaikki oli syöty putipuhtaaksi, ja asukkaat olivat paenneet turvallisille seuduille; kyliin jääneet olivat kurjemmassa tilassa kuin mierolaiset, eikä heiltä siis mitään voitu riistää, vieläpä tavallisesti niin armottomat sotilaat toisinaan antoivat omista rippeistään kärsiville kylien asukkaille.

Kahakoissa oli Pavlogradin rykmentti menettänyt ainoastaan kaksi haavoittunutta; mutta nälkä ja taudit olivat riistäneet melkein puolet rykmentin miehistä. Huonon ravinnon seurauksista sairastuivat sotilaat kuumetautiin ja pöhöön, ja kuolevaisuus sairaaloissa oli niin suuri, että sotilaat mieluummin sairainakin laahustivat mukana rintamassa kuin menivät sairaaloihin varmaan kuolemaan. Kun maa keväällä paljastui lumen peitosta, alkoivat sotilaat kedoilta löytää parsajuuren näköistä kasvin juurta, jota he, ties miksi, kutsuivat makeaksi poimulehdeksi. Vaikka oli ankarasti kielletty tätä terveydelle vahingollista juurta syömästä (se oli muuten maultaan sangen kitkerä), niin kuljeskelivat sotilaat kiellosta huolimatta pitkin ketoja, kaivellen miekallaan "makeata juurta." Keväällä ilmestyi sitten sotilaihin uusi tauti: kädet, jalat ja kasvot alkoivat pöhöttyä, ja niihin ilmestyi paisumia. Lääkärit arvelivat taudin syntyneen makeasta juuresta. Mutta mistään välittämättä söivät Denisovin eskadroonan sotilaat miltei yksinomaan tätä juurta, sillä jo toista viikkoa olivat korput olleet niukassa, ja sotilaille oli annettu ainoastaan puoli naulaa mieheen, ja viimeksi lähetetyt perunat taas olivat olleet paleltuneita ja itäneitä.

Toista viikkoa oli jo hevosiakin ruokittu yksinomaan katto-oljilla, ja siksipä ne olivatkin sanomattoman laihoja, ja talvinen takku peitti vielä niiden kylkiä.

Tällaisesta kurjuudesta huolimatta elivät sotilaat ja upseerit aivan entiseen tapaan; kuten ennenkin kokoontuivat kalpeat, pöhönaamaiset, repaleiset husaarit iltahuutoon, kävivät leikkauttamassa tukkaansa, siisteilivät hevosiaan ja varustuksiaan, kiskoivat katosta apetta hevosilleen ja kävivät kattiloillaan aterialla, vaikkakin he näiltä aterioilta lähtivät nälkäisinä, laskien leikkiä kurjasta ravinnostaan ja nälästään. Joutoaikojaan viettivät sotilaat entiseen tapaan: nuotioita sytytettiin, ja alastomat sotilaat paistattivat itseään niiden ympärillä, toiset tupakoivat, toiset valitsivat paraat itäneistä, nahkeista perunoista ja paistoivat niitä nuotiossa, kertoeltiin ja kuunneltiin juttuja Potjemkinin ja Suvorovin sotaretkien ajoilta tai Aljoshaveijarista tai Mikolka nimisestä papin rengistä.

Upseerit asuivat kaksin, kolmin katottomissa hökkeleissä. Vanhemmilla oli hommaa perunain ja olkien hankinnassa, yleensä muonan hankinnassa, nuoremmat taas viettivät aikaansa entiseen tapaan: toiset löivät korttia (rahoja oli viljalti, vaikka muonasta olikin puute), toiset taas huvitteleivat viattomilla leikeillä – rengas- ja sauvaleikeillä. Asian kulusta puhuttiin vähän, osaksi sentähden, ettei mitään asiallista tietty, osaksi senkin tähden, että hämärästi aavisteltiin asiain olevan hullusti.

Rostof asui yhä vielä Denisovin kanssa, ja loman jälkeen olivat heidän välinsä käyneet entistään sydämellisimmiksi. Denisof ei koskaan puhellut Rostovin omaisista, mutta Rostof tunsi, että päällikön ystävyyteen oli osansa hänen rakkaudellaan Natashaan. Hellävaroen näkyi päällikkö lähettävän suojattiaan vaaranpaikkoihin, säästelevän näkyi, ja aina kun eskadroona palasi kahakasta ja suojatti palasi terveenä ja vahingoittumattomana, niin ilomielin hänet päällikkö syliinsä sulki. Eräällä muonanhankintaretkellään tapasi Rostof hävitetyssä, autiossa kylässä puolalaisen vanhuksen ja tämän tyttären rintalapsineen. Kaikki olivat he miltei alastomat, nälän nujertamat. Jalan he eivät jaksaneet kulkea, ja hevosmatkaan heillä ei ollut varoja. Rostof toi heidät leiripaikalle, sijoitti heidät omaan asuntoonsa ja ruokki ja hoiteli siksi kunnes ukko toipui. Kerran eräs Rostovin tovereista, puhuessaan naisista, alkoi ivailla Rostovia, miten tämä on muita sukkelampi, ja lisäsi, ettei suinkaan olisi synti, vaikka Rostof tutustuttaisi toverinsakin pelastamaansa sievään puolattareen. Rostof piti leikin totena, kiivastui ja sätti toverinsa pataluhaksi, niin että Denisof vaivoin sai toverukset sopimaan kaksintaistelutta. Kun upseeri oli poistunut, ja Denisof, jolla itselläänkään ei ollut selvillä Rostovin ja puolattaren välit, alkoi nuhdella suojattiaan liiallisesta kiivaudesta, sanoi Rostof hänelle:

– Miten saatat luulla… Pidän hänestä kuin sisarestani, enkä saata kuvailla, miten loukkaannuin … sillä … tiedäthän, oli aivan kuin…

Denisof löi ystäväänsä olalle ja alkoi kiivaasti astua pitkin huonetta, kuten hänellä oli tapana tehdä mielenliikutusten hetkinä.

– Ah, sitä hullua Rostovilaista rotua, – hän virkkoi, ja Rostof huomasi kyynelten helyvän päällikkönsä silmissä.

XVI

Huhtikuussa saapui tieto keisarin saapumisesta armeijaan, ja tämä tieto reipastutti joukkoja. Keisari tarkasti armeijan Bartensteinissä, mutta Rostof ei ollut saapuvilla, sillä Pavlogradin rykmentti oli etuvartiossa, kaukana Bartensteinin takana.

Husaarit olivat ryhmittyneet pieniin vartiojoukkoihin. Denisof ja Rostof asuivat sotilaiden kaivamassa maakuopassa, joka oli katettu oksilla ja turpeilla. Tällaisia maakuoppia oli vasta viime aikoina alettu kyhätä, ja olivat ne rakenteeltaan tällaisia: Kaivettiin puolen neljättä kyynärän pituinen, kahden kyynärän syvyinen ja puolentoista levyinen oja. Ojan toiseen päähän kyhättiin portaat, ja niin oli kuisti valmis; oja muodosti sitten varsinaisen suojan, jonka toiseen päähän, ainakin päälliköiden kuoppiin, kyhättiin paalujen varaan laudoista pöydän tapainen. Ojan kummastakin reunasta oli kyynärän leveydeltä luotu maata, ja näin oli saatu kaksi vuodetta ja rahit. Suojan keskellä saattoi mies seistä suorana, saattoipa vuoteilla ja raheillakin istua, vallankin pöydän puoleisessa päässä. Denisof asui upeasti, sillä hänen eskadroonansa miehet rakastivat häntä. Husaarit olivat suojan päätyyn lyöneet lautoja ja kyhänneet lasinpalasista oikean akkunan. Kun oli kylmä ilma, toivat sotilaat nuotioiltaan hehkuvia hiiliä, asettivat ne kiverretyille rautalevyille maakuopan portaille (vastaanottohuoneeseen, kuten Denisof kutsui tätä suojan osaa), ja pian oli kuopassa niin lämmin, että upseerit – joita muuten aina oli paljon Denisovin ja Rostovin vieraina – saattoivat istua kuopassa paitahihasillaan.

Kerran huhtikuussa oli Rostof päivystäjänä. Kahdeksatta käydessä aamulla oli hän palannut kotiin valvottuaan edellisen yön. Hän käski tuomaan hiiliä, muutti ylleen kuivat vaatteet, toimitti aamurukouksensa, joi lämpimikseen teetä, järjesteli tavaroitaan nurkkasessaan pöydällä ja heittäytyi sitten pitkälleen vuoteelle, koukistaen kätensä päänsä alle. Hän oli paitahihasillaan, lämmön ja yöllisen ilman vaikutuksesta olivat hänen kasvonsa punakat. Hän odotteli ystäväänsä Denisovia ja ajatteli mielihyvin, miten hän varmaankin saa ylentymismääräyksen viimeisen tiedusteluretkensä johdosta. Hän olisi mielellään pakissut Denisovin kanssa.

Majan takaa kuului yhtäkkiä Denisovin jyrisevä ääni, joka kuulosti ärtyiseltä. Rostof siirtyi akkunan luo nähdäkseen, kenelle Denisof jyrisee, ja näki vääpeli Toptshejenkon.

– Olenhan sanonut, ettet päästäisi heitä kaivamaan tuota juurta, poimulehteä, mikä liekkin! – karjui Denisof. – Näinhän itse, kun Lasartshuk raahusti niitä kentältä.

– Olen kieltänyt, teidän jalosukuisuutenne, eivät tottele, – vastasi vääpeli.

Rostof heittäytyi taas vuoteelle ja ajatteli mielihyvin: "puuhailkoon hän nyt ja hääriköön, minä olen tehnyt tehtäväni ja loion täällä – verratonta!" – Sitten kuuli hän vielä Denisovin reippaan, veitikkamaisen palvelijan Lavrushkan äänen. Lavrushka puhui jotain kuormastosta, korpuista ja häristä, joita oli nähnyt muonanhankintaretkellään.

Sitten kuului etäämpää Denisovin ääni, ja Rostof eroitti sanat: "Satuloitkaa! Toinen plutoona!"

– "Minnehän ne hankkiutuvat?" – ajatteli Rostof.

Viiden minuutin kuluttua tuli Denisof majaan, heittäytyi rapakkoisine saappaineen vuoteelle, poltti ärtyisenä piippunsa, heitteli hujan hajan tavaransa, otti miekan ja ratsasruoskan ja lähti ovelle. Rostovin kysymykseen, minne hän aikoo lähteä, vastasi hän kärttyisän epämääräisesti, että on mentävä.

– Tuomitkoot minut sitten Jumala ja korkea keisari! – lausui Denisof mennessään, ja Rostof kuuli majan takaa hevosten kavioiden mäjätystä rapakkoisella tiellä, Rostof ei viitsinyt edes tiedustella Denisovin matkan määrää. Lämmittyään nurkkasessaan Rostof nukkui ja vasta hämärissä hän tuli ulos majasta. Denisof ei ollut vielä palannut. Iltaelämä oli taas vilkastunut; viereisen maakuopan luona heitti kaksi upseeria ja junkkari rengaspeliä. Nauraa hohottaen he heittelivät junttinaulaa rapakkoiseen, pöyheään maahan. Rostof yhtyi heihin. Kesken leikkiään huomasivat upseerit lähestyvän kuormaston: kuormastoa seurasi noin 15 husaaria, istuen laihoilla hevosillaan. Kuormasto saapui kammitsain luo, missä husaarit sen ympäröivät.

– Suottapa Denisof on tuskaillut, – sanoi Rostof, – tuossapa on muonaa.

– Todellakin! – huudahtivat upseerit. – Siksipä ovatkin sotilaat haltioissaan!

Husaarien jälissä kulki Denisof, ja hänen vierellään kaksi jalkaväen upseeria, jotka keskustelivat jostain asiasta ratsumestarin kanssa.

Rostof lähti astumaan Denisovia kohti.

– Varoitan teitä, herra ratsumestari, – puhui toinen upseereista, laiha, lyhyläntä mies, joka nähtävästi oli kiihtyneessä mielentilassa.

– Olenhan sanonut, etten luovuta, – vastasi Denisof.

– Joudutte edesvastuuseen, herra ratsumestari, – tämä on väkivaltaa, – ryöstää oma kuormasto! Meikäläisillä ei ole kahteen päivään ollut leivän muruakaan.

– Mutta minun mieheni eivät ole syöneet kahteen viikkoon, – vastasi Denisof.

– Tämä on rosvoamista, joudutte vastuuseen, arvoisa herra! – toisti jalkaväen upseeri, ääntään korottaen.

– Mutta miksi minua ahdistatte? Miksi? – kiljasi yhtäkkiä Denisof. Hän tulistui. – Asiasta vastaan minä, ettekä te. Ja älkää tuossa surisko, jos nahkanne on teille kallis. Mars! – kirkasi Denisof upseereille.

– Hyvä, hyvä! – kirkasi pikku upseeri hämmentymättä ja istui levollisena satulassaan. – Rosvoamaan siis, minä teille…

– Helvettiin mars pikamarssissa, jos nahkaanne säästätte. – Ja Denisof käänsi hevosensa upseeria kohti.

– Hyvä, hyvä, – toisti upseeri uhkaavasti, käänsi hevosensa ja lähti ajamaan ravia, heiluen satulassaan.

– Koira joutunut aidalle, elävä koira aidalle joutunut, – huusi Denisof upseerin jälkiin, sinkauttaen täten ratsumiehen myrkyllisimmän kokkapuheen jalkamiehelle. Sitten ajoi hän Rostovin luo ja remahti äänekkääseen nauruun.

– Anastin jalkaväeltä kuormaston, väkisin anastin! – hän lausui. – Eihän toki sovi sallia miesten nälkään nääntyä?

Nämä muonakuormat olivat oikeastaan aijotut eräälle jalkaväkirykmentille, mutta kun Denisof Lavrushkalta sai kuulla, että kuormasto kulki vartioitta, niin anasti hän sen husaareineen. Husaarit saivat korppuja mielin määrin, annettiinpa osa vielä toisillekin eskadroonille.

Seuraavana aamuna kutsutti rykmentinpäällikkö Denisovin puheilleen, peitti harakourin silmänsä ja sanoi hänelle: "Katson asiaa näin, en mitään tiedä, enkä nosta tästä juttua; mutta neuvon teitä sentään käymään esikunnassa ja siellä muonatoimistossa koettamaan häihdyttää asia ja, jos käy mahdolliseksi, kuittaamaan saaneenne niin ja niin paljon muonavaroja; muuten merkitään muonamäärä jalkaväen tiliin: asiata aletaan penkoa, ja se saattaa saada ikävän lopun."

Denisof lähtikin suoraa päätä esikuntaan ja oli vakavasti päättänyt noudattaa päällikkönsä neuvoja. Illalla palasi hän maakuoppaansa sellaisessa mielentilassa, jollaisessa Rostof ei vielä milloinkaan ollut nähnyt ystäväänsä. Hän ei saattanut puhua ja oli vähällä läkähtyä. Kun Rostof kysyi hänen vointiaan, saattoi hän käheällä, heikolla äänellä mumista ainoastaan kiroussanoja ja uhkauksia.

Rostof pelästyi ystävänsä toivottoman tilan johdosta, kehoitti tätä riisuutumaan ja juomaan raikasta vettä, ja lähetti noutamaan lääkäriä.

– Minut tuomitaan ryöstöstä – oh! Anna lisää vettä – tuomitkoot, aina lyön lurjuksia, aina, ja sen sanon keisarillekin. Antakaa jäätä, – puheli Denisof.

Rykmentin lääkäri saapui ja sanoi, että on iskettävä suonta. Denisovin karvaisesta kädestä laskettiin syvä lautasellinen mustaa verta, ja vasta nyt saattoi Denisof kertoa seikkailunsa perin juurin.

– Saavun esikuntaan, – alkoi Denisof. – "Missä on täällä teidän päällikkönne?" Neuvottiin. Suvaitkaa odottaa. "Minulla on virkani, olen saapunut 30 virstan päästä, ei ole aikaa odottaa, ilmoittakaa." Hyvä, saapuu sitten se päävoro: hänkin minua opettamaan: Tämä on rosvoamista! – "Rosvoamista ei ole se kun hankkii muonavaroja nälkäisille sotilaille, vaan se on rosvoamista kun pistää omiin taskuihinsa sotilaiden muonavarat!" Tämä ei kuulu asiaan. "Hyvä." Jättäkää kuitti toimitsijalle, ja tämä asia menee säännöllistä kulkuaan. Menen sitten toimitsijan luo. Astun huoneeseen – pöydän takana istuu… Kuka? Ajattelehan!.. Kuka meitä nälällä uuvuttaa, – kirkasi Denisof, lyöden kipeällä kädellään niin voimakkaasti pöytään, että oli sen ruhjoa. Lasit pöydällä hypähtelivät. Teljanin!! "Vai sinä, sinäkö meitä nälällä uuvutat?!" Läiskis, päin turpaa, niin osavasti… "Minä sinut, senkin", ja aloin pehmittää. Ja teinpä sitä ilokseni, sen voin vakuuttaa, – kirkasi Denisof, ilkeän iloisesti irvistellen mustain viiksien alta hohtavilla valkeilla hampaillaan. – Olisin hänet tappanut, jolleivät olisi tulleet apuun.

– Mutta älähän kiru noin, rauhoitu, – sanoi Rostof: – verikin alkoi taas vuotaa. Odotahan, haava on uudelleen sidottava.

Haava sidottiin ja Denisof vietiin vuoteeseen. Seuraavana aamuna heräsi hän iloisena ja rauhallisena.

Mutta keskipäivän tienoissa saapui maakuoppaan vakavan ja surullisen näköinen adjutantti ja näytti kirvelevin sydämin majuri Denisoville rykmentinpäälliköltä saapuneen virallisen paperin, jossa tiedusteltiin eilisiä tapahtumia. Adjutantti ilmoitti samalla, että juttu merkeistä päättäen saa ikävän käänteen, että asiaa tutkimaan on määrätty sotilastutkijakunta, ja että näinä ankarina aikoina, jolloin armeijassa on ilmestynyt napinaa ja mielivaltaisia tekoja, asia paraimmassa tapauksessa päättyy syytetyn upseerin arvon menettämiseen.

Kantajat esittivät asian tällaisessa valossa: Sittenkun kuormasto oli ryöstetty, saapui majuri Denisof kutsumatta humalaisena ylimuonanhankkijan luo, sanoi tätä voroksi ja uhkasi kurittaa, ja kun hän oli viety ulos huoneesta, niin syöksyi hän kansliaan, pieksi kahta virkamiestä ja nyrjäytti samalla toiselta käden.

Rostovin kyselyihin vastasi Denisof nauraen, että arvatenkin oli joku rytäkässä kuukertunut, mutta se on hänen mielestään vähäpätöinen seikka, aivan vähäpätöinen, ja lisäsi, ettei hän aijo pelätä tuomiota eikä tuomareita, ja että jos nuo konnat tohtivat häntä ärsyttää, niin vastaa hän heille jotta muistavat saaneensa.

Denisof puhui muuten halveksuen koko asiasta; mutta Rostof tunsi ystävänsä liiankin hyvin voidakseen olla huomaamatta, että ystävä oli peloissaan tuomion suhteen (vaikkakin hän koetti salata pelkoaan sivullisilta), ja että tämä asia, jolla nähtävästi tulisi olemaan huonot seuraukset, häntä kovasti kiusasi. Joka päivä alkoi Denisoville saapua papereita ja kyselyjä, ja toukokuun ensimäisenä päivänä määrätään päiväkäskyssä, että hänen oli luovutettava eskadroonan johto arvossa häntä seuraavalle upseerille ja saavuttava esikuntaan tekemään selvää muonatoimistossa tapahtuneesta mellastuksesta. Huhtikuun viimeisenä päivänä teki Platof tiedusteluretken vihollisen asemille kahdella kasakkarykmentillä ja kahdella husaarieskadronalla. Denisof ratsasti ketjun edessä, kuten tavallisesti, ja oli huiman rohkea. Hän sai luodin reiteensä. Varmaankaan ei hän tavallisissa oloissa olisi tällaisen lievän haavan tähden poistunut rykmentistä, mutta nyt käytti hän tilaisuutta hyväkseen, kieltäytyi lähtemästä esikuntaan ja meni sairaalaan.