Sota ja rauha I

XIX

Miesten puoleisessa pöydän päässä kävi keskustelu yhä vilkkaammaksi. Eversti kertoi, että sodan julistuskirje jo oli ilmestynyt Pietarissa, ja että kappaleen siitä, jonka hänkin oli nähnyt, kuriiri tänäpänä oli tuonut ylipäällikölle.

– Ja miksi saattaa paholainen meidät sotimaan Bonaparten kanssa? – sanoi Shinshin. – Il a déjà rabattu le caquet à l'Autriche. Je crains que cette fois ce ne soit notre tour.²³

Eversti oli kookas, vankkarakenteinen ja kuumaverinen saksalainen, nähtävästi uskollinen sotilas ja isänmaanystävä. Hän kiivastui Shinshinin sanoista.

– Siksi vain, herraseni, – hän sanoi, – murtaen tuntuvasti saksankieleen, – siksi, että keisari asian tietää. Hän on julistuskirjeessä lausunut, ettei hän välinpitämättömänä voi katsella Venäjää uhkaavia vaaroja, ja että valtakunnan turvallisuus, sen arvo ja liittojen pyhyys… – hän puhui, ties minkätähden erityisemmin koroittaen liittojen sanan, aivan kuin siihen sanaan sisältyisi asian koko ydin.

Ja hänelle ominaisella muistin erehtymättömyydellä ja virallisuudella eversti toisti julistuskirjeen alkusanat … "ja keisarin ainoa ja järkkymätön halu: rakentaa Europaan pysyväinen rauha – on saattanut hänet näissä oloissa siirtämään osan joukoista vieraalle maalle ja toimimaan tämän uuden ehdon toteuttamiseksi".

– Nähkääs miksi, herraseni, – hän lopetti opettavasti, juoden lasinsa pohjaan ja katsellen kreiviin aivan kuin olisi odottanut sanoilleen tämän hyväksymistä.

– Tunnetteko sananlaskun: Jerema, Jerema, nurkassasi kekottaisit, värttinääsi terottaisit, – sanoi Shinshin, hymyillen otsa rypyissä. – Cela nous convient à merveille.²⁴ Onpas ollut meillä Suvorof, mutta hänetkin lyötiin, à plate couture,²⁵ mutta missä ovat nykyään meidän Suvorovit? Je vous demande un peu,²⁶ – hän puhui, käyttäen vuoroin venäjää, vuoroin ranskaa.

– Meidän on taisteltava viimeiseen veripisaraan, – eversti sanoi, lyöden nyrkillä pöytään: – ja kuol-l-ltava keisarimme edestä, ja silloin on kaikki hyvin. Mutta järkeiltävä on ma-a-hdollisimman (hän venytti erityisesti ääntään "mahdollisimman" sanassa) vähän, – hän lopetti, kääntyen taas kreiviin. – Näin me vanhat husaarit päättelemme, ja siinä kaikki. Mutta, mitä te arvelette, nuori mies ja nuori husaari? – hän lisäsi, kääntyen Nikolaihin, joka, kuultuaan, että puhuttiin sodasta, oli jättänyt vieruskumppalinsa ja silmät everstiin imeytyneinä kuunteli korvat höröllään hänen puhettaan.

– Yhdyn täydellisesti teihin, – vastasi Nikolai tulipunaisena kieritellen lautastaan ja siirrellen lasejaan niin päättäväisen ja huiman näköisenä, aivan kuin olisi ollut suurimmassa vaarassa, – olen vakuutettu, että venäläisten on joko kuoltava tai voitettava, – hän sanoi. Heti nämä sanat lausuttuaan hän huomasi, samoin kuin kaikki muutkin, että ne olivat tähän tilaisuuteen liian juhlalliset ja pöyhkeilevät ja sentähden sopimattomat.

– Sangen kauniisti sanottu, – virkkoi Nikolain vierellä Julie.

Nikolain puhuessa Sonja vapisi kuin haavan lehti ja punastui korvia myöten, korvain takaa, niskasta, harteista.

Pierre kuunteli everstin puheita ja nyökäytteli hyväksyvästi päätään.

– Kas tämä on mainiota, – hän sanoi.

– Todellinen husaari, nuori mies, – huusi eversti, mäjäyttäen taas nyrkillään pöytään.

– Mitä siellä huudatte? kuului yhtäkkiä pöydän toisesta päästä Maria Dmitrijevnan karkea ääni. – Miksi pöytää taot? – kysyi hän everstiltä, – kenelle olet äkeissäsi? Varmaankin luulet ranskalaisia edessäsi näkeväsi?

– Puhun totta, – sanoi eversti, hymyillen.

– Yhä vaan sodasta, – huusi kreivi. – Lähteehän minulta poika, Maria Dmitrijevna; poika lähtee.

– Onhan minunkin neljä poikaani armeijassa, enkä sentään napise. Jumala kaikki säätää: uunille saatat kuolla, mutta sodassakin voi Jumala armahtaa, – jyrisi pöydän toisesta päästä Maria Dmitrijevnan miehekäs ääni, vaikkakin hän puhui rauhallisena ja korottamatta ääntään.

– Niinhän se on.

Ja keskustelu alkoi mennä taas entistä latuaan – naiset haastelivat omista asioistaan, miehet omistaan.

– Mutta etpäs kysy, – puhui pikku veli Natashalle, – mutta etpäs kysy!

– Kysynpäs, – Natasha vastasi.

Yhtäkkiä punastuivat hänen kasvonsa, ja niillä kuvastui huima, iloinen päättäväisyys. Hän nousi hieman tuoliltaan kehoittaen silmäyksillään vastakkaisella puolella istuvaa Pierreä kuuntelemaan, ja kääntyi äitiinsä:

– Äiti! – hän huusi kirkkaalla lapsen rintaäänellä.

– Mikä sinun on? – kysyi kreivitär pelokkaana, mutta huomattuaan tyttärensä silmistä, että tällä oli kujeet mielessä, hän uhkaavasti häristi kädellään, tehden samalla myöskin päällään uhkaavan ja kieltävän liikkeen.

Keskustelu katkesi.

– Äiti! mitä saamme jälkiruoaksi? – kajahti taas Natashan ääni entistään päättävämpänä ja rauhallisena.

Kreivitär koetti yrmistää kulmiaan, muttei voinut. Maria Dmitrijevna häristi etusormellaan.

– Kasakka, – hän lausui uhkaavasti.

Suurin osa vieraista vilkasi iäkkäämpiin henkilöihin, nähdäkseen miten olisi arvosteltava tätä päähänpistoa.

– Kyllä minä sinut! sanoi kreivitär.

– Äiti! mitä saamme jälkiruoaksi? – huusi Natasha jo aivan rohkeasti ja oikullisen iloisesti, ollen jo ennakolta varma, että hänen päähänpistonsa vieraita huvittaa.

Sonja ja lihava pikku Petja kyyristyivät nauramaan.

– Kysyinpäskin, – kuiskasi Natasha pikku veljelleen ja Pierrelle, johon hän samassa vilkasi.

– Jäätelöä, mutta sinulle ei anneta, – sanoi Maria Dmitrijevna.

Natasha oli huomannut, ettei ole vaaraa, eikä hän sentähden Maria Dmitrijevnaakaan pelännyt.

– Maria Dmitrijevna! minkälaista jäätelöä? En pidä kermajäätelöstä.

– Keltajuurikasjäätelöä.

– Eipäs, minkälaista? Maria Dmitrijevna, minkälaista? – intti Natasha, melkein huutaen. Tahdon tietää!

Maria Dmitrijevna ja kreivitär alkoivat nauraa, ja heidän jälissään melkein kaikki muutkin vieraat. Vieraat eivät nauraneet Maria Dmitrijevnan vastaukselle, vaan he nauroivat tämän tyttösen uhkarohkeudelle ja näppäryydelle, hän kun oli rohjennut ja taitanut näin käyttäytyä Maria Dmitrijevnan kanssa.

Natasha ei hellittänyt ennenkun hänelle ilmoitettiin, että jälkiruoaksi tarjotaan ananasijäätelöä. Ennen jälkiruokaa tarjottiin samppanjaa. Orkesteri alkoi taas soittaa, kreivi suuteli puolisoaan ja vieraat, nousten paikoiltaan menivät onnittelemaan kreivitärtä, kreivin ja lasten kanssa ja keskenään he kilistelivät lasejaan yli pöydän. Taas alkoivat palvelijat hääriä, tuolit kolisivat, ja vieraat palasivat vierashuoneeseen ja kreivin työhuoneeseen samassa järjestyksessä kuin olivat tulleetkin; heidän naamansa vain olivat hieman tavallista punakammat.

XX

Levitettiin pöydät bostonpeliä varten, muodosteltiin peliryhmiä, ja kreivin vieraat sijoittuivat kahteen vierashuoneeseen, työhuoneeseen ja kirjastoon.

Kreivi istui kortit viuhkana kädessä, taisteli päivällisuntaan vastaan ja nauroi kaikelle. Nuoriso oli kreivittären kehoituksesta kokoontunut klaveerin ja harpun luo. Ensin soitti Julie harpulla pienen kappaleen toisinteluineen ja alkoi sitten muiden tyttöjen kanssa pyytää Nikolaita ja Natashaa, jotka molemmat olivat kuuluja musikaalisuudestaan, laulamaan jotain. Natasha, jota kohdeltiin aivan kuin aikuista, oli tästä sangen ylpeä, mutta samalla häntä sentään hieman peloitti.

– Mitä laulamme? – hän kysyi.

– "Lähteen", – Nikolai vastasi.

– No, laulakaamme pian. Boris, tulkaa tänne, – sanoi Natasha. – Mutta, missä on Sonja?

Hän katsahti ympärilleen ja huomattuaan, ettei ystättättärensä ollut huoneessa, hän lähti kiireesti tätä etsimään.

Ensin hän juoksi Sonjan huoneeseen, mutta kun ystävätär ei ollut siellä, meni hän lastenhuoneeseen, – mutta täälläkään hän ei tavannut Sonjaa. Silloin Natasha huomasi, että Sonja varmaankin on käytävässä arkulla. Tämä arkku oli Rostovien nuoren naispolven surujen tyyssija. Oikein oli hän arvannut. Harsokkaassa ruusunpunasessa puvussaan makasi Sonja suullaan arkulla lapsenhoitajattaren likaisella, juovikkaalla höyhenpatjalla. Pukunsa oli aivan rutistunut. Kädet silmillä hän siinä itki ääneen ja paljaat hartiat vavahtelivat suonenvedon tapaisesti. Natashan kasvot, jotka nimipäiväin johdosta olivat koko päivän olleet elokkaat ja iloiset, muuttuivat yhtäkkiä; katse jäykistyi, sitten hänen leveä niskansa vavahti, huulten kulmukset laskeutuivat.

– Sonja! mitä sinä… Mitä, mikä sinun on? U-u-u!..

Ja avattuaan suuren suunsa, mikä teki hänet sangen rumaksi, Natashakin alkoi itkeä jollottaa kuin lapsi, tietämättä itsekään syytä, ainoastaan vain siksi että Sonjakin itki. Sonja aikoi nostaa päätään ja tahtoi vastata, muttei voinut ja painautui entistään syvemmälle patjaan. Natasha istahti siniselle patjalle, kiersi kätensä ystävättären vyötäisille ja itki. Sonja kokosi voimansa, nousi istumaan ja kyyneliään kuivaten hän alkoi kertoa.

– Nikoljenjka matkustaa viikon kuluttua, hänen … paperinsa … ovat saapuneet … hän itse minulle kertoi… Mutta enpä tämän tähden olisi itkenyt … (hän näytti käteensä rutistunutta paperlippua, jolle Nikolai oli kirjoittanut runojaan), enpä olisikaan itkenyt, mutta sinä et voi … kukaan ei voi käsittää miten hänellä on jalo sydän.

Ja hän alkoi taas itkeä Nikolain sydämen jaloutta.

– Sinun on hyvä … en kadehdi … rakastan sinua ja Boristakin, – hän puhui, pidätellen hieman tunteitaan: – hän on rakastettava … teillä ei ole esteitä. Mutta Nikolai on serkkuni … täytyy … itse metropoliitan … ja silloinkin on mahdotonta. Ja sitten vielä, jos äiti (Sonja piti ja kutsuikin kreivitärtä äidikseen) … jos hän sanoo, että turmelen Nikolain virka-uran, ettei minulla ole sydäntä, että olen kiittämätön, mutta tottakin… Jumala tietäköön… (hän risti silmänsä) rakastan niin sekä häntä että teitä kaikkia, ainoastaan Vera… Minkätähden? Mitä olen hänelle tehnyt? Olen niin kiitollinen teille, että mielelläni kaikkeni uhraisin teidän hyväksenne, mutta eihän minulla ole…

Sonja ei voinut enää puhua, painoi kädet silmilleen ja painautui patjaan. Natasha koetti häntä rauhoittaa, mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata, miten syvästi hän käsitti ystävättärensä surun arvon.

– Sonja! – hän sanoi yhtäkkiä, aivan kuin olisi arvannut todellisen syyn serkkunsa suruun: – varmaan on Vera puhunut sinulle jotain puolisten jälkeen? Niinhän?

– Niin, nämä runot on Nikolai kirjoittanut, ja itse kopioin vielä muutamia; Vera sitten löysi ne pöydältäni ja lupasi näyttää ne äidille ja sanoi vielä, että olen kiittämätön, ettei äiti milloinkaan salli Nikolain naida minua, vaan että hän nai Julien. Näethän, miten hän koko päivän on seurustellut Julien kanssa … Natasha? Minkätähden?

Ja taas hän alkoi itkeä entistään katkerammin. Natasha kohotti häntä vyötäisistä, painoi rintaansa vasten ja alkoi häntä rauhoittaa, hymyillen kyynelissään.

– Sonja, älä usko Veraa, rakkaani; älä usko. Muistathan, miten kolmisin puhelimme Nikoljenjkan kanssa työhuoneessa; muistatko illallisen jälkeen? Silloinhan päättelimme, miten kaikki on käyvä. En enää muista, miten päätimme, mutta muistathan, miten kaikki oli hyvin, ja miten kaikki oli mahdollista. Onhan setä Shinshinin velikin nainut serkkunsa, mutta mehän olemme pikkuserkuksia. Ja Boriskin sanoi, että se käy laatuun. Tiedäthän, että hänelle olen kaikki kertonut. Hän on niin viisas ja hyvä, – Natasha puhui. – Älä itke, Sonja, kyyhkyni armas, sydänkäpyni, Sonja. (Ja hän suuteli Sonjaa nauraen). Vera on ilkeä. Olkoon hän oloissaan! Kaikki käy hyvin, eikä hän äidille sano; Nikoljenjka itse sanoo, eikä hän edes ole ajatellut Julieta.

Ja hän suuteli Sonjan päätä. Sonja nousi, ja kissanpoika elostui; silmät loistivat, ja se näytti olevan tuossa tuokiossa valmis kiepauttamaan hännällään, hypähtämään pehmeille käpälilleen ja leikkimään kerällä, kuten sen sopikin.

– Niinkö arvelet? Tottako? – Sonja puhui, kiireesti korjaillen pukuaan ja tukkaansa.

– Totta tosiaan! – Natasha vastasi, suorien palmikon alta ystävättärensä sotkeutuneita karkeita kiharoita.

Ja he alkoivat molemmat nauraa.

– No, menkäämme laulamaan.

– Menkäämme.

– Mutta, tiedätkö, tuo paksu Pierre, joka istui vastassani pöydässä, on niin hullunkurinen! – sanoi Natasha yhtäkkiä pysähtyen. Minun on niin hauska olla!

Ja Natasha lähti juoksemaan käytävää pitkin.

Sonja puristeli untuvat puvustaan, kätki runot poveensa, rintalastan alle, ja lähti kepein askelin iloisena ja punakkana juoksemaan Natashan jälissä käytävää pitkin työhuoneeseen. Nuoret lauloivat vieraiden pyynnöstä "Lähde" nimisen kvartetin, joka suuresti miellytti kaikkia; sitten Nikolai lauloi hiljan oppimansa laulun:

 
Kun yö on leuto, kuuhut loistaa,
Mink' onnen aatos antaakaan:
Ett' on sull' armas, joka poistaa
Huoles, sua muistaa vaan,
Ja että hänkin sulosormin
Helkytellen harppuansa,
Soinnuillansa intomielin
Sua kutsuu, armastansa.
Hetki vain, maa taivaaks' saa —
Mutt' ystäväs jo kätkee maa.
 

Ei ollut hän vielä laulanut viimeisiä säveliä, kun nuoriso salissa alkoi valmistautua tanssiin, ja parvekkeella soittajat alkoivat tömistellä jaloillaan ja yskiä.

Pierre istui vierashuoneessa. Kun Shinshin tiesi, että Pierre hiljan oli saapunut ulkomailta, ryhtyi hän hänen kanssaan keskustelemaan valtiollisista asioista. Pian liittyi heihin muutkin vieraat. Pierrestä tuntui tämä keskustelu sangen ikävältä. Kun soittajat olivat virittäneet tanssinsäveleet, astui Natasha vierashuoneeseen, astui suoraan Pierren luo ja sanoi nauraen ja punastuen:

– Äiti käski pyytämään teitä tanssiin.

– Pelkään sotkevani kuviot, – Pierre vastasi, – mutta jos te tahdotte olla opettajanani…

Ja hän kumartui tarjoamaan paksua käsivarttaan hennolle tyttöselle.

Sillä aikaa kun parit asettuivat paikoilleen ja soittajat virittelivät soittokoneitaan, istui Pierre pienen "daaminsa" kanssa. Natasha oli ylen onnellinen: hän tanssi aikuisen kanssa, joka oli saapunut ulkomailta. Hän istui kaikkein nähtävissä ja keskusteli Pierren kanssa kuin aikuinen. Hänellä oli kädessä viuhka, jonka eräs neiti oli jättänyt hänelle hoidettavaksi. Hän istui ylhäisen arvokkaassa asennossa (Jumala ties, missä ja koska hän oli tämän oppinut) ja löyhkien viuhkalla ja hymyillen viuhkan takaa, hän keskusteli tanssikumppalinsa kanssa.

– Katsokaahan, katsokaahan, minkälainen hän on, puhui vanha kreivitär, kulkiessaan salin läpi ja osoittaessaan Natashaa.

Natasha punastui ja naurahti.

– No, mitä te, äiti? Onpas teillä halu! mitä tässä on ihmeteltävää?

Keskellä kolmatta ekoseesia (skotlantilainen tanssi) alkoivat tuolit kolista vierashuoneessa, missä kreivi ja Maria Dmitrijevna pelasivat, ja suurin osa arvokkaista vieraista ja vanhukset, oikoen pitkällisestä istumisesta jäykistyneitä jäseniään ja sovitellen lompakkojaan ja kukkaroitaan taskuihinsa, ilmestyivät salin ovelle. Ensimäisinä tulivat kreivi ja Maria Dmitrijevna – molemmat iloisen näköisinä. Leikkisän kohteliaasti, aivan kuin balettitanssija, kreivi tarjosi käyristetyn käsivartensa Maria Dmitrijevnalle. Hän oikaisihe suoraksi, hänen kasvoilleen levisi omituinen, nuorekkaan viekas hymy, ja heti kun nuoret olivat lopettaneet ekoseesin viimeisen kuvion, hän alkoi lyödä käsiään yhteen ja huusi parvekkeelle, kääntyen erityisesti ensiviulunsoittajaan:

– Semjon! Daniel Cooper, tiedäthän?

Tämä oli kreivin lempitanssi, jota tanssittiin jo hänen nuorena ollessaan. (Daniel Cooper oli oikeastaan eräs kuvio (anglaise" tanssista.)

– Katsokaahan isää! – huusi Natasha niin että sali kaikui (unohtaen täydellisesti että tanssi aikuisen kanssa), hänen kiharainen päänsä oli taipunut polviin, ja hänen heleä naurunsa tunkeutui salin kaukaisimpaankin kolkkaan.

Todellakin, kaikki salissa olijat katselivat hymyillen iloista vanhusta, joka seisoen muhkean ja häntä itseään kookaamman Maria Dmitrijevnan rinnalla, valmistautui tanssiin. Hän heilutteli tahtiin lanteille pyöristettyjä käsivarsiaan, oikoi harteitaan ja väänteli sivulle jalkojaan, hiljalleen polkien lattiaa. Yhä selvemmin ja selvemmin huomasi hänen kasvoillaan hymyn, joka valmisti katselijoita siihen, mitä oli tuleva. Heti kun alkoivat kuulua Daniel Cooperin iloiset ja mukaansa tempaavat säveleet, jotka suuresti muistuttivat reippaan venäläisen "trepakan" säveliä, syöksyi salin oville hymyilevää palvelusväkeä – toiselle puolelle miehiä, toiselle naisia, katselemaan herransa ilonpitoa.

– Hei meidän herraa! Kotka! – huudahti lapsenhoitajatar eräältä ovelta.

Kreivi tanssi hyvin ja hän tiesi itsekin sen, mutta hänen parinsa ei taitanut eikä tahtonutkaan hyvin tanssia. Hänen suunnaton ruhonsa oli jäykän suorana, ja tukevat käsivarret suorina sivuilla (työlaukkunsa hän oli antanut kreivittärelle); ainoastaan hänen ankarat, mutta silti kauniit kasvonsa tanssivat. Sen, mikä kuvastui kreivin koko pyöreästä olennosta, Maria Dmitrijevnassa ilmaisivat ainoastaan yhä enemmän ja enemmän hymyilevät kasvot ja tempoileva nenä. Joskin kreivi, joka innostumistaan innostui, hurmasi katselijat odottamattoman taitavilla pyörähdyksillään ja notkeiden jalkojensa keveillä hypyillä, niin ei Maria Dmitrijevnakaan silti jäänyt ihailusta vähemmälle, kun hän suuria tavoittelemattakaan, liikutteli harteitaan tai pyörteli käsivarsiaan käänteissä ja poljennoissa. Ja ansiosta häntä ihailtiinkin, sillä arvostellessaan jokainen otti lukuun hänen lihavuutensa ja ainaisen jäykkyytensä. Tanssi kiihtyi kiihtymistään. Toisiin tanssijoihin ei hetkeksikään kiinnitetty huomiota, eivätkä he siitä välittäneetkään. Kreivi ja Maria Dmitrijevna olivat vallanneet kaikkien huomion. Natasha nyki hihasta ja vaatteista kaikkia ympärillään olijoita, jotka hänen nykimisestäänkin huolimatta olivat pelkkänä silmänä, ja vaati katsomaan isää. Tanssin väliajoilla kreivi hengitti syvään, huitoi ja huuteli soittajille, jotta nämä soittaisivat nopeammin. Yhä nopeammin ja nopeammin, yhä reippaammin ja reippaammin kreivi pyöri, milloin varpaillaan, milloin koroillaan, kiitäen Maria Dmitrijevnan ympäri, ja lopuksi, saatettuaan parinsa paikoilleen, hän teki viimeisen soikauksen: nosti takaa ylös notkean jalkansa, taivutti alas hikisen päänsä ja huitasi oikean kätensä pyöränä koholleen. Tätä temppua seurasi voimakas käsien mäiske ja nauru, ja erittäinkin oli Natasha haltioissaan. Molemmat tanssijat pysähtyivät, hengittäen raskaasti ja pyyhkien hikeä batistisiin nenäliinoihin.

– Kas näin tanssittiin meidän nuorina ollessamme, ma chère, – kreivi sanoi.

– Sepäs oli Daniel Cooper! – sanoi Maria Dmitrijevna, hengästen syvään ja raskaasti ja käärien hihojaan.

XXI

Samaan aikaan kun Rostovien salissa tanssittiin kuudetta anglaise'a, soittajien väsyneesti soittaessa ja uupuneiden palvelijain ja kokkien valmistellessa illallista, kohtasi kreivi Besuhcvia halvaus kuudennen kerran. Lääkärit ilmoittivat, ettei enää ollut paranemisen toiveita; sairaalle luettiin rippirukoukset ja annettiin pyhä ehtoollinen; valmistauduttiin viimeiseen voiteluun, ja talossa oli hyörinää ja levotonta liikehtimistä, joka on niin tavallista tällaisina hetkinä. Talon ulkopuolella, portin edustalla tungeskeli ruumisarkuntekijöitä, odotellen suurta tilausta kreivin hautajaisia varten. Kun saapui ajoneuvoja, vetäytyivät he sentään loitommalle. Moskovan ylipäällikkö, jonka adjutantit vähäväliä olivat käyneet tiedustelemassa kreivin terveydentilaa, saapui tänä iltana itse lausumaan viimeiset tervehdykset kuuluisalle Katarinan aikuiselle ylimykselle.

Upea vastaanottohuone oli ihmisiä äärillään. Kaikki nousivat kunnioittavasti paikoiltaan, kun ylipäällikkö tuli kreivin huoneesta, missä hän oli viipynyt puolisen tuntia kahdenkesken sairaan kanssa. Heikosti nyökäytellen päällään, hän vastasi lääkärien, kirkonmiesten ja sukulaisten kumarruksiin ja koetti kiireesti astumalla välttää heidän tutkivia katseitaan. Ruhtinas Vasili, joka näinä viime päivinä oli laihtunut ja käynyt kalpeaksi, saatteli ylipäällikköä ja hiljaa toisteli useampaan kertaan jotain hänelle.

Saatettuaan ylipäällikön, ruhtinas Vasili meni saliin, istuutui tuolille, heitti voimakkaasti jalkansa ristiin ja nojaten kyynärpäällään polveensa hän peitti kädellä silmänsä. Istuttuaan täten jonkun aikaa, hän nousi ja lähti astumaan tavattoman nopein askelin pitkin käytävää, vilkuen pelästyneen näköisenä ympärilleen. Hän kulki talon takimmaiseen osaan, missä vanhin ruhtinattarista asui.

Heikosti valaistussa vastaanottohuoneessa puheltiin epäselvästi kuiskaten, ja heti kun hiljaa narahtaen avautui kuolevan suojiin johtava ovi, syntyi huoneessa haudan hiljaisuus, ja kaikki katseet, kysyvinä ja odottelevina, suuntautuivat oveen.

– Ihmisellä on rajansa, – puhui vanha hengenmies hänen viereensä istahtaneelle naishenkilölle, joka naivina kuunteli hänen puhettaan, – raja on asetettu, jonka yli et käy.

– Eikö voiteleminen jo ole myöhäistä, isä rakas? – kysyi naishenkilö, aivan kuin ei hänellä tämän asian suhteen olisi ollut omaa mielipidettä.

– Sakramentti, äitiseni, on suuri, – vastasi hengenmies, pyyhkäisten kädellään kaljuaan, jolle sivuilta oli vedetty jokunen harmahtava haituva.

– Kuka tämä oli? itsekö ylipäällikkö? – kyseltiin huoneen toisessa päässä. – Miten nuorekkaan näköinen!..

– Ja jo seitsemännellä kymmenellä! Mitä, puhutaan, ettei kreivi enää tuntisi ketään? Ovat tahtoneet toimittaa viimeisen voitelun.

– Tunsin erään henkilön, joka seitsemästi oli saanut viimeisen voitelun.

Keskimäinen ruhtinatar tuli sairaan huoneesta silmät itkusta turvonneina ja istuutui tohtori Lorrainin viereen, joka kyynärpäällään pöytään nojaten istui kauniissa asennossa Katarinan muotokuvan alla.

– Erittäin ihana ilma, – sanoi tohtori, vastaten ruhtinattaren kysymykseen, – erittäin ihana, ruhtinatar, ja entäs miten muistuttaakaan Moskova maaseutua.

– Eikö todellakin? – sanoi ruhtinatar, huoaten. – Saako hän siis juoda?

Lorrain mietti hetkisen.

– Onko hän nauttinut lääkettä?

– On.

– Ottakaa lasi keitettyä vettä ja asettakaa siihen näpillinen (hän näytti hienosilla sormillaan, mitä näpillinen merkitsee) eremortartaria…

– Ei ole ollut tapausta, että kolmannen halvauskohtauksen jälkeen sairas olisi jäänyt henkiin, – puhui saksalainen lääkäri huonolla venäjänkielellä eräälle adjutantille.

– Ja miten tuore mies! – puhui adjutantti. – Ja kenelle nyt joutuvat nämä rikkaudet? – hän lisäsi kuiskaten.

– yllä ottajia on, – saksalainen vastasi.

Kaikki katsahtivat taas oveen: se narahti, ja sairaan suojiin pujahti keskimäinen ruhtinatar, vieden tohtorin määräämää juomaa. Saksalainen lääkäri astui Lorrainin luo.

– Kestää kenties aamuun? – hän kysyi huonolla ranskankielellä.

Lorrain puristi huulensa yhteen ja heilautti ankarasti ja kieltävästi sormellaan nenänsä edessä.

– Ensi yönä viimeistään, – hän vastasi hiljaa, hymyillen itsetietoisen säädyllisesti, sillä hän luuli tarkalleen tietävänsä ja voivansa määrätä sairaan tilan. Tämän sanottuaan hän lähti huoneesta.

Tällä välin oli ruhtinas Vasili avannut ruhtinattaren huoneen oven.

Huone oli puolihämärä; pyhäinkuvain edessä ainoastaan paloi kaksi lamppusta, ja huoneessa oli suloinen kukkain ja savutusten tuoksu. Huone oli täyteen ahdettu pienoisia huonekaluja: piironkeja, kaappeja ja pöytiä. Kaihteiden takaa näkyivät korkean untuvavuoteen valkeat verhot. Koira rakki haukahti.

– Ah, tekö siellä, mon cousin?

Ruhtinatar nousi nojatuolista ja korjaili hiuksiaan, jotka olivat niin sileäksi kammatut, että olisi luullut ne tehdyiksi samasta aineesta kuin päänkin ja lakalla voidelluiksi.

– Mitä, onko jotain tapahtunut? – hän kysyi. – Minä niin pelästyin.

– Ei mitään, yhä ennallaan; tulin vain puhumaan kanssasi asiasta, Katish, – puhui ruhtinas, istuutuen väsyneesti nojatuoliin, jolta ruhtinatar juuri oli noussut.

– Mutta onpas sinulla lämmintä täällä, hän sanoi, – no istuhan tähän; jutelkaamme hieman.

– Arvelin, että jotain oli tapahtunut, – ruhtinatar sanoi, ja kasvoilla ainainen jäykän ankara ilme hän istuutui kreivin vastapäätä ja valmistautui kuuntelemaan.

– Olen koettanut nukahtaa hetkiseksi, mutten voi, mon cousin.

– No, mitä, rakkaani? – sanoi ruhtinas Vasili, tarttuen ruhtinattaren käteen ja tapansa mukaan taivuttaen sitä alas.

Selvästi huomasi, että noihin sanoihin "no, mitä" sisältyi paljon asioita, mitkä mainitsemattakin olivat heille molemmille selvät.

Ruhtinatar, jonka kuiva, suora selkä oli luonnottoman pitkä jalkoihin nähden, katseli ruhtinasta mykevillä, harmailla silmillään suoraan ja intohimottomasti. Hän heilutteli hiljalleen päätään ja huokaistuaan syvään hän katsahti pyhäinkuviin. Tämän liikkeen saattoi otaksua merkitsevän joko surua ja antautumista tai väsymystä ja pikaisen levon halajamista. Ruhtinas Vasilin mielestä se ilmaisi väsymystä.

– Luuletko, että minun on helpompi? – hän sanoi. Olen uupunut kuin kievarihevonen, mutta siitä huolimatta täytyy minun puhella kanssasi, Katish, ja vieläpä vakavastikin.

Ruhtinas Vasili vaikeni ja hänen poskensa alkoivat hermostuneesti nytkähdellä milloin yhtäänne, milloin toisaanne, tehden ilmeen hänen kasvoillaan sangen epämiellyttäväksi. Tätä ilmettä ei milloinkaan nähty hänen kasvoillaan vierashuoneissa. Silmänsäkin olivat luonnottomat: milloin ne katselivat alastoman pilkallisesti, milloin taas vilkuilivat pelästyneinä.

Ruhtinatar piti laihoilla, kuivilla käsillään koira rakkia helmassaan ja katseli tarkkaavana ruhtinas Vasilia silmiin; mutta selvästi huomasi, ettei hän kysymyksillään katkaise äänettömyyttä, vaikkapa hänen olisi näin istuttava aamuun saakka.

– Nähkääs, rakas ruhtinatar ja orpana, Katarina Semjonovna, – alkoi ruhtinas puhua, ja selvästi huomasi, miten hän taisteli sielussaan, ryhtyessään jatkamaan katkennutta keskustelua: – tällaisina hetkinä on ajateltava kaikkia mahdollisia asioita. On ajateltava tulevaisuutta, teidän… Rakastan teitä kaikkia kuin omia lapsiani, sen tiedät.

Ruhtinatar katseli häneen yhtä raukeasti ja jäykästi.

– Ja vihdoin, täytyy ajatella perhettänikin, – jatkoi ruhtinas, vihaisesti sysäten pöydän luotaan ja kääntäen katseensa ruhtinattaresta: – tiedät, Katish, että te, kolme Mamontof-sisarusta ja vaimoni olette kreivin ainoat oikeutetut perilliset. Tiedän, sangen hyvin tiedän, miten sinun on raskasta ajatella tällaisia asioita. Mutta ei ole se minullekaan helpompaa; mutta, ystäväiseni, olen jo kuudennella kymmenellä, täytyy olla valmis kaiken varalta. Tiedätkö, että olen lähettänyt noutamaan Pierren? Kreivi vaati häntä luokseen, osoittamalla hänen muotokuvaansa.

Ruhtinas Vasili katsahti kysyvästi ruhtinattareen, mutta hän ei saanut selville, oliko ruhtinatar käsittänyt hänen sanainsa merkityksen, vai katseliko hän vain muuten noin häneen…

– Yhtä vain lakkaamatta Jumalalta rukoilen, mon cousin, – vastasi ruhtinatar, – että hän armahtaisi kreiviä ja sallisi hänen jalon sydämensä rauhallisena jättää tämän…

– Niin, onhan se niin, – jatkoi ruhtinas Vasili, kärsimättömänä hieroen kaljuaan ja vetäisten ilkeästi luokseen hetki sitten sysäämänsä pöydän, – mutta vihdoinkin … vihdoinkin asianlaita on sellainen, itse tiedät, että viime talvena kreivi laati testamentin, jonka mukaan koko hänen omaisuutensa riistettäisiin meiltä todellisilta perillisiltä ja joutuisi Pierrelle.

– Vähänkös hän on testamentteja laatinut! – vastasi ruhtinatar rauhallisena: – mutta Pierreä hän ei ole voinut määrätä perijäkseen. Pierre on avioton.

– Rakkaani, – sanoi äkkiä ruhtinas Vasili, puristaen pöytää rintaansa vastaan, elostui ja alkoi puhua entistä nopeammin: – mutta entäs jos kreivi on kirjoittanut keisarille ja pyytänyt tunnustamaan Pierren pojakseen? Ymmärrätkö, kreivin ansioiden perustalla tähän pyyntöön suostutaan…

Ruhtinatar hymähti, kuten hymähtävät ihmiset, jotka luulevat tietävänsä asian paremmin kuin heidän puhekumppalinsa.

– Sanon sinulle vielä enemmän, – jatkoi ruhtinas Vasili, tarttuen ruhtinattaren käteen: – kirje oli valmis, mutta sitä ei lähetetty, ja keisari tiesi sen sisällön. Mutta nyt on tärkeätä, onko kirje hävitetty, vai onko se tallessa. Jos se on tallessa, niin pian on kaikki lopussa, – ruhtinas Vasili huoahti, ilmaisten täten, mitä hän oli tarkoittanut sanoilla kaikki lopussa, – ja kreivin paperit pengotaan, testamentti ja kirje annetaan keisarille, ja varmaankin suostutaan hänen pyyntöönsä. Laillisena poikana Pierre saa kaikki.

– Mutta entäs meidän osamme? – kysyi ruhtinatar, hymyillen pilkallisesti, aivan kuin ruhtinaan lausuma mielipide olisi kuulunut mahdottomuuksien joukkoon.

– Mutta, rakas Katish, sehän on selvä kuin päivä. Hän on silloin kaiken ainoa laillinen perijä, ja te ette saa tuon tätäkään. Sinun täytyy, rakkaani, saada selville, ovatko testamentti ja kirje laaditut ja ovatko ne tallessa. Ja jos ne jotenkuten ovat unhoitetut, täytyy sinun saada selville, missä ne ovat ja saada ne haltuusi, sillä…

– Sepä vielä puuttui! – keskeytti hänet ruhtinatar, hymyillen ivallisesti, silmissä yhä sama ilme. – Olen nainen; teidän mielestänne olemme kaikki tyhmiä; mutta sen toki tiedän, ettei avioton poika voi isäänsä periä… Un bâtard,²⁷ – hän lisäsi, luullen tällä muukalaisella nimityksellä lopullisesti todistaneensa ruhtinaan puheiden perusteettomuuden.

– Onpa omituista, Katish, ettet käsitä! Olethar niin järkevä: etkö käsitä, että jos kreivi on kirjoittanut keisarille ja pyytänyt julistamaan Pierren pojakseen, niin silloin hän ei enää ole Pierre, vaan kreivi Besuhof, ja testamentin määräyksen mukaan hän saa kaikki? Ja jolleivät testamentti ja kirje ole hävitetyt, niin on ainoana lohdutuksenani oleva tieto, että olet uhrautunut, et tout ce qui s'en suit.²⁸ Se on varma.

– Tiedän, että testamentti on laadittu; mutta tiedän myös, ettei sillä ole lain voimaa; ja te näytte pitävän minua täydellisenä hölmönä, mon cousin, – sanoi ruhtinatar, sellaisella äänenpainolla, jollaista naiset käyttävät, kun luulevat sanovansa jotain terävää ja loukkaavaa.

– Rakkaani, ruhtinatar Katarina Semjonovna, – alkoi ruhtinas Vasili puhua kärsimättömänä. – En ole tullut luoksesi riitelemään, vaan sukulaisena, hyvän, jalon ja todellisen sukulaisen kanssa keskustelemaan sinun eduistasi. Sanon sinulle kymmenennen kerran, että jos kirje keisarille ja testamentti ovat kreivin paperien joukossa, niin sinä, kyyhkyläiseni, ja sinun sisaresi jäätte puille paljaille. Jollet minuun luota, niin luota toki asiantuntijoihin: puhelin aivan äskettäin Dmitri Onufritshin (talon asianajaja) kanssa, hän sanoi samaa.

Saattoi huomata, että ruhtinattaren ajatuksissa tapahtui jonkinlainen muutos; ohuet huulet vaalenivat (silmät jäivät ennalleen), ja ääni särähteli niin voimakkaasti, kun hän alkoi puhua, ettei hän itsekään sellaista ollut odottanut.

– Sepä olisi hyvä, – hän sanoi. En ole mitään halunnut, enkä halua.