Sota ja rauha I

XIII

Kun Natasha lähti juoksemaan vierashuoneesta, niin pysähtyi hän jo kasvihuoneeseen, alkoi kuunnella, mitä vierashuoneessa puheltiin ja odotteli Borista. Hän alkoi jo käydä kärsimättömäksi, polkasi jalkulaisellaan, ja itku kurkussa karvasteli, kun ei Borista heti kuulunut. Mutta samassa alkoi kuulua askelia. Ne eivät olleet nopeita, ei hiljaisia, kuuluihan vain tuollainen nuorukaisen säädyllinen astunta. Natasha hypähti vikkelästi kukkasammioiden väliin ja piiloutui.

Boris pysähtyi keskelle huonetta, katsahti ympärilleen, pyyhkäsi tomun virkanuttunsa hihasta ja astui kuvastimen luo, ihaillen siinä kauniita kasvojaan. Henkeään pidätellen tarkasteli Natasha piilopaikastaan, mitä Boris tekisi. Hän seisoi hetkisen kuvastimen edessä, hymähti ja lähti astumaan ovelle. Natasha aikoi huutaa häntä, mutta muuttikin sitten mieltään. "Etsiköön", hän sanoi itsekseen. Tuskin oli Boris lähtenyt huoneesta, kun vierashuoneesta tulla tupsahti Sonja tulipunaisena ja kiukkuisasti sopertaen jotain kyynelten keskitse. Natasha aikoi heti juosta hänen luokseen, malttoi kuitenkin mielensä ja jäi piilopaikkaansa, aivan kuin taikahatun alle, nähdäkseen, mitä maailmassa tapahtui. Tämä tuotti hänelle aivan ominaista, uutta nautintoa. Sonja supisi jotain itsekseen ja tähysteli vierashuoneen ovea. Nikolai astui huoneeseen.

– Sonja! mikä sinun on! onko mahdollista? – sanoi Nikolai, juosten Sonjan luo.

– Ei mikään, ei mikään, jättäkää minut rauhaan! – Hän alkoi itkeä.

– Ei, kyllä tiedän.

– Jos tiedätte, niin on hyvä, menkää sitten Julien luo.

– So-o-onja! yksi sana! Voitko näin kiusata itseäsi ja minua luulottelujen perustalla? – puhui Nikolai ja tarttui hänen käteensä.

Sonja ei irroittanut kättään ja herkesi itkemästä. Natasha ei liikahtanut, ei edes hengittänyt ja katseli loistavin silmin piilopaikastaan. "Mitähän nyt tapahtuu?" hän ajatteli.

– Sonja! maailma on minulle turhuus! Sinä olet kaikkeni, – puhui Nikolai. – Näytän sen sinulle.

– Minua ei miellytä tuollaiset puheet.

– En jatka, annahan anteeksi, Sonja! Hän veti tytön luokseen ja suuteli häntä.

"Voi, miten kaunista!" – ajatteli Natasha, ja kun Nikolai ja Sonja olivat lähteneet huoneesta, nousi hänkin piilopaikastaan, lähti heidän jälestään ja kutsui Boriksen luokseen.

– Boris, tulkaa tänne, – sanoi hän viekkaan merkitsevästi. – Minun täytyy puhua teille eräs asia. Tänne, tänne, – hän puhui ja vei Boriksen kasvihuoneeseen, siihen paikkaan, missä oli ollut kätkeytyneenä kukkasammioiden keskessä.

Boris kulki hymyillen hänen jälessään.

– Mikä on sitten se eräs asia? – hän kysyi.

Natasha hämmentyi, katsahti ympärilleen ja huomattuaan kukkasammiolla nukkensa kumartui sitä ottamaan.

– Suudelkaa nukkea, – hän sanoi.

Boris katseli hellän tutkivasti hänen kiihtyneitä kasvojaan eikä vastannut mitään.

– Ettekö tahdo? Tulkaa sitten tänne, – hän sanoi, meni edemmäs kukkain keskeen ja heitti nuken kädestään. – Likemmäs, likemmäs! – hän kuiskasi.

Hän tarttui Boriksen hihankäänteeseen, ja hänen ihanilla kasvoillaan kuvastuivat juhlallisuus ja pelko.

– Tahdotteko sitten minua suudella? – kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, katsellen hymyhuulin Borista kulmainsa alta ja oli vähällä itkeä mielenliikutuksesta.

Boris punastui.

– Miten olette naurettava, Natasha, – hän sanoi, kumartui tytön puoleen, käyden yhä punasemmaksi, mutta ei tehnyt mitään, odottihan vain.

Natasha hypähti yhtäkkiä kukkasammiolle, niin että tuli Borista pitemmäksi, kiersi ohuet, paljaat kätösensä Boriksen kaulalle ja siuhtaistuaan päänheitolla hiukset niskalleen hän suuteli häntä keskelle suuta.

Samassa hypähti hän lattialle, puikahti sammioiden keskitse kukkain taakse ja jäi sinne seisomaan pää rinnoille vaipuneena.

– Natasha, – sanoi Boris, – te tiedätte, että teitä rakastan, mutta…

– Oletteko rakastunut minuun? – keskeytti hänet Natasha.

– Olen rakastunut, mutta älkäämme enää tehkö, mitä juuri… Vielä neljä vuotta… Sitten pyydän teidän kättänne.

Natasha alkoi miettiä.

– Kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista … luki hän ohuvilla sormillaan. – Hyvä! Onko päätetty?

Ja riemun ja rauhan hymy valaisi hänen kiihtyneet kasvonsa.

– Päätetty! Boris sanoi.

– Iäksikö? – tyttö sanoi. – Kuolemaanko saakka? Ja tartuttuaan Boriksen käsivarteen lähti Natasha onnesta säteilevänä työhuoneeseen.

XIV

Kreivitär väsyi siihen määrin vieraskäynneistä, että kieltäytyi enää ketään ottamasta vastaan, ja ovenvartijaa käskettiin kaikinmokomin käskemään päivällisille kaikki onnittelijat. Kreivitär tahtoi kahdenkesken puhella lapsuudenystävänsä, ruhtinatar Anna Mihailovnan kanssa, jota hän ei vielä hyvällisesti ollut tavannut tämän Pietarista paluun jälkeen. Anna Mihailovna kauniine, itkettyneine kasvoineen siirsihe lähemmäs kreivittären nojatuolia.

– Sinulle puran sydämeni, – sanoi Anna Mihailovna. – Vähän on meitä enää elossa muinaisia ystäviä! Siksipä onkin minulle niin kallis sinun ystävyytesi.

Anna Mihailovna katsahti Veraan ja vaikeni. Kreivitär puristi ystävättärensä kättä.

– Vera, – sanoi kreivitär, kääntyen vanhimpaan tyttäreensä, josta hän nähtävästi ei pitänyt. – Ettekö lainkaan käsitä? Etkö todellakaan huomaa, että olet täällä liikaa? Mene siskojen luo, tahi…

Kaunis Vera hymähti ylenkatseellisesti eikä näyttänyt lainkaan loukkautuneen.

– Jospa jo aikoja sitten olisitte sanoneet, äitiseni, niin heti olisin poistunut, – hän sanoi ja lähti omaan huoneeseensa.

Mutta kulkiessaan työhuoneen läpi hän huomasi kummankin akkunan luona parin istumassa. Hän pysähtyi ja hymyili pilkallisesti. Sonja istui aivan Nikolain vieressä, joka kopioi hänelle runoesikoisiaan. Boris ja Natasha istuivat toisen akkunan luona ja vaikenivat huomattuaan Veran. Sonja ja Natasha katsahtivat syyllisen, mutta silti onnellisen näköisinä Veraan.

Oli hauskaa ja liikuttavaa katsella näitä rakastuneita tyttösiä, mutta Verassa tämä näkö ei nähtävästi herättänyt mieluisia tunteita.

– Kuinka monasti olen teitä pyytänyt jättämään tavarani rauhaan, – hän sanoi, – onhan teillä oma huoneenne.

Hän otti Nikolailta mustetolpon.

– Heti paikalla, heti paikalla, – sanoi Nikolai, kastaen kynäänsä.

– Kaikki te teette sopimattomaan aikaan, – sanoi Vera. Vierashuoneeseenkin äsken juoksitte, niin että kaikki saimme hävetä teidän puolestanne.

Vaikkakin hän puhui totta, tahi kenties juuri sentähden, ei kukaan hänelle vastannut, katsahtivathan vain kaikki neljä toisiinsa. Vera ei pitänyt kiirettä, vaan seisoi paikallaan mustetolppo kädessä.

– Ja minkälaisia salaisuuksia saattaa olla teidän iällänne Boriksen ja Natashan ja teidänkin välillänne – pelkkiä tyhmyyksiä!

– Entäs sitten, Vera? Eihän tämän asian pitäisi sinua liikuttaa? – puheli hiljaa ja puolustavasti Natasha.

Hän oli tänään nähtävästi entistään ystävällisempi ja lempeämpi kaikille.

– Sangen tyhmää, – Vera sanoi, – häpeän puolestanne. Mitä salaisuuksia?..

– Kullakin on omat salaisuutensa. Emmehän mekään häiritse sinua Berginesi, – sanoi Natasha kiivastuen.

– Luulenpa, ettette voi häiritä, – sanoi Vera, – sillä en käyttäydy milloinkaan sopimattomasti. Mutta sanonpas äidille, miten sinä käyttäydyt Boriksen kanssa.

– Natalia Iljinetshna käyttäytyy verrattomasti, – sanoi Boris, – en voi valittaa.

– Heretkää, Boris, te olette sellainen valtiomies (tätä sanaa käyttivät lapset usein ja antoivat sille oman, ominaisen merkityksen), onpa oikein ikävää, – sanoi Natasha loukkautuneen värisevällä äänellä. – Miksi hän minua ahdistaa? Sinä et koskaan tätä käsitä, – hän sanoi, kääntyen Veraan, – sillä et ole koskaan ketään rakastanut; sinulla ei ole sydäntä, olet ainoastaan madame de Genlis (tämän haukkumanimen, jota pidettiin sangen loukkaavana, oli Veralle antanut Nikolai), ja sinun mielitehtaviäsi on toisten kiusaaminen. Keimaile Berginesi niin paljon kuin sinua haluttaa, – puhui Natasha kiivaasti.

– En toki sentään vieraiden aikana juoksentele nuorten miesten jälissä…

– Onpa hän taas saavuttanut tarkoituksensa, – sanoi Nikolai, – on tarpeekseen lasketellut hävyttömyyksiä ja saattaa kaikki pahalle tuulelle. Menkäämme lastenhuoneeseen.

He nousivat kuin säikähtynyt lintuparvi ja lähtivät nelisin huoneesta.

– Minua on loukattu, mutta minä en ole ketään loukannut, – sanoi Vera.

– Madame de Genlis! Madame de Genlis! – huutelivat nauravat äänet oven takaa.

Kaunis Vera, joka oli aikaansaanut tällaisen kiusoittavan, ikävän mielialan, hymähti huolettomasti eikä hän vähääkään näyttänyt välittävän loukkauksista. Hän astui kuvastimen luo ja korjaili tukkaansa ja vyötintään. Kauniita kasvojaan katsellessaan hän näytti entistään kylmemmältä ja rauhallisemmalta.

Vierashuoneessa keskustelu yhä jatkui:

– Ah chère, – puheli kreivitär, – ei ole minunkaan elämäni ollut pelkkää kukkasten ja ruusujen keskellä kulkemista. Tiedänhän toki, ettei omaisuutemme kauvankaan enää kestä tällä menolla! Ja kaikkeen on syynä klubi ja Elien hyvyys. Luuletko, että lepäämme, kun asumme maalla? Teatterit, metsästysretket ja Jumala ties mitä kaikkea onkaan. Mutta mitäpäs minusta on puhuttavaa! Mutta miten oletkaan sinä kaikki järjestänyt? Usein sinua ihmettelen, Annette, miten sinä vielä vanhanakin yksin mennä viiletät kievarin kuomussa milloin Moskovaan, milloin Pietariin, käyt ministerit ja mahtavat ja kaikkien kanssa tulet toimeen, todellakin ihmettelen. Sanohan, miten kaikki on näin hyvin mennyt? Minäpäs en vain sellaiseen pystyisi.

– Voi, rakkaani, – vastasi ruhtinatar Anna Mihailovna. – Varjelkoon sinua Jumala tuntemasta, miten raskasta on jäädä leskeksi turvattomana pojan kanssa, jota rakastat jumaloimiseen saakka. Kaikkea silloin opit, – hän jatkoi jonkinlaisella ylpeydellä. – Käräjöimiseni on minut opettanut. Jos haluan tavata jonkun noista pomoista, niin kirjoitan kirjelappusen: "ruhtinatar se ja se haluaa tavata sen ja sen", ja ajan ajurilla kerran, toisen, kolmannen, neljännen, kunnes saan asiani ajetuksi. Minusta on yhdentekevää, mitä minusta ajatellaan.

– No niin, kenen puoleen käännyit Borjenkan asiassa? – kysyi kreivitär. – Onhan sinun poikasi jo kaartin upseeri, mutta minun Nikolushkani yhä vielä junkkari. Ei ole kuka hommaisi. Kenen puoleen käännyit?

– Ruhtinas Vasilin. Hän oli sangen ystävällinen. Heti suostui kaikkeen, ilmoitti keisarille, – puhui Anna Mihailovna riemuissaan, täydellisesti unohtaen nöyrtymisen, mikä vei hänet perille.

– Onko hän vanhentunut, ruhtinas Vasili? – kysyi kreiyitär. – En ole häntä tavannut sitten teatterinäytäntöjemme Rumjantsovien luona. Varmaankin on hän minut unohtanut, il me faisait la cour,¹⁶ – muisteli kreivitär hymyillen.

– Yhä ennallaan, – vastasi Anna Mihailovna, – ystävällinen ylenmäärin. Valta-asema ei ole lainkaan mennyt hänelle päähän. "Olen pahoillani, rakas ruhtinatar, että liian vähän voin tehdä hyväksenne", hän sanoi: "käskekää". Ei, hän on kelpo ihminen ja verraton sukulainen. Mutta sinä tiedät, Nathalie, miten poikaani rakastan. Hänen onnekseen teen mitä tahansa. Mutta asiani ovat niin huonot, – jatkoi Anna Mihailovna surullisesti ja ääntään vaimentaen, – niin huonot, että olen nykyään kauheassa asemassa. Onneton käräjäjuttuni nielee koko omaisuuteni eikä siitä huolimatta lainkaan edisty. Ajattelehan, että tällä erää minulla tuskin on kymmenkopeekkaista, enkä tiedä, miten varustaisin Boriksen. (Hän otti taskustaan nenäliinan ja alkoi itkeä). Tarvitsen viisisataa ruplaa, ja minulla on kaikkiaan kahdenkymmenen viiden ruplan seteli pahanen. Minä olen sellaisessa asemassa… Kaikki toiveeni perustan ruhtinas Kirill Vladimirovitsh Besuhoviin. Jollei hän tahdo auttaa ristipoikaansa – hänhän on Borjan risti-isä – ja määrää jotain hänen elatuksekseen, niin hukkaan ovat menneet kaikki hommani: en mitenkään saata häntä varustaa.

Kreivitär itkeä tihusteli ja mietti jotain itsekseen.

– Usein ajattelen, kenties se on synnin työtä, – puhui ruhtinatar, – mutta usein ajattelen: yksinään elelee ruhtinas Kirill Vladimirovitsh Besuhof … tämä suunnaton omaisuus … ja miksi hän elää? Elämä on hänelle taakaksi, mutta Borja on vasta elämänsä keväässä.

– Varmaankin hän jotain jättää Borikselle, – sanoi kreivitär.

– Jumala sen tietää, rakas ystäväiseni! Pohatat ja ylimykset ovat tavallisesti sangen itsekkäitä. Lähden kuitenkin hetipaikalla Borjan kanssa hänen luokseen ja puhun suuni puhtaaksi. Ajatelkoot minusta, mitä tahtovat, minusta on yhdentekevää, kun poikani kohtalo siitä riippuu. (Ruhtinatar nousi seisaalleen). Nyt on kello kaksi, neljältä on teillä puoliset. Ehdin kyllä käydä.

Ja toimekkaan pietarilaisen rouvan tavoin, joka taitaa käyttää aikaa hyväkseen, hän lähetti noutamaan poikansa ja tämän kanssa hän poistui eteiseen.

– Hyvästi, rakkaani, – sanoi hän kreivittärelle, joka oli tullut saattamaan heitä ovelle, – toivota minulle menestystä, – hän lisäsi kuiskaten, jottei poika kuulisi.

– Lähdettekö ruhtinas Kirill Vladimirovitshin luo, rakkaani? – kysyi kreivi ruokahuoneesta ja tulla tuupersi hänkin eteiseen. – Jos hän on parempi, niin kutsukaa Pierre meille päivällisille. Onhan hän ennenkin ollut meillä tanssimassa lasten kanssa. Kutsukaa välttämäti, ma chère. Saammepa nähdä, miten Taras tänään kunnostautuu. Hän sanoo, ettei ole ollut kreivi Orlovilla sellaisia päivällisiä kuin on meillä tänään.

XV

– Mon cher Boris, – sanoi Anna Mihailovna pojalleen, kun kreivitär Rostovin vaunut, joissa he ajoivat, kääntyivät oljilla katetulta kadulta kreivi Kirill Vladimirovitsh Besuhovin avaraan pihaan. – Mon cher Boris – sanoi äiti päästellen kättään vanhan kaapunsa alta ja sovitellen sitä arasti ja hyväillen poikansa kädelle, – ole ystävällinen, ole huomaavainen. Kreivi Kirill Vladimirovitsh on sentään risti-isäsi, ja hänestä riippuu tuleva kohtalosi. Muista tämä, mon cher, ole rakastettava, niinkuin sinä taidat olla…

– Jos vain tietäisin että tästä, seuraisi muutakin kuin häpeää… – vastasi poika kylmästi. Mutta olen teille luvannut, teen tämän teidän tähtenne.

Vaikka ovenvartija näkikin vaunujen seisovan pääkäytävän edustalla, ei hän erityisesti kiirehtinyt vieraita vastaan, katsahtihan vain heihin tutkivasti. Anna Mihailovna ei käskenyt ilmoittamaan tulostaan, vaan lähti poikineen astumaan kuvapatsasrivien keskitse lasikuistiin. Katsahdettuaan merkitsevästi Anna Mihailovnan kuluneeseen kaapuun ovenvartija kysyi, ketä he halusivat tavata, ruhtinattariako vai kreiviä, ja saatuaan tietää, että vieraat halusivat tavata kreiviä, hän ilmoitti, että hänen ylhäisyytensä on käynyt huonommaksi eikä ketään enää päästä luokseen.

– Lähtekäämme siis, – sanoi Boris ranskaksi.

– Mon ami! – sanoi äiti rukoilevalla äänellä, koskettaen taas poikansa kättä, aivan kuin tämä koskettaminen olisi voinut rauhoittaa tai rohkaista poikaa.

Boris oli vaiti ja riisumatta sinelliään hän kysyvästi katseli äitiään.

– Kyyhkyseni, – sanoi Anna Mihailovna lempeällä äänellä, ovenvartijaan kääntyen, – tiedän kreivi Kirill Vladimirovitshin olevan sangen sairaan … sentähden olen saapunutkin … olen hänen sukulaisensa… En häntä häiritse, kyyhkyseni… Minun tarvitsisi välttämäti tavata ruhtinas Vasili Sergejevitsh: täällähän hän majailee. Ilmoita, tee hyvin.

Ovenvartija nykäsi synkkänä yläkertaan vievää johtorihmaa ja kääntyi selin Anna Mihailovnaan.

– Ruhtinatar Drubetskoi ruhtinas Vasili Sergejevitshin luo, – huusi hän palvelijalle, joka hännystakissa, pitkissä sukissa ja solkikengissä juoksi yläkerrasta ja kurottautui katsomaan kaidepuun ylitse.

Anna Mihailovna korjaili värjättyä silkkipukuaan, katsahti seinällä riippuvaan venetsialaiseen kuvastimeen ja lähti reippaana läntistyneissä kengissään nousemaan matoilla peitettyjä portaita myöten yläkertaan.

– Rakkaani, olet minulle luvannut, – puheli Anna Mihailovna pojalleen ja rohkaisi häntä kädenkosketuksella.

Silmät alas luotuina poika rauhallisena astui äitinsä jälissä.

He tulivat saliin, mistä eräs ovi vei ruhtinas Vasilille varattuihin suojiin.

Kun he olivat tulleet keskelle huonetta ja juuri aikoivat pyytää erästä vanhaa palvelijaa osoittamaan heille tietä, käännähti erään oven pronssinen ripa, ja saliin astui ruhtinas Vasili samettisessa arkinutussa ja ainoastaan yksi risti rinnalla. Hän saattoi kaunista mustatukkaista miestä. Tämä mies oli kuuluisa pietarilainen lääkäri Lorrain.

– Se on sitten varma? – puhui ruhtinas.

– Mon prince, "errare humanum est", mais…¹⁷ – vastasi lääkäri sorakielisesti ja lausuen latinalaiset sanat ranskalaiseen tapaan.

– Hyvä, hyvä…

Huomattuaan Anna Mihailovnan ja hänen poikansa ruhtinas pysähtyi, nyökäytti päällään lääkärille ja sanaakaan sanomatta, kysyväinen ilme kasvoilla hän astui heidän luokseen. Boris huomasi, miten hänen äitinsä kasvot yhtäkkiä kävivät syvän surullisiksi, ja tämä sai hienon hymyn hänen huulilleen.

– Niin, miten surullisissa olosuhteissa tapaammekaan toisemme, ruhtinas… Mutta, miten voi rakas sairaamme? – kysyi Anna Mihailovna, aivan kuin ei olisi huomannutkaan ruhtinaan kylmää, loukkaavaa, tuijottavaa katsetta.

Ruhtinas katsahti käsittämättömän kysyvästi, ensin Anna Mihailovnaan ja sitten Borikseen. Boris kumarsi kohteliaasti. Vastaamatta tähän kumarrukseen ruhtinas Vasili kääntyi Anna Mihailovnaan ja vastasi tämän kysymykseen pään ja huulten liikkeellä, josta voi päättää, että sairaan tila oli ylen huono.

– Todellako? – huudahti Anna Mihailovna. – Ah, tämä on kauheata! Hirveätä ajatella… Tämä on poikani, – hän lisäsi, osoittaen Borista. – Hän tahtoi itse tulla teitä kiittämään.

Boris kumarsi vielä kerran kohteliaasti.

– Uskokaa, ruhtinas, äidin sydän ei koskaan unhota, mitä olette hyväksemme tehneet.

– Olen iloinen, kun olen voinut tehdä teille hyväntyön, rakas Anna Mihailovna, – sanoi ruhtinas Vasili, korjaten rintaröyhellystään, ja hänen liikkeistään sekä äänestään saattoi huomata, miten hän täällä Moskovassa kohteli Anna Mihailovnaa vielä paljon suojelevan armollisemmin kuin Pietarissa Annette Schererin illanvietossa.

– Koettakaa palvella hyvin ja olla kelpo mies, – hän lisäsi, ankarasti katsahtaen Borikseen. – Olen iloinen… Oletteko täällä lomalla? – puhua jonotti hän yksitoikkoisella äänellään.

– Odotan määräystä, teidän ylhäisyytenne, lähteäkseni uuteen palveluspaikkaani, – vastasi Boris. Eikä hän näyttänyt vähääkään suuttuneen ruhtinaan karkeasta puhetavasta, muttei myöskään koettanut keskustelua jatkaa, vastailihan vain rauhallisesti ja kunnioittavasti, niin että ruhtinas lopulta häneen katsahti tutkivasti.

– Asutteko äitinne luona?

– Asun kreivitär Rostovin luona, – vastasi Boris, lisäten taas: teidän ylhäisyytenne.

– Sen Ilja Rostovin luona, joka on naimisissa Nathalie Shinshinin kanssa, – sanoi Anna Mihailovna.

– Tiedän, tiedän, – sanoi ruhtinas Vasili värittömällä äänellään. – En koskaan ole voinut käsittää, miten Nathalie meni tuolle rähjäiselle karhulle. Hänhän on typerä ja naurettava henkilö. Ja sitäpaitsi kuuluu hän olevan peluri.

– Mutta sangen hyvä ihminen, ruhtinaani, – huomautti Anna Mihailovna, liikuttavasti hymyillen, aivan kuin kreivi Rostof hänenkin mielestään ansaitsisi tuollaisen tuomion, mutta hän sentään pyytää armahtamaan ukko rukkaa. – Mitä lääkärit sanovat, – jatkoi hän hetken kuluttua, ja taas ilmaisivat hänen itkettyneet kasvonsa syvää surua.

– Vähän toiveita, – ruhtinas vastasi.

– Ja minä niin tahtoisin vielä kerran kiittää setää kaikesta hyvästä, josta minä ja Borja olemme hänelle kiitollisuuden velassa. Borja on hänen ristipoikansa, – lisäsi hän sellaisella äänenpainolla aivan kuin olisi tämän tiedon pitänyt suurestikin ilahuttaa ruhtinas Vasilia.

Ruhtinas Vasili vaipui mietteisiinsä ja rypisti kulmiaan. Anna Mihailovna luuli käsittäneensä, että ruhtinas Vasili luulee häntä kilpailijakseen kreivi Besuhovin peruihin. Hän kiirehti rauhoittamaan ruhtinasta.

– Jollen niin syvästi ja todellisesti rakastaisi setää, – hän sanoi, erityisen vakuuttavasti ja samalla huolettomasti lausuen setä sanan: – tunnen hänen luonteensa, se on jalo ja suora, mutta ovathan vain ruhtinattaret hänen kuolinvuoteellaan… He ovat vielä nuoria… – Hän kallisti päänsä ja lisäsi kuiskaten: – onko hän täyttänyt viimeisen velvollisuuden, ruhtinas? Miten kalliita ovatkaan nämä viimeiset hetket! Kauheampaahan ei voi olla, häntä täytyy valmistaa, jos hän on niin huono. Me, naiset, ruhtinas (hän hymyili hellästi), aina tiedämme, miten on puhuttava näistä asioista. Pitäisi välttämäti tavata hänet. Joskin se minulle on raskasta, niin olenhan minä tottunut kärsimään.

Ruhtinas nähtävästi ymmärsi hänen tarkoituksensa ja käsitti myös, kuten Annette Schererin illanvietossakin, ettei Anna Mihailovnasta helpolla pääse.

– Eiköhän häntä rasita tämä kohtaus, rakas Anna Mihailovna, – hän sanoi. – Odottakaamme iltaan, lääkärit sanovat taudin selän silloin taittuvan.

– Mutta mahdoton on odottaa tällä hetkellä. Ajatelkaahan, että on kysymyksessä hänen sielunsa pelastus… Voi! On kauheata, kristityn velvollisuus…

Sisäsuojista johtava ovi avautui, ja saliin astui eräs kreivin sisarentyttäristä. Hän oli synkän ja kylmän näköinen, ja hänellä oli jalkoihin nähden ylettömän pitkä vartalo.

Ruhtinas Vasili kääntyi häneen.

– No, miten on hänen laitansa?

– Yhä ennallaan. Mutta mitä ajattelette tästä melusta… – sanoi hän tarkastaen Anna Mihailovnaa aivan kuin vierasta.

– Ah, rakkaani, en ollut teitä tuntea, – sanoi Anna Mihailovna, hymyillen onnellisen näköisenä ja mennä sipsutti kreivin sisarentyttären luo. – Olen vasta juuri saapunut, olen valmis auttamaan teitä sedän hoitamisessa. Käsitän, miten olette kärsineet, – hän lisäsi myötätuntoisesti, silmiään nostellen.

Ruhtinatar ei vastannut sanaakaan, eipä edes hymähtänyt, ja poistui samassa huoneesta. Anna Mihailovna otti hansikkaat käsistään, heittäytyi valloittamallaan asemalla nojatuoliin ja pyysi ruhtinas Vasilia istuutumaan vierelleen.

– Boris! – sanoi hän pojalleen hymyhuulin: – minä pistäydyn hetkiseksi kreivi-sedän luo, mene sinä, ystäväni, siksi aikaa Pierren luo, mutta älä vaan unohda ilmoittaa Rostovien kutsuja. He kutsuvat hänet päivällisille. Mahtaneeko hän lähteä? – kysyi hän ruhtinaaseen kääntyen.

– Aivan varmaan, – sanoi ruhtinas, joka nähtävästi oli käynyt kärttyiseksi. – Olen sangen iloinen, jos vapautatte minut tästä nuorukaisesta… Istua jököttää täällä. Kreivi ei kertaakaan ole häntä kysynyt.

Hän kohautti harteitaan. Palvelija kuletti Borista portaita alas, toisia ylös, ja he saapuivat lopulta Pietari Kirillovitshin luo.