Sota ja rauha I

XVIII

Rostof oli saanut määräyksen etsiä Kutusovia ja keisaria Pratzin kylän seutuvilla. Mutta siellä ei ollut kumpaakaan heistä, ei edes ainoatakaan päällikköä, oli ainoastaan osia hämmentyneistä eri aselajeihin kuuluvista joukoista. Rostof hoputti yhä uupunutta hevostaan päästäkseen joutuisammin näiden joukkojen ohi, mutta mitä edemmäs hän tuli sitä suuremmaksi kävi sekasorto. Tultuaan valtatielle näki Rostof ahtautuneita vaunuja, kaikenlaisia ajoneuvoja, kaikkiin aselajeihin kuuluvia venäläisiä ja itävaltalaisia sotilaita, haavoittuneita ja terveitä. Oli ääntä ja melua, tunkeiltiin ja raastettiin, ranskalaisten tykkien jyristessä Pratzin ylängöillä, ja tykinluotien jylhästi vinkuessa ilmassa.

– Missä on keisari? missä on Kutusof? – kyseli Rostof jokaiselta kenen vain voi pysäyttää, mutta vastausta hän ei saanut keneltäkään.

Viimein tarttui hän erään sotilaan kaulukseen ja pakoitti hänet vastaamaan.

– Voi, veliseni! Jo kauvan ovat kaikki olleet tuolla, loikkivat edellä! – vastasi sotilas, nauraen jollekin ja riuhtaisten itsensä vapaaksi.

Jätettyään rauhaan sotilaan, joka nähtävästi oli humalassa, Rostof pysäytti jonkun korkea-arvoisen henkilön palvelijan tai tallirengin hevosen ja alkoi kysellä häneltä. Palvelija kertoi, että noin tunti sitten oli keisaria viety huimaa vauhtia vaunuissa tätä samaa tietä myöten, ja että keisari oli ollut vaarallisesti haavoittunut.

– Mahdotonta, – sanoi Rostof, – varmaankin oli se joku muu.

– Itse näin, – sanoi palvelija, hymähtäen itsetietoisen pilkallisesti. – Pitäisi minun toki tuntea keisari, sillä olen monet kerrat nähnyt hänet Pietarissa aivan läheltä. Kalvakkana, kalmankalvakkana hän istui vaunuissa. Neljä mustaa edessä, kun laski, voi sun pojat, ohitsemme mennä viiletti jyryten. Pitäisi minun jo tuntea sekä keisarin hevoset että Ilja Ivanitsh kuski; tietenkään ei Ilja muita kuljetakkaan kuin keisaria.

Rostof päästi hänen hevosensa ja aikoi jatkaa matkaansa. Ohi kulkeva haavoittunut upseeri kääntyi häneen.

– Ketä oikeastaan etsitte? – kysyi upseeri, – ylipäällikköäkö? Hänet tappoi tykinluoti, rintaan sattui tykinluoti meidän rykmenttimme kohdalla.

– Ei hän ole kuollut, haavoittunut vain, – oikasi toinen upseeri.

– Ken? Kutusovko? – kysyi Rostof.

"Nyt on jo kaikki yhdentekevää; jos kerran keisari on haavoittunut, niin kannattaako minunkaan itseäni säästää?" hän ajatteli. Hän joutui sille alueelle, missä eniten oli tuhoutunut väkeä Pratzista paettaessa. Ranskalaiset eivät vielä olleet seutua anastaneet, ja venäläiset taas, henkiin jääneet ja haavoittuneet, olivat jo aikoja sitten poistuneet. Kentällä virui kuolleita ja haavoittuneita kuin kuhilaita runsassatoisella vainiolla, noin 10-15 jokaisella desjatiinalla.¹⁰⁷ Haavoittuneet olivat ryömineet toistensa luo, ja kahden kolmen miehisissä ryhmissä he valittivat ja ähkyivät surkeasti. Rostovista tuntuivat heidän valituksensa ja vaikeroimisensa toisinaan teeskennellyiltä. Hän kannusti ratsunsa raviin, jottei olisi nähnyt noita kärsiviä ihmisiä, ja kauhu valtasi hänen mielensä. Ei hän henkeään pelännyt, vaan miehuutensa lannistumista, joka oli hänelle niin välttämätön ja jonka hän tiesi pettävän näiden onnettomien lähettyvillä.

Ranskalaiset, jotka jo olivat herenneet ampumasta tätä kuolleiden ja haavoittuneiden peittämää kenttää, jolla ei enää näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, suuntasivat taas tykkinsä sille nähdessään ratsastavan adjutantin, ja muutamia tykinluoteja mennä vinhalti Rostovin yli. Kuolleiden näkeminen ja tämä kauhea tykinluotien viuhina sulautuivat Rostovin sydämessä pelon ja itsensä surkuttelun tunteeksi. Hänen mieleensä johtui äidin viimeinen kirje. "Mitä äiti tuntisikaan", hän ajatteli, "jos hän nyt näkisi minut täällä kentällä ranskalaisten tykkien maalitauluna!"

Gostieradekin kylällä oli taistelutantereelta palaavia venäläisiä joukkoja, tosin toisiinsa sekaantuneita, mutta sentään joltisessakin järjestyksessä. Tänne eivät ranskalaisten tykit kantaneet, ja jyskekin kuului kaukaiselta. Täällä kaikki jo olivat selvillä, että taistelu oli hävitty, ja julkisesti siitä jo puheltiinkin. Kenen puoleen Rostof kääntyikin, kukaan ei saattanut sanoa, missä oli keisari, missä Kutusof. Toiset sanoivat, että keisari todella oli haavoittunut, toiset väittivät huhua perättömäksi ja selittivät huhun syntyneen siitä että kapusata ja säikähtynyttä yli-hovimarsalkka Tolstoita oli keisarin vaunuissa kiidätetty pois taistelutantereelta, minne hän oli saapunut keisarin seurueessa. Eräs upseeri kertoi Rostoville, että hän vasemmalla kylän takana oli nähnyt jonkun korkeimmista päälliköistä. Rostof lähti heti ajamaan upseerin mainitsemalle paikalle. Hän ei tosin enää toivonut ketään tapaavansa, mutta hän toimi kuitenkin omantuntonsa rauhoittamiseksi. Kuljettuaan kolmisen virstaa ja sivuutettuaan viimeisetkin venäläiset joukot huomasi Rostof ojanteen eroittaman kasvitarhan kohdalla pari ratsastajaa. Toinen, jolla oli valkotöyhtöinen päähine, tuntui Rostovista kumman tutulta; toinen, tuntematon, jolla oli kaunis, ruskea ratsu (ratsu tuntui Rostovista tutulta), ajoi ojanteen reunalle, kannusti ratsuaan, päästi ohjat valloilleen ja lensi kevyesti ratsuineen ojanteen yli. Reunamulta vain pöllähti takakavioiden iskusta. Sitten käänsi hän äkkiä hevosensa, tuoksahti taas yli ojanteen ja kääntyi kunnioittavasti valkotöyhtöisen ratsastajan puoleen, kehoittaen nähtävästi tätä seuraamaan hänen esimerkkiään. Ratsastaja, joka Rostovista tuntui tutulta, ja johon hänen huomionsa niin kummasti oli kiintynyt, ravisti epäävästi päätään ja häiläytti kädellään, ja näistä liikkeistä tunsi Rostof silmänräpäyksessä jumaloimansa, ikävöimänsä keisarin.

"Mutta eihän se voi olla hän, keskellä tätä autiota kenttää", ajatteli Rostof. Samassa käänsi Aleksanteri päätään, ja Rostof näki nuo rakkaat piirteet, jotka niin elävinä olivat painuneet hänen mieleensä. Keisari oli kalpea, posket olivat lomossa ja silmät kuopalla; mutta entistään ihanammat, lempeämmät olivat silti nuo piirteet. Rostof oli onnellinen nähdessään, että huhut keisarin haavoittumisesta olivat olleet perättömiä. Hän oli onnellinen nähdessään nyt tuossa keisarin. Hän tiesi, että hän saattaisi kääntyä keisariin, vieläpä oli se hänen velvollisuutensakin, ja ilmoittaa hänelle, mitä Dolgorukof oli käskenyt.

Mutta kuten rakastunut nuorukainen vapisee ja arkailee tavatessaan armaansa, jota kauvan on seurannut kuin varjo, ja jolle ei uskalla ilmaista tunteitaan, joita yöt ja päivät on mielessään hautonut, vaan vilkuilee arkana ympärilleen aivan kuin etsisi apua tai koettaisi jättää asian toisiin aikoihin ja luikkia kiireemmän kaupalla tiehensä, samoin Rostovkin nyt, saavutettuaan viimeinkin sen, jota enin maailmassa oli halunnut tavata, joutui ymmälle eikä tiennyt, miten hänen olisi lähestyttävä keisaria. Hänen mieleensä tuli tuhansia mietelmiä tämän asian johdosta, ja yhä tuntui hänestä sopimattomalta ja mahdottomalta lähestyä keisaria.

"Miten onkaan! Tuntuu kuin iloitsisin, että olen tilaisuudessa tapaamaan hänet tässä surussaan. Hänestä saattaa tuntua vastenmieliseltä ja raskaalta outojen kasvojen näkeminen tänä murheen hetkenä; ja mitä voin sanoa hänelle tänä hetkenä, jolloin pelkkä hänen näkemisensäkin kouristaa sydäntäni ja saattaa kielen tarttumaan lakeen?" Ei ainoakaan niistä lukemattomista puheista, joita hän mielikuvituksissaan oli keisarille pitänyt, johtunut nyt hänen mieleensä. Kaikki nämä puheet olivat pidetyt aivan toisissa olosuhteissa; ne olivat pidetyt suurimmaksi osaksi voiton hetkinä, juhlallisissa tilaisuuksissa ja etenkin kuolonkamppailussa taistelutantereella, kun keisari kiitti häntä sankaritöistä, ja hän kuolemallaan osoitti ääretöntä rakkauttaan hallitsijaansa.

"Ja mitä saatan kysyä keisarilta oikean sivustan suhteen, kun kello jo käy neljättä ja taistelu on hävitty? Ei, todentotta, minun ei pidä lähestyä häntä. Minun ei pidä häiritä häntä aatoksissaan. Mieluummin kuolen tuhat kertaa kuin näen hänen moittivan katseensa, tyytymättömän ilmeensä", päätteli Rostof ja lähti ajamaan surumielisenä ja epätoivoisena, vilkuen vähäväliä taakseen. Siellä istui keisari yhä ratsullaan samalla paikalla, ja koko hänen olennostaan uhkui arkailevaa epäröimistä.

Samaan aikaan kun Rostof näin mietiskeli ja surumielisenä loittoni keisarista, joutui kapteeni von Toll sattumalta samoille paikoille ja huomattuaan keisarin hän suoraapäätä ajoi hänen luokseen ja, tarjoten palvelustaan, auttoi keisarin ojanteen yli. Keisari oli huonovointinen ja halusi levätä ja siksipä hän istuutuikin omenapuun juurelle. Toll pysähtyi hänen viereensä. Kadesilmin ja katuen näki Rostof kaukaa, miten Toll kauvan ja innostuneesti jotain puhui keisarille, miten keisari, nähtävästi itkuun pyrskähtäen, peitti toisella kädellään silmänsä ja puristi toisella Toliin kättä.

"Ja minä olisin voinut olla hänen asemassaan!" ajatteli Rostof ja, vaivoin pidätellen säälin kyyneliä keisarin kohtalon johdosta, hän lähti epätoivoisena jatkamaan matkaansa, tietämättä minne tai miksi.

Hänen epätoivonsa kävi yhä musertavammaksi, kun hän tunsi, että syynä hänen suruunsa oli hänen oma heikkoutensa.

Hän olisi voinut … ei ainoastaan voinut, vaan hänen olisi pitänyt ajaa keisarin luo. Ja tämä olisi ollut ainoa tilaisuus, jolloin hän olisi saattanut osoittaa keisarille rakkauttaan ja alttiuttaan. Hän ei käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen… "Mitä olenkaan tehnyt?" hän ajatteli. Hän käänsi hevosensa ja alkoi täyttä neljää ajaa takasin sitä paikkaa kohti, missä oli nähnyt keisarin; mutta ojanteen takana ei enää ollut ketään. Siitä kulki ohi vain kuormia ja ajoneuvoja. Eräältä kuorma-ajurilta sai Rostof tietää, että Kutusovin esikunta oli lähistöllä kylässä, minne kuormasto paraillaan oli matkalla. Rostof lähti ajamaan kuormaston jälissä.

Hänen edellään asteli Kutusovrin ratsupalvelija, kuljettaen ohjista loimiselkäisiä ratsuja. Ratsupalvelijan jälissä kulkivat kuormakärryt, joiden takana tallusteli vääräsäärinen vanhus, lippalakki päässä ja yllä lyhyt kesiturkki.

– Tit, hei Tit! – sanoi ratsupalvelija.

– Mikä hätänä? – vastasi ukko hajamielisesti.

– Tit! Menehän survomaan.

– Senkin hölmö, tfui! – sanoi ukko, sylkäisten vihaisesti.

Jonkun aikaa kuljettiin hiljaa, ja sitten nähjäsi ratsupalvelija taas vanhaa Titusta.

Viidettä käydessä iltapäivällä olivat venäläiset häviöllä kaikilla asemillaan. Ranskalaiset olivat anastaneet jo toista sataa tykkiä. Prschebishevski osastoineen oli antautunut. Muut osastot olivat menettäneet noin puolet miehistään ja pakenivat hämmästyneinä järjestymättöminä laumoina.

Langeronin ja Dohtunnvin osastojen järjestymättömät jäännökset tungeskelivat Augezdin kylän luona olevien lammikkojen rannoilla ja padoilla.

Kuudetta käydessä kuului tykinjyskettä enää ainoastaan näiden lammikkojen seutuvilta. Ranskalaiset olivat rakentaneet suuren joukon pattereita Pratzin ylängön rinteille ja ampuivat nyt vimmatusti pakenevia venäläisiä.

Jälkijoukossa koettivat Dohturof ja muutamat muut, jotka olivat saaneet pataljoonansa järjestykseen, torjua kivääritulella yhä ankarammin ahdistelevaa ranskalaista ratsuväkeä. Alkoi hämärtää. Augezdin kylän kapealla padolla, jolla mylläri vanhus, patalakki päässä ja vapa kädessä niin monet herran vuodet rauhallisena oli istuskellut ja hänen pojanpoikansa, paidan hihat käärittyinä, ruiskukannun yllä rähmällään ollen riekotellut kannussa uiskentelevaa, vapisevaa, hopealtahohtavaa kalanlisua, tällä padolla, jota pitkin sinitakkiset, pörhölakkiset moravit aikojen ajat olivat rauhallisina parihevosillaan kuljetelleet myllyyn vehnäkuormiaan ja jauhoisina palanneet valkeine kuormineen, – tällä kapealla padolla tungeskeli nyt kuormakärryjen ja tykkien keskellä, hevosten jaloissa ja pyörien välissä ihmisiä, joiden ilmeen kuoleman kauhu oli vääristänyt; he sotkivat toisiaan, kulkivat kuolleiden ruumiilla, kuolivat itse ja tappoivat toisiaan päästäkseen muutaman askeleen eteenpäin, kunnes heidät tapasi sama kohtalo.

Kymmenkunnan sekunnin väliajoin mäjähteli tähän sankkaan joukkoon tykinluoteja tai kranaattia, puristaen ilmaa ja tappaen tai tahrien vereen kaikki lähellä olevat. Dolohovin rykmentistä oli kaikkiaan jälellä kymmenkunta miestä. Rykmentinpäällikkö istui ratsullaan ja Dolohof, joka taas oli ylennetty upseeriksi, astua rämpi haavoittuneine käsineen henkiin jääneiden miestensä keskellä. Joukon tunkemina puristautuivat he padon suulle. Joka puolelta puristettiin heitä. Yhtäkkiä täytyi heidän pysähtyä, sillä heidän edessään kulkevan tykin edestä kaatui hevonen ja miehet alkoivat hinata tykkiä. Tykinluoti surmasi jonkun heidän takanaan, toinen putosi aivan heidän eteensä ja ryvetti Dolohovin vereen. Joukko riehtautui vimmoissaan eteenpäin, pakkautui yhteen, pääsi jonkun askeleen eteenpäin ja pysähtyi taas.

"Kun pääsisimme nämä sata askelta, niin olisi pelastus varma; mutta jos vielä seistään pari minuttia, niin on tuho tullut", ajatteli jokainen.

Dolohof, joka oli keskellä joukkoa, ryntäsi padon reunaa kohti, työnsi kumoon pari sotilasta ja juoksi lammen liukkaalle jäälle.

– Kääntykää tänne, – hän huusi, hyppien jäällä, joka rätisi hänen allaan; – kääntykää! – huusi hän tykkimiehille. – Kyllä kestää!..

Jää kannatti hänet, mutta taipui ja rätisi, ja oli päivän selvää, ettei se kannattaisi tykkiä tai miesjoukkoa, vaan voi murtua minä hetkenä tahansa hänenkin painostaan. Sotilaat katselivat hänen kulkuansa ja painautuivat rannalle astumatta sentään jäälle. Rykmentinpäällikkö, joka istui ratsullaan padon suulla, kohotti kätensä ja avasi suunsa huutaakseen jotakin Dolohoville. Samassa lensi tykinluoti joukon yli niin matalalta, että kaikki kauhistuivat. Kuului mäjähdys, ja kenraali hevosineen virui verilätäkössä. Kukaan ei katsahtanut kenraaliin eikä ajatellutkaan häntä auttaa.

"Jäälle! Jäälle! Menkää! Kääntykää! Ettekö kuule! Menkää!" kuului joka taholta, kun tykinluoti oli kaatanut kenraalin. Kohta ei kukaan tietänyt mitä ja miksi huudettiin.

Eräs takimmaisista tykeistä, joka oli padon suulla, kääntyi jäälle. Padolta laskeutui sinne yhä enemmän sotilaita. Erään edellä kulkevan sotilaan alla jää petti, ja hänen toinen jalkansa joutui veteen; yrittäessään siitä nousta hän upposi vyötäisiä myöten. Lähellä olevat sotilaat säikähtivät ja peräytyivät, tykinajaja pysähdytti hevosensa, mutta takaa huudettiin yhä: "Jäälle! Miksi pysähdytte! Menkää jäälle!" Ja joukosta kuului kauhun huutoja. Tykkien ympärillä kulkevat sotilaat heiluttivat käsiään ja löivät hevosia, jotta ne kääntyisivät ja lähtisivät jäälle. Hevoset tottelivat. Jää, joka oli kannattanut jalankulkevia, murtui laajalta alalta, ja suunnilleen neljäkymmentä jäällä olevaa miestä pyrki eteen- tai taaksepäin vetäen toisiaan mukanaan syvyyteen.

Tykinluoteja sinkoili yhä säännöllisesti jäälle, veteen ja varsinkin padolle, jäällä ja rannoilla tungeksivaan ihmismereen.

XIX

Pratzenin vuorella, samassa paikassa, johon oli kaatunut, makasi ruhtinas Andrei lipputanko kädessä, verissään ja valittaen tietämättään hiljaa ja lapsellisen surkeasti.

Illan tullen hän herkesi valittamasta ja makasi aivan ääneti. Hän ei tietänyt, kuinka kauan horrostilaa oli kestänyt. Yht'äkkiä hän tunsi taas olevansa hengissä. Päässä tuntui polttava, raateleva kipu.

"Missä onkaan se korkea taivas, jota en ollut nähnyt ennen kuin tänään?" välähti heti hänen mieleensä. "Näitä kärsimyksiäkään en ole ennen tuntenut", ajatteli hän. "Niin, en ole ennen tietänyt mitään, en mitään. Mutta missä olen?"

Hän alkoi kuunnella ja kuuli lähenevää kavioiden kapsetta ja ihmisääniä, jotka puhuivat ranskaa. Hän avasi silmänsä. Hänen yllään kaareutui jälleen sama korkea taivas purjehtivine pilvineen, jotka nyt olivat entistä korkeammalla ja joiden lomitse siinsi taivaan sininen äärettömyys. Hän ei kääntänyt päätänsä eikä nähnyt ratsastajia, jotka kavioiden kapseesta ja äänistä päättäen olivat jo saapuneet hänen kohdalleen ja pysähtyneet.

Ratsastajat olivat Napoleon ja hänen kaksi adjutanttiansa. Bonaparte kierteli taistelutannerta, antoi viimeisiä tykkitulen lisäämistä koskevia määräyksiä Aujezdin patoa ampuville pattereille ja tarkasteli taistelukentälle jääneitä kuolleita ja haavoittuneita.

– Oivallista väkeä! – sanoi Napoleon katsellessaan kaatunutta venäläistä krenatööriä, joka mustunein takaraivoin makasi suullaan maassa, kangistunut käsi ojossa.

– Pattereissa ei ole enää ammuksia, teidän majesteettinne, – ilmoitti samalla adjutantti, joka oli saapunut Aujezdin patoa ahdistavilta pattereilta.

– Käskekää toimittaa niitä varaväeltä, – sanoi Napoleon, ratsasti muutamia askelia kauemmaksi ja pysähdytti hevosensa ruhtinas Andrein viereen, joka makasi selällään, lipputanko vieressä (lipun olivat ranskalaiset jo korjanneet voitonmerkiksi).

– Kaunis kuolema, – sanoi Napoleon katsellen Bolkonskia.

Ruhtinas Andrei käsitti, että puhuttiin hänestä, ja että puhuja oli Napoleon. Hän kuuli, että puhujaa kutsuttiin majesteetiksi. Mutta nämä sanat kuuluivat kärpäsen surinalta. Ne eivät häntä lainkaan liikuttaneet, eipä hän edes niitä erityisemmin huomannutkaan ja unohti ne heti. Hänen päänsä oli kuin tulessa; hän tunsi verensä kuivuvan tyhjiin ja yllään näki hän kaukaisen, korkean, ikuisen taivaan. Hän tiesi, että hänen vieressään seisoi Napoleon, – hänen sankarinsa, mutta tällä hetkellä näytti Napoleon vähäpätöseltä, mitättömältä henkilöltä sen rinnalla, mitä paraillaan tapahtui hänen sielunsa ja tuon korkean, äärettömän taivaan ja sillä purjehtivain pilvien välillä. Hänestä oli aivan yhdentekevää tällä hetkellä kuka seisoi hänen vieressään tai mitä hänestä puhuttiin; riemuissaan hän oli vain siitä, että hänen vierellään oli ihmisiä, ja hän toivoi, että nämä ihmiset häntä auttaisivat ja pelastaisivat hänet elämälle, joka hänestä nyt tuntui niin ihanalta: sillä hän käsitti elämän nyt aivan toisin kuin ennen. Hän kokosi viimeiset voimansa ilmaistakseen liikkeellä tai jollakin äännähdyksellä olevansa elossa. Hän liikautti heikosti jalkaansa ja valitti niin sairaaloisen heikosti, että se häntä itseäänkin liikutti.

– Hänhän on hengissä, – sanoi Napoleon. – Nostakaa tämä nuori mies paareille ja viekää sitomapaikalle!

Tämän sanottuaan lähti Napoleon ratsastamaan marsalkka Lannesia kohti, joka keisaria lähestyessään paljasti päänsä ja toivotti hymysuin onnea voiton johdosta.

Pitemmälle ei ruhtinas Andrei muistanut: sillä paareille nostaminen, sitomapaikalle kuljettaminen ja haavan tutkiminen tuottivat hänelle niin kauheita tuskia että hän menetti tajunsa. Hän tuli tuntoihinsa vasta iltamyöhällä, kun häntä muiden haavoittuneiden ja vangiksi joutuneiden venäläisten upseerien seurassa lähdettiin kuljettamaan sairaalaan. Matkalla tunsi hän olevansa hieman reippaampi; hän saattoi katsella ympärilleen, vieläpä puhellakin.

Tuntoihin tullessaan kuuli hän sairassaattoa kuljettavan ranskalaisen upseerin puhuvan:

– Tähän on meidän pysähdyttävä: keisari kulkee tästä pian ohi; hän on varmaan mielissään kun näkee nämä vangiksi joutuneet upseerit.

– Tänäpänä on saatu niin paljon vankeja, melkein koko venäläisten armeija, että varmaankin hän niihin jo on kyllästynyt, – sanoi toinen upseeri.

– Mutta, sittenkin! sanotaan, että tuo on keisari Aleksanterin kaikkien kaartinjoukkojen päällikkö, – sanoi ensimäinen upseeri, osoittaen erästä valkeaan hevoskaartin pukuun puettua venäläistä upseeria.

Bolkonski tunsi upseerin ruhtinas Rjepniniksi, jonka oli usein tavannut Pietarin ylhäisöpiireissä. Hänen vieressään seisoi toinen haavoittunut hevoskaartin upseeri, 19 vuotias poikanen.

Bonaparte saapui paikalle ajaen täyttä neljää ja pysäytti ratsunsa.

– Kuka on vanhin? – sanoi hän vangit nähtyään. Mainittiin eversti Rjepninin nimi.

– Tekö olette keisari Aleksanterin hevoskaartin päällikkö? – kysyi Napoleon.

– Olen komentanut eskadroonaa, – vastasi Rjepnin.

– Teidän rykmenttinne on kunniakkaasti täyttänyt velvollisuutensa, – sanoi Napoleon.

– Suuren sotapäällikön kiitos on sotilaan paras palkinto, – sanoi Rjepnin.

– Mielihyvin annan sen teille, – sanoi Napoleon. – Ken on tuo nuorukainen teidän vieressänne?

– Luutnantti Suchtelen, – vastasi Rjepnin.

Katsahdettuaan luutnanttiin Napoleon lausui hymyillen:

– Nuorena on hän tullut kanssamme ottelemaan.

– Nuoruus ei ole haitaksi urhoollisuudelle – virkkoi Suchtelen.

– Verraton vastaus, – sanoi Napoleon; – nuori mies, teillä on loistava tulevaisuus!

Ruhtinas Andreikin oli asetettu näkösälle vankien eteen, jotta voiton suuruus näyttäisi mahdollisimman täydelliseltä keisarista. Mutta keisarin huomio ei erityisemmin häneen kiintynyt. Varmaankin muisti hän jo nähneensä hänet taistelutantereella ja siksipä hän nytkin, häneen kääntyessään, kutsui häntä nuoreksi mieheksi – jeune homme, jolla nimityksellä Bolkonski ensi näkemältä oli jäänyt hänen muistiinsa.

– No, entä te nuori mies? – sanoi hän Bolkonskille, – miten on teidän laitanne, sankarini?

Vaikka ruhtinas Andrei hetki sitten oli saattanut lausua muutaman sanan kantajilleen, niin ei hän nyt mitään vastannut, katsoa tuijotti vain Napoleoniin. Tällä hetkellä näyttivät hänestä ylen mitättömiltä kaikki Napoleonin harrastukset, ja mitättömältä näytti itse hänen sankarinsakin halpamaisine kunnianhimoineen ja voitonriemuineen. Niin vähäpätöiseltä tuntui hänestä tämä kaikki tuon korkean, hyvän totuuden taivaan rinnalla, jonka hän näki ja jonka hän nyt käsitti, ettei hän saattanut edes vastata.

Ja kaikki näytti niin hyödyttömältä ja turhalta näiden vakavain ja jumalallisten ajatusten rinnalla, joita hänessä olivat herättäneet veren vuodosta johtunut heikkous, kärsimys ja läheisen kuoleman odottaminen. Katsellessaan Napoleonia silmiin ruhtinas Andrei ajatteli maineen mitättömyyttä, elämän mitättömyyttä, jonka arvoa kukaan ei käsitä, ja kuoleman kauheata mitättömyyttä, jonka tarkoitusta ei kukaan elävä ole voinut käsittää eli selittää.

Odottamatta vastausta kysymykseensä Napoleon kääntyi ruhtinas Andreista ja huusi mennessään eräälle päälliköistään:

– Pidettäköön huolta niistä herroista ja kuljetettakoon heidät minun leiripaikalleni; tarkastakoon minun lääkärini Larrey heidän haavansa. Näkemiin saakka, ruhtinas Rjepnin, – ja hän kannusti hevostaan ja lähti laukassa ajamaan edelleen.

Hänen kasvonsa loistivat onnesta ja itsetyytyväisyydestä.

Kantajat, jotka olivat riistäneet ruhtinas Andrein kaulasta ruhtinatar Marian lahjoittaman pyhänkuvan, hätääntyivät nähdessään miten ystävällisesti keisari oli kohdellut vankeja ja ripustivat kuvan viipymättä entiselle paikalleen.

Ruhtinas Andrei ei huomannut miten kuva ripustettiin tai kuka sen ripusti, mutta yhtäkkiä ilmestyi hänen rinnalleen, virkapuvun ylle ohuvista kultaketjuista riippuva pyhänkuva.

"Hyvä olisi", ajatteli ruhtinas Andrei katsahdettuaan tähän pyhänkuvaan, jonka sisar sellaisella hartaudella ja tunteen lämmöllä oli ripustanut hänen kaulaansa, "hyvä olisi, jos kaikki olisi niin selvää ja yksinkertaista kuin miltä se sisaresta näyttää. Miten olisikaan suloista tietää, mistä etsiä apua tässä elämässä, ja mitä on odotettavissa sen päätyttyä tuolla, haudan tuolla puolla! Miten olisinkaan onnellinen ja rauhallinen, jos voisin tällä hetkellä sanoa: Herra armahda minua!.. Mutta kenelle sen sanon? Joko on se voima – määräämätön, käsittämätön, jonka puoleen en taida kääntyä ja jota en edes taida sanoin lausua, – suuri kaikkeus tai tyhjyys", puheli hän itsekseen, "tai onko se Jumala, joka on suljettuna tähän ruhtinatar Marian antamaan pyhänkuvaan? Ei ole mitään, ei mitään muuta varmaa kuin sen mitättömyys, jonka käsitän, ja jonkin käsittämättömän, mutta silti tärkeimmän suuremmoisuus."

Kantajat lähtivät liikkeelle. Jokainen sysäys tuotti hänelle sietämättömiä kärsimyksiä; kuume yltyi, ja hän alkoi hourailla. Edellisen illan haaveilut isästä, sisaresta, vaimosta ja odotettavasta pojasta, tuon illan hellä tunteellisuus, Napoleonin mitätön kuva ja kaiken tämän yllä korkea taivas muodostivat hänen houreidensa pääsisällön. Hän oli viettävinään hiljaista elämää onnellisen perheensä keskuudessa Lisijagorissa. Hän nautti jo tästä onnestaan, kun yhtäkkiä ilmestyi lyhytkasvuinen, kylmäkatseinen Napoleon, joka näytti nauttivan toisten onnettomuudesta, ja silloin alkoivat epäilykset, tuskat, ja ainoastaan taivas lupasi rauhaa. Aamulla olivat jo kaikki haaveet sotkeutuneet ja sulautuneet täydelliseksi horrostilaksi, unhon pimeydeksi ja horrokseksi, jonka seuraajana kaiken todennäköisyyden mukaan on kuolema, kuten Napoleonin henkilääkäri Larrey arveli.

– Hän on hermostunut ja sapekas henkilö, – sanoi Larrey, – hän ei parane.

Muiden toivottomasti haavoittuneiden joukossa jätettiin ruhtinas Andrei seudun asukkaiden hoidettavaksi.

Ensimäisen osan loppu.