Sota ja rauha I

XVI

Adjutanttiensa seuraamana lähti Kutusof käyden ajamaan tarkka-ampujain jälkiin.

Kuljettuaan puolen virstan verran Kutusof pysäytti hevosensa tienristeykseen aution talon kohdalle (arvattavasti oli talossa ennen ollut kapakka). Molemmat tienhaarat laskeutuivat alangolle, ja molempia myöten kulki joukkoja.

Sumu alkoi hälvetä, ja parin virstan päässä olevilta kukkuloilta eroitti epäselvästi vihollisen joukkoja. Vasemmalla alangossa kävi pyssynpauke yhä kuuluvammaksi. Kutusof keskusteli erään itävaltalaisen kenraalin kanssa. Ruhtinas Andrei istui ratsullaan heidän takanaan ja katseli kenraaleja. Hän kääntyi erääseen adjutanttiin ja pyysi tältä kaukoputkea.

– Katsokaa, katsokaa, – sanoi adjutantti hätäisesti, osoittaen alas vuoren loivetta. – Tuolla on ranskalaisia!

Molemmat kenraalit ja adjutantit tarttuivat kaukoputkeen, kiskoen sitä toisiltaan. Kaikkien kasvot muuttuivat hetkessä, ja niillä kuvastui kauhu. Oli arveltu ranskalaisten olevan ainakin kahden virstan päässä, ja ne olivatkin aivan edessä.

– Vihollinenko?.. Mahdotonta!.. Onpa niinkin, vihollinen … aivan varmasti… Mitä tämä merkitsee? – puhelivat he kaikki yhteen ääneen.

Paljaalla silmällä eroitti ruhtinas Andrei sankan ranskalaisen osaston, joka oikealta nousi Apsheronin pataljoonaa kohti noin 500 askeleen päässä siitä paikasta, niissä Kutusof oli.

"Jopa tuli ratkaiseva hetki! Jopa tuli minunkin vuoroni!" ajatteli ruhtinas Andrei, läimäytti ratsuaan ja karautti Kutusovin luo. "Apsheronilaiset ovat pysäytettävät, teidän ylhäisyytenne!" hän huusi. Mutta samassa silmänräpäyksessä peittyi kaikki savuun, laukaukset kuuluivat aivan vierestä, ja parin askeleen päässä ruhtinas Andreista huusi yksinkertaisen pelästynyt ääni: "no, veljet, kaikki on hukassa!" Tämä ääni tuntui aivan kuin käskyltä. Sen kuultuaan syöksyivät kaikki pakosalle.

Yhä suurempia, sotkeutuneita joukko-osastoja juoksi sitä paikkaa kohti, missä viisi minuttia sitten keisarin ohi oli kulkenut neljäs osasto. Mahdoton oli pidättää pakenevia, vieläpä veivät he mukanaan jokaisen, ken vain tielle sattui. Bolkonski koetti kaikin voimin pysyä mukana ja neuvottomana hän katseli ympärilleen, käsittämättä mitä tapahtui. Nesvitskin haahmo oli muuttunut; punakkana kiukusta hän huusi ylipäällikölle, että tämä epäilemättä joutuu vangiksi, jollei heti peräänny. Kutusof oli yhä entisellä paikallaan ja kaivoi rauhallisena nenäliinaa taskustaan. Hänen poskensa oli veressä. Ruhtinas Andrei pääsi vihdoin ylipäällikön luo.

– Oletteko haavoittunut? – hän kysyi, vaivoin pidätellen alaleukaansa vavahtelemasta.

– Haava ei ole tässä, vaan tuolla! – sanoi Kutusof, puristaen nenäliinalla haavoittunutta poskeaan ja osoittaen samalla pakenevia.

– Pysäyttäkää heidät! – huusi hän sitten, mutta samassa huomasi hän käskynsä järjettömyyden, läimäytti hevostaan ja lähti ajamaan oikealle.

Pakenevain syöksyvät joukot pidättivät hänet ja tempasivat hänet mukaansa.

Sotilaat pakenivat niin sankoissa joukoissa, että sen, ken kerran heidän keskelleen oli joutunut, oli mahdoton heistä selvitä. Joku huusi: "Tiehes! Pois sotkemasta!" Joku kääntyi juostessaan ja ampusi ilmaan, joku löi ylipäällikön hevostakin. Selviydyttyään viimein suurilla ponnistuksilla pakenevain virrasta lähti Kutusof ratsastamaan vasemmalle, läheltä kuuluvaa tykinjyskettä kohti. Hänen seurueestaan ei ollut puoliakaan mukana. Selviydyttyään pakenevain joukosta koetti ruhtinas Andrei pysyä ylipäällikön lähettyvillä. Hän huomasi vuoren rinteellä savun keskellä venäläisen patterin, josta vielä ammuttiin vihollista. Mutta aivan patterin lähistöllä juoksi ranskalaisia, jotka nähtävästi aikoivat valloittaa patterin. Ylempänä rinteellä oli venäläistä jalkaväkeä, mutta patterin avuksi se ei tullut. Joukon kenraali ajoi Kutusovin luo. Kutusovin seurueesta oli jälellä ainoastaan neljä miestä. Kaikki olivat kalpeita ja vilkuilivat ääneti toisiinsa.

– Pysäyttäkää nuo konnat! – huusi Kutusof hengästyneenä rykmentinpäällikölle, osoittaen pakenevia; mutta samassa alkoi sataa luoteja kuin rakeita rykmenttiin ja ylipäällikön seurueeseen aivan kuin rangastukseksi ylipäällikön kovista sanoista.

Ranskalaiset hyökkäsivät patterin kimppuun ja kun huomasivat Kutusovin alkoivat he häntä ampua. Kutusof tarttui jalkaansa; kaatui muutamia sotilaita, ja lipunkantaja, alivänrikki, päästi lipputangon käsistään: lippu heilahteli ja kaatui, jääden lähellä seisovain sotilaiden pyssyjen varaan. Käskyttä alkoivat sotilaat ampua.

– Ooih! – voihki Kutusof toivottoman surkeasti ja katsahti taakseen.

– Bolkonski, – kuiskasi hän värisevällä äänellä ruhtinas Andreille. Ja hänen äänestään väreili vanhuuden saamattomuuden itsetietoisuus. – Bolkonski, – hän kuiskasi, osoittaen epäjärjestykseen joutunutta pataljoonaa ja vihollista, – mitä tämä on?

Mutta ennenkun ylipäällikkö oli lausunut viimeiset sanat, tunsi ruhtinas Andrei vihan ja häpeän kyyneleet kurkkuaan ahdistavan, hän hyppäsi ratsultaan ja lähti juoksemaan lippua kohti.

– Pojat, eteenpäin! – huusi hän lapsellisen kimakasti. "Tuossahan se on!" ajatteli hän tartuttuaan lipputankoon ja riemastuneena kuunnellen luotien vinkunaa, joita vihollinen nähtävästi lähetteli juuri hänen varalleen. Kaatui muutamia sotilaita.

– Eläköön! huusi ruhtinas Andrei, vaivoin pidellen käsissään raskasta lippua, ja lähti juoksemaan vihollista kohti varmana, että koko pataljoona juoksee hänen jälissään.

Niinpä kävikin. Hän juoksi yksin ainoastaan muutaman askeleen. Ensin lähti yksi sotilas, toinen, ja koko pataljoona lähti juoksemaan eteenpäin "eläköötä" huutaen, ja pian sivuuttivatkin sotilaat hänet. Pataljoonan aliupseeri tuli juosten hänen luokseen ja sieppasi häneltä raskaan lipun, mutta kaatui samassa silmänräpäyksessä kuolleena maahan. Ruhtinas Andrei sieppasi taas lipun ja, laahaten sitä tangosta, hän lähti juoksemaan pataljoonan mukana. Edessään näki hän venäläisiä tykkimiehiä, joista toiset olivat käsikähmässä ranskalaisten kanssa, toiset taas jättivät tykkinsä ja pakenivat, juosten hyökkäävää pataljoonaa kohti; hän näki myöskin ranskalaisia jalkamiehiä, joista toiset anastivat venäläisten hevosia, toiset kääntelivät tykkejä. Ruhtinas Andrei oli pataljoonineen jo 20 askeleen päässä tykeistä. Lakkaamatta vinkuivat luodit hänen korvissaan, ja oikealla ja vasemmalla kaatui ja voihki sotilaita. Mutta ei hän niitä katsellut: hän tähysi vain eteensä – patterille. Hän näki, miten siellä eräs punatukkainen tykkimies, kiiveri korvalla, vimmatusti taisteli ranskalaisen kanssa tykinhuosiaimesta. Hän eroitti aivan selvästi näiden kahden ihmisen vihan vääristämät kasvot. Selvästi huomasi, etteivät he kumpikaan käsittäneet, mitä he oikeastaan tekivät.

– Mitä he tekevät? ajatteli ruhtinas Andrei, heitä katsellessaan, – miksei punatukkainen pakene, sillä onhan hän aseeton? Miksei ranskalainen pistä häntä kuoliaaksi? Varmaankin ranskalainen muistaa aseensa ja pistää hänet kuoliaaksi, ennenkun hän kerkiää paeta.

Jo juokseekin toinen ranskalainen pyssy sojossa ottelevia kohti, ja punatukkaisen tykkimiehen kohtalo odotti ratkaisuaan, sillä hän ei vieläkään näkynyt käsittävän asemaansa, vaan huitoi voitonriemuisena ympärilleen anastamallaan huosiaimella. Mutta ruhtinas Andrei ei kerinnyt näkemään, miten ottelu päättyi. Sillä samassa tuntui hänestä kuin joku hänen vieruskumppaneistaan olisi olkainsa takaa huitaissut häntä paksulla sauvalla päähän. Se ei erityisemmin koskenut, mutta tuntui vain niin harmilliselta, kun kipu samensi ajatukset ja esti häntä näkemästä tapausten kehitystä.

"Mitä tämä on? kaadunko? jalkani herpautuvat", hän ajatteli, ja kaatui samassa selälleen. Hän avasi silmänsä nähdäkseen, miten oli päättynyt ranskalaisten ja tykkimiehen välinen kamppailu, oliko tykkimies kaatunut vai vieläkö hän oli hengissä, olivatko tykit joutuneet ranskalaisille vai olivatko ne pelastetut. Mutta hän ei nähnyt mitään. Hänen yllään ei ollut enää muuta kuin taivas – korkea taivas, ei tosin täysin kirkas, mutta siitä huolimatta mittaamattoman korkea, jolla harmaat pilvet rauhallisina purjehtivat. "Miten hiljaista, rauhallista ja suuremmoista, aivan toista kuin juostessani", ajatteli ruhtinas Andrei: "aivan toista kuin juostessamme, huutaissamme ja tapellessamme; aivan toista kuin punatukkaisen tykkimiehen ja ranskalaisen vimmattu kamppailu tykinhuosiaimesta; toisin purjehtivat pilvet tuolla korkealla, äärettömällä taivaankuvulla. Miten en ennen ole huomannut tuota korkeata taivasta? Miten olenkaan onnellinen kun vihdoinkin olen sen huomannut. Niin! tämän äärettömän taivaan rinnalla on kaikki vähäpätöistä, valetta, petosta. Ei mitään, ei mitään ole olemassakaan paitsi tämä taivas. Mutta sitäkään ei ole, ei ole mitään, hiljaisuus vain ja rauha. Ja Jumalan kiitos!.."

XVII

Oikealla sivustalla Bagrationin osastossa ei taistelu vielä 9 aikaan ollut alkanut. Bagration ei suostunut Dolgorukovin vaatimukseen, että heti ryhdyttäisiin taisteluun, ja vierittääkseen edesvastuun omilta niskoiltaan hän ehdotti Dolgorukoville, että olisi lähetettävä tiedustelemaan ylipäällikön mielipidettä. Bagration tiesi, että sillä melkein 10 virstan pituisella välimatkalla, joka eroitti sivustat toisistaan, saattoi lähetille tapahtua yhtä ja toista. Jolleikaan hän matkalla joutuisi surman suuhun (joka oli hyvin luultavaa), ja vaikkapa hän vielä tapaisikin ylipäällikön, mikä muuten oli sangen vaikeata, niin sittenkään ei hän missään tapauksessa ehtisi takasin ennen iltaa.

Bagration katsahti suurilla, ilmeettömillä, unisilla silmillään seurueeseensa, ja ensimäisinä sattuivat hänen silmiinsä Rostovin lapselliset, toivosta väreilevät kasvot. Bagration lähetti hänet matkalle.

– Mutta jos tapaan hänen majesteettinsa ennen kuin ylipäällikön, teidän ylhäisyytenne? sanoi Rostof, käsi ohimolla.

– Ilmoittakaa asianne hänen majesteetilleen, – ehätti Dolgorukof.

Päästyään ketjusta oli Rostof nukkunut muutaman tunnin ja tunsi olevansa iloinen, rohkea ja päättäväinen. Hänen liikkeensä olivat jäntevän joustavat, ja koko hänen olemuksensa uhkui onnen varmuutta ja tyytyväisyyttä. Tällaisessa mielentilassa tuntuu kaikki helpolta, hauskalta ja mahdolliselta.

Tänä aamuna toteutuivat kaikki hänen toiveensa: oli ryhdytty ratkaisevaan taisteluun, jossa hänkin on mukana; eikä siinä kyllin, hän oli päivystäjänä urhoollisimman kenraalin seurueessa; hänet oli lähetetty viestinviejänä Kutusovin luo, kenties itse keisarinkin luo. Aamu oli kirkas, ja hevonen hänellä oli hyvä. Hänen sielunsa täytti riemu ja onni. Saatuaan käskyn hän kannusti hevostaan ja lähti ratsastamaan pitkin linjaa. Ensin ratsasti hän pitkin Bagrationin joukkojen linjaa, jotka vielä eivät olleet ryhtyneet taisteluun, vaan seisoivat liikkumatta paikoillaan; sitten saapui hän Uvarovin ratsuväen alueelle ja täällä hän jo huomasi liikettä ja taisteluvalmistuksia; kuljettuaan Uvarovin joukkojen ohi alkoi hän jo selvästi kuulla tykinjyskettä ja pyssyjen pauketta. Ampuminen yhä kiihtyi.

Raikkaassa aamu-ilmassa eivät enää kajahdelleet yksinäiset laukaukset, milloin pari, milloin kolme laukausta aina lyhyen väliajan perästä, joihin sitten silloin tällöin yhtyy jokunen tykinjymäyskin, ei, nyt kuului Pratzin edustalla olevilta vuorilta katkeamaton pyssyjen rätinä, jonka toisinaan vaimensi niin taaja tykinjyske, ettei kaikin ajoin saattanut edes eroittaa erityisiä laukauksia, vaan sulautui ampuminen yhtenäiseksi korvia huumaavaksi jymyksi.

Vuorten rinteillä kiirivät pyssyistä pöllähtäneet savuhattarat aivan kuin toisiaan ajaen, ja tykkien mahtavat savupilvet kierivät, leijailivat ja yhtyivät toisiinsa. Savun keskestä välähtelivät liikehtivän jalkaväen pistimet, ja kaitana juovana kulki tykkiväki viheriäine ampumatarverattaineen.

Rostof pysäytti hetkeksi hevosensa mäen töppäälle nähdäkseen, mitä oli tekeillä; mutta vaikka hän kuinka olisi tähystänyt ei hän sittenkään eroittanut eikä käsittänyt, mitä oli tekeillä; ihmisiä tosin liikkui tuolla savussa, joukkoja kulki edestakasin, ja kaikkialta, edestä ja takaa näkyi yhä vaan joukkoja; mutta miksi? keitä? mihin? sitä oli mahdoton käsittää. Mutta näkemänsä ja kuulemansa ei kuitenkaan saattanut Rostovia alakuloiseksi tai araksi, päinvastoin tunsi hän olevansa entistään tarmokkaampi ja päättävämpi.

"No, vielä, vielä, jyskykää!" lausui hän itsekseen, aivan kuin olisi puhutellut paukkuvia pyssyjä ja jyriseviä tykkejä, kannusti ratsunsa neljään ja lähti taas ratsastamaan pitkin linjaa, tullen yhä edemmäs ja edemmäs joukkojen keskeen, jotka jo olivat ryhtyneet taisteluun.

"Enpä tiedä, miten kaikki tuolla käy, mutta hyvin on kaikki käyvä!" ajatteli Rostof.

Kuljettuaan muutamain itävaltalaisten joukko-osastojen ohi, Rostof huomasi, että niitä seuraava joukko-osasto (kaartti) jo oli ryhtynyt taisteluun.

"Sen parempi! näenhän läheltä", ajatteli Rostof.

Hän kulki miltei äärimäisiä rivejä pitkin. Häntä kohti tuli täyttä nelistä muutamia ratsumiehiä. Ne olivat kaartin ulaaneja, jotka hämmentynein rivin palasivat hyökkäyksestä. Rostof kiirehti niiden tieltä. Eräs ulaaneista oli verissä. Rostof lähti ajamaan edelleen.

"Minua ei tämä liikuta!" ajatteli Rostof. Hän ei ollut vielä kulkenut kuin muutamia satoja askelia, kun vasemmalta koko kentän laveudelta alkoi häntä lähestyä ravia ajaen suunnaton ratsuväki-joukko, uhaten tallata hänet jalkoihinsa. Ratsumiehillä oli mustat hevoset jä valkeat, loistavat virkapuvut. Rostof kannusti ratsunsa huimaan laukkaan päästäkseen ehjin nahoin ratsuväen tieltä, ja helposti olisi hän ehtinytkin tieltä, jos ratsastajat olisivat ajaneet entistä vauhtiaan. Mutta ratsastajat lisäsivät yhä vauhtiaan, ja muutamat hevoset olivat jo alkaneet nelistää. Rostof kuuli yhä selvemmin kavioiden kapseen, aseiden helinän ja eroitti hevoset, ratsastajat, vieläpä heidän piirteensäkin. Ratsumiehet olivat kavaljeerikaarttilaisia, jotka hyökkäsivät heitä kohden liikkuvan ranskalaisen ratsuväki-osaston kimppuun.

Ratsumiehet ajoivat jo laukkaa, mutta vielä eivät he olleet päästäneet ratsujaan täyteen vauhtiin. Rostof eroitti jo selvästi ratsastajain piirteet ja kuuli käskyn: "mars, mars!" Upseeri, joka antoi käskyn, kannusti puhdasrotuisen ratsunsa huimaan laukkaan. Rostof, peläten joutuvansa ratsuväen jalkoihin tai sotkeutuvansa heidän hyökkäykseensä, kannusti hevostaan minkä jaksoi, mutta sittenkään ei hän päässyt pälkähästä.

Laidimainen ratsumies, suunnattoman kookas, rokonarpinen sotilas, yrmisti ilkeästi kulmiaan nähdessään edessään Rostovin, jonka kanssa hänen auttamattomasti täytyi töytätä yhteen. Kaarttilainen olisi epäilemättä syössyt kumoon Rostovin Beduinineen (Rostof tunsi olevansa kovin pieni ja näämäinen näiden suhdattoman suurien miesten ja hevosten rinnalla), jollei tämä olisi ruoskallaan sivaltanut kaarttilaisen hevosta päin päätä. Musta, raskasliikkeinen, tavattoman suuri hevonen pöllähtyi ja höristi korviaan, mutta rokonarpinen ratsumies iski voimainsa takaa suuret kannuksensa sen kupeisiin, ja kaula kaarella ja hännällääa huiskien lähti hevonen kiitämään entistä vinhemmin. Tuskin olivat ratsumiehet kiitäneet Rostovrin ohi, kun tämä kuuli niiden huutavan: "Hurraa!" ja käännyttyään katsomaan Rostof näki, miten etumaiset rivit jo sekautuivat outojen, arvattavasti ranskalaisten, ratsumiesten kanssa, joilla oli punaset olkalaput. Muuta hän ei nähnyt, sillä samassa alettiin jostain ampua tykeillä, ja koko seutu peittyi savuun.

Sinä hetkenä, jolloin ratsumiehet kulkivat Rostovin ohi ja katosivat savuun, oli tämä kahden vaiheilla, olisiko hänen lähdettävä ratsumiesten jälkiin, vai jatkettava matkaansa täyttääkseen saamansa käskyn. Tämä oli se loistava kavaljeerikaarttilaisten hyökkäys, jota ranskalaisetkin ihmettelivät. Kauhukseen sai Rostof sittemmin tietää, että koko tästä joukosta, noista kookkaista, kukkeista nuorista miehistä, kaikista näistä rikkaista nuorukaisista, upseereista ja junkkareista, jotka nelistäen olivat karauttaneet hänen ohitseen, hyökkäyksen jälkeen oli jälellä ainoastaan kahdeksantoista miestä.

"Miksi heitä kadehdin, minun onneni ei kaikkone, ja pian kenties saan nähdä keisarin!" ajatteli Rostof ja lähti laukassa eteenpäin.

Saavuttuaan kaartin jalkaväen kohdalle Rostof huomasi, että siellä lenteli tykinluoteja. Tämän hän huomasi jyskeestä, mutta erittäinkin sotilaiden rauhattomista katseista ja upseerien luonnottomasta sotilaallisesta arvokkuudesta.

Ajaessaan pitkin erästä kaartinrykmentin linjaa kuuli Rostof huudettavan nimeään.

– Rostof! – huusi ääni.

– Mitä? – vastasi Rostof ja tunsi samassa Boriksen.

– Mitä arvelet? Olemme joutuneet ensimäiseen linjaan! Meidän rykmenttimme oli rynnäkössä! – sanoi Boris, hymyillen lapsellisen onnellisena, kuten hymyilevät nuoret miehet oltuaan ensi kertaa tulessa.

Rostof pysäytti hevosensa.

– Kas vaan! – hän sanoi, – miten kävi?

– Syöstiin takasin! – vastasi Boris innostuneesti ja alkoi laverrella. – Ajattelehan!

Ja Boris alkoi kertoa, miten kaartti pysähdyttyään ja nähtyään joukkoja edessään oli pitänyt niitä itävaltalaisina, mutta, miten sitten nämä joukot yhtäkkiä olivat alkaneet ampua tykeillä, ja silloin huomattiinkin, että oltiin ensimäisessä linjassa aivan vihollisen edessä, ja silloin oli odottamatta ryhdyttävä taisteluun. Rostof nykäsi ohjista hevostaan, kuulematta loppuun Boriksen kertomusta.

– Minne sinä? – Boris kysyi.

– Hänen majesteettinsa luo lähettinä.

– Täällähän hän on, – sanoi Boris, joka luuli Rostovin etsivän suuriruhtinasta.

Ja hän osoitti suuriruhtinas Konstantinia, joka kaski päässä ja kavaljeerikaartin ratsastakki yllä seisoi noin sadan askeleen päässä heistä. Hartiat koholla ja kulmat rypyssä huusi suuriruhtinas jotain eräälle kalpealle, valkeapukuiselle itävaltalaiselle upseerille.

– Sehän on suuriruhtinas, mutta minulla on asiaa ylipäällikölle tai hänen majesteetilleen, – sanoi Rostof ja nykäsi hevostaan ohjista.

– Kreivi, kreivi, – huusi Berg, yhtä innostuneena kuin Boriskin, – olen saanut haavan oikeaan käteeni, – hän puhui, osoittaen nenäliinaan käärittyä veristä kättään – mutta en ole silti poistunut rintamasta. Kreivi, pidän nyt miekkaa vasemmassa: von Bergien suvussa ovat kaikki olleet ritareita.

Berg jatkoi vielä ylistyksiään, mutta Rostof ei enää eroittanut hänen sanojaan; hän ajoi edelleen.

Kuljettuaan kaartin ohi ja ajettuaan erään tyhjän aukeaman yli Rostof käänsi ratsunsa varaväen linjalle, jottei enää joutuisi taistelulinjalle, kuten oli joutunut kavaljeerikaartin kohdalla. Kaukaa hän kierteli sellaiset kohdat, missä kivääri- ja tykkituli oli kiivain. Yhtäkkiä kuuli hän läheltä edestään ja venäläisten takaa, sellaiselta kohdalta, missä ei mitenkään olisi luullut vihollisia olevan, kiivasta pyssynpauketta.

"Mitä tämä merkitsee?" ajatteli Rostof. "Onko vihollinen kiertänyt meikäläiset? Mahdotonta", ajatteli Rostof, mutta siitä huolimatta valtasi hänet hetkessä kauhu. Hänen mieleensä välähti oma kohtalonsa ja koko taistelun meno. "Olkoon miten oli", hän ajatteli, "nyt ei enää auta kiertelemiset. Minun on etsittävä täältä ylipäällikkö, ja jos kaikki on mennyttä, niin yhdessäpä sorrun toisten kanssa."

Pahat aavistukset näyttäytyivät yhä oikeutetuimmilta mitä edemmäs Rostof joutui Pratzin kylän taakse sijoittuneiden eri aselajisten joukkojen keskuuteen.

– Mitä on tekeillä? Mitä on tapahtunut? Ketä ammutaan? Ken ampuu? – kyseli Rostof, tavatessaan venäläisiä ja itävaltalaisia joukkoja, jotka hämmentynein joukoin juoksivat, sulkien häneltä tien.

– Hiisi sen tietää! Kaikki on lyönyt! Kaikki on mennyttä! – vastasivat pakenevat venäjän-, saksan- ja tshekinkielellä, tietämättä paremmin kuin Rostovkaan, mitä oli tapahtunut.

– Lyökää saksalaisia! – huusi joku.

– Hiis' heidät vieköön, petturit.

– Zum Henker diese Russen…¹⁰⁶ murisi eräs saksalainen.

Muutamia haavoittuneita kulki tiellä. Sadatukset, huudot ja voihkina sulautuivat yhtenäiseksi kauheaksi humuksi. Ampuminen taukosi. Kuten Rostof sittemmin sai tietää, olivat venäläiset ja itävaltalaiset ampuneet toisiaan.

"Jumalani! mitä tämä merkinneekään?" ajatteli Rostof. "Täälläkin, missä keisari milloin tahansa saattaa heidät nähdä… Ei, tuollaisia konnia ei toki löytyne monta. Se on satunnaista, ohimenevää; se on mahdotonta", hän ajatteli. "Kunpa vain pian, pian pääsisin heidän ohitseen!" Rostof ei voinut vielä ajatellakaan häviötä ja pakoa. Vaikka hän näkikin Pratzin ylängöllä, siellä mistä hänen oli käsketty etsiä ylipäällikköä, ranskalaisia joukkoja ja tykkejä, niin hän ei voinut eikä tahtonut sitä uskoa.