XIV
Viideltä aamulla oli vielä aivan pimeä. Keskusta, varaväki ja Bagrationin johtama oikea sivusta olivat vielä paikoillaan; mutta vasemman sivustan jalkaväki-osastot, ratsuväki ja tykistö, joiden taistelujärjestelyn mukaan piti ensimäisinä laskeutua ylängöltä, hyökätä vihollisen oikean sivustan kimppuun ja karkoittaa se Böhmin vuoristoon olivat jo jalkeilla ja alkoivat lähteä yöpymispaikoiltaan. Nuotioista nouseva savu kirvelti silmiä. Oli kylmä ja pimeä. Upseerit joivat teetä ja einehtivät kiireissään, sotilaat navertelivat kuivia korppuja, tömistelivät lämpimikseen jalkojaan ja keräytyivät nuotioiden ympärille, joihin heittelivät kaiken, mitä eivät saattaneet kulettaa mukanaan: kojujen laudat, tuolit, pöydät, pyörät, tynnyrit y.m.s. Itävaltalaisia osastojen johtajia hääri venäläisten keskellä, ja heidän ilmestymisensä oli liikkeelle lähdön merkkinä. Sillä aina kun itävaltalainen upseeri ilmestyi jonkun rykmentin kohdalle, alkoi rykmentti liikehtiä: sotilaat juoksivat nuotioiden äärestä, pistivät piippunsa saappaiden varsiin, heittivät pussinsa kuormille, suorivat pyssynsä ja järjestyivät riveihin. Upseerit napittivat virkapukujaan, vyöttivät miekkojaan, heittivät rensseleitä selkäänsä ja kulkivat huutaen pitkin rivejä; kuormastosotilaat ja upseerien palvelijat valjastivat hevosia, sälyttivät ja köyttivät kuormia. Adjutantit, pataljoonain ja rykmenttien päälliköt nousivat ratsuilleen, ristivät silmänsä, antoivat viimeiset käskyt, määräykset ja tehtävät jälelle jääville kuormastosotilaille, ja sitten alkoi kuulua tuhansien jalkojen yksitoikkoinen töminä. Osatot kulkivat tietämättä minne mentiin ja näkemättä eteensä tai taakseen savulta, yhä sakenevalta sumulta ja heitä ympäröiviltä joukoilta.
Sotamies on rykmenttinsä ympäröimä, siihen sidottu ja siitä riippuvainen kuten merimies laivastaan. Kunne hän kulkeneekin, miten laajoille, tuntemattomille, vaarallisille lakeuksille hän joutuneekin, aina kaikkialla ovat hänen ympärillään samat toverit, samat rivit, sama vääpeli "Ivan Mitritsh", sama komppanian koira "Schutshka", samat päälliköt, – samoin kuin ovat merimiehenkin ympärillä aina ja kaikkialla sama kansi, samat mastot, samat köydet. Sotilas harvoin välittää niistä lakeuksista, missä hänen laivansa kulloinkin sattuu olemaan; mutta taistelupäivinä, Jumala ties miksi, kuuluu sotajoukkojen siveellisessä maailmassa aina ja kaikkialla sama ankara sävel, josta soi jonkin mahtavan, ratkaisevan läheisyys, ja joka saattaa nuo tavallisesti niin välinpitämättömät olennot uteliaiksi. Taistelupäivinä koettavat sotilaat täydelleen riuhtautua rykmenttinsä arkihuolista, kysellen, kuunnellen ja tarkastellen kaikkea, mitä tapahtuu heidän ympärillään.
Sumu oli käynyt niin sankaksi, ettei saattanut nähdä edes kymmenen askeleen päähän, vaikka päivä jo sarastikin. Pensaat näyttivät suunnattomilta puilta, tasanteet jyrkänteiltä tai rinteiltä. Kaikkialla siis, joka taholla olisi saattanut kohdata viholliseen, jota ei olisi eroittanut kymmenen askeleen päästä. Mutta kauvan kulkivat osastot sumussa uusia, tuntemattomia seutuja, laskeutuivat vuorilta, nousivat toisille, sivuuttaen kasvi- ja puutarhoja. Vihollista ei vaan kuulunut, ei näkynyt. Päinvastoin huomasivat sotilaat, että kaikkialla – edessä ja takana, oikealla ja vasemmalla – samaan suuntaan kulki ainoastaan oman maan miehiä. Jokaisesta sotilaasta tuntui hauskalta tietää, että sinne minnekä hänkin, nimittäin jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen, kulki paljon, paljon oman maan miehiä.
– Katos vain, kurskilaisetkin jo kulkivat ohi, – puheltiin riveissä.
– Mutta julmasti on meillä väkeä, veliseni! Kun illalla katselin nuotioita, niin eipä ääriä eroittanut. Aivan kuin Moskovaa olisi katsellut!
Vaikkei kukaan osastojen päälliköistä kulkenutkaan sotilaiden mukana tai heitä puhutellut (kuten sotaneuvottelussa huomasimme, olivat osastojen päälliköt huonolla tuulella ja tyytymättömiä asiain menoon ja täyttivät sentähden ainoastaan saamansa käskyt, mutteivät lainkaan välittäneet sotilaiden mielialasta), niin kulkivat sotilaat sittenkin iloisina ja reippaina, kuten ainakin kulkevat taisteluun mentäissä, erittäinkin kun on kyseessä hyökkäys. Mutta kuljettuaan tunnin verran sankassa sumussa täytyi suurimman osan joukoista pysähtyä, ja pitkin rivejä levisi tuo niin harmillisen painostava mieliala, jonka aina synnyttävät epäjärjestys ja hämminki. Sangen vaikea on määritellä, miten tämä painostava mieliala oikeastaan ilmenee; mutta varmaa vain on, että se ilmenee uskomattoman varmasti ja leviää huomaamattoman nopeasti ja hillittömästi kuin vesi uomassa. Jos venäläiset olisivat olleet yksin, ilman liittolaisia, niin olisi kenties kauvankin kestänyt, ennenkun tämä epäjärjestyksen synnyttämä mieliala olisi muodostunut yleiseksi varmaksi tietoisuudeksi; mutta nyt sysättiin erityisellä mielihyvällä epäjärjestyksen syy tyhmien saksalaisten niskaan, ja kaikki olivat vakuutettuja ja pitivät luonnollisena, että tämän vaarallisen häiriön olivat saaneet aikaan nuo saksalaiset "makkarat".
– Miksikä seisahduttiin? Vai onko tullut este? Vai joko on vastassa ranskalainen?
– Ei, eipä kuulu. Kylläpä olisi alkanut paukuttaa.
– Olipa kiire lähtöön, mutta kun alkuun päästiin, niin heti pysähdytään keskelle kenttää, – yhä nuo kirotut saksalaiset ovat sotkemassa. Sellaisia tyhmiä riiviöitä!
– Edellä heidät olisi pitänyt lähettää. Siellä nyt takana tunkeilevat. Tässä saamme nyt seistä vinkuvin vatsoin.
– Joko sieltä pian selviytyy? Sanotaan, että ratsuväki on sulkenut tien, – puhui eräs upseeri.
– Voi niitä kirottuja saksalaisia, omaa maataan eivät tunne, – puhui toinen.
– Mihin divisioonaan te kuulutte? – huusi eräs adjutantti, ajaen rivien luo.
– Kahdeksanteentoista.
– Kuinka siis olette täällä? teidän pitäisi jo olla kaukana edellä; näin ette saavu iltaankaan.
– Kylläpä on oivia määräyksiä; itse eivät tiedä, mitä tekevät, – puhui adjutantti ja lähti ajamaan edelleen.
Sitten saapui joku kenraali ja huusi kiukkuisesti jotain sotilaille vieraalla kielellä.
– Tafa lafa, tai mitä hän mutisee, eihän siitä mitään ymmärrä, – puhui eräs sotilas, matkien poistuvaa kenraalia. – Ampuisin minä kaikki heidät, konnat!
– Yhdeksättä käydessä pitäisi meidän olla perillä, mutta nyt emme ole vielä puoliakaan matkasta kulkeneet. Nämäpä vasta ovat määräyksiä! – kuului monelta taholta.
Ja innostus, joka oli vallannut sotilaat taisteluun lähdettäissä, alkoi muuttua vihaksi ja kiukuksi järjettömien määräysten johdosta. Kaikesta syytettiin saksalaisia.
Syynä sekasortoon oli se että ylimpäin päällikköjen mielestä liittoutuneiden keskusta oli liian kaukana oikeasta sivustasta, ja sentähden määrättiin, että koko ratsuväen oli vasemmalta sivustalta siirryttävä keskustan ja oikean sivustan väliin. Näin siirtyi tuhansiin nouseva ratsuväki jalkaväen editse, ja sentähden täytyi jalkaväen odottaa.
Itävaltalaisen osaston ohjaajan ja venäläisen kenraalin välillä syntyi kiista. Kenraali huusi ja kirkui, vaatien ratsuväkeä pysähtymään; itävaltalainen todisteli, että syy ei ole hänen, vaan ylimmän päällystön. Joukot seisoivat kiistan kestäessä ikävissään ja menettivät vähitellen reippaan iloisen mielialansa. Seistyään tunnin verran paikoillaan lähtivät joukot taas liikkeelle ja alkoivat laskeutua alamäkeä. Sumu oli jo vuorilta alkanut hälvetä, mutta alangossa, minne joukot paraillaan laskeutuivat, oli se käynyt entistään sankemmaksi. Sumun keskeltä, joukkojen edestä kuului laukaus, toinen, alussa harvalleen, epäsäännöllisesti: "tratta … tat", mutta sitten yhä taajempaan ja säännöllisesti, ja taistelu alkoi pienoisen Goldbachin joen yläpuolella.
Odottamatta joutuivat venäläiset tekemisiin vihollisen kanssa; päälliköt eivät innostaneet miehistöä; miehistö tiesi, että oli tuntuvasti myöhästytty; kaikkialla ympäröi heitä sankka sumu; käskyt eivät saapuneet ajoissa, sillä päälliköt ja adjutantit harhailivat sumussa tuntemattomassa seudussa, tapaamatta etsimiään osastoja. Tästä kaikesta oli seurauksena, että venäläiset vastailivat laiskasti ja hitaasti vihollisen ammuntaan, siirtyivät hiljalleen eteenpäin ja pysähtyivät vähäväliä. Tällaisissa olosuhteissa alkoivat taistelun ensimäinen, toinen ja kolmas osasto. Neljäs osasto, jota Kutusof seurasi, oli vielä Pratzin ylängöillä.
Alangossa, missä taistelu oli alkanut, oli vielä sankka sumu, ylängöllä oli se jo hieman hälvennyt, mutta sielläkään ei vielä sentään eroittanut, mitä edessä tapahtui. Ennen yhdeksää ei kukaan saattanut sanoa, olivatko vihollisen kaikki voimat kymmenen virstan päässä venäläisistä, kuten oli arveltu, vai olivatko ne tuossa aivan lähellä, tuon sumumeren piirissä.
Kello oli 9. Alanko oli sankkana sumumerenä, mutta Schlapanitzin kylän luona kohoavalta kukkulalta, missä Napoleon tällöin oli marsalkkainsa ympäröimänä, oli usva jo täydellisesti hälvennyt. Kukkulan yllä kaartui kirkas, vaaleansininen taivaankupu, ja suunnaton auringonkehrä kellui maidonvalkean usvameren pinnalla kuin suunnattoman suuri, ontto, purppuranpunanen koho. Ei itse keisari eivätkä ranskalaiset joukotkaan enää olleet Sokolnitzin ja Schlapanitzin kylien luona olevain purojen ja alhojen tuolla puolen, missä venäläisten piti asettua asemiin ja alkaa taistelu, vaan olivat he jo siirtyneet niiden tälle puolen, niin lähelle venäläisiä, että Napoleon paljaalla silmällä saattoi helposti eroittaa venäläisen ratsuväen jalkaväestä. Napoleon istui pienen, harmaan arabialaisen ratsun selässä, jonkun verran erillään marsalkoistaan. Hänellä oli yllä sama sininen sinelli, joka hänellä oli ollut Italian retkelläkin. Vaiti ollen hän tarkasteli sumumerestä kohoutuvia kaukaisia kukkuloita, joilla liikuskeli venäläisiä joukkoja, ja kuunteli laaksosta kuuluvan ampumisen räiskettä. Hänen siihen aikaan vielä laihoissa kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan lihas; hänen säihkyvät silmänsä tuijottivat liikkumattomina yhteen kohtaan. Hänen aavistuksensa näyttivät toteutuneen. Osaksi olivat venäläiset joukot jo laskeutuneet laaksoon lammikoiden ja järvien luo, osaksi paraillaan laskeutuivat niiltä Pratzin ylängöiltä, joille hän aikoi hyökätä ja joita hän piti aseman avaimena. Hän näki sumun keskitse, miten kahden vuoren välisessä rotkelmassa Pratzin kylän luona venäläiset osastot liikehtivät kaikki samaan suuntaan – alas laaksoon. Pistimet välähtelivät, ja toinen toisensa jälkeen katosivat osastot sumumereen. Päättäen illalla saamistaan tiedoista, pyöräin kolinasta ja askelien töminästä, jota yöllä oli kuulunut etuvartioon, venäläisten joukkojen huonosta järjestyksestä niiden kulkiessa, kaikista näistä seikoista teki Napoleon sen johtopäätöksen, että liittoutuneet luulevat hänen olevan kaukana edessään. Hänelle kävi myös selväksi, että Pratzin luona kulkevat joukot muodostivat vihollisen keskustan ja että tämä keskusta jo oli kyllin heikko jotta sen kimppuun olisi saattanut hyökätä. Mutta kaikesta tästä huolimatta hän ei sentään vielä ryhtynyt taisteluun.
Tämä päivä oli Napoleonille juhlapäivä – hänen kruunauksensa vuosipäivä. Aamuyöstä oli hän nukkunut muutaman tunnin ja terveenä, iloisena, reippaana oli hän noussut ratsulleen ja lähtenyt kentälle. Hän oli iloisen onnellisella tuulella, jolloin ihminen luulee kaikkeen pystyvänsä, ja jolloin hänelle kaikki näyttää mahdolliselta. Hän istui liikkumattomana ratsullaan ja tähysteli sumun keskeltä häämöittäviä kukkuloita. Hänen kylmillä kasvoillaan kuvastui omituinen, itsetietoisen varma onnen heijastus, joka on niin ominainen nuoren, onnellisen rakastuneen piirteille. Marsalkat olivat hänen takanaan, mutta kukaan heistä ei uskaltanut häiritä herraansa. Keisari katseli vuoroon Pratzin kukkuloita, vuoroon sumumerestä lipuvaa aurinkoa.
Kun aurinko viimein täydellisesti oli kohoutunut sumusta ja häikäisevällä loistollaan valaisi kenttiä ja sumumerta, otti keisari hansikkaan kauniista, valkeasta kädestään, (aivan kuin olisi odottanut auringon vapautumista) häiläytti sillä marsalkoilleen ja antoi käskyn taistelun alkamiseen. Adjutanttiensa seuraamina lähtivät marsalkat nelistämään eri tahoille, ja muutaman hetken kuluttua ranskalaisen armeijan päävoimat riensivät kohti Pratzin kukkuloita, joilta venäläiset joukot paraillaan laskeusivat vasemmalle alas laaksoon.
XV
Kello kahdeksalta lähti Kutusof ratsain Pratzin kylää kohti 4: nen Miloradovitshin osaston etunenässä, jonka oli asetuttava laaksoon laskeutuneiden, Prschebishevskin ja Langeronin osastojen entisiin asemiin. Hän tervehti etumaisen rykmentin miehistöä ja antoi etenemiskäskyn, ilmaisten täten että itse aikoi johtaa tätä osastoa. Saavuttuaan Pratzin kylän luo hän pysähtyi. Ruhtinas Andrei, joka kuului ylipäällikön ylettömän suureen seurueeseen, oli pysähtynyt ylipäällikön taakse. Hän tunsi olevansa innoissaan ja hermostunut, mutta samalla hillityn rauhallinen kuten ihminen on tavallisesti kauvan toivomansa hetken lähestyessä. Hän oli varmasti vakuutettu, että tämä päivä oli oleva hänen Touloninsa tai Arcolen siltansa. Miten kaikki kävisi, sitä hän ei tietänyt, mutta hän uskoi lujasti, että jotain suurta oli hänelle tapahtuva. Hän tunsi liittoutuneen armeijan asemat ja olinpaikat niin hyvin kuin kukaan ne saattoi tuntea. Oman taistelusuunnitelmansa, jonka toteuttamista ei enää kannattanut ajatellakaan, hän oli jo unohtanut. Nyt oli hän jo kokonaan syventynyt Weihrotherin suunnitelmaan ja aprikoi mahdollisia sattumia ja vieritteli mielessään uusia tapauksia, joissa tarvittaisiin hänen päättäväisyyttään ja nopeata harkitsemiskykyään.
Vasemmalta laaksosta sumumerestä kuului näkymättömäin joukkojen laukausten vaihtoa. "Sinne keskittyy taistelu, siellä tulee ankara ottelu", ajatteli ruhtinas Andrei, "ja sinne varmaankin minut lähetetään prikaatin tai divisioonan kanssa, ja silloin minä lippu kädessä hyökkään eteenpäin ja lyön maahan kaikki, mitä eteeni sattuu."
Ruhtinas Andrei ei voinut välinpitämättömänä katsella ohi kulkevain pataljoonain lippuja. Katsellessaan niitä hän aina ajatteli: "kenties on tuo juuri se lippu, jonka sieppaan käteeni, lähtiessäni hyökkäämään joukkojen etunenässä."
Yöllisestä usvasta oli kukkuloilla enää jälellä kuuraa, joka vähitellen muuttui kasteeksi, mutta alangossa leijaili vielä maidonvalkea sumumeri. Vasemmalta, minne venäläiset joukot olivat laskeutuneet ja mistä kuului laukausten rätinää, ei vielä mitään eroittanut. Kukkuloita kaarsi tumma selkeä taivas, ja oikealla oli suunnaton päivän kerä. Edestä, kaukaa sumumeren tuonnimaiselta rannalta häämöittivät metsäiset kunnaat, joilla vihollisen joukkojen arveltiin olevan. Oikealla painautui kaartti paraillaan sumumereen; pistimet välähtelivät, ja kuului pyöräin kolinaa ja astunnan töminää. Vasemmalla, kylän takana liikehti suuria ratsuväkijoukkoja, häviten vähitellen sumuun. Edessä ja takana kulki jalkaväkeä. Ylipäällikkö oli pysäyttänyt hevosensa raittin suuhun ja antoi joukkojen kulkea ohitseen. Hän näytti uupuneelta ja ärtyisältä. Hänen ohitseen kulkeva jalkaväki pysähtyi käskemättä, varmaankin sentähden että eteen oli sattunut jokin este.
– Mutta käskekäähän niiden viimeinkin järjestyä pataljoonittain ja kiertää kylä, – sanoi Kutusof kärttyisästi hänen luokseen ratsastavalle kenraalille. Ettekö ymmärrä, teidän ylhäisyytenne, arvoisa herra, ettei sovi tällä tavoin juhlamarssissa kulkea kylätiellä, kun mennään taisteluun.
– Aijoin järjestää rivistöt kylän takana, teidän ylhäisyytenne, – vastasi kenraali.
Kutusof naurahti ilkeästi.
– Kylläpä olisi, levittää rintamansa vihollisen jaloissa, totta vie!
– Vihollinen on vielä kaukana, teidän ylhäisyytenne. Taistelujärjestelyn mukaan…
– Taistelujärjestely! – huudahti Kutusof kärttyisästä, – kuka teille sen on sanonut?.. Tehkää kuten teitä käsketään, olkaa hyvä.
– Ymmärrän.
– Mon cher, – kuiskasi Nesvitski ruhtinas Andreille, – le vieux est d'une humeur de chien.104
Kutusovin luo ratsasti itävaltalainen upseeri, jolla oli yllä valkea virkapuku ja päässä viheriätöyhtöinen lakki, ja kysyi keisarin nimessä: "onko neljäs osasto jo ryhtynyt taisteluun?"
Kutusof ei vastannut itävaltalaiselle, käänsi hänelle selkänsä, ja hänen katseensa sattui ruhtinas Andreihin, joka istui ratsullaan aivan hänen vieressään. Kun ylipäällikkö näki adjutanttinsa, pehmeni hänen ilkeä, kärttyisä ilmeensä, aivan kuin hän tällä olisi tahtonut ilmaista, ettei adjutantti suinkaan ollut syypää siihen, mitä tapahtui. Ja vastaamatta itävaltalaiselle adjutantille hän kääntyi ruhtinas Andreihin:
– Menkää, rakkaani, katsomaan onko kolmas divisioona jo kulkenut kylän läpi. Käskekää sen pysähtyä ja odottaa käskyjäni.
Tuskin oli ruhtinas Andrei saanut ratsunsa liikkeelle, kun ylipäällikkö pidätti hänet.
– Ja kysykää, ovatko tarkka-ampujat asemillaan, – hän lisäsi. – Mitä he tekevät, mitä tekevät! – mumisi hän itsekseen, vastaamatta yhä vieläkään itävaltalaiselle.
Ruhtinas Andrei ajoi täyttämään saamiaan käskyjä.
Kuljettuaan edellä marssivain pataljoonain ohi hän pysäytti kolmannen divisioonan ja huomasi, ettei venäläisten osastojen edellä todellakaan ollut tarkka-ampujaketjua. Etumaisen rykmentin päällikkö oli kovin ihmeissään kuullessaan ylipäällikön käskyn, että tarkka-ampujat ovat asetettavat paikoilleen ketjuun. Hän oli syvästi vakuutettu, että hänen edellään vielä oli joukkoja ja että vihollinen oli vielä ainakin 10 virstan päässä. Todellakaan ei edestäpäin muuta näkynyt kuin autio, viettävä, sankan sumun peittämä seutu. Annettuaan ylipäällikön käskyt lähti ruhtinas Andrei täyttä neljää ratsastamaan takasin. Kutusof oli yhä vielä samassa paikassa, istuen ukkomaisen reuhkana täyteläisine ruhoineen satulassa ja laiskasti haukotellen silmät ummessa. Joukot eivät enää liikkuneet, ne seisoivat alallaan, pyssyt jalalla.
– Hyvä, hyvä, – sanoi Kutusof ruhtinas Andreille ja kääntyi sitten kenraalin puoleen, joka kello kourassa selitteli, että olisi jo aika lähteä liikkeelle, koska kaikki vasemman sivustan osastot jo olivat laskeutuneet alankoon.
– Kyllä vielä kerkiämme, teidän ylhäisyytenne, – puheli Kutusof haukotellen. Kyllä kerkiämme! – hän toisti.
Samassa alkoi kaukaa Kutusovin takaa kuulua rykmenttien tervehdyshuutoja. Äänet lähenivät yhä pitkin rynnäkköön valmiiden venäläisten osastojen rivejä. Selvästi huomasi, että tervehdittävä ajoi vinhaa vauhtia. Kun sen rykmentin miehet, jonka edessä Kutusof istui ratsullaan, alkoivat huutaa, ajoi ylipäällikkö hieman syrjään ja vilkasi taakseen kulmat murissa. Pratzin tiellä tulla nelisti kirjava ratsasjoukko. Muiden edellä nelisti rinnan hurjaa vauhtia kaksi ratsastajaa. Toisella oli musta virkapuku ja valkotöyhtöinen päähine, ja hän ajoi punasenruskealla englantilaisrotuisella hevosella, toisella oli valkea virkapuku ja pikimusta hevonen. Molemmat keisarit saapuivat seurueineen. Hartaan nöyränä, tavallisen rintamaupseerin tapaan, huusi Kutusof "asentoon" ja ratsasti, kunniaa tehden, keisarinsa luo. Koko hänen olentonsa ja käytöstapansa muuttuivat hetkessä. Hän ei enää muistuttanut käskijää, vaan käskettävää, jonka sokeasti on toteltava saamiaan määräyksiä. Hän lähestyi keisariaan teeskennellyn nöyränä, mikä seikka nähtävästi vaikutti sangen vastenmielisesti keisariin.
Tämä vastenmielisyys kuvastui vain hetkeksi keisarin nuorekkaille, onnellisille kasvoille ja katosi sitten, kuten sumuriekaleet kirkkaalta taivaalta. Keisari oli tänäpänä sairautensa johdosta jonkun verran laihempi kuin tarkastuspäivänä Olmützin kentällä, missä ruhtinas Andrei oli nähnyt hänet ensi kerran ulkomailla; mutta siitä huolimatta oli hänen ihanissa, harmaissa silmissään tuo ainainen majesteetillisen lempeä, hurmaava loiste, ja hänen ohuvilla huulillaan leikki tuo omituinen moninaisten ilmeiden mahdollisuus, joista voimakkaimpana sentään ilmeni jalosydämisen, viattoman nuoruuden ilme.
Olmützin kentällä oli hän majesteetillisempi, nyt oli hän iloisempi ja tarmokkaampi. Hän oli ajanut täyttä laukkaa kolmen virstan matkan, ja siksi oli hänen poskilleen noussut hieno puna. Hän pysäytti hevosensa, huoahti virkeän reippaasti ja katsahti seurueensa jäseniin, jotka olivat yhtä nuoria ja elämänhaluisia nuorukaisia kuin hän itsekin. Czartorisky, Novosiltsof, ruhtinas Volkonski, Stroganof y.m., kaikki iloisia, komeasti puettuja nuoria miehiä, istuivat kauniilla, hyvin hoidetuilla, hieman hionneilla ratsuillaan keisarin takana ja puhelivat hymyhuulin keskenään. Punakka, soikkanaamainen keisari Frans istui huomattavan suorana kauniilla sysimustalla oriillaan ja katseli huolekkaan vakavana ympärilleen. Hän kutsui luokseen erään adjutanteistaan ja kysyi tältä jotain. "Varmaankin kysyy hän, milloin lähdettiin matkalle", ajatteli ruhtinas Andrei, tarkastellessaan vanhaa tuttavaansa, ja hymähti välittömästi, kun hänen mieleensä muistuivat vastaanotto Brünnissä ja keisarin kummalliset kysymykset siinä tilaisuudessa. Keisarien seurueessa oli "valittua väkeä" sekä venäläisiä että itävaltalaisia kaartin- ja armeijaupseereja. Heidän keskellään kuljettivat ratsupalvelijat keisarien kauniita varahevosia, joilla oli koruompeleiset loimet selässä.
Tästä loistavasta nuorisojoukkueesta tarttui Kutusovin alakuloiseen esikuntaan nuoruutta, intoa ja voitonvarmuurta, samoin kuin avatusta akkunasta löyhähtää ummehtuneeseen huoneeseen raitista Jumalanilmaa.
– Miksette ryhdy toimeen, Mihail Larionovitsh? – kysyi keisari Aleksanteri hätäisesti Kutusovilta, katsahtaen samalla kohteliaasti keisari Fransiin.
– Odotan vielä, teidän majesteettinne, – vastasi Kutusof, kumartuen kunnioittavasti satulassaan.
Keisari taivisti korvaansa, yrmisti kulmiaan ja tahtoi osoittaa, ettei muka kuullut ylipäällikön vastausta.
– Odotan vielä, teidän majesteettinne, – toisti Kutusof (ruhtinas Andrei huomasi, miten ylipäällikön ylähuuli vavahti luonnottomasti hänen lausuessaan: odotan vielä). – Kaikki osastot eivät ole vielä kokoontuneet.
Keisari oli kuullut ylipäällikön vastauksen, mutta se ei häntä miellyttänyt; hän kohautti käyristyneitä harteitaan ja katsahti samalla vieressään olevaan Novosiltsoviin, aivan kuin hän tällä katseellaan olisi tahtonut syyttää Kutusovria.
– Emmehän nyt, Mihail Larionovitsh, ole Marskentällä, missä katselmusta ei aleta, ennenkun kaikki rykmentit ovat saapuneet, – sanoi keisari, katsahtaen taas keisari Fransiin aivan kuin kehoittaen tätä, jolleikaan yhtymään väitteeseensä, niin ainakin sitä kuuntelemaan. Mutta keisari Frans vilkuili vain yhä ympärilleen eikä kuunnellut.
– Siksipä en ryhdykkään toimeen, teidän majesteettinne, – vastasi Kutusof äänekkäästi, aivan kuin olisi tahtonut keisarin kuulemaan sanottavansa toistamatta. Hänen kasvonsa vavahtivat. – Siksipä en ryhdykkään toimeen, teidän majesteettinne, ettemme ole katselmuksessa tai Marskentällä, – lausui hän selvästi ja kuuluvasti.
Keisarin seuruelaiset katsahtivat silmänräpäyksessä toisiaan silmiin, ja heidän katseistaan kuvastui suuttumusta ja moitetta. "Miten vanha hän lieneekin, ei hänen sentään sopisi, ei mitenkään sopisi näin puhua", näyttivät nuo katseet sanovan.
Keisari katsahti tiukan tarkkaavasti Kutusovin silmiin, odotellen, eikö tämä sanoisi vielä jotain. Mutta Kutusof näytti myös jotakin odottavan, taiveutti kunnioittavasti päänsä eikä virkkanut sanaakaan. Vaitioloa kesti minutin verran.
– Muuten, jos käskette, teidän majesteettinne, – sanoi Kutusof, päätään kohottaen, ja hänen äänensä sävy oli taas entisen nöyrä, muistuttaen itsetiedottoman, tottelemaan tottuneen kenraalin ääntä.
Hän kannusti ratsuaan, kutsui luokseen csaston päällikön Miloradovitshin ja antoi hänelle etenemiskäskyn.
Joukoissa syntyi elämää, ja kaksi Novgorodin rykmentin pataljoonaa ja pataljoona Apsheronin rykmentistä lähti astumaan keisarin ohi.
Apsheronin pataljoonan marssiessa keisarin ohi, kannusti punakka Miloradovitsh ratsunsa laukkaan ja, tehden nuorekkaan reippaasti kunniaa keisarille, hän peräytti hevosensa keisarin eteen. Hän oli heittänyt päällysnutun yltään, kiinnittänyt ritarimerkit rintaansa ja sukaissut kolmikulmaisen, suunnattomalla töyhdöllä varustetun hattunsa toiselle korvalle.
– Herran nimeen, kenraali, – sanoi keisari hänelle.
– Ma foi, sire, nous ferons ce qui sera dans notre possibilité, sire,105 – vastasi Miloradovitsh iloisesti, mutta seuruelaiset hymyilivät pilkallisesti hänen virheelliselle ranskan ääntämiselleen.
Miloradovitsh käänsi äkkiä hevosensa ja asettui keisarin taakse. Innostuneina keisarin läsnäolosta astuivat sotilaat reippaina ja iloisina keisarien ja heidän seurueidensa ohi.
– Pojat! huusi Miloradovitsh kovalla, itseluottavalla ja iloisella äänellä. Hän oli niin huumautunut pyssyjen paukkeesta, jännittävästä odotuksesta ja sotilaidensa reimasta astunnasta, että unohti kokonaan keisarin läsnäolon. Apsheronin rykmentin miehet olivat hänen tovereitaan jo Suvorovin retkien ajoilta.
– Pojat! emme hyökkää ensimäisen kylän kimppuun! – hän jatkoi.
– Ahkeruus on ilomme, – räjäyttivät sotilaat.
Keisarin hevonen hätkähti odottamattoman huudon johdosta. Saman tamman selässä oli keisari Venäjällä monet katselmukset pitänyt, ja nytkin se täällä Austerlitzin kentällä, kuten ennen kotimaassa, höristeli korviaan laukauksille ja kesti kärsivällisenä keisarin vasemman jalan hermostuneita lyöntejä, käsittämättä näiden laukausten merkitystä, keisari Fransin mustan oriin läheisyyttä tai herransa puheita, ajatuksia ja tunteita tänä merkillisenä päivänä.
Hymyillen kääntyi keisari erään suosikkinsa puoleen, viittasi reippaisiin apsheronilaisiin ja lausui samalla jotain.