Sota ja rauha I

X

Aamun koitteessa 10:na päivänä lähti liikkeelle ruhtinas Bagrationin osastoon kuuluva Denisovin eskadroona, jossa Rostof yhä palveli. Kuljettuaan virstan verran toisten joukkojen jälessä, sai eskadroona pysähtymiskäskyn. Eskadroona asettui valtatien vierustalle. Rostof näki, miten heidän ohitseen kulkivat kasakat, husaarien 1: nen ja 2: nen eskadroona, jalkaväkipataljoonia, tykistöä ja kenraalit Bagration ja Dolgorukof adjutantteineen. Pelko, jota Nikolai Rostof tunsi, kuten ennenkin, taistelun edellä, sisäinen taistelu, jonka avulla hän voitti tämän pelon, kaikki haaveilut erinomaisesta urhoollisuudestaan alkavassa taistelussa – kaikki olikin ollut turhaa vaivaa. Hänen eskadroonansa oli määrätty varaväkeen, ja siksipä viettikin hän tämän päivän ikävässä ja murheessa. Yhdeksättä käydessä aamulla kuuli hän ampumista ja eläköön huutoja, näki kuljetettavan haavoittuneita (niitä oli vähän) ja lopuksi näki hän kasakkasotnjan kuljettavan keskellään vangiksi ottamaansa ranskalaista ratsuväkiosastoa. Nähtävästi oli taistelu jo päättynyt, ja kaikesta päättäen oli se ollut vähäpätöinen, mutta kunniakas liittoutuneille. Taistelusta palaavat sotamiehet ja upseerit kertoelivat loistavasta voitosta, Wischaun kaupungin miehittämisestä ja ranskalaisen ratsuväkiosaston vangiksi ottamisesta. Ankaran yöhallan jälkeinen syyspäivä oli kirkas, ja aurinko helotti iloisen raikkaana. Päivän ihanuus kohotti osaltaan voiton sanoman aiheuttamaa riemua, jonka Rostof huomasi säteilevän sekä taistelusta palaavien että taistelukentälle kulkevain sotilaiden, upseerien, adjutanttien ja kenraalien katseista. Yhä ankarammin ahdisti Rostovin sydäntä, kun hän muisti, että suotta aikojaan oli kärsinyt taistelun edelliset kauhun tuskat, ja että hän toimetonna oli viettänyt tämän iloisen päivän.

– Rostof, tule tänne, ottakaamme tuikku murheeseen! – huusi Denisof, joka taskumattineen ja einemyttyineen oli istuutunut tien vierustalle.

Upseerit kokoontuivat piiriin Denisovin ympärille ja nauttivat ratsumestarin herkuista.

– Kas tuolla tuovat vielä yhtä! – sanoi eräs upseereista, osoittaen kahden kasakan kuljettamaa ranskalaista rakuunaa.

Toinen kasakoista talutti suitsista ranskalaisen kaunista, korkeata hevosta.

– Myö hevonen, – huusi Denisof kasakalle.

– Sama se, teidän jalosukuisuutenne…

Upseerit nousivat seisaalleen ja ympäröivät kasakat ja ranskalaisen rakuunan. Rakuuna oli vielä aivan nuori mies, Elsassista kotoisin ja puhui ranskaa saksalaisella korostuksella. Hän oli aivan hengästynyt mielenliikutuksesta, hänen kasvonsa olivat punaset, ja kun hän kuuli puhuttavan ranskaa alkoi hän hätäisesti puhella upseerien kanssa, kääntyen milloin yhteen, milloin toiseen. Hän sanoi, ettei häntä olisi saatu vangiksi, jollei korpraali olisi lähettänyt häntä hevosloimia pelastamaan; syy on siis korpraalin, sillä hän sanoi korpraalille, että venäläiset jo olivat siellä. Kesken puhettaan hän vähäväliä lisäsi: mais qu'on ne fasse pas de mal à mon petit cheval,⁹⁵ ja samalla hän hyväili hevostaan. Selvästi huomasi, ettei hän oikein käsittänyt asemaansa. Milloin pyyteli hän anteeksi vangiksi joutumistaan, milloin taas kerskui täsmällisyyttään ja huolellisuuttaan palveluksessa, luullen varmaan puhelevansa omain upseeriensa kanssa. Hänestä saivat venäläiset jälkijoukot elävän kuvan ranskalaisesta sotilaasta, jonka elämästä ja tavoista ei muuten venäläisissä joukoissa suuriakaan tiedetty.

Kasakat möivät hevosen kahdesta tukaatista, ja Rostof, joka rahoja saatuaan oli rikkain joukossa, osti sen.

– Mutta älkää vain kiusatko pikku hevostani! – sanoi elsassilainen hyvänsuovasti Rostoville, kun kasakat olivat luovuttaneet hevosen husaarille.

Rostof lohdutteli rakuunaa ja antoi hänelle jonkun kolikon.

– Aljöö! Aljöö! – sanoi kasakka, nykäisten vankia käsivarresta ja kehoitellen häntä lähtemään edelleen.

– Keisari! keisari! – kuului yhtäkkiä husaarien joukosta.

Kaikki lähtivät juoksemaan; syntyi kiirettä ja hälinää. Rostof näki takanaan tiellä läheneviä ratsumiehiä, joiden päähineissä löyhyivät valkeat töyhdöt. Hetkessä olivat kaikki paikoillaan ja odottivat.

Rostof ei käsittänyt eikä tuntenut, miten oli juossut paikalleen ja istuutunut hevosensa selkään. Hän ei enää ollut pahoillaan varaväkeen joutumisestaan; arkipäiväinen mielialansa oli hetkessä kadonnut, kun hän istui ratsullaan näiden tarkkaan tähyävien ihmisten keskellä; ei hän enää lainkaan ajatellut itseään: keisarin läheisyydestä johtuva onni oli täyttänyt hänen sielunsa. Tämä läheisyys korvasi hänen mielestään täydellisesti päivän ikävyydet. Hän oli onnellinen kuin rakastunut, joka pitkien odotusten jälkeen viimeinkin on tavannut armaansa. Vaikkei hän rintamassa uskaltanutkaan vilaista sivulleen, niin tunsi hän siitä huolimatta hurmaantuneella vaistollaan keisarin läheisyyden. Ei hän sitä tuntenut ainoastaan ratsastajain hevosten kavioiden kapseesta, vaan hän tunsi sen siksi, että keisarin lähestyessä kaikki hänen ympärillään kävi valoisammaksi, riemukkaammaksi, arvokkaammaksi ja juhlallisemmaksi. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi Rostovia siirtyi tämä aurinko, säteillen lempeätä, taivaallista valoa. Jo tuntee hän näiden säteiden hyväilyn, hän kuulee keisarin äänen – tämän hyväilevän, rauhallisen, majesteetillisen ja samalla luonnollisen äänen. Syntyi haudan hiljaisuus, kuten Rostof oli odottanutkin, ja tässä hiljaisuudessa kuului keisarin ääni.

– Les huzards de Pavlograd?⁹⁶ – lausui keisari kysyvästi.

– La reserve, sire!⁹⁷ – vastasi toinen ääni, joka kuullosti aivan ihmisääneltä tuon yliluonnollisen äänen jälkeen, joka oli lausunut: (Les huzards de Pavlograd?"

Keisari saapui Rostovin kohdalle ja pysähtyi. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniimmat kuin kolme päivää sitten Olmützin kentällä. Niistä loisti sellainen iloisuus ja nuoruus, sellainen viaton nuoruus, joka muistutti neljäntoista vuotiaan poikasen vallatonta eloisuutta, ja sentään olivat ne majesteetillisen keisarin kasvot. Keisarin katsellessa husaareja, kohtasi hänen katseensa sattumalta Rostovin katseen ja pysähtyi siihen silmänräpäykseksi. Mahtoiko keisari käsittää, mitä tapahtui Rostovin sielussa (Rostovista tuntui kuin olisi hän kaikki käsittänyt), ainakin katseli hän pari sekuntia taivaansinisillä silmillään Rostovia silmiin. (Pehmeänä ja hyväilevänä virtasi niistä valo.) Sitten hän yhtäkkiä kohautti kulmiaan, kannusti kiihkeästi vasemmalla jalallaan hevostaan ja lähti ajamaan lennossa eteenpäin.

Kovin oli nuorta keisaria haluttanut olla mukana taistelutanterella, ja huolimatta hovilaisten varoituksista ja esityksistä, oli hän klo 12 aikaan eronnut kolmannesta osastosta, jonka mukana oli kulkenut, ja lähtenyt täyttä laukkaa ajamaan etujoukkojen luo. Hän ei ollut vielä saapunut husaarienkaan kohdalle, kun hänet kohtasi joukko adjutantteja ja ilmoitti hänelle taistelun onnellisen kulun.

Oikeastaan ei mitään todellista taistelua ollut tapahtunutkaan; ainoa mainittava tapaus oli ollut tuon ranskalaisen eskadroonan vangiksi ottaminen, mutta se esitettiin loistavana voittona, ja siksipä keisari ja koko armeija uskoivatkin, että ranskalaiset oli lyöty perin pohjin, ja pakenevat paraillaan. Vallankin uskottiin tähän kuvaukseen täydellisesti niin kauvan kun ruudin savu vielä peitti taistelukentän. Heti keisarin poistuttua sai Pavvlogradin rykmentti etenemiskäskyn. Pienessä saksalaisessa Wischaun kaupungissa näki Rostof vielä kerran keisarin. Kaupungin torilla, missä ennen keisarin tuloa oli ammuttu jotenkin kiivaasti, virui muutamia kaatuneita ja haavoittuneita, joita ei vielä oltu keritty korjaamaan. Keisari ajoi ruskealla englantilaisrotuisella tammalla sotilasseurueen ja muiden hovilaisten ympäröimänä. Hän piteli sulavin liikkein kultaista lornettia silmillään ja katseli, nojaten toiseen jalustimeensa, suullaan makaavaa, lakitonta sotilasta, jonka pää oli aivan veriin tahriutunut. Haavoittunut oli niin likainen, ryvettynyt ja kauhean näköinen, että Rostof tunsi loukkautuvansa kun näki keisarin hänen läheisyydessään. Rostof huomasi, miten keisarin köyristyneet hartiat vavahtelivat aivan kuin kylmän kourissa, miten vasen jalka hermostuneesti kosketteli tamman kylkeä, ja miten opetettu ratsu rauhallisena vilkuili sivuilleen, muttei hievahtanutkaan paikaltaan. Eräs adjutanteista laskeutui ratsultaan, tarttui haavoittunutta kainaloihin ja alkoi nostaa paareille. Sotilas valitti.

– Varovammin, varovammin, ettekö voi varovammin? – tuskitteli keisari, joka nähtävästi kärsi enemmän kuin kuoleva sotilas. Rostof näki, miten kyyneleet täyttivät keisarin silmät, ja kuuli hänen poistuessaan kuolevan luota lausuvan ranskaksi Czartoriskylle:

– Miten kauhea onkaan sota, miten kauhea! Quelle terrible chose que la guerre!

Etujoukkoon kuuluvat osastot sijoittuivat Wischaun edustalle. Heidän edessään oli vihollisen ketju, joka, heikosti ammuskellen, vetäytyi päivän kuluessa yhä etäämmälle. Joukoille ilmoitettiin keisarin kiitollisuus, luvattiin palkintoja, ja sotilaille jaettiin kaksinkertainen annos paloviinaa. Vielä iloisempina kuin edellisenä yönä loimuilivat nyt leiritulet ja raikuivat sotilaiden laulut. Denisof vietti tänä yönä juhlaa majuriksi ylentymisensä johdosta, ja Rostof, joka jo oli jotenkin humaltunut, esitti kekkereiden loppupuolella keisarin maljan. "En esitä hallitsija-keisarin maljaa, kuten esitetään virallisissa päivällisissä", hän sanoi, "vaan hyvän, hurmaavan keisarin ja suuren ihmisen; juokaamme hänen terveydekseen, juokaamme venäläisten aseiden varmalle menestykselle, häviö ranskalaisille!"

– Koska kerran ennenkin olemme taistelleet, – jatkoi Rostof, – emmekä ole säästäneet ranskalaisia, kuten esim. Schöngrabenin luona, niin miten onkaan nyt käyvä, kun hän on etunenässä? Me kuolemme kaikki, kuolemme riemuiten hänen puolestaan. Niinhän, hyvät herrat? Kenties eivät sanani oikein satu, olen liikoja nauttinut; mutta tunnen sen enemmän, ja te myös. Aleksanteri Ensimäisen terveydeksi! Eläköön!

– Eläköön! – kirkuivat upseerien innostuneet äänet. Ja vanha ratsumestari Kirsten huusi yhtä innostuneesti ja vilpittömästi kuin 20 vuotias Rostof.

Kun upseerit olivat juoneet maljansa pohjaan ja särkeneet lasinsa, täytti Kirsten uudet lasit, otti yhden niistä käteensä ja astui sotilaiden nuotioille. Hänellä ei ollut muuta yllä kuin ratsuhousut ja paita, jonka avonaisesta aukosta näkyi valkea rinta. Harmaaviiksinen ratsumestari seisoi siinä nuotioiden valossa komeassa asennossa, käsi koholla ja kääntyi sotilaisiin:

– Pojat, hallitsija-keisarin terveydeksi, surma vihollisille, eläköön! – huusi hän ukkomaisella, mutta silti vielä reippaalla husaaribaritonillaan.

Husaarit ympäröivät hänet ja vastasivat hänen maljaansa äänekkäillä eläköön-huudoilla.

Myöhään yöllä, kun kaikki vieraat jo olivat poistuneet, löi Denisof lyhyellä kädellään ystäväänsä Rostovia olalle ja sanoi:

– Kun ei ole sotaretkellä kehen rakastuisi, niin rakastut sinä keisariin.

– Denisof, älä laske tästä leikkiä, – huudahti Rostof – tämä on niin korkea, niin ihana tunne, sellainen…

– Uskon, uskon, ystäväiseni, tunnen samaa, hyväksyn…

– Ei, et käsitä!

Ja Rostof nousi ja lähti kuljeksimaan nuotioiden keskeen, haaveillen onnesta, minkä tuottaisi kuolema keisarin nähden. Hän ei uskaltanut edes haaveillakaan henkensä pelastamisesta, hän tahtoi vain kuolla, vain kuolla. Hän oli todellakin rakastunut keisariin ja hurmaantunut venäläisten aseiden maineesta ja tulevan voiton riemusta. Eikä hän suinkaan ollut ainoa, jonka näinä muistettavina, Austerlitzin taistelun edellisinä päivinä oli vallannut tämä tunne: yhdeksän kymmenettä osaa koko venäläisestä armeijasta oli rakastunut keisariinsa ja hurmaantunut venäläisten aseiden maineesta, vaikkeikaan niin intohimoisen ylevästi kuin Rostof.

XI

Keisari jäi seuraavaksi päiväksi Wischauhun. Henkilääkäri Villier kävi vähäväliä keisarin luona. Pääkortteerissa ja lähimmissä joukko-osastoissa huhuiltiin, että keisari oli sairastunut. Hän ei nauttinut mitään ja oli nukkunut huonosti yönsä, kertoivat hovilaiset. Kuolleitten ja haavoittuneitten näkeminen oli tehnyt niin syvän vaikutuksen keisarin herkän tunteelliseen mieleen.

Aamun koitteessa marraskuun 17 p: nä oli vihollisen ketjusta saapunut Wischauhun valkean lipun suojassa ranskalainen upseeri ja pyytänyt päästä keisarin puheille. Tämä upseeri oli Savary. Keisari oli vasta juuri nukahtanut, ja siksi täytyi Savaryn odottaa. Puolenpäivän tienoissa pääsi hän keisarin puheille, ja tunnin kuluttua lähti hän takasin ranskalaisten ketjuun ruhtinas Dolgorukovin seuraamana.

Kerrottiin, että Savaryn käynnin tarkoituksena oli ehdottaa molempain keisarien, Aleksanterin ja Napoleonin, yhtymistä neuvottelemaan. Aleksanteri ei suostunut Savaryn ehdotukseen, jonka johdosta armeija suuresti iloitsi ja oli ylpeä, mutta kuitenkin lähetettiin neuvottelemaan ruhtinas Dolgorukof, jotta nähtäisiin, oliko Napoleonilla, vastoin kaikkia arveluja, todellakin halu rauhan solmimiseen.

Hämärässä Dolgorukof palasi, meni suoraan keisarin puheille ja viipyi kauvan hänen luonaan.

Marraskuun 18 ja 19 p: nä etenivät joukot vielä pari rupeamaa, ja ranskalaiset vetäytyivät hiljalleen takasin, heikosti ammuskellen. Puolistapäivin 19 p: nä alkoi armeijan ylemmissä piireissä kiihkoisan kiireellinen ja ankara liike, jota sitten kesti seuraavan päivän aamuun asti, jona päivänä taisteltiin tuo niin kuuluisa Austerlitzin taistelu.

Puoliinpäiviin 19 p: nä oli liikettä ja kiihkeän eloisaa puhelua, hyörinää ja adjutanttien häärimistä huomattavissa ainoastaan keisarien pääkortteerissa; puolistapäivin siirtyi tämä liike jo Kutusovin pääkortteeriin ja osastonpäällikköjen esikuntiin. Illaksi oli liike adjutanttien toimesta levinnyt armeijan kaukaisimpiinkin osiin, ja 19 ja 20 päiväin välisenä yönä oli koko yhdistynyt 80 tuhannen miehen suuruinen mahtava armeija jalkeilla ja lähti meluten, rymyten liikkeelle yhdeksän virstan pituisena valtavana jonona.

Tämä keskittynyt liike, joka aamulla oli alkanut keisarien pääkortteerissa ja sitten oli saanut liikkeelle koko armeijan, muistutti suuren tornikellon päärattaan ensi liikettä. Hiljalleen alkoi pyöriä yksi ratas, kierähti toinen, kolmas, ja yhä nopeammin ja nopeammin alkoivat pyörät pyöriä, väkipyörät natista, vaihderattaat kieriä, lyömälaitos lyödä, kuviot hyppiä, ja tasaisesti alkoivat viisarit liikkua, osoittaen liikkeen tuloksen.

Samoin kuin kellon koneistossa, samoin myös sotalaitoksen koneistossa kerran alulle pantu liike siirtyy vastustamattomasti lopulliseen tulokseen; yhtä huolettoman liikkumattomat ovat myös molemmissa koneistoissa ne osat, joihin liike vielä ei ole koskenut. Pyörät kitisevät navateissaan, tarttuvat hampain toisiin pyöriin, väkipyörät sähisevät kovasta pyörinästä, mutta viereinen pyörä seisoo rauhallisen liikkumattomana, aivan kuin ei aikoisi satoihin vuosiin liikahtaa; mutta hetki on tullut – vipu tarttuu, ja nöyrästi totellen alkaa pyörä rätisten pyöriä, yhtyen yhteiseen liikkeeseen, jonka tulos ja päämäärä ovat sille käsittämättömät.

Kuten kellossa lukemattomain erilaisten rattaiden ja väkipyöräin yhteisen liikkeen tuloksena on ainoastaan aikaa osoittavan viisarin tasainen liikunta, niin samoin kaikkien näiden 160,000 venäläisen ja ranskalaisen yhteisten liikkeiden – näiden ihmisten kaikkien intohimojen, halujen, katumusten, nöyrtymisien, kärsimysten, ylpeyden puuskausten, kauhujen ja riemujen tuloksena – oli ainoastaan Austerlitzin taistelu, tuo n.k. kolmen keisarin taistelu, toisin sanoen: maailman historiallisen viisarin hidas siirtyminen ihmiskunnan historian numerotaululla.

Ruhtinas Andrei oli sinä päivänä päivystäjänä eikä hetkeksikään poistunut ylipäällikön lähettyviltä.

Kuudetta käydessä iltapäivällä saapui Kutusof keisarien pääkortteeriin ja viivyttyään hetkisen keisari Aleksanterin luona hän meni tapaamaan ylihovimarsalkka kreivi Tolstoita.

Tällä välin pistäytyi ruhtinas Andrei Dolgorukovin luo, saadakseen tarkan selvän asiain kulusta. Hän oli huomannut, että Kutusof oli hermostunut ja johonkin tyytymätön, ja että pääkortteerissa oltiin tyytymättömiä ylipäällikköön ja että häntä kohtelivat kaikki pääkortteerin henkilöt omituisen ynseästi, aivan kuin olisivat tahtoneet osoittaa tietävänsä jotain sellaista, jota eivät muut tietäneet; ja sentähden tahtoikin hän puhella Dolgorukovin kanssa.

– No, terve, rakkaani, – sanoi Dolgorukof, joka paraillaan istui teetä juomassa Bilibinin seurassa. – Huomenna siis juhlitaan. Entäs teidän ukko? onko huonolla tuulella?

– Eipä juuri huonollakaan, mutta hän, luullakseni, toivoo, että häntä kuultaisi.

– Onhan häntä kuultu sotaneuvottelussa ja vastakin kuullaan, kun hän vain puhuu järkevästi; mutta mahdotonta on kuhnailla ja odottaa yhä jotain, silloin kun Bonaparte pelkää ratkaisevaa taistelua kuin kuolemaa.

– Näittekö siis hänet? – sanoi ruhtinas Andrei. – Mitä on miehiään Bonaparte? Minkälaisen vaikutuksen hän teihin teki?

– Niin, näin hänet ja tulin vakuutetuksi, että hän pelkää ratkaisevaa taistelua kuin kuolemaa, – toisti Dolgorukof, pitäen nähtävästi sangen tärkeänä tätä ylimalkaista johtopäätöstä, jonka hän oli tehnyt tavatessaan Napoleonin. – Jollei hän pelkäisi taistelua, niin miksi hän sitten olisi vaatinut neuvotteluja ja keskusteluja, ja miksi hän sitten pakenee, sillä onhan pakeneminen aivan outoa hänen sodankäyntitavalleen? Uskokaa minua: hän pelkää, pelkää ratkaisevaa taistelua. Hänen hetkensä on tullut; sanon sen teille.

– Mutta kertokaahan, minkälainen hän oikeastaan on? – kysyi toistamiseen ruhtinas Andrei.

– Hänellä on harmaa takki, ja hän olisi mielellään tahtonut minun kutsumaan itseään "teidän majesteettinne", mutta kiusallakaan en käyttänyt mitään arvonimeä. Muuta en hänestä saata sanoa, siinä kaikki, – vastasi Dolgorukof, katsahtaen hymyhuulin Bilibiniin.

– Vaikka suuresti kunnioitankin vanhaa Kutusovia, – jatkoi Dolgorukof, – niin en voi olla huomauttamatta, miten hullusti olisivat asiamme, jos jotain odottaen antaisimme hänen pettää itsemme tai päästäisimme hänet kynsistämme juuri nyt, kun hän auttamattomasti on vallassamme. Ei, ei pidä unohtaa Suvorovia ja hänen sääntöään: älä anna toisen hyökätä, vaan hyökkää itse. Uskokaa, sodassa on usein enemmän hyötyä nuorten tarmosta kuin vanhain kuhnustelijain kokemuksista.

– Mutta missä sitten hyökkäämme hänen kimppuunsa? Olin tänään etuvartiossa, ja minun mielestäni on vaikea päättää, missä hänen päävoimansa oikeastaan ovat, – sanoi ruhtinas Andrei.

Hänen teki mieli kertoa Dolgorukoville oma laatimansa suunnitelma.

– Ah, sehän on aivan yhdentekevä, – tarttui puheeseen Dolgorukof, levitellen hätäisesti karttaa pöydälle. – Kaikki mahdollisuudet ovat otetut huomioon: jos hän on Brünnin luona…

Ja ruhtinas Dolgorukof esitti hätäisesti Weihrotherin laatiman sivustahyökkäyssuunnitelman.

Ruhtinas Andrei alkoi väitellä ja esittää omaa suunnitelmaansa, joka saattoi olla yhtä hyvä kuin Weihrotherinkin suunnitelma, mutta sillä oli vain se puute, että Weihrotherin suunnitelma jo oli hyväksytty. Heti kun ruhtinas Andrei alkoi esittää Weihrotherin suunnitelman puutteellisuuksia ja omansa etuja, herkesi ruhtinas Dolgorukof häntä kuuntelemasta eikä enää katsellut karttaan, vaan ruhtinas Andrein kasvoihin.

– Muuten, tänään on Kutusovin luona sotaneuvottelu: siellä voitte esittää kaiken tämän, – sanoi Dolgorukof.

– Ja mistä olette huolissanne, hyvät herrat? – sanoi Bilibin, joka tähän saakka oli iloisesti hymyillen kuunnellut toisten keskustelua, mutta nyt aikoi nähtävästi laskea hieman leikkiä. – Voitetaanko huomenna tai hävitään – joka tapauksessa on venäläisten aseiden kunnia taattu. Paitsi Kutusovia, ei ole ainoatakaan venäläistä osastonpäällikköä. Päälliköt ovat: Herr General Wimpfen, le comte de Langeran, le prince de Lichtenstein, le prince de Hohenloe et enfin Prsch, prsch … et ainsi de suite, comme tous les noms polonais.⁹⁸

– Olkaahan ivailematta, – sanoi Dolgorukof. – Se ei ole totta, onhan jo kaksi venäläistä: Miloradovitsh ja Dohturof, ja olisi kolmaskin, kreivi Araktshejef, mutta hänellä on hermot heikot.

– Mutta luulenpa, että Mihail Ilarionovitsh jo on lähdössä, – sanoi ruhtinas Andrei. – Toivotan onnea ja menestystä, hyvät herrat, – hän lisäsi, puristi Dolgorukovin ja Bilibinin käsiä ja poistui huoneesta.

Kotimatkalla ei ruhtinas Andrei voinut pidättyä kysymästä vieressään istuvan Kutusovin mielipidettä huomisesta taistelusta.

Kutusof katsahti ankarasti adjutanttiaan silmiin, oli hetken ääneti ja vastasi:

– Arvelen, että häviämme, ja samoin sanoin kreivi Toistoille ja pyysin häntä ilmoittamaan tämän keisarille. Arvaappas, mitä hän minulle vastasi? Eh, mon cher général, je me mêle du riz et des cotelettes, mélex vous des affaires de la guerre.⁹⁹ Niin… Näin minulle vastattiin!