– No, mene, – sanoi hän Anatolille.
Hymyillen lähti Anatol takaisin naisten luo.
– Sinähän olet lapsesi ulkomailla kasvattanut, ruhtinas Vasili? Vai kuinka? – kääntyi vanha ruhtinas ruhtinas Vasiliin.
– Olen tehnyt, mitä olen voinut; ja voin teille vakuuttaa, että sikäläinen kasvatus on paljon parempi meikäläistä.
– Niin, nykyään on kaikki toisin, kaikki uuteen malliin. Reima poika! reima poika! No, siirtykäämme minun suojiini.
Hän tarttui ruhtinas Vasilin käteen ja lähti johtamaan häntä työhuoneeseensa.
Heti kun ruhtinas Vasili jäi kahden kesken vanhan ruhtinaan kanssa alkoi hän esittää asiaansa ja toiveitaan.
– Luuletteko, – sanoi vanha ruhtinas vihaisesti, – että aijon hänet pitää enkä voi hänestä erota? Kylläpä luulevat! – puheli hän vihasena. – Minun puolestani vaikka huomenna! Sen sanon sentään sinulle, että tahdon lähemmin tutustua vävypoikaani. Tiedät tapani: kaikki käyköön julkisesti! kysyn huomenna tytöltä sinun kuultesi, haluaako hän naimisiin, jos haluaa, niin jääköön poika tänne joksikin ajaksi. Jääköön tänne, sitten näen. (Hän pärskäsi.) Menköön tyttö naimisiin, minusta on yhden tekevä! – huusi hän samallaisella läpitunkevalla äänellä kuin silloinkin, kun ruhtinas Andrei lähti sotaan.
– Sanon teille suoraan, – sanoi ruhtinas Vasili sellaisella äänellä, jota käyttävät viekkaat ihmiset huomatessaan, että on turha vaiva yrittää petkuttaa tarkkasilmäistä puhekumppalia. Tehän tunnette ihmisten sydämen ja munaskut. Anatol ei ole nero, mutta hän on rehellinen ja hyväsydäminen nuorukainen; verraton poika ja sukulainen.
– No, no, hyvä, kylläpä nähdään.
Kuten tavallisesti yksinäiset naiset, jotka kauvan ovat eläneet miesseurasta erillään, tultuaan tähän kaipaamaansa seuraan, tuntevat siihenastisen elämänsä turhaan kuluneeksi, samoin päättelivät nyt Lisijagorin naisetkin, kun Anatol yhtäkkiä oli ilmestynyt heidän keskelleen. Heidän ajatus-, tuntemis- ja huomiokykynsä oli kasvanut hetkessä kymmenkertaiseksi; ja heistä tuntui kuin olisi heidän tähän saakka pimeydessä kuluneen elämänsä yhtäkkiä valaissut uusi, arvaamattoman kirkas valo.
Ruhtinatar Maria ei lainkaan ajatellut eikä muistellut rumuuttaan eikä tukkalaitettaan. Nuoren miehen kauniit, avonaiset kasvot, miehen, josta kenties oli tuleva hänen aviopuolisonsa, olivat täydellisesti vallanneet hänen huomionsa. Anatol näytti hänestä hyväsydämiseltä, urhoolliselta, päättäväiseltä, miehekkäältä ja jalomieliseltä. Kaikesta tästä oli hän syvästi vakuutettu. Tuhansia haavekuvia tulevasta perhe-elämästä väikkyi hänen mielikuvituksessaan. Hän koetti niitä torjua ja salata.
"Mutta enköhän ole liian kylmä hänelle?" ajatteli ruhtinatar Maria. "Koetan hillitä itseäni, sillä sydämeni sisimmässä tunnen olevani jo liian lähellä häntä; mutta eihän hän tiedä, mitä hänestä ajattelen, ja hän saattaa luulla, ettei hän minua miellytä."
Ja ruhtinatar Maria koetti olla ystävällinen uudelle vieraalle, muttei voinut. "Tyttö rukka! Hän on hiton jolsa", ajatteli Anatol ruhtinatar Mariasta.
Neiti Bouriennella, jonka Anatolin ilmestyminen oli myös saattanut pois suunnilta, oli omat haaveensa. Kaunis, nuori tyttö, jolla maailmassa ei ollut mitään varmaa asemaa, ei sukulaisia, ei ystäviä, eipä edes isänmaata, ei tietenkään aikonut pyhittää koko elämäänsä ruhtinas Nikolai Andrejevitshille hänen tyttärensä seuraneitinä ja ystävättärenä. Hän oli jo kauvan odotellut venäläistä ruhtinasta, joka heti ensi näkemältä huomaisi hänen etevämmyytensä rumien, mauttomasti pukeutuvien, kömpelöiden ruhtinattarien rinnalla, joka rakastuisi häneen ja veisi hänet mukanaan; ja nyt oli vihdoinkin tuo ruhtinas saapunut. Hänen tätinsä oli kertonut hänelle rakkaustarinan, jota hän itse oli täydennellyt ja usein mielikuvituksissaan vieritellyt. Tarinassa kerrottiin, miten vietellylle neitoselle ilmestyi hänen onneton äitinsä, sa pauvre mère, ja nuhteli tytärtään siitä, että tämä vihkimättä oli antautunut miehelle. Neiti Bourienne heltyi usein kyyneliin kertoessaan mielikuvituksessaan tätä tarinaa (hänelle", viettelijälle. Nyt oli tämä (hän", todellinen venäläinen ruhtinas, ilmestynyt. Hän vie hänet mukanaan, sitten ilmestyy ma pauvre mère, ja ruhtinas menee hänen kanssaan vihille. Tällaiseksi muodostui neiti Bouriennen päässä hänen tuleva kohtalonsa, kun hän puheli Anatolin kanssa Parisista. Järjellä ei ollut mitään osaa neiti Bouriennen suunnitelmissa (ei hän edes hetkeäkään aprikoinut, mitä hänen olisi tehtävä), vaan kaikki oli suunnittunut valmiiksi hänen mielikuvituksissaan ja ryhmittyi äkkiä ilmestyneen Anatolin ympärille, jota hän nyt tahtoi ja koetti miellyttää kaikilla mahdollisilla keinoilla.
Pikku ruhtinatar oli kuin vanha sotaratsu, joka torven äänen kuultuaan joutuu haltioihinsa. Unohtaen raskauden tilansa hän itsetiedottomasti valmistautui totuttuun keimailun laukkaan. Hänellä ei ollut mitään salaisia aatoksia tai haluja, hän antautui leikkiin naivin kevytmielisenä ja iloisena.
Vaikka Anatol naisten seurassa tavallisesti käyttäytyikin huolettoman välinpitämättömästi, näyttääkseen, että hän on kyllästynyt naisten tunkeilemiseen, niin kutkutti sentään hänen itserakkauttaan, kun huomasi että hänellä oli vaikutusvaltaa näihin kolmeen naiseen. Sitä paitsi alkoi sievä kiehtova neiti Bourienne herättää hänessä eläimellisiä tunteita, jotka muuten olivat hänessä sangen herkässä ja usein kiihottivat hänet uhkarohkeisiin ja raakoihin tekoihin.
Teen jälkeen siirtyi seurue arkihuoneeseen, ja ruhtinatar Maria alkoi seuran kehoituksesta soittaa jotain klaveerilla. Anatol asettui kyynärvarttensa varaan klaveerin nojaan, ja hänen naurava, iloinen katseensa oli suunnattu ruhtinatar Mariaan. Neiti Bourienne seisoi hänen vierellään. Ruhtinatar Marian valtasi kiusallinen, mutta samalla riemukas tunne, kun hän tunsi Anatolin katseen. Hänen lempisonaattinsa oli jo siirtänyt hänet autuuden satumaille, mutta tämä katse teki satumaailman entistäänkin runollisemmaksi. Vaikka Anatol katselikin ruhtinatar Mariaa, niin oli koko hänen huomionsa kuitenkin kiintynyt neiti Bouriennen jalan liikkeisiin, ja jalallaan hän kosketteli neiti Bouriennen jalkaa klaveerin alla. Neiti Bouriennekin katseli ruhtinatar Mariaan, ja hänen kauniissa silmissään huomasi Maria oudon, pelästyneen iloisen ja toivehikkaan ilmeen.
"Miten hän minua rakastaa!" ajatteli ruhtinatar Maria, katsellessaan seuraneitiään. "Miten olenkaan nyt onnellinen ja miten onnelliseksi tulenkaan tällaisen ystävättären ja tällaisen puolison seurassa! Tulleeko hänestä minun puolisoni? hän ajatteli uskaltamatta edes vilaista Anatoliin, tuntien yhä vielä tuon häneen suunnatun katseen. Kun seura iltasen jälkeen alkoi hajaantua, suuteli Anatol ruhtinatar Mariaa kädelle. Ruhtinatar ei itsekään käsittänyt, miten hänellä riitti rohkeutta, mutta suoraan hän katsahti likinäköisillä silmillään läheneviin ihaniin kasvoihin. Sitten meni Anatol neiti Bouriennen luo ja suuteli häntäkin kädelle (tämä oli sopimatonta, mutta Anatol teki kaikki niin varmasti ja luonnollisesti). Neiti Bourienne lensi tulipunaiseksi ja katsahti pelästyneesti ruhtinatar Mariaan.
(Quelle delicatessei",92 ajatteli ruhtinatar Maria. "Mahtaako Amelie (neiti Bouriennen ristimänimi) luulla, että olisin hänelle mustasukkainen enkä osaisi arvostella hänen hellyyttään ja uhrautuvaisuuttaan." Hän meni neiti Bouriennen luo ja suuteli häntä tulisesti. Anatol aikoi suudella pikku ruhtinattarenkin kättä.
– Ei, ei, ei! Kun isänne minulle kirjoittaa, että käyttäydytte kiltisti, silloin vasta annan teidän suudella kättäni. En ennen. – Ja sormi koholla ja hymyillen lähti pikku ruhtinatar huoneesta.
V
Seura hajaantui, eikä kukaan saanut unta pitkiin aikoihin tänä yönä, paitsi Anatol, joka nukkui heti kun oli heittäynyt vuoteelle.
"Onko hän todellakin puolisoni, tuo vieras, kaunis, hyvä mies; niin, hyvä", ajatteli ruhtinatar Maria, ja pelko, jota hän ei juuri koskaan tuntenut, valtasi hänet. Hän ei uskaltanut avata silmiään; hänestä tuntui kuin joku seisoisi verhojen takana pimeässä nurkassa. Ja tuo "joku" oli hän – pahahenki, ja samalla hän – tuo valkeaotsainen, mustakulmainen ja punahuulinen mies.
Hän soitti sisäkön ja pyysi tätä nukkumaan omaan huoneeseensa.
Neiti Bourienne käveli tänä iltana kauvan talvipuutarhassa, turhaan odotellen jotakuta ja milloin hymyillen jollekulle, milloin taas heltyen kyyneliin "onnettoman äitinsä" sanoista, jonka hän kuvitteli nuhtelevan häntä langennutta.
Pikku ruhtinatar tiuski sisäkölleen vuoteen kehnoudesta. Hän ei voinut maata ei kyljellään, ei selällään. Aina tuntui raskaalta ja epämukavalta. Hänen vatsansa oli aina tiellä. Milloinkaan hän ei ollut sitä niin selvästi tuntenut kuin tänään, sillä Anatolin läsnäolo oli siirtänyt hänet äkkiä toisiin aikoihin, jolloin hän ei tietänyt mitään tällaisista, jolloin hänen oli hyvä ja helppo olla. Hän istui nojatuolissa sielikko yllä ja tanu päässä. Katja, unisena ja palmikko vanukkeissa, käänteli ja väänteli jo kolmatta kertaa painavaa höyhenpatjaa, mutisten jotain itsekseen.
– Olenhan sanonut, että siinä on myhkyjä ja lovia, – vakuutteli pikku ruhtinatar, – mielelläni nukkuisin, ei ole siis minun syyni, – ja hänen äänensä alkoi vapista kuin itkustelevan lapsen.
Vanha ruhtinaskaan ei nukkunut. Tihon kuuli unenpöpperöissään, miten ruhtinas kiivaasti astua tömisteli ja pärskytteli nenäänsä. Vanhus tunsi loukkautuneensa tyttärensä puolesta. Loukkaus oli sangen syvä, sillä se ei koskenut häntä itseään, vaan toista, hänen tytärtään, jota ruhtinas rakasti enemmän kuin itseään. Hän päätteli itsekseen, että hän aprikoi asian juurtajaksain ja keksii sille lopulta oikean ratkaisun, mutta täten hän vain yhä enemmän kiihoittui.
"Tulee ensimäinen mukama: ja isä ja kaikki on unohdettu; mennään suorimaan tukkaa, heilutetaan häntää, ja ollaan kuin tarhapöllöt! Vähät isästä! Ja kyllä tiesi, että huomasin. Pr … pr … pr… Ja enkö minä huomaisi, miten tuo torvelo katselee ainoastaan Bouriennea (hänet pitää karkoittaa talosta)! Ja ettei ole sen verran ylpeyttä, että käsittäisi. Jollei itsestään välittäisikään, ylpeyttä kun ei ole, niin tekisi toki minun tähteni. Pitää hänelle näyttää, ettei tuo puupää häntä edes ajattelekkaan, yhä vain vilkuu Bourienneen. Ei ole tyttärelläni ylpeyttä, mutta minä näytän sen hänelle"…
Vanha ruhtinas tiesi, että jos sanoisi tyttärelleen, että tämä on erehtynyt Anatolin suhteen, että Anatol vain liehakoi neiti Bouriennea, niin hän siten herättäisi tyttärensä itserakkauden, ja asia (halu estää tytärtään menemästä miehelään) päättyisi hänen edukseen. Tämä aatos häntä rauhoitti. Hän huusi Tihonia ja alkoi riisuutua.
"Hitto heidät tänne toikin!" ajatteli ruhtinas, kun Tihon pujotteli hänen ylleen yöpaitaa. Hänen ruumiinsa oli jo näivettynyt ja raihnainen ja rintaa peitti harmaat karvat. "En ole heitä kutsunut. Tulivat häiritsemään elämääni. Ja eihän tässä enää muutenkaan ole pitkiä aikoja elettävänä."
– Hiiteen! – murahti hän, kun päänsä vielä oli paidan peitossa.
Tihon tiesi, että hänen herransa usein lausuu ääneen sisimpiä aatoksiaan, ja siksipä hän rauhallisena katsoikin paidan päänaukosta ilmestyneisiin kiihtyneen kysyviin kasvoihin.
– Ovatko jo menneet levolle? – kysyi ruhtinas.
Tihon, kuten kaikki hyvät palvelijat, tunsi vaistomaisesti herransa ajatusten kulun. Hän arvasi, että ruhtinas tarkoitti ruhtinas Vasilia ja hänen poikaansa.
– Ovat suvainneet jo mennä levolle, ja valkeatkin ovat jo sammutetut, teidän ylhäisyytenne.
– Eipä silti, eipä silti… – lausui ruhtinas kiivaasti, pisti jalkansa tohveleihin, kätensä Tihonin tarjoamaan yönuttuun ja lähti sohvaa kohti, jolla tavallisesti nukkui.
Vaikkeivat Anatol ja neiti Bourienne vielä mitään olleet puhuneetkaan asiasta, ymmärsivät he sentään täydellisesti toisensa romaanin ensi osan suhteen, "onnettoman äidin" saapumiseen saakka, he ymmärsivät, että heillä oli paljon toisilleen puhuttavaa kahdenkesken, ja siksipä he aamusta alkaen yrittivätkin sopia kohtauksesta. Sillä aikaa kun ruhtinatar Maria oli tavallisella käynnillään ruhtinaan luona, tapasivat Anatol ja neiti Bourienne toisensa talvipuutarhassa.
Ruhtinatar Maria läheni tänään erityisen säihkönä isänsä työhuoneen ovea. Hänestä tuntui kuin kaikki tietäisivät, että tänään ratkaistaan hänen elämänsä kohtalo, ja vieläpä tuntui kuin kaikki tietäisivät senkin, mitä hän itse tämän ratkaisun johdosta ajattelee. Hän oli huomaavinaan tämän Tihonin ilmeestä, vieläpä ruhtinas Vasilin kamaripalvelijankin ilmeestä, joka käytävässä tuli häntä vastaan, vieden herralleen kiehuvaa vettä.
Vanha ruhtinas oli tänään erittäin ystävällinen ja avulias. Tämän avuliaisuuden merkityksen ymmärsi ruhtinatar Maria sangen hyvin. Avuliaisuuden ilme oli vanhan ruhtinaan kasvoilla aina silloin, kun hänen luisevat sormensa puristuivat nyrkkiin, ja hän paikaltaan nousten lähti astumaan pitkin työhuoneen lattiaa suuttuneena ruhtinatar Mariaan, joka ei ollut käsittänyt jotain laskuopillista ongelmaa.
Vanhus siirtyi heti asiaan ja alkoi "teititeliä" tytärtään.
– Minulle on tehty esitys teihin nähden, – hän alkoi, huomattavasti hymyillen. – Olette, luulen, arvannut, ettei ruhtinas Vasili ole saapunut tänne kasvattineen (ruhtinas Nikolai Andrejevritsh nimitti Anatolia kasvatiksi – ties miksi) minun ihanain silmieni tähden. Minulle tehtiin eilen esitys teihin nähden. Tiedätte tapani: jätän asian teidän ratkaistavaksenne.
– Miten ovat sananne käsitettävät, rakas isä? – kysyi ruhtinatar, vuoroin punastuen, vuoroin kalveten.
– Miten käsitettävät! – kirkasi isä kiivaasti: – Ruhtinas Vasili pitää sinua sopivana miniäkseen ja on tehnyt esityksen kasvattinsa puolesta. Näin ovat sanani käsitettävät. Miten käsitettävät?!.. Ja minä kysyn sinulta.
– En tiedä, miten te, rakas isä, – sanoi ruhtinatar kuiskaten.
– Minäkö? minäkö? Mitäs minä? Jättäkää minut rauhaan. En minä mene miehelään. Mitä te? olisi hauska tietää.
Ruhtinatar huomasi, ettei isä ole hyvillään asiasta, mutta samalla välähti hänen mieleensä, että nyt tai ei koskaan on hänen elämänsä kohtalo ratkaistava. Hän painoi silmänsä maahan, jottei olisi nähnyt isänsä katsetta, jonka painostamana hän ei saattanut ajatella, ainoastaan totella, sekä vastasi:
– Ainoa haluni on täyttää teidän tahtonne, – hän sanoi, mutta jos minun toivoni halutaan kuulla…
Hän ei ehtinyt lopettaa. Ruhtinas keskeytti hänet.
– Oivallista! – kirkasi ruhtinas. – Hän ottaa sinut myötäjäisinesi, mutta samalla vie hän myös neiti Bouriennen. Hänestä tulee vaimo, mutta sinä…
Ruhtinas vaikeni. Hän huomasi, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet tyttäreen. Maria painoi päänsä alas ja oli pyrskähtää itkuun.
– No, no, leikkiähän minä, leikkiähän minä, – hän sanoi. – Sanon sinulle ruhtinatar: vakaumukseni mukaan on tytöllä täysi oikeus valita. Annan sinulle vapauden. Muista: päätöksestäsi rippuu elämäsi onni. Minusta älä välitä.
– Niin, en tiedä … rakas isä.
– Asia on selvä! Häntä käsketään naimaan ja hän ottaa kenen tahansa; mutta sinulla on oikeus valita. Mene huoneeseesi, ajattele asiaa, tule sitte luokseni tunnin kuluttua ja sano ruhtinas Vasilin kuullen: kyllä tai en. Tiedän, että tahdot rukoilla. No, rukoile. Mutta viisaampaa olisi ajatella. Mene. – Kyllä tai en, kyllä tai en, kyllä tai en! – kirkui vanha ruhtinas yhä, kun Maria jo oli poistunut työhuoneesta ja mennä vaappuroi kuin sumussa.
Ruhtinatar Marian kohtalo ratkaistiin, vieläpä onnellisestikin. Mutta isän viittaus neiti Bourienneen oli kauhea, Kenties oli se aiheeton, mutta sittenkin oli se kauhea, eikä ruhtinatar Maria voinut olla sitä ajattelematta. Hän lähti isän työhuoneesta astumaan talvipuutarhan kautta, itsekään tietämättä, minne aikoi mennä. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Yhtäkkiä herätti hänet neiti Bouriennen kuiskaava ääni. Hän kohotti silmänsä ja parin askeleen päässä edessään hän huomasi Anatolin, joka oli sulkenut ranskattaren syleilyynsä ja puhui kuiskaten hänelle jotain. Anatol vilkasi ruhtinatar Mariaan, ja hänen kauniille kasvoilleen ilmestyi kauhistava ilme. Hän puristi yhä vielä neiti Bouriennea rinnoilleen. Neiti Bourienne ei vielä ollut huomannut ruhtinatarta.
Anatolin kasvot näyttivät sanovan: "Kuka täällä? Miksi? Odottakaa!" Ruhtinatar Maria katseli heitä ääneti. Hänestä tuntui näkemänsä käsittämättömältä. Vihdoin neiti Bourienne huudahti ja läksi juoksemaan. Anatol kumarsi iloisesti hymyillen ruhtinattarelle, aivan kuin olisi pyytänyt tätä nauramaan tälle kummalliselle sattumalle, kohautti sitten hartioitaan ja pujahti ovesta, joka vei hänelle varattuihin suojiin.
Tunnin kuluttua tuli Tihon kutsumaan ruhtinatar Mariaa isän työhuoneeseen, ilmoittaen ruhtinattarelle, että ruhtinas Vasili Sergejevitshkin on siellä. Kun Tihon astui ruhtinatar Marian huoneeseen, istui tämä sohvalla, pidellen itkevää neiti Bouriennea syleilyssään. Ruhtinatar silitteli hiljalleen ranskattaren päätä. Hänen ihanissa silmissään oli taas niiden entinen rauha ja kirkkaus. Hellän rakastavasti ja säälien katseli hän ranskattaren kauniita kasvoja.
– Ei, ruhtinatar, ainiaaksi olen minä kadottanut teidän luottamuksenne, – puhui neiti Bourienne.
– Minkä tähden? Rakastan teitä enemmän kuin koskaan ennen, – vastasi ruhtinatar Maria, – ja olen tekevä kaikkeni teidän onneksenne.
– Mutta te halveksitte minua, olette niin puhdas, ette saata käsittää tällaista intohimon huumausta. Voi minun äiti parkaani…
– Käsitän kaikki, – vastasi ruhtinatar Maria, surullisesti hymyillen. – Rauhoittukaa, ystäväiseni! Menen isän luo, – hän sanoi ja poistui huoneesta.
Kun ruhtinatar Maria astui isänsä työhuoneeseen, istui ruhtinas Vasili jo siellä nuuskarasia kädessä ja toinen jalka heitettynä toiselle. Hän tekeytyi ylen tunteelliseksi, ja hänen ilmeestään saattoi huomata, että hän itsekin surkutteli ja ilkkui tunteitaan. Hänen kasvoillaan oli säälivän hellä hymy. Hän otti rasiastaan näpillisen nuuskaa ja vei sen kiireesti nenäänsä.
– Ah ma bonne, ma bonne,93 – hän sanoi, nousi seisaalleen ja tarttui ruhtinatar Marian käsiin. Hän huoahti ja lisäsi: – Poikani kohtalo on teidän käsissänne. Päättäkää, rakkaani, armaani, suloinen Mariani, jota aina olen rakastanut kuin omaa lastani. Sitten hän loittoni. Hänen silmissään näkyi kyyneliä.
– Pr … pr … pärskyi vanha ruhtinas.
– Ruhtinas tekee sinulle kasvattinsa … poikansa puolesta esityksen. Tahdotko mennä ruhtinas Anatol Kuraginin vaimoksi? Sano: kyllä tai en, – kirkasi vanha ruhtinas, – jätän itselleni oikeuden lausua sitten mielipiteeni. Niin, ainoastaan oman mielipiteeni, oman mielipiteeni, – lisäsi hän, kääntyen ruhtinas Vasiliin, joka rukoilevan kysyvänä katseli häneen. – Kyllä tai en?
– Tahtoni, rakas isä, on jäädä ainaiseksi teidän luoksenne, liittää elämäni teidän elämäänne. En tahdo mennä naimisiin, – sanoi ruhtinatar Maria päättävästi, kääntäen samalla ihanat silmänsä ruhtinas Vasiliin ja isäänsä.
– Pötyä, tyhmyyksiä! Pötyä, pötyä, pötyä! kirkasi vanha ruhtinas yrmeänä. Sitten tarttui hän tyttärensä käteen, veti hänet luokseen, muttei suudellut, painoihan vain otsansa tyttären otsalle, siirsihe lähemmäs ja pusersi tyttärensä kättä niin että tämä kirkasi.
Ruhtinas Vasili nousi paikaltaan.
– Rakkaani, tätä hetkeä en milloinkaan unhoita, en milloinkaan; mutta, armaani, jättäkää meille edes hiukan toivoa, jotta voisimme hellyttää sydämenne, joka on niin hyvä ja jalo. Sanokaa: kenties… Tulevaisuus on niin ääretön. Sanokaa: kenties.
– Ruhtinas, olen tyhjentänyt sydämeni. Kiitär kunniasta, mutta poikanne vaimoksi en koskaan tule.
– No, siinä se, rakkaani. Sangen hauskaa, kun tulit, sangen hauskaa. Mene huoneeseesi, ruhtinatar, mene, – puhui vanha ruhtinas. – Sangen hauskaa, kun tulit, – toisteli hän, syleillen ruhtinas Vasilia.
"Kutsumukseni on toinen", ajatteli ruhtinatar Maria: "kutsumukseni on – tulla toisin tein onnelliseksi, uhrautumalla ja rakastamalla. Ja miten vaikeaksi minulle käyneekin, kaikkeni olen tekevä Amelie raukan onneksi. Hän rakastaa Anatolia niin intohimoisesti. Hän katuu niin vilpittömästi. Teen kaikkeni saadakseni heidät vihille. Jos Anatol on köyhä, niin hankin minä varoja Amelielle, pyydän isältä, pyydän Andreilta. Onneni on rajaton, kun hän on Anatolin vaimona. Onhan Amelie niin onneton, vieras, yksinäinen, avuton! Ja Jumalani, miten intohimoisesti hän rakastaa, kun siten saattoi viehättyä. Kenties minäkin olisin saattanut tehdä samoin!" … ajatteli ruhtinatar Maria.