Sota ja rauha I

XVI

Kierrettyään koko taistelulinjan oikealta sivustalta vasemmalle ruhtinas Andrei nousi sille patterille, mistä esikunta-upseeri sanoi näkyvän koko ympäristön. Täällä hän laskeutui ratsultaan ja pysähtyi reunimaisen tykin ääreen. Tykkejä oli kaikkiaan neljä, ja ne olivat irroitetut etuteloistaan. Tykkien edustalla asteli vahtisotilas. Hän oikasihe suoraksi, nähdessään upseerin, mutta ruhtinas Andrei vapautti hänet kunnianteosta, ja sotilas jatkoi tasaista ikävää astuntaansa. Tykkien takana lojuivat etutelat, niiden takana olivat liekapaalut, joiden vieressä roihuivat tykkimiesten nuotiot. Vasemmalla, lähellä laidimmaista tykkiä, oli virpeistä punottu maja, mistä kuului upseerien vilkasta puhelua.

Patterilta näkyivät todellakin kaikki venäläisten asemat ja suurin osa vihollisenkin asemista. Taivaanrannalta, patterin vastapäätä sijaitsevalta kunnaalta näkyi Schöngrabenin kylä; kylän oikealla ja vasemmalla puolella näkyi nuotiotulien savun keskitse kolmessa paikassa ranskalaisia joukkoja, joista suurin osa nähtävästi oli kylässä ja kunnaan takana. Vasemmalla kylästä häämöitti savun läpi jotain patterin tapaista, mutta paljaalla silmällä ei sitä tarkkaan eroittanut. Venäläisten oikea sivusta oli asettunut jotenkin jyrkälle ylänteelle, joka hallitsi ranskalaisten asemia. Siellä oli enimmäkseen jalkaväkeä, mutta aivan ylänteen äärellä näkyi rakuunoitakin. Keskustasta, missä sijaitsi Tushinin patterikin, vietti aivan suora ja loitto alamäki purolle, joka eroitti venäläiset Schöngrabenista. Vasen sivusta ulottui metsään saakka, missä venäläiset jalkamiehet paraillaan kaatoivat puita loimuaviin nuotioihinsa. Ranskalaisten taistelulinja ulottui laajemmalle kuin venäläisten, ja sentähden olikin selvää, että he helposti saattaisivat kiertää venäläiset molemmilta sivuilta. Venäläisten asemien takana oli jyrkkärinteinen, syvä rotko, jonka yli tykistön ja ratsuväen oli vaikea kulkea. Ruhtinas Andrei kaivoi esille muistikirjansa ja, kyynärvarsillaan tykkiin nojaten, hän piirsi lyijykynällä joukkojen asemaluonnoksen. Kahteen kohtaan teki hän lyijykynällä huomautuksia, joista hän aikoi ilmoittaa Bagrationille. Hänen mielestään olisi koko tykistö pitänyt sijoittaa keskustaan ja ratsuväki viedä rotkon toiselle puolelle. Koska ruhtinas Andrei aina oli ollut ylipäällikön lähettyvillä ja seurannut erityisemmin suurten joukko-osastojen liikkeitä ja yleisiä järjestelyjä, ja kun hän sitäpaitsi alituiseen lueskeli kuvauksia historiallisista taisteluista, niin hän nytkin, kuvitellessaan mielessään lähestyvän taistelun menoa, haahmoitteli sen välittömästi vain pääpiirteissään. Hän ajatteli vain seuraavanlaisia huomattavia sattumia: "Jos vihollinen hyökkää oikean sivustan kimppuun", puheli hän itsekseen, "niin täytyy Kievin krenatöörien ja Podolin jääkärien pitää asemansa siksi, kunnes keskustan varaväki joutuu heille avuksi. Tässä tapauksessa saattavat rakuunat hyökätä sivustaan ja ruhjoa heidät. Jos vihollinen taas hyökkää keskustaan, on meillä tällä kunnaalla keskuspatteri, ja sen tukemana voi vasen sivusta vetäytyä erillisrivistöissä rotkolle saakka", päätteli hän itsekseen…

Koko ajan kun ruhtinas Andrei seisoi tykin luona kuuli hän virvemajassa puhelevain upseerien ääniä, mutta hän ei käsittänyt, kuten usein on laita tällaisissa oloissa, ainoatakaan sanaa heidän puheistaan. Yhtäkkiä sattui hänen korviinsa niin kumman hivelevä äänensävy, että hän tahtomattaankin alkoi kuunnella.

– Ei, kyyhkyläiseni, – puhui miellyttävä ja aivan kuin tutulta kuulostava ääni, – sanon, että jos olisi mahdollista tietää, mitä seuraa kuoleman jälkeen, niin silloinpa ei kenkään meistä kuolemaa pelkäisikään. Eiköhän niin liene, kyyhkyläiseni.

Toinen, nuoremmalta kuulostava ääni keskeytti puhujan:

– Pelkää, tai ole pelkäämättä, yhdentekevä, – et siitä pääse.

– Mutta sittekin pelkäät! Voi teitä, oppineita, – sanoi kolmas, miehekäs ääni, keskeyttäen molemmat edelliset. – Niinpä niin, te tykkimiehet, te olette niin oppineita, sillä te voitte kaikkea kuljettaa mukananne, sekä viinat että särpimet.

Ja "miehekkään äänen omistaja" – nähtävästi jalkaväen upseeri – alkoi nauraa.

– Mutta sittekin pelkäät, – jatkoi ensimäinen, tuttu ääni. – Pelkäät, kun et mitään tiedä, siinä on pelon syy. Tosin sanotaan, että sielu menee taivaaseen … mutta tiedämmehän, ettei ole mitään taivasta, on ainoastaan ilmakehä.

Taas keskeytti miehekäs ääni tykkimiehen.

– No, tarjotkaahan nyt sitä yrttiviinaanne, Tushin, – hän sanoi.

"No, nyt muistan! sama kapteeni, joka muonakauppiaan luona oli sukkasillaan", ajatteli ruhtinas Andrei, mielihyvin tunnustellen tuota miellyttävää, mietiskelevän harrasta ääntä.

– Yrttiviinaa kyllä saatte, – sanoi Tushin, – mutta sittekin on vaikeata käsittää tulevaa elämää…

Hän ei lopettanut lausettaan. Samassa kuului ilmassa suhinaa; yhä lähempänä, lähempänä, vinhemmin ja selvemmin, selvemmin ja vinhemmin, ja, aivan kuin kesken sanottavaansa, romahti tykinluoti maahan lähelle virvemajaa, sinkahuttaen kauhealla voimalla sirpeitä ympärilleen. Maa aivan kuin valitti kauheasta jymäyksestä.

Samassa hetkessä hypähti majasta pikku Tushin piippunysä suupielessä; hänen hyvänsuovat, viisaat kasvonsa olivat jonkunverran kalpeat. Hänen jälissään tuli "miehekkään äänen omistaja", nuorekkaan näköinen jalkaväen upseeri. Hän lähti juoksemaan komppaniaansa kohti, napittaen juostessaan takkiaan.

XVII

Ruhtinas Andrei hypähti ratsulleen ja katseli savuavaa tykkiä, josta luoti oli lentänyt. Hänen silmänsä liukuivat pitkin laajaa kenttää. Hän huomasi, että vielä äsken liikkumattomat ranskalaisjoukot olivat alkaneet lainehtia, ja että vasemmalla todella oli patteri. Nuotiosavu peitti sen vielä osaksi. Kaksi ranskalaista ratsumiestä, arvatenkin adjutantteja, ratsasti pitkin kunnasta. Selvästi eroitti, miten kunnaan loivetta laskeusi pienehkö vihollisparvi. Se kiirehti varmaankin ketjun vahvikkeeksi. Ensimäisen laukauksen savupilvi ei ollut vielä hälvennyt, kun näkyi toinen, ja kuului jymäys. Taistelu oli alkanut. Ruhtinas Andrei käänsi hevosensa ja lähti ajamaan täyttä neljää Grundia kohti tavatakseen Bagrationin. Hän kuuli, miten tykinjyske hänen takanaan yltyi ja vahveni. Nähtävästi olivat venäläiset alkaneet vastata. Alhaalta, ketjujen yhtymäkohdalta kuului pyssyjen pauketta.

Lemarrois oli juuri tuonut Bonaparten uhkaavan kirjeen Muratille, ja häpeissään tahtoi tämä korjata erehdyksensä ennen keisarin saapumista. Heti hyökkäsi hän keskustaa vastaan ja lähetti joukkoja kiertämään molempia sivustoja. Hän oli päättänyt kukistaa vihollisen heikon osaston ennen pimeän tuloa.

"Nyt se on alkanut! Nyt taistellaan!" ajatteli ruhtinas Andrei, tuntiessaan, miten veri yhä kiivaammin alkoi tulvata sydämeen. "Mutta missä on Toulonini, minkälaiseksi se muodostuu?" hän ajatteli.

Kulkiessaan niiden komppaniain ohi, jotka neljännestunti sitten söivät huttua ja joivat viinaa, huomasi ruhtinas Andrei kaikkialla samallaista hätäistä hyörinää: sotilaat asettuivat riveihin, järjestelivät aseitaan, ja kaikkien kasvoilla huomasi hän samallaisen innostuksen ilmeen, joka oli saanut hänenkin sydämensä sykkimään. "Nyt se on alkanut! Nyt taistellaan! Kauheata, mutta samalla ihanaa!" näyttivät jokaisen sotilaan ja upseerin kasvot sanovan.

Ei ollut ruhtinas Andrei vielä saapunut ennen mainitsemillemme maavarustuksille kun hän pilvisen syyspäivän iltavalaistuksessa huomasi läheneviä ratsastajia. Edellä ajoi valkean hevosen selässä ruhtinas Bagration, ratsuviitta yllä, ja päässä nahkareunainen lippulakki. Ruhtinas Andrei pysähtyi, jääden häntä odottamaan. Ruhtinas Bagration pysäytti hevosensa ja tunnettuaan ruhtinas Andrein nyökäytti hänelle päällään. Hän katseli yhä suoraan eteensä, kuunnellen samalla, kun ruhtinas Andrei kertoi hänelle näkemiään.

Ruhtinas Bagrationinkin jäykillä, ruskeahkoilla kasvoilla huomasi tuon saman ilmeen: "nyt se on alkanut! nyt taistellaan!" Hänen puoliavoimet silmänsä olivat sameat, aivan kuin hän olisi herännyt kesken uniaan. Rauhattoman uteliaana tarkasteli ruhtinas Andrei näitä jäykkiä kasvoja ja hän halusi tietää: ajatteleeko ja tunteeko, ja mitä ajattelee ja tuntee tämä mies tällä hetkellä?

"Onko yleensä mitään noiden liikkumattomani kasvojen takana?" kysyi ruhtinas Andrei itseltään, katsellessaan ruhtinas Bagrationia. Tämä nyökäytti päätään merkiksi, että hyväksyy ruhtinas Andrein esitykset, ja sanoi: "hyvä", sellaisella äänenpainolla, aivan kuin kaikki, mitä oli tapahtunut ja kaikki mitä hänelle kerrottiin, olisi käynyt aivan hänen laskelmainsa mukaan. Hengästyneenä kovasta ajosta, ruhtinas Andrei puhui sangen nopeasti. Ruhtinas Bagration puhui taas erityisen vitkaan, korostaen sanat itämaiseen tapaan. Tuntui aivan kuin hän tahallaan olisi tahtonut huomauttaa seuralaisilleen, ettei ole erityisempää kiirettä. Hän kannusti kuitenkin ratsunsa raviin ja lähti ajamaan Tushinin patteria kohti. Ruhtinas Andrei liittyi seurueeseen ja lähti ajamaan hänen jälissään. Seurueessa olivat: seurue-upseeri, ruhtinaan oma adjutantti – Scherkof, lähetti, päivystävä esikunta-upseeri, joka ratsasti kauniilla englantilaisrotuisella hevosella, ja sotatuomari, joka uteliaisuudesta oli lähtenyt tarkastamaan taistelua. Sotatuomari oli lihava, turpeanaamainen mies. Iloisen kainosti hymyillen katseli hän ympärilleen, vaappuessaan ratsullaan. Kummalta näytti hän kameelinkarvaisessa sinellissään ja kuormastosatulassaan husaarien, kasakkain ja adjutanttien keskellä.

– Hänkin tahtoo tarkastaa taistelua, – sanoi Scherkof Bolkonskille, viitaten sotatuomariin, – mutta nyt jo sydänkuoppaa kaivelee.

– No, olkaahan tuossa, – sanoi sotatuomari, ja hänen kasvoillaan loisti kaino, mutta samalla viekas hymy, aivan kuin Scherkovin ilvehtiminen olisi häntä miellyttänyt, ja aivan kuin hän tahallaan olisi tahtonut näyttää tyhmemmältä kuin hän todellisuudessa oli.

– Très drôle, mon monsieur prince⁸⁰ – sanoi päivystävä esikunta-upseeri. (Hän muisteli, että ruhtinaita puhuteltaissa käytetään jotain erikoista lausetapaa, muttei kuolemakseenkaan muistanut).

Ratsastajat lähenivät jo Tushinin patteria, ja tykinluoti putosi heidän eteensä.

– Mikä tuohon putosi? – kysyi sotatuomari, kainosti hymyillen.

– Ranskalainen pannukakku, – vastasi Scherkof.

– Tuollaisillako sitä siis ihmisiä tapetaan? – kysyi sotatuomari. – Voi kauheata!

Ja hän näytti aivan riehtyneen mielihyvästä. Tuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun taas äkkiä kuului kauheata suhinaa, jota seurasi mäjäys ja – sotatuomarin takana, hieman oikealla, ajava kasakka kierähti hevosineen maahan. Scherkof ja päivystävä esikunta-upseeri lyyhistyivät satulaan ja käänsivät hevosensa syrjään. Sotatuomari pysähtyi kasakan viereen ja tarkasteli häntä uteliaan tutkivana. Kasakka oli kuollut, hevonen vielä sätki.

Ruhtinas Bagration siristi silmiään ja vilkasi sivulleen. Huomattuaan hälinän syyn hän kääntyi rauhallisena, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "eipä kannata turhia tuumailla!" Hän pysäytti hevosensa taitavan ratsastajan elein, kumartui hieman satulassa ja selvitti viittaansa sotkeutuneen miekkansa. Miekka hänellä oli kummallinen, aivan erilainen kuin siihen aikaan tavalliset. Ruhtinas Andrei muisti kertomuksen siitä, miten Suvorof Italiassa oli antanut miekkansa Bagrationille, ja tällä hetkellä tuntui tuo muistelma hänestä erityisen suloiselta. Seurue saapui sille patterille, jolla Bolkonski oli seissyt taistelukenttää tarkastaessaan.

– Kenen komppania? – kysyi ruhtinas Bagration ampumavaravaunujen luona seisovalta ali-upseerilta.

Hän kysyi: kenen komppania? mutta hän tarkoitti: ettehän vain pelkää täällä? Ja ali-upseeri käsitti hänen tarkoituksensa.

– Kapteeni Tushinin, teidän ylhäisyytenne, – huusi iloisella äänellä punatukkainen, pisamanaamainen ali-upseeri, oikaisten itsensä suoraksi.

– Sepä sen, sepä sen, – lausui ruhtinas Bagration, mietiskellen jotain, ja ajoi etutelojen keskitse äärimäisen tykin luo.

Hänen saapuessaan tykin luo, se ulvahti, huumaten metallin kalskeellaan hänet ja seurueen, ja savuun peittyneen tykin ääressä hääri sotilaita, vääntäen sitä entiselle paikalleen. Mahdottoman kookas, leveäharteinen sotilas N: o 1: nen asettui huosiain kädessä seisomaan pyöräin luo. N: o 2: nen syötti tykin vapisevin käsin. Lyhytkasvuinen, kyyryselkäinen Tushin ilmestyi savun keskestä ja kompastui tykinkärsään. Hän ei huomannut kenraalia, vaan alkoi kätensä alatse tarkastella vihollista.

– Lisätkää vielä pari astetta, silloin käy, – huusi hän vienolla äänellään, koettaen saada siihen reimuutta, joka ei lainkaan sopinut hänen vähäpätöiselle vartalolleen-. – Toinen! – hän piipitti. Iske, Medvedjef!

Bagration huusi upseeria luokseen, ja Tushin tulikin, ujosti ja kömpelösti pidellen kättään ohimollaan, muistuttaen täten enemmän kansaa siunaavaa pappia kuin kunniaa tekevää sotilasta. Vaikka olikin määrätty, että Tushinin patterin piti ampua laaksossa olevia ranskalaisia, pommitti hän kuitenkin sytykeluodeilla Schöngrabenin kylää, jonka lähistöllä liikuskeli suuria ranskalaisjoukkoja.

Tushin ei ollut saanut määräystä, minne ja minkälaisilla luodeilla hänen olisi pitänyt ampua, ja sentähden päättikin hän, neuvoteltuaan vääpelinsä Sahartshenkon kanssa, jota suuresti kunnioitti, että viisainta oli sytyttää kylä palamaan. "Hyvä!" sanoi Bagration, kun Tushin oli tehnyt selvän aikeistaan ja toimistaan, ja alkoi mietteissään tarkastaa taistelukenttää. Oikealla sivustalla olivat ranskalaiset edenneet pisimmälle. Sen kunnaan alapuolelta, jolla sijaitsi Kievin rykmentti, joen uomasta, kuului sydäntä vihlovaa kiväärien räiskettä, ja rakuunain takana, loitolla oikealla yritti ranskalainen osasto kiertää venäläisten sivustaa. Tämän huomasi seurue-upseeri ja ilmoitti kenraalille. Vasemmalla päättyi taivaanranta läheiseen metsään. Ruhtinas Bagration määräsi lähetettäväksi kaksi pataljoonaa keskustasta oikean sivustan suojaksi. Tämän määräyksen johdosta rohkeni seurue-upseeri huomauttaa, että tykit, näiden pataljoonain poistuttua, jäävät suojatta. Ruhtinas Bagration kääntyi seurue-upseeriin ja katsahti häneen sameilla silmillään, muttei sanonut sanaakaan. Ruhtinas Andrein mielestä oli seurue-upseerin huomautus paikallaan, eikä sen johdosta käynyt mitään sanominenkaan. Mutta samassa saapui täyttä lentoa ajaen joen uomassa sijaitsevan rykmentin päällikön adjutantti ja ilmoitti, että suunnattomat ranskalaisjoukot tunkeutuvat alhaalta rykmentin kimppuun, rykmentti on joutunut sekasortoon ja vetäytyy Kievin krenatöörien asemille. Ruhtinas Bagration nyökäytti päätään suostumuksen ja hyväksymisen merkiksi. Käyden lähti hän ajamaan oikealle ja lähetti adjutantin viemään hyökkäyskäskyä rakuunoille. Mutta puolen tunnin kuluttua palasi adjutantti ja ilmoitti, että rakuunat jo olivat vetäytyneet rotkon toiselle puolelle, sillä he olivat joutuneet murhaavan tulen alaisiksi ja menettäneet suotta paljon miehiä, ja sentähden oli rykmentinpäällikkö jouduttanut tarkka-ampujain johtamista metsään.

– Hyvä! – sanoi Bagration.

Kun seurue lähti ajamaan patterilta, alkoi vasemmaltakin, metsästä kuulua pyssynpauketta, mutta kun Bagration huomasi, ettei itse ajoissa ehtisi vasemmalle sivustalle, lähetti hän sinne Scherkovin ilmoittamaan vanhimmalle kenraalille, samaiselle, jonka rykmenttiä Kutusof tarkasti Braunaun luona, että hän mahdollisimman kiireesti vetäytyisi rotkon taakse, sillä oikea sivusta ei varmaankaan kauvan voi pidättää vihollista. Tushinin patteri ja sitä suojaava pataljoona jäivät oman onnensa nojaan. Ruhtinas Andrei kuunteli tarkkaavana Bagrationin keskusteluja ja määräyksiä ja huomasi ihmeekseen, ettei minkäänlaisia käskyjä oikeastaan annettukaan, vaan että Bagration vain koetti kaikille uskotella, että kaikki, mitä tehtiin välttämättömyydestä, sattumuksesta tai eri päällikköjen käskystä, tehtiinkin hänen suunnitelmainsa mukaan, vaikkeikaan nimenomaan hänen käskystään. Vaikka asioiden meno riippuikin enemmän sattumasta kuin päällikön tahdosta, niin huomasi sentään ruhtinas Andrei, että päällikön lauhea ja levollinen käytöstapa sai suuria aikaan. Kun osastojen päälliköt epätoivoisina ja pelästyneinä saapuivat hänen luokseen, rauhoittuivat he hänet nähtyään täydellisesti, iloisesti tervehtivät häntä sotilaat ja upseerit; päällikön näkeminen antoi heille uutta intoa ja innostusta, ja kaikki tahtoivat nähtävästi osoittaa hänelle uskollisuuttaan.

XVIII

Ruhtinas Bagration nousi seurueineen oikean sivustan korkeimmalle kohdalle, alkoi sieltä laskeutua uomaan, mistä kuului kiihkeätä pyssynpauketta. Sieltä ei eroittanut mitään, sillä ruudinsavu peitti koko uoman. Mitä likemmäs he saapuivat uomaa sitä sankemmaksi kävi ruudinsavu, mutta yhä elävämmin alkoi myös tuntua varsinaisen taistelukentän läheisyys. He alkoivat kohdata haavoittuneita. Erästä, jonka pää oli veriin tahriutunut, laahasi kaksi sotilasta kainaloista. Hän korisi ja pursui verta. Luoti oli nähtävästi sattunut suuhun tai kurkkuun. Eräs toinen, aseeton haavoittunut astui reimasti, valitellen äänekkäästi ja heilutellen haavoittunutta kättään, josta verta vuoti virtanaan hänen sinellilleen. Hänen kasvonsa kuvastivat enemmän pelkoa kuin kärsimystä. Hän oli hetki sitten haavoittunut. Kuljettuaan tien poikki joutuivat he äkkijyrkänteelle ja laskeutuivat yhä alemmas. Jyrkänteellä lojui joukko sotilaita pitkällään, toisia kapusi ylöspäin, joukossa muutamia haavoittuneitakin. Raskaasti huokuen astelivat sotilaat ja kenraalista välittämättä puhelivat he äänekkäästi, käsiään huitoen. Edessään näkivät ratsastajat jo savun läpi harmaita sotilasrivejä ja upseerin, joka, tunnettuaan Bagrationin, huutaen lähti palauttamaan peräytyviä sotilaita. Bagration ajoi rivien luo. Sieltä täältä kuului laukauksia, vaimentaen komentohuudot ja sotilaiden äänet. Ilma oli kirpeä ruudinsavusta. Sotilaiden kasvot olivat mustuneet ruudinsavusta, mutta silti loisti niistä innostus. Toiset syöttivät pyssyjään, hakaten latasimilla, toiset ripottivat ruutia sankkireikiin, kopeloivat ampumatarpeita laukuistaan, muutamat ampuivat. Mutta ruudinsavulta he eivät nähneet, ketä he ampuivat. Sangen usein kuului suloista suhinaa ja vihellystä. "Mitä tämä lie?" ajatteli ruhtinas Andrei, lähestyessään rivejä. "Hyökkäystä tämä ei ole, sillä kenkään ei liiku, kareija ei tämä myöskään ole, sillä siinä on miesten asema toisellainen."

Kuivankälpeä, heikon näköinen vanhus, herttaisesti hymyilevä rykmentinpäällikkö, jonka pitkät silmäripset puoleksi peittivät hänen silmänsä, tehden hänet lempeän näköiseksi, ratsasti ruhtinas Bagrationin luo, tervehtien häntä kuin isäntä kallista vierastaan. Hän ilmoitti Bagrationille, että hänen rykmenttinsä oli joutunut ratsuväen hyökkäyksen alaiseksi; vaikkakin hyökkäys torjuttiin, menetti rykmentti enemmän kuin puolet miehistään. Rykmentinpäällikkö sanoi, että hyökkäys oli torjuttu, keksien tällaisen nimityksen, selittääkseen, mitä oli tapahtunut, mutta todellisuudessa ei hän itsekään tietänyt, mitä oli tapahtunut tämän viimeisen puolituntisen kuluessa, eikä hän edes varmasti voinut sanoa, oliko hyökkäys torjuttu, vai oliko hänen rykmenttinsä tuhottu. Taistelun alussa oli lennellyt tykinluoteja ja kranaatteja hänen riveihinsä, ja miehiä oli kaatunut, sitten oli joku huutanut: "ratsuväki!" ja hänen miehensä olivat alkaneet ampua. Ja yhä vieläkin ammuttiin, ei tosin enää ratsumiehiä, jotka heti olivat kadonneet näkyvistä, vaan ranskalaisia jalkamiehiä, joita oli ilmestynyt joen uomaan. Ranskalaiset ampuivat venäläisiä. Ruhtinas Bagration nyökäytti päätään merkiksi, että kaikki oli käynyt hänen tahtonsa mukaan ja aivan niin kuin hän oli suunnitellut. Hän kääntyi adjutanttiin ja käski tämän tuoda vuorelta kaksi kuudennen jääkärirykmentin pataljoonaa, joiden ohi he hetki sitten olivat kulkeneet. Ruhtinas Andreita ihmetytti tällä hetkellä muutos, mikä oli huomattavissa Bagrationin kasvoilla. Hän oli päättäväisen ja onnellisen näköinen kuin ihminen, joka helteisenä kesäpäivänä on päässyt vetten partaille ja valmisteleikse syöksymään vilpeitten vetten syleilyyn. Hävinneet olivat väsyneet, sameat silmät ja teeskennellyn syvämietteinen katse: pyöreät, ankarat haukansilmät katselivat riemuitsevina ja jonkun verran ylenkatseellisina suoraan eteensä, kiintymättä nähtävästi mihinkään. Hänen liikkeensä olivat sentään entisen hitaat ja rauhalliset.

Rykmentinpäällikkö kääntyi ruhtinas Bagrationiin ja kehoitti häntä poistumaan, koska asema hänen mielestään oli liian vaarallinen. "Herran nimessä, teidän ylhäisyytenne, Jumalan tähden!" puhui hän, vilkuen seurue-upseeriin, saadakseen tältä kannatusta. Seurue-upseeri kääntyi häneen selin. "Näettehän, teidän ylhäisyytenne!" Hän huomautti Bagrationia luodeista, jotka lakkaamatta suhisivat, lauloivat ja vihelsivät heidän ympärillään. Hän puhui nuhtelevan anovasti, kuten puhuu salvumies kirveeseen tarttuneelle isännälleen: "me olemme työhön tottuneet, te vain saatte kätenne rakoille". Kun kuunteli hänen puhettaan, niin olisi luullut, etteivät luodit häntä voisikaan tappaa, ja hänen puoliavonaiset silmänsä lisäsivät hänen sanojensa vaikuttavaisuutta. Esikunta-upseeri yhtyi rykmentinpäällikön varoituksiin; mutta ruhtinas Bagration ei vastannut heille sanaakaan, kaskihan vain lopettamaan ampumisen ja valmistamaan tilaa lähestyville pataljoonille. Hänen puhuessaan löyhähti äkkiä tuulenpuuska oikealta ja hajoitti savupilven, niin että saattoi nähdä uoman ja vastakkaisen kunnaan, jolla liikkui ranskalaisia. Kaikkien silmät seurasivat ranskalaisten liikkeitä; ne liikkuivat venäläisiä kohti, kierrellen, kaarrellen pintamuodostuksen vaatimusten mukaan. Saattoi jo eroittaa sotilaiden pörhöiset päähineet; upseerin eroitti sotilaasta; eroitti, miten lippu lepatti tankoon kietoutuneena.

– Astuvat verrattomasti, – huomautti joku seurueen jäsenistä. Osa ranskalaisista saapui jo uomaan. Yhteentörmäyksen täytyi siis tapahtua venäläisten puolella.

Taistelussa olleen rykmentin tähteet järjestyivät nopeasti ja siirtyivät oikealle; heidän takaansa ilmestyi kaksi kuudennen jääkärirykmentin pataljoonaa, reimasti astuen ja ajaen edellään rintamasta poistuneita. Ne eivät vielä olleet saapuneet Bagrationin kohdalle, mutta jo kuului raskasta, tahdikasta astunnan humua. Vasemman sivustan äärimäisenä, lähinnä Bagrationia, astui pyöreäkasvoinen, komea komppanianpäällikkö, tyhmä, onnellinen ilme kasvoilla. Hän oli sama jalkaväen upseeri, joka taistelun alkaessa lähti juoksemaan Tushinin virvemajasta. Hän ei muuta näkynyt ajattelevan tällä hetkellä kuin, että reimasti astuen pääsisi kenraalin ohi.

Itseensätyytyväisenä, kuten ainakin rintamassa, astui hän kevyesti jäntevillä jaloillaan, aivan kuin olisi purjehtinut. Vähääkään ponnistelematta hän kulki suorana ja reippaana, ja tämä astunnan keveys se hänet eroittikin raskaasti tömistelevistä sotilaista, jotka seurasivat hänen jalkaansa. Kädessä oli hänellä ohut, kapea, paljastettu miekka (käyrä sapeli pahanen, joka ei lainkaan muistuttanut todellista asetta), ja vilkuen, milloin kenraaliin, milloin taakseen, hän joustavasti väänteli voimakasta ruumistaan, sekaantumatta kertaakaan oikeasta jalasta. Selvästi huomasi, että hänen kaikki sielunvoimansa olivat kohdistetut yhteen ainoaan seikkaan: kulkea mahdollisimman upeasti kenraalin ohi, ja tuntiessaan, että kaikki käy mainiosti, hän oli onnellinen. "Vasen … vasen … vasen", näytti hän hokevan joka toisella askeleella; ja tähän tahtiin astuivat juronaamaiset, rensselien ja pyssyjen painostamat sotilaat, aivan kuin hekin, nuo sadat sotilaat, joka toisella askeleella olisivat itsekseen hokeneet: "vasen … vasen … vasen…" Paksu majuri puhkui astuessaan ja menetti oikean jalan, kiertäessään tielleen sattunutta pensasta; hengästyneenä ja pelästyneen näköisenä juoksi osastostaan eksynyt sotilas ja koetti saavuttaa komppaniansa; viuhuen lensi tykinluoti Bagrationin ja seurueen yli ja iski riveihin: "vasen – vasen…!" "Sulkekaa rivit!" kuului komppanianpäällikön komeileva ääni. Sotilaat väistivät kaarena jotain sillä kohdalla, mihin luoti oli iskenyt; vanha ristirintainen sivustan ali-upseeri, joka oli jäänyt kuolleita katsomaan, saavutti rivinsä, hypähti päästäkseen oikeaan jalkaan, ja vilkasi sitten vihaisena sivulleen. Tuntui kuin yhä kuuluisi: "vasen … vasen … vasen …" tämän uhkaavan äänettömyyden ja tahdikkaan astunnan yksitoikkoisen töminän keskeltä.

– Reimasti, pojat! – sanoi Bagration.

"Ahkeruus on … häi – nne – nne!.." kaikui riveistä. Vasemmalla sivustalla astuva synkän näköinen sotilas katsahti huutaessaan Bagrationiin, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka aivan kuin sanoi: "itse tiedämme"; toinen sotilas ei vilaissut sivulleen, varmaankin peläten sekaantuvansa, huusi suu selällään ja meni ohi.

Komennettiin pysähtymään ja irroittamaan rensselit.

Bagration ratsasti rivien eteen ja laskeusi ratsultaan. Hän heitti ohjat kasakalle, riisui viitan yltään, oikoi sääriään ja korjasi lakkiaan. Upseerit etunenässä, alkoivat ranskalaiset nousta vuoren rinnettä.

"Jumalan nimeen!" huusi Bagration lujalla, korkealla äänellä, kääntyi hetkeksi rintamaan päin ja lähti, hieman käsiään heilutellen, astumaan pitkin epätasaista kenttää. Hän astui kömpelösti, ratsumiehen tapaan, aivan kuin käyntiin tottumaton. Ruhtinas Andrei tunsi, että jokin vastustamaton voima veti häntä eteenpäin, ja valtava riemu täytti hänen sydämensä.⁸¹

Ranskalaiset olivat jo aivan lähellä; ruhtinas Andrei, joka kulki Bagrationin rinnalla, eroitti jo selvästi ranskalaisten hihnat ja punaiset olkalaput, vieläpä heidän kasvonsakin (erittäin pisti hänen silmiinsä vanha, vääräsäärinen ranskalainen upseeri, joka säärykset jaloissa vaivoin kompuroi alas rinnettä). Ruhtinas Bagration ei toistanut käskyään, vaan astui yhä vaiti ollen rivien edessä. Yhtäkkiä kuului ranskalaisten riveistä laukaus, toinen, kolmas … ja savu peitti heidän hajalliset rivinsä. Koko osasto alkoi ampua. Muutamia venäläisiä kaatui, muiden muassa pyöreäkasvoinen kapteeni, joka astui niin hartaana ja iloisena kenraalin ohi. Mutta samassa kun kuului ensimäinen laukaus, Bagration katsoi taakseen ja kirkasi; "Hurraa!"

"Hurraa-aa-aa!" kiersi pitkin venäläisten linjaa, ja iloisina, elostuneina lähtivät sotilaat järjestymättömissä joukoissa kilvan juoksemaan alas rinnettä hajaantuneiden ranskalaisten jälkiin.