Sota ja rauha I

XI

Seuraavana aamuna hän heräsi myöhään. Vieritellessään mielessään äskeisiä vaikutelmia, muistui hänen mieleensä ensiksi se seikka, että hänet tänäpänä esitellään keisari Fransille, sitten muistuivat hänen mieleensä sotaministeri, kohtelias sivuis-adjutantti, Bilibin ja edellisen illan keskustelu. Pukeuduttuaan hovin vastaanottajaisia varten täydelliseen juhlapukuun, joka pitkiin aikoihin ei ollut ollut hänen yllään, astui hän Bilibinin työhuoneeseen tuorean reippaana ja kauniina, käsi siteessä. Huoneessa oli neljä lähetystön virkamiestä. Kuragininin, joka oli lähetystön sihteerinä, tunsi ruhtinas Andrei ennaltaan; muut esitti hänelle Bilibin.

Nämä herrat, jotka olivat nuoria, rikkaita, iloisia suuren maailman miehiä, olivat muodostaneet Wienissä, ja muodostivat nyt täälläkin, erityisen seurapiirin, jota sen sielu, Bilibin, nimitti meikäläisiksi, les notres. Tämän seurapiirin jäsenillä, jotka melkein poikkeuksetta olivat valtiomiehiä, näkyi olevan omat, erityiset harrastuksensa, joilla ei ollut mitään tekemistä sodan eikä politiikan kanssa. Heitä näkyivät enemmän kannustavan suuren maailman tapahtumat, suhteet erinäisiin naikkosiin ja virastotyöt. Näytti siltä aivan kuin he mielellään, kuten omaisen (kunnia, joka sattui harvalle), olisivat ottaneet seurapiiriinsä ruhtinas Andrein. Kohteliaisuudesta, ja helpottaakseen keskustelun alkamista, kyseltiin ruhtinas Andreilta yhtä ja toista armeijasta, taistelusta y.m.s., ja sitten muuttui keskustelu taas hajanaiseksi leikinlaskuksi ja juoruilemiseksi.

– Mutta sepä vasta on jotain, – puhui eräs heistä, kertoessaan, miten hullusti oli käynyt eräälle hänen toverilleen, valtiomiehelle, – sepä vasta on jotain, kun kansleri sanoo hänelle suoraan, että hänen nimittämisensä Lontooseen on onnenkeikaus, ja kehoittaa häntä itseäänkin sitä sellaisena pitämään. Ajatelkaa tuota onnetonta tällä hetkellä!..

– Mutta tämä on vielä arveluttavampaa, hyvät herrat, minä ilmi annan Kuraginin: mies on hädässä, ja sitä käyttää hyväkseen tämä don Juan, tämä kauhea mies!

Ruhtinas Hippolyt oli lojollaan voltairelaisessa nojatuolissa, jalat roikuksissa sivunojan yli. Hän pyrskähti nauramaan.

– Parlez moi de ça,⁶⁶ – hän sanoi.

– Oi, sinua don Juan! Oi, käärme!

– Ette tiedä, Bolkonski, – sanoi Bilibin, ruhtinas Andreihin kääntyen, – että kaikki ranskalaisen (olin sanoa venäläisen) armeijan kauhutyöt vaalenevat niiden töiden rinnalla, joita tämä mies on toimittanut naismaailmassa.

– La femme est la compagne de l'homme,⁶⁷ – lausui ruhtinas Hippolyt ja alkoi katsella lornetillaan koholla olevia jalkojaan.

Bilibin ja meikäläiset nauraa hohottivat, katsellessaan Hippolytiä silmiin. Ruhtinas Andrei huomasi, että tätä Hippolytiä, jolle hän (hänen täytyi se tunnustaa) oli ollut miltei mustasukkainen vaimonsa tähden, pidettiinkin tässä seurassa narrina.

– Ei mutta, minun pitääkin hieman huvittaa teitä Kuraginin laskuun, – sanoi Bilibin hiljaa Bolkonskille. – Hän on verraton puhuessaan politiikasta; hänen arvokkuutensa on näkemisen arvoinen.

Hän istuutui Hippolytin viereen, veti otsansa kurttuihin ja alkoi puhua politiikasta. Ruhtinas Andrei ja muut vieraat ympäröivät heidät.

– Berlinin ministerineuvosto ei voi lausua mielipidettään liitosta, – alkoi Hippolyt, vilkaisten merkitsevästi kuulijoihin, – lausumatta … kuten viimeisessä nootissaan … ymmärrättehän … ymmärrättebän … muuten, jollei hänen Majesteettinsa Keisari poikkea meidän liittomme perusteista…

– Odottakaa, en ole vielä lopettanut, – sanoi hän ruhtinas Andreille, tarttuen tämän käteen. – Arvelen, että l'intervention on oleva pysyvämpi kuin non-intervention.⁶⁸ Ja… – Hän vaikeni. – Ei voida pitää asiaa päättyneenä, vaikkeikaan meidän kirjelmäämme lokakuun 28 p: ltä ole hyväksytty. Näin on kaikki päättyvä.

Ja hän päästi Bolkonskin käden, osoittaakseen, että oli lopullisesti päättänyt puheensa.

– Demosthenes, tunnen sinut kivennupulasta, joka on kätkettynä kultaiseen suuhusi, – sanoi Bilibin, ja mielihyvästä oli hänen päänahkansa laskeutunut tuntuvasti kasvoille.

Kaikki alkoivat nauraa. Hippolyt nauroi muita äänekkäämmin. Nähtävästi hän kärsi ja oli pakahtua, mutta siitä huolimatta hän ei voinut pidättyä raivokkaasta naurusta, joka väänsi kummasti hänen muuten niin elottomat kasvonsa.

– Nyt ehdotan teille jotain, hyvät herrat, – sanoi Bilibin: – Bolkonski on vieraani, ja minä tahdon, voimieni mukaan, valmistaa hänelle tilaisuuden nauttia kaikista täkäläisistä huvituksista. Jos olisimme Wienissä, niin eipä olisi aprikoimista; mutta täällä, tässä surkeassa mähriläisessä luolassa on se vaikeampaa, ja siksipä vetoankin teidän kaikkien apuun. Il faut lui faire les honneurs de Brünn.⁶⁹ Teidän osaksenne lankee teaatteri, minun osalleni seurapiirit, teille, Hippolyt, tietenkin naiset.

– Hänelle on näytettävä suloinen Amelie! – sanoi eräs meikäläisistä, näppiään suudellen.

– Ylimalkaan, tämä verenhimoinen sotilas, – , sanoi Bilibin – on totutettava ihmisystävällisempiin elämäntapoihin.

– Tuskinpa käytän hyväkseni teidän vierasvaraisuuttanne, hyvät herrat, ja nyt täytyy minun lähteä, – sanoi Bolkonski, vilkaisten kelloon.

– Mihin?

– Keisarin luo.

– Oi! oi! oi!

– Näkemiin saakka, Bolkonski! Näkemiin saakaa, ruhtinas; tulkaa ajoissa puolisille. Me teidät pidämme lämpimänä.

– Koettakaa mahdollisimman kehuvasti puhua muonituksesta ja majoituksesta, kun joudutte puheisiin keisarin kanssa, – sanoi Bilibin, saattaessaan Bolkonskia eteiseen saakka.

– Haluaisin kiittää, mutten voi kokemuksieni perustalla, – vastasi Bolkonski, hymyillen.

– Ylimalkaan, puhukaa mahdollisimman paljon. Keisari rakastaa intohimoisesti vastaanottoja; mutta itse hän ei pidä puhumisesta, eikä hän taidakkaan puhua, kuten näette.

XII

Juhlallisissa vastaanottajaisissa keisari Frans vain katsahti jäykästi ruhtinas Andreita kasvoihin, kun tämä seisoi määrätyllä paikalla itävaltalaisten upseerien joukossa, ja nyökäytti pitkänomaisella päällään. Mutta vastaanottajaisten jälkeen ilmoitti eilinen sivuisadjutantti Bolkonskille sangen kohteliaasti, että keisari haluaa keskustella hänen kanssaan kahdenkesken. Keisari otti vastaan hänet seisoen keskellä huonetta. Ennen keskustelun alkua tuntui keisari jonkun verran hämmentyneeltä, ja näytti kuin ei hän olisi tiennyt, mitä hänen olisi sanottava, ja näytti punastuneen. Tämä ihmetytti ruhtinas Andreita.

– Sanokaahan, milloin taistelu alkoi? – kysyi hän hätäisesti.

Ruhtinas Andrei vastasi. Sitten seurasi toisia yhtä yksinkertaisia kysymyksiä: "onko Kutusof terve? milloin hän oli lähtenyt Kremsistä?" y.m.s. Keskustelun aikana oli keisarin kasvoilla sellainen ilme aivan kuin hänen tarkoituksensa olisikin vain tehdä määrätty luku kysymyksiä. Vastauksista hän vähät välitti, sen huomasi liiankin selvästi.

– Milloin alkoi taistelu? – kysyi keisari.

– En voi ilmoittaa teidän majesteetillenne, milloin taistelu alkoi rintamassa, mutta Dürensteinissa, missä silloin olin, alkoivat joukot hyökätä kuudetta käydessä iltapäivällä, – sanoi Bolkonski, elostuen, sillä hän arveli, että hänen nyt onnistuisi esittää jo valmiiksi suunnittelemansa kuvaus kaikesta, mitä tiesi ja mitä oli nähnyt.

Mutta keisari vain hymähti ja keskeytti hänet.

– Kuinka monta penikulmaa?

– Mistä ja mihin, teidän keisarillinen korkeutenne?

– Dürensteinistä Kremsiin.

– Kolme ja puoli penikulmaa, teidän keisarillinen korkeutenne.

– Ovatko ranskalaiset poistuneet vasemmalta rannalta?

– Urkkijain tietojen mukaan kulkivat viimeiset yöllä lautoilla.

– Onko Kremsissä tarpeeksi rehua?

– Rehua ei ole toimitettu niin paljon kuin…

Keisari keskeytti hänet.

– Milloin kaatui Schmidt?..

– Luullakseni klo 7.

– Klo 7. Sangen surullista! Sangen surullista!

Keisari sanoi olevansa kiitollinen ja kumarsi. Ruhtinas Andrei poistui huoneesta, ja heti riensivät hovilaiset hänen kimppuunsa utelemaan. Hän näki ympärillään pelkkiä ystävällisiä silmiä ja kuuli ystävällisiä sanoja. Eilinen sivuisadjutantti nuhteli häntä, kun hän ei ollut jäänyt asumaan hoviin, ja tarjosi omaa taloaan hänen käytettäväkseen. Sotaministeri tuli hänen luokseen ja onnitteli häntä sen johdosta, että keisari oli suvainnut nimittää hänet Maria Theresian ritarikunnan kolmannen luokan ritariksi. Keisarinnan kamariherra pyysi häntä saapumaan hänen majesteettinsa keisarinnan puheille. Arkkiherttuatar tahtoi myös tavata hänet. Hän ei tiennyt, kenelle hänen olisi pitänyt vastata, ja vaikeni hetkiseksi kootakseen ajatuksensa. Venäjän lähettiläs tarttui hänen käsivarteensa, vei hänet akkunan luo ja alkoi puhella hänen kanssaan.

Vastoin Bilibinin arveluja oli hänen tuomansa tieto synnyttänyt riemua. Oli määrätty pidettäväksi kiitosjumalanpalvelus. Kutusof sai Maria Theresian suuren ristin, ja koko armeija sai palkintoja. Bolkonski sai kutsuja kaikilta tahoilta, ja kaiken aamua ajeli hän vieraskäynneillä korkeiden itävaltalaisten virkamiesten luona. Viidettä käydessä iltapäivällä olivat vieraskäynnit tehdyt. Ruhtinas Andrei oli mielessään sommitellut isälleen kirjeen taistelusta ja matkastaan Brünniin ja oli nyt jo palaamassa Bilibinin asunnolle. Tämän portaiden edessä huomasi hän puoleksi sälytetyt vähäiset vaunut. Bilibinin palvelija, Frans, tuli ovesta, kantaa laahustaen raskasta matkalaukkua.

Matkan varrella oli ruhtinas Andrei poikennut kirjakauppaan varustautumaan kirjoilla sotaretkeä varten ja oli istahtanut siellä hetkisen.

– Mitä nyt on tekeillä? – kysyi Bolkonski palvelijalta.

– Voi, teidän ylhäisyytenne! – sanoi Frans, vaivoin raastaen matkalaukkua vaunuihin. – Matkustamme vielä edemmäs. Paholainen on taas kintereillämme!

– Mitä? Mitä? – kyseli ruhtinas Andrei.

Bilibin tuli kiirehtien ovesta. Hänen aina rauhallisilla kasvoillaan huomasi kiihtymyksen merkkejä.

– Ei, ei, myöntäkää, että tämä on verraton juttu, – hän sanoi, – tämä Thaborin (silta Wienissä) sillan juttu. He ovat kulkeneet sen yli vastarintaa kohtaamatta.

Ruhtinas Andrei oli aivan ymmällä.

– Mutta mistä tulette, kun ette tiedä sitä, mistä haastelee jokainen ajurikin kaupungissa?

– Tulen arkkiherttuattaren luota. En siellä mitään kuullut.

– Ettekö ole huomannut, että kaikkialla varustaudutaan matkalle.

– En ole huomannut… Mutta mitä on tekeillä? – kysyi ruhtinas Andrei kärsimättömänä.

– Mitäkö tekeillä? Onhan vain! Ranskalaiset ovat kulkeneet sillan yli, jota Auerspergin piti puollustaa. Siltaa ei räjäytetty, ja nyt kiirehtii Murat Brünniä kohti, ja tuossa tuokiossa ovat ranskalaiset täällä.

– Miten täällä? Miksei sitten räjäytetty siltaa, olihan se miinoitettu?

– Sitä kysyn teiltä. Sitä ei kenkään tiedä, ei Bonapartekaan.

Bolkonski kohautti harteitaan.

– Mutta jos vihollinen on kulkenut sillan yli, niin silloin on armeija mennyttä: siltä katkaistaan paluutie, – hän sanoi.

– Siinäpä ollaan, – vastasi Bilibin. – Kuulkaahan: Ranskalaiset saapuvat Wieniin, kuten teille jo sanoin. Oivallista. Seuraavana päivänä, s.o. eilen, herrat sotamarskit: Murat, Lannes ja Belliard, nousevat ratsuilleen ja lähtevät sillalle. (Huomatkaa, että he kaikki ovat gascognelaisia.) "Hyvät herrat", puhuu eräs heistä – "te tiedätte, että Thaborin silta on miinoitettu, ja että sitä suojelee uhkaava jete de pont⁷⁰ ja viidentoista tuhannen miehen suuruinen sotajoukko, jolle on annettu määräys räjäyttää silta ja estää meidän ylimenoamme. Mutta meidän herramme ja keisarimme, Napoleon olisi mielissään, jos valloittaisimme sillan. Menkäämme kolmisin ja valloittakaamme silta." – "Menkäämme", sanoivat toiset; ja he menevät ja valloittavat sillan, kulkevat sen yli, ovat nyt koko armeijoineen Tonavan tällä puolella ja kulkevat meidän kimppuumme, teidän kimppuunne ja uhkaavat teidän yhdyslinjaanne.

– Jättäkää jo leikinlasku, – sanoi ruhtinas Andrei surullisen totisena.

Tämä uutinen sekä suretti että riemastutti ruhtinas Andreita.

Heti kun hänelle kävi selväksi venäläisen armeijan toivoton asema, pisti hänen päähänsä, että juuri hänen oli johdettava Venäjän armeija tästä tukalasta asemasta, että nyt on hänen edessään se Toulon, joka eroittaa hänet tuntemattomain upseerien joukosta ja avaa hänelle kunnian ja maineen tien. Kuunnellessaan Bilibinin puhetta, hän jo kuvitteli mielessään, miten hän, armeijaan palattuaan, sotaneuvottelussa esittää mielipiteen, jonka avulla ainoastaan voidaan pelastaa armeija, ja miten hänelle sitten uskotaan tämän suunnitelman toteuttaminen.

– Jättäkää jo leikinlasku, – hän sanoi.

– En laske leikkiä, – jatkoi Bilibin, – en tiedä mitään todenpaa ja surkuteltavampaa. Nämä herrat tulevat kolmisin sillalle ja kohottavat valkean lipun; he vakuuttavat, että on aselepo, ja että he, sotamarskit, ovat tulleet neuvottelemaan ruhtinas Auerspergin kanssa. Päivystävä upseeri päästää heidät siltavarusteelle. He kertoilevat hänelle ummet ja lammet gascognelaisia hullutuksia: sanovat, että sota on päättynyt, että keisari Frans ja Napoleon ovat päättäneet tavata toisensa, että he tahtovat tavata ruhtinas Auerspergin, y.m.s. Upseeri lähettää kutsumaan Auerspergiä; herrat sotamarskit syleilevät upseereja, laskevat leikkiä, istahtavat tykeille, mutta sillä välin marssii ranskalainen pataljoona salavihkaa sillalle, sotilaat viskelevät palavilla aineilla täytettyjä säkkejä virtaan, ja pataljoona saapuu siltavarusteelle. Vihdoin saapuu itse kenraaliluutnantti, meidän rakas ruhtinaamme, Auersperg von Mautern. "Rakas vihollinen! Itävallan joukkojen kukka. Turkin sotien sankari! Vihollisuus on päättynyt, voimme puristaa toistemme käsiä … keisari Napoleonin hartain toivo on saada tavata ruhtinas Auersperg". Sanalla sanoen, nämä herrat eivät suotta ole gascognelaisia, he pimittävät Auerspergin kauniilla sanoillaan, hän on niin lumottu äkillisestä sydämellisestä tuttavuudestaan ranskalaisiin sotamarskeihin, ja Muratin mantteli ja kameelikurjen sulat häikäisevät siihen määrin hänen silmänsä, qu'il n'y voit que du feu, et oublie celui qu'il devonit faire, faire sur l'ennemi.⁷¹ (Huolimatta puheensa elävyydestä, Bilibin ei sentään unohtanut pysähtyä tämän sanasutkauksensa jälkeen, jotta ruhtinas Andrei olisi ehtinyt täysin käsittää sen arvon.) Ranskalainen pataljoona juoksee siltavarusteelle, tykit tukitaan, ja silta on valloitettu. Ei, tämä ei vielä mitään, – jatkoi hän, rauhoittuen hieman, kuullessaan oman puheensa sulouden, – tämäpä vasta jotain: ali-upseeri jonka hallussa oli merkinantotykki sillan sytyttäjille ja miinain räjäyttäjille, tämä ali-upseeri, kun huomasi, että ranskalaiset juoksevat sillalle, tahtoi jo ampua, mutta Lannes töykkäsi häntä käteen. Aliupseeri, joka nähtävästi oli kenraaliaan järkevämpi, menee Auerspergin luo ja sanoo: "Ruhtinas, teidät petetään, kas tuolla ovat ranskalaiset!" Murat huomaa, että kaikki on hukassa, jos ali-upseeri saa puhua. Teeskennellyn ihmettelevänä (aito gascognelainen) kääntyy hän Auerspergiin: "Enpä tosiaan näe tässä koko maailman ylistämää itävaltalaista sotakuria", hän sanoo, "ja te sallitte sotilaan täten puhua itsellenne!" Tämä on nerokasta. Ruhtinas Auersperg loukkautuu ja käskee vangita ali-upseerin. Ei, mutta myöntänette, että tämä siltajuttu on verraton. Tätä ei enää voi nimittää tyhmyydeksi, ei halpamaisuudeksi…

– Kenties kavallukseksi, – sanoi ruhtinas Andrei, jonka mieleen elävästi kuvastuivat harmaat sinellit, haavat, ruudin savu ja kunnia, joka häntä odotti.

– Eipä siksikään. Se saattaisi hovin liian huonoon valoon, – jatkoi Bilibin. Tämä ei ole kavallusta, ei halpamaisuutta, ei tyhmyyttä; tämä on samaa kuin Ulmin luon… – Hän näytti miettivän, etsivän sopivaa lausepartta: – c'est … c'est du Mack. Nous sommes mackes,⁷² – sanoi hän viimein, tuntien samalla, että oli päästänyt sanasutkauksen, vieläpä sattuvankin sanasutkauksen, jota usein toistellaan.

Mielihyvän merkiksi hän päästi kurtut otsaltaan ja alkoi, hillitysti hymyillen, tarkastaa kynsiään.

– Mihin menette? – sanoi hän äkkiä, kääntyen ruhtinas Andreihin, joka oli noussut seisaalleen ja astui huoneensa ovea kohti.

– Lähden matkalle.

– Mihin?

– Armeijaan.

– Olihan aikomuksenne viipyä vielä kaksi päivää.

– Mutta nyt lähden heti.

Ja annettuaan määräyksiä lähtönsä johdosta, ruhtinas Andrei poistui omaan huoneeseensa.

– Kuulkaahan, rakkaani, – sanoi Bilibin, tultuaan ruhtinas Andrein huoneeseen. – Olen ajatellut teitä. Miksi lähdette?

Ja osoittaakseen todistelunsa kumoamattomuuden, hän päästi kaikki kurtut kasvoiltaan.

Ruhtinas Andrei katsahti kysyvästi toveriinsa eikä vastannut mitään.

– Miksi matkustatte? Tiedän teidän arvelevan, että velvollisuutenne on rientää armeijaan, kun sen asema on uhattu. Ymmärsin tämän, (mon cher, c'est de l'heroisme".⁷³

– Ei lainkaan, – sanoi ruhtinas Andrei.

– Mutta olettehan filosoofi; olkaa sitä täydellisesti, tarkastakaa asioita toiseltakin kannalta, ja olette huomaava, että teidän velvollisuutenne päinvastoin on säästää itseänne. Jättäkää armeijan pelastaminen toisten huoleksi, jotka eivät enää mihinkään kelpaa… Teitä ei ole käsketty palaamaan, ja täältä teitä ei päästetty; voitte siis jäädä tänne ja matkustaa meidän kanssamme, minne vieneekin meidät onneton kohtalomme. Kerrotaan, että matkustamme Olmütziin. Ja Olmütz on erittäin hauska kaupunki. Ja minun vaunuissani matkustamme sangen mukavasti ja rauhallisesti.

– Jättäkää jo leikinlasku, – sanoi Bolkonski.

– Puhun teille vakavasti, ystävänä. Ajatelkaahan. Minne ja miksi matkustatte, kun kerran voitte jäädä tänne? Teillä on valittavana näiden kahden välillä (hänen päänahkansa vetäytyi kurttuihin vasemman ohimon yläpuolella): joko ette saavu armeijaan, ja rauha solmitaan; tai saavutte ja ja'atte koko Kutusovin armeijan kanssa häviön ja häpeän.

Ja Bilibin päästi kurtut siliytymään, tuntien, että hänen dilemmansa oli kumoamaton.

– Tämä asia ei ole minun päätettävissäni, – sanoi ruhtinas Andrei kylmästi, mutta hän ajatteli: "lähden pelastamaan armeijaa".

– Rakkaani, olette sankari, – sanoi Bilibin.

XIII

Käytyään hyvästijätöllä sotaministerin luona, lähti ruhtinas Andrei vielä samana yönä matkalle armeijaan, itsekään tietämättä, mistä sen tapaisi, ja peläten joutuvansa Kremsin tiellä ranskalaisten käsiin.

Brünnissä oli koko hovi lähtöhommissa, ja raskas kalusto oli jo matkalla Olmütziin. Etzelsdorfin luona tuli ruhtinas Andrei sille tielle, jota myöten venäläinen armeija pakeni tulisella kiireellä ja suurimmassa epäjärjestyksessä. Tie oli niin täyteen ahtautunut kuormavaunuja, että hänen oli mahdoton jatkaa matkaa vaunuissaan. Otettuaan kasakkapäälliköltä hevosen ja kasakan, lähti ruhtinas Andrei nälkäisenä ja väsyneenä etsimään ylipäällikköä ja kuormavaunujaan. Matkalla kuuli hän mitä huolestuttavimpia huhuja armeijan tilasta, ja nähdessään nuo suin päin pakenevat joukot, alkoi hän niihin uskoakkin.

Hänen mieleensä muistuivat Bonaparten sanat, jotka tämä sodan alkaessa oli lausunut armeijalle antamassaan päiväkäskyssä: (Cette armée russe, que l'or d'Angleterre a transportée des extrémités de l'univers, nous allons lui faire eprouver le même sort (le sort de l'armée d'Ulm)".⁷⁴ Ja nämä sanat herättivät hänessä samalla kertaa ihailua tuohon nerokkaaseen sankariin, loukatun kunnian tuntoa ja maineen toiveita. "Mutta jollei muu autakkaan kuin kuolema?" hän ajatteli. "Mitäpä siitä, jos niin tarvitaan! Osannen kuolla yhtä hyvin kuin muutkin."

Halveksuen katseli ruhtinas Andrei näitä loppumattomia sekasin kulkevia joukko-osastoja, kuormia, tykkejä, ja taas kuormia, kuormia, ja yhä kuormia jos jonkinlaisia, jotka milloin sivuuttaen toisiaan, milloin kolmen ja neljän kertaisissa jonoissa kulkien sulkivat koko leveydeltään poroisen tien. Joka puolelta, edestä ja takaa, niin pitkältä kuin korva eroitti, kuului pyörien kolinaa, vaunulaiteiden, tykintelojen ja rattaiden rätinää, kavioiden kapsetta, ruoskain viuhinaa, sotilaiden, palvelijain ja upseerien huutoja, hoputtamista ja sättimistä. Tien vierillä tapasi ruhtinas Andrei tuon tuostakin milloin nyljettyjä, milloin nylkemättömiä hevosenraatoja, särkyneitä rattaita, joiden vieressä istui sotilaita aivan kuin jotain odotellen. Kylien kohdalla näki hän osastoistaan eronneita sotilaita, joista toiset kiirehtivät kyliä kohden, toiset jo palailivat niistä, kantaa laahustaen kanoja, lampaita, heiniä ja kaikellaisella tavaralla täytettyjä säkkejä. Ala- ja ylämä'issä syntyi aivan sietämätön ahdinko, ja kuului korvia vihlovaa huutoa ja kirkunaa. Sotilaat seisoivat polvia myöten porossa ja kannattelivat tykkejä ja kuormia: ruoskat räiskivät, kaviot livastelivat, vetohihnat katkeilivat ja rinnat korahtelivat huudoista. Pakoretkeä johtavat upseerit ratsastelivat edestakaisin kuormien välitse. Heikosti kuuluivat heidän äänensä tämän yleisen melun keskestä, ja heidän kasvojensa ilmeistä saattoi huomata, että he olivat toivottomia tämän sekasorron suhteen.

"Tässä siis on se rakas, oikea-uskoinen sotajoukko", ajatteli Bolkonski, muistellen Bilibinin sanoja.

Ruhtinas Andrei tahtoi kysyä joltakulta, missä ylipäällikkö nykyään oleksii, ja sentähden ajoi hän kuormaston luo. Suoraan häntä kohti kulkivat yhden hevosen vetämät ajoneuvot, mitkä nähtävästi olivat sotilaiden tilapäisesti kyhäämät ja muistuttivat vankkurien, kabrioletin ja vaunujen sekasikiötä. Ajoneuvoja ohjasi sotilas, ja nahkaisen katoksen alla istui kokonaan huiveihin kääriytynyt nainen. Ruhtinas Andrei oli jo saapunut kuormaston luo ja oli jo kerinnyt kysymäänkin asiaansa eräältä sotilaalta, kun yhtäkkiä katoksen alla istuvan naisen toivottomat huudot kiinnittivät hänen huomionsa. Kuormastoa johtava upseeri hutki näiden kummallisten ajoneuvojen ajuria, kun tämä pyrki sivuuttamaan kuormaston, ja jokunen lyönti sattui naisen jalkoja peittävään verhokkeeseen. Nainen huusi vimmatusti. Kun hän huomasi ruhtinas Andrein pisti hän päänsä kuomusta, huitoi laihoilla käsillään ja huusi:

– Adjutantti! Herra adjutantti! Jumalan nimessä … puollustakaa… Mitä tästä tulee?.. Olen seitsemännen jääkärirykmentin lääkärin vaimo … eivät päästä kulkemaan; olemme jääneet rykmentistämme, olemme eksyneet…

– Lyön mäsäksi, käännä takasin! – huusi vihastunut upseeri sotilaalle: – käännä takasin luhjinesi.

– Herra adjutantti, puollustakaa. Mitä tämä on? – huusi lääkärin vaimo.

– Sallikaa näiden ajoneuvojen jatkaa matkaa. Ettekö näe, että kulkija on nainen? – sanoi ruhtinas Andrei, ratsastaen upseerin luo.

Upseeri vilkasi häneen, mutta, vastaamatta sanaakaan, hän kääntyi taas sotilaaseen: "Minä sinut sivuutan… Takasin!"…

– Päästäkää, sanon teille, – toisti ruhtinas Andrei, piukistaen huuliaan.

– Ken olet sinä sitten? – kysyi upseeri raivostuneen kiivaasti, kääntyen ruhtinas Andreihin. – Ken olet? Oletko sinä (hän lausui erityisen merkitsevästi sinä sanan) päällikkö, vai kuinka? Tässä olen minä päällikkö, etkä sinä. Sinä siinä, takasin, – ärjäsi hän sotilaalle, – lyön mäsäksi.

Tämä "mäsäksi lyöminen" näytti häntä erityisesti miellyttävän.

– Kylläpä sai adjutantti pahanen, – kuului ääni takaa.

Ruhtinas Andrei huomasi, että upseeri oli suotta aikojaan ärtynyt sellaiseen raivopuuskaan, jollaisen vallassa ihmiset eivät tavallisesti tiedä, mitä puhuvat. Hän huomasi, että kuomussa istuvan lääkärin vaimon puollustaminen saattoi viedä siihen, mitä hän enin maailmassa pelkäsi – saattoi tehdä hänet naurettavaksi; mutta hänen vaistonsa sanoi toista. Ei kerinnyt upseeri lausumaan viimeistä sanaansa, kun ruhtinas Andrei, kasvot vihan vääntäminä, ruoska koholla, ajoi hänen luokseen.

– Sal-l-i-kaa hei-dän men-nä!

Upseeri häiläytti kädellään ja poistui kiireesti.

– Kaikki lähtee epäjärjestys näistä esikuntalaisista, – mutisi hän. – Tehkää häntä mielenne mukaan.

Ruhtinas Andrei lähti kiireesti, silmät maahan luotuina, lääkärin vaimon luota, joka nimitti häntä pelastajakseen, ja lähti ajamaan täyttä laukkaa kylää kohti, missä ylipäällikön sanottiin majailevan. Ajaessaan hän kirvelevin sydämin muisteli tämän häpeällisen kohtauksen pienimpiäkin yksityiskohtia.

Saavuttuaan kylään hän laskeusi ratsultaan ja lähti jalan astumaan ensimäistä taloa kohti, missä hän aikoi edes hetkisen levähtää, hieman aterioida ja selvitellä näitä loukkaavia, kiusallisia aatoksiaan. "Tämä on rosvojoukko, vaan ei suinkaan sotajoukko", päätteli hän itsekseen, lähestyessään talon akkunaa. Samassa kuuli hän nimensä mainittavan. Ääni oli hänelle tuttu.

Hän vilkasi sivulleen. Pienestä akkuna pahasesta pistäytyivät esiin Nesvitskin kauniit kasvot. Hän pureskeli jotain mehevässä suussaan ja kutsui ruhtinas Andreita luokseen, huitoen käsillään.

– Bolkonski, Bolkonski, etkö kuule? Tule kiireemmin, – hän huusi.

Huoneeseen tultuaan tapasi ruhtinas Andrei Nesvitskin ja erään toisen adjutantin, jotka paraillaan aterioivat. He kiirehtivät ruhtinas Andreilta utelemaan uutisia. Tuttavainsa kasvoilla huomasi Bolkonski levottomuuden ilmeen. Erittäin oli tämä ilme huomioitavissa Nesvitskin alati nauravilla kasvoilla.

– Missä on ylipäällikkö? – kysyi Bolkonski.

– Täällä, tuossa talossa, – vastasi adjutantti.

– Onko sitten totta, että on solmittu rauha ja antauduttu? – kysyi Nesvitski.

– Samaa kysyn teiltä. En tiedä mitään; vaivoin pääsin tänne.

– Mitä meistä, veliseni! Kauheata! Kadun veliseni: Mackille nauroimme, mutta huonommin käy itsellemme, – sanoi Nesvitski. – Mutta istuhan ja syö jotakin.

– Ette nyt, ruhtinas, löydä tavarakuormaanne, ettekä muutakaan, ja Jumala tietää, missä lienee Pietarinne, – sanoi toinen adjutantti.

– Missä on pääkortteeri?

– Znaimissa aijomme viettää yön.

– Ja minä kun niin laittelin mukaani kaikki mahdolliset esineet, sälytin kahden hevosen selkään, – puheli Nesvitski, ja miten erinomaiset olivat tavarakääröni. Olisivatpa kestäneet, vaikka Böhmin vuoriston yli olisimme samoilleet. Huonosti ovat asiat, veliseni. Et ole varmaankaan terve, kun noin tempoilet? – kysyi Nesvitski, huomattuaan, miten ruhtinas Andreita puistatti, aivan kuin hän olisi koskettanut Leidenin pulloihin.

– Tervehän minä, – vastasi ruhtinas Andrei.

Samassa muistui hänen mieleensä äskeinen kohtaus lääkärin vaimon ja kuormasto-upseerin kanssa.

– Mitä tekee ylipäällikkö täällä? – hän kysyi.

– En lainkaan käsitä, – vastasi Nesvitski.

– Eräs seikka on minulle selvillä: kaikki on alhaista, alhaista, alhaista, – sanoi ruhtinas Andrei ja lähti taloon, missä ylipäällikkö majaili.

Hän kulki Kutusovin vaunujen ohi, sivuutti seurueupseerien ja pihalla meluavain kasakkain uupuneet hevoset ja saapui lopulta eteiseen. Hänelle ilmoitettiin, että Kutusof oli tuvassa Bagrationin ja Weihrotherin kanssa. Weihrother oli itävaltalainen kenraali, joka oli astunut Schmidtin sijalle esikuntaan. Eteisessä istui pikku Koslovski kyykyllään kirjurin edessä. Kirjuri istui hihat käärittyinä kumolleen käännetyllä puikolla ja kirjoitti kiireesti. Koslovskin kasvot olivat raukean väsyneet, – nähtävästi ei hänkään ollut nukkunut yötään. Hän vilkasi ruhtinas Andreihin, muttei edes nyökäyttänyt hänelle päällään.

– Toinen linja… Joko olet kirjoittanut? hän jatkoi, sanellen kirjurille: – Kievin krenatöörit, Podolin…

– En ehdi, teidän jalosukuisuutenne, – vastasi kirjuri töykeän kiukkuisesti ja katsahti Koslovskiin.

Oven takaa kuului samassa Kutusovin ääni. Hän puhui sangen vilkkaasti, ja selvästi voi päättää hänen äänestään, että hän oli johonkin tyytymätön. Hänet keskeytti toisinaan ruhtinas Andreille outo ääni. Kun ruhtinas Andrei kuuli nämä äänet ja ajatteli, miten välinpitämättömästi Koslovski oli katsahtanut häneen, miten töykeästi oli käyttäytynyt väsynyt kirjuri, miten kirjuri ja Koslovski aivan ylipäällikön saatuvilla kyyröttivät lattialla puikon ääressä, ja miten äänekkäästi hevosia pitelevät kasakat naureskelivat aivan ylipäällikön akkunan alla, kun hän ajatteli kaikkea tätä, niin tunsi hän, että tulossa oli jotain tärkeätä, kauheata.

Hän kääntyi päättävästi Koslovskiin ja vaati häneltä vastausta.

– Heti paikalla, ruhtinas, – sanoi Koslovski. – Kirjoitamme taistelujärjestelyä Bagrationille.

– Entä antautuminen?

– Turhaa puhetta; valmistaudutaan taisteluun.

Ruhtinas Andrei astui ovea kohti, jonka takaa oli kuulunut puhetta. Mutta juuri kun hänen piti tarttua ovenripaan, vaikenivat ääneet, ovi avautui, ja kynnykselle ilmestyi pöhönaamainen, könkönenäinen Kutusof. Ruhtinas Andrei seisoi aivan ylipäällikön edessä; mutta tämän ainoan näkevän silmän ilmeestä voi päättää, että aatokset ja huolet niin kokonaan olivat bänet vallanneet, ettei hän tuntenut edes adjutanttiaan, vaikka katsoikin häntä suoraan silmiin.

– No, oletko lopettanut? – kysyi hän Koslovskilta.

– Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne.

Ylipäällikön jälissä astui yteiseen Bagration. Hän oli varreltaan lyhyläntä, kuivankälpeä, keski-ikäinen mies, jonka itämaiset, liikkumattomat kasvot ilmaisivat tahdon lujuutta.

– Teidän ylhäisyytenne, olen palannut, – toisti ruhtinas Andrei jotenkin äänekkäästi, ojentaen ylipäällikölle kirjettä.

– Vai niin, Wienistäkö? Hyvä. Sittemmin, sittemmin!

Kutusof ja Bagration astuivat portaille.

– No, ruhtinas, hyvästi, – sanoi Kutusof Bagrationille. – Kristus olkoon kanssasi. Siunaan sinut suureen urotyöhön.

Kutusovin kasvoilta katosi yhtäkkiä jäykkyys, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Vasemmalla kädellään veti hän Bagrationin luokseen ja oikealla kädellään, jossa oli sormus, hän siunasi ystävänsä ja käänsi hänelle pöhöttyneen poskensa suudeltavaksi. Bagration suuteli häntä kaulalle.

– Kristus olkoon kanssasi! – toisti Kutusof ja lähti vaunujensa luo. – Istuudu vierelleni, – sanoi hän Bolkonskille.

– Teidän ylhäisyytenne, tahtoisin jäädä tänne ja olla täällä hyödyksi. Sallikaa minun jäädä Bagrationin osastoon.

– Istuudu, – sanoi Kutusof ja huomattuaan, että ruhtinas Andrei oli kahden vaiheilla, hän lisäsi: – itsekin tarvitsen kunnollisia upseereja, itsekin tarvitsen.

He istuutuivat vaunuihin ja ajoivat jonkun aikaa puhumatta sanaakaan.

– Vielä on paljon tehtävää, paljon, – sanoi Kutusof, ja vanhuksen läpitunkeva ilme näytti ilmaisevan, että hän käsittää ne tunteet, jotka liikkuvat ruhtinas Andrein sydämessä. – Jos Bagrationin osastosta huomenna on jälellä kymmeneskin osa, niin kiitän Jumalaa, – jatkoi Kutusof, aivan kuin olisi puhellut itsekseen.

Ruhtinas Andrei katsahti Kutusoviin, ja tahtomattaan kiintyivät hänen silmänsä puolen kyynärän päässä hänestä oleviin puhtaaksi huuhdeltuihin arven poimuihin ylipäällikön ohimolla ja hänen kuopastaan valuneeseen silmäänsä. Arpi oli muistona luodista, joka Ismailovin luona oli lävistänyt hänen päänsä. "Niin, hänellä on oikeus puhua näin rauhallisesti noiden ihmisten kuolemasta!" ajatteli Bolkonski.