Kutusof vetäytyi Wieniä kohti, hävittäen mennessään sillat Innistä (Braunaun luona) ja Traunista (Linzin luona). Lokakuun 23 p: nä menivät venäläiset joukot Ennsin yli, kulkien keskipäivällä kuormastoineen, tykistöineen samannimisen kaupungin läpi molemmin puolin siltaa.

Oli lämmin syksyinen päivä, ja sataa tihutteli vähä väliä. Kukkulalta, minne olivat asetetut siltaa suojelevat venäläisten tykit, avautui laaja näköala. Toisinaan peitti tämän näköalan vihmasade aivan kuin muslini-esirippu, toisinaan taas se avautui laajaksi, ja auringonpaisteessa näkyivät esineet kauvas ja selvästi ja välkkyilivät kuin olisivat olleet lakalla voidellut. Alhaalla uinui sievonen kaupunki punakattoisine, valkoisine taloineen, kirkkoineen ja siltoineen, jonka molemmin puolin tunkeili ja hääri suunnattomia venäläisten joukkoja. Tonavan polvekkeessa näkyi laivoja, saari ja linna puistoineen, jota ympäröi sillä kohdalla Tonavaan laskevan Ennsin vedet. Näkyi Tonavan kallioinen vasen ranta, jota peittivät mäntymetsät. Salaperäisinä siinsivät kaukaiset vihertävät huiput ja autereiset rotkot. Villin koskemattomalta näyttävän mäntymetsän keskestä kurkistelivat luostarin tornit; kaukana vuorella. Ennsin toisella puolella liikuskelivat vihollisen ratsastavat tiedustelijajoukkuet.

Tykkien keskessä kukkulalla seisoivat etumaisina: jälkivartion kenraali ja hänen seurue-upseerinsa tähystellen kaukoputkella seutua. Jonkun verran taempana istui tykintelalla Nesvitski, jonka ylipäällikkö oli lähettänyt jälkivartioon. Nesvitskin ratsupalvelija, kasakka, antoi herralleen repun ja taskumatin, ja tämä kestitsi upseereita piirailla ja kuminaviinalla. Iloisina kokoontuivat upseerit hänen ympärilleen. Toiset olivat polvillaan, toiset istuivat turkkilaisen tapaan kostealla nurmikolla:

– Ei ole ollut paksupää se itävaltalainen ruhtinas, ken tuonne on rakentanut linnansa. Ihana paikka. Miksette syö, herrat? – puhui Nesvitski.

– Tuhannet kiitokset, ruhtinas, – vastasi eräs upseeri, ja ilo loisti hänen silmistään, kun sai keskustella arvokkaan esikunta-upseerin kanssa. – Ihana seutu. Kuljimme aivan puiston vieritse, näimme kaksi hirveä, ja talopa vasta oli verraton!

– Katsokaahan, ruhtinas, – sanoi toinen, jonka kovin teki mieli ottaa vielä piiras, muttei oikein ilennyt, ja sentähden oli tarkastelevinaan seutua, – katsokaahan, jopa on tuolla meidän jalkaväkeä. Kas tuolla, niityn pälveellä kylän takana, kolme miestä kiskoo jotain. Puhtaan tekevät tuosta hovista, – hän sanoi, nähtävästi hyväksyen heidän tekonsa.

– Sepä, sepä, – Nesvitski sanoi. – Ei, mutta minullapa halu olisi, – hän lisäsi, pureskellen kauniissa, kosteassa suussaan piirasta, – tuonne pistäytyä.

Hän osoitti vuorelta siintävää luostaria. Hän hymähti, silmänsä kävivät tihruisiksi ja alkoivat välkkyä.

– Eikö olisi verratonta, herrat!

Upseerit pyrähtivät nauramaan.

– Saisipa edes hieman peloitella noita nunnatylleröitä. Sanotaan heidän olevan italiattaria, nuoriakin kuuluu olevan joukossa. Tosiaankin viisi vuotta antaisin elämästäni!

– Tietenkin on heidänkin ikävä, – sanoi nauraen eräs muita rohkeampi upseeri.

Upseerien näin haastellessa osoitti seurue-upseeri jotain kenraalille; tämä katsoi kaukoputkella.

– Totta tosiaan, totta tosiaan, – sanoi kenraali kiukkuisena, laskien kaukoputkea silmiltään ja kohautellen harteitaan, – alkavat pyyhkäistä tykeillään ylimenopaikkaa. Ja mitä he siellä nahjustelevat?

Paljaalla silmällä saattoi joen toiselta rannalta eroittaa vihollisen tykkeineen. Näkyi maidonvalkea savupilvi, ja pian kuului kaukainen tykin jymäys: Selvästi huomasi, miten venäläiset alkoivat kiirehtiä ylimenopaikalla.

Nesvitski puhkasi syvään, nousi seisaalleen ja astui hymyhuulin kenraalin luo.

– Ettekö halua haukata hieman, teidän ylhäisyytenne? – hän sanoi.

– Asiat ovat hullusti, – sanoi kenraali, vastaamatta hänen kysymykseensä, – meikäläiset ovat vitkastelleet.

– Vienkö käskyn, teidän ylhäisyytenne? – kysyi Nesvitski.

– Niin, viekää, tehkää hyvin, – sanoi kenraali, toistaen tarkalleen jo kerran ennen antamansa käskyn, – ja sanokaa husaareille, että heidän on viimeisinä mentävä sillan yli ja sitten sytytettävä silta, kuten olen käskenyt; ja tarkastakoot virikkeet sillalla.

– Sangen hyvä, – Nesvitski vastasi.

Hän huusi kasakkaa tuomaan hevosen, käski korjaamaan repun ja taskumatin ja kieräytti keveästi raskaan ruhonsa satulaan.

– Poikkeanpa tosiaankin nunnia tervehtimään, – sanoi hän upseereille, jotka hymyillen katselivat häntä, ja läksi ratsastamaan laaksoon kiemurtelevaa polkua pitkin.

– No, kapteeni, minne asti vie, koettakaapa! – sanoi kenraali, kääntyen tykistöupseeriin. – Huvitelkaa hieman ikäviinne.

– Miehistö tykkien ääreen! – huusi upseeri.

Tuossa tuokiossa juoksivat tykkimiehet iloisina nuotioiden äärestä ja syöttivät tykit.

– Ensimäinen! – kuului komentohuuto.

Reimasti laukasi n: o 1. Kuului huumaava metallin poru, ja laaksossa olevien venäläisten päiden yli lensi vinkuen kranaatti. Vihollista se ei saavuttanut, ei lähimainkaan; näkyi savupilvi, kranaatti räjähti.

Sotamiesten ja upseerien kasvot ilostuivat tästä äänestä; kaikki kavahtivat jalkeilleen ja seurasivat innokkaasti laaksossa liikehtiviä venäläisiä, jotka täältä korkeudesta eroitti kuin kämmeneltään, ja joen toiselta puolelta lähestyvän vihollisen liikkeitä. Samassa hetkessä solui pilvi auringon edestä, ja tämän yksinäisen laukauksen hurmaava jyrähdys ja auringon kirkas loiste sulivat rohkaisevaksi ja riemastuttavaksi tunnelmaksi.

VII

Sillan yli oli jo lentänyt kaksi vihollisen tykinluotia, ja sillalla oli tungos. Sillan keskipaikalla seisoi kaidepuihin puristuneena lihava Nesvitski, jonka ahdingon tähden oli täytynyt laskeutua ratsultaan. Nauraen katseli hän muutaman askeleen päässä takanaan seisovaa kasakkaansa, joka suitsista piteli kahta ratsua. Heti kun Nesvitski hiemankin yritti pyrkiä eteenpäin, puristivat sotilaat ja kuormarattaat hänet jälleen kaidepuihin, eikä hän tälle muuta voinut kuin hymyillä.

– Jopa olet, veliseni! – puhui kasakka kuormastosotilaalle, joka kuormineen oli ajanut aivan jalkaväen sekaan, tallauttaen heitä hevosillaan ja kolhien pyörillä: – jopa olet! Etkö voisi odottaa, kun näet, että kenraali pyrkii ohi.

Mutta kuormastosotilas vähät välitti kenraalin mainitsemisesta, huusihan vain sotilaille, jotka täydellisesti olivat sulkeneet häneltä tien: "Hei! rakkaani, väistykää vasemmalle, seis!" Mutta sotilaat liikkuivat kylki kyljessä, pistimistä toisiinsa takertuneina, aivan kuin puristettu ainejoukko. Katsahdettuaan kaidepuitten yli virtaan näki ruhtinas Nesvitski Ennsin vuolaat, pauhaavat, matalat aallot. Toisiinsa sulautuen, värehtien ja koukistuen sillan paaluja vasten, ne kilvan kiitivät toistensa ohi. Katsahdettuaan sillalle näki hän yhtä yksitoikkoisia sotilasaaltoja, sotilaspäähineitä, rensseleitä, pistimiä, pitkiä pyssyjä ja päähineitten alta tuijottavia naamoja korkeine poskipäineen, painuneine poskineen ja huolettoman väsyneine katseineen. Sankkana metsänä liikkuivat sotilaiden jalat sillan livastelevilla, likaisilla palkeilla. Toisinaan sattui silmä yksitoikkoisten sotilasaaltojen keskestä tapaamaan upseerin, jonka kasvojen juonteesta ja viitasta eroitti sotilaista, samoin kuin valkean vaahdon pärskeen oli eroittanut Ennsin aalloista; toisinaan kuljettivat jalkaväkiaallot mukanaan jalan astuvaa husaaria, upseerin palvelijaa tai seudun asukasta, aivan kuin Ennsin aallot olivat kuljettaneet kieppuvaa lastua; toisinaan taas lipuivat siltaa pitkin, kuten tukki virran aalloissa, komppanian tai upseerien kuormavaunut, täyteen ahdettuina ja peitettyinä nahkaisilla verhokkeilla.

– Kas heitä, aivan kuin padon olisivat murtaneet, – puhui toivottomana kasakka ja pysähtyi. – Paljonko teitä vielä on siellä?

– Yhtä vaille miljoona! – vastasi silmää iskien, rääsyiseen sinelliin pukeutunut sotilas, kulkiessaan aivan kasakan vieritse. Samalla hän katosi. Hänen jälessään kulki vanha sotilas.

– Kun hän (hän – vihollinen) tästä alkaa tykeillään siltaa pyyhkiä, – |puheli vanha sotilas synkkänä toverilleen, – niin unhotatpa syhymisen.

Ja hänkin katosi. Häntä seurasi kuormastosotilas kuormallaan istuen.

– Mihin olet, hirtehinen jalkarievut pistänyt? huusi hänelle upseerin palvelija, juosten rattaiden takana ja penkoen kuormaa.

Ja kuormastosotilas hävisi. Kuorman jälestä kulki iloisia, nähtävästi päihtyneitä sotilaita.

– Kun hän, rakkaani, kiväärinperällä kolhasi häntä päin turpaa… – puhui iloisesti käsiään heilutellen eräs heistä, jonka sinellin helmat olivat korkealle käärityt.

– Mutta kylläpä oli kinkkukin maukasta, – vastasi toinen, nauraa hohottaen.

Ja hekin hävisivät; niin ettei Nesvitskille käynyt selväksi, ketä oli lyöty turpaan ja mitä yhteyttä oli kinkulla asian kanssa.

– Kylläpä nyt kiirehtivät, kun vihollinen jyskyttää alkoi; luulevat varmaankin, että hän kaikki tuhoaa, – puhui ali-upseeri kiukkuisen nuhtelevasti.

– Kun tykinluoti suhisten lensi ohitseni, veli kulta, niin aivan sydämeni jähmettyi, – puheli, vaivoin nauruaan pidätellen, nuori, suurisuinen sotilas. – Totta toisen kerran, niin säikähdin, jotta! – hän jatkoi, aivan kuin olisi tahtonut kerskua säikähtämistään.

Ja hänkin hävisi. Sitten kulkivat ohi parihevostun vetämät vankkurit, jotka täydellisesti erosivat tavallisista kuormastorattaista. Vankkurien vierellä astui ajaja, saksalainen talonpoika, ja niiden jälissä tallusteli kaunis, kirjava, suuriutareinen lehmä. Vankkurit olivat muuten ylen ahdetut, aivan kuin olisi ollut koko talo niille sälytetty. Höyhenpatjalla istuivat saksalaisen vaimo lapsi sylissä, vanha akka ja nuori, punaposkinen, tuore neitonen. Nähtävästi olivat nämä vihollista pakenevat asukkaat erityisen luvan nojalla saaneet lähteä näin sotilaiden keskessä. Kaikki sotilaat tähystelivät naisia, ja koko ajan kun vankkurit vyöryivät sotilaiden ohi, suuntautuivat näiden huomautukset yksinomaan naisiin. Ja kaikkien sotilaiden kasvoilla huomasi miltei samanlaisen hymyn, jonka olivat herättäneet riettaat ajatukset naisista.

– Katsos makkaraa, korjaa myös luitaan!

– Myö muijasi, – sanoi eräs toinen sotilas saksalaiselle, joka silmät maahan luotuina vihaisen ja pelästyneen näköisenä astua vänkelsi pitkin askelin.

– Mutta onpa hän huoliteltu! – senkin vietävät! – Sinunpa, Fjedotof, pitäisi olla heidän parissaan.

– Onpa noita nähty, veliseni!

– Mihin te olette matkalla? – kysyi eräs jalkaväen upseeri, joka omenaa syöden asteli vankkurien vieressä ja hymyhuulin katseli kaunista tyttöä.

Saksalainen sulki silmänsä ja ilmoitti eleillään, ettei ymmärrä.

– Ota, jos haluttaa, – sanoi upseeri, ojentaen omenan tytölle.

Tyttö hymähti ja otti omenan. Nesvitskikään ei irroittanut silmiään tytöstä, ennenkuin vankkurit hävisivät. Taas tuli sotilaita, yhä samallaisia sotilaita, samallaisine keskusteluineen, ja vihdoin kaikki pysähtyivät. Kuten on tavallista siltojen yli kuljettaissa, niin kävi nytkin: komppanian kuormastohevoset alkoivat vikuroida, ja kaikkien täytyi odottaa.

– Miksi pysähdytään? Järjestystä ei vain ole! – puhuivat sotilaat. – Mihin tunkeilet? Hirtehinen? Ei ole vitkastelemisen aika. Sitten vasta kuuma tulee, kun vihollinen sillan sytyttää. Katsohan, tuolla likistävät upseeriakin, – kuului eri haaroilta sotilaiden ääniä. Sotilaat vilkuilivat toisiinsa ja kaikki pakkautuivat sillan suuta kohti.

– Katsahdettuaan taas virtaan kuuli Nesvritski outoa ääntä: jokin valtavan suuri esine lähestyi nopeasti ja pulskahti veteen.

– Katsos mihin mäjäyttää! – sanoi totisena Nesvitskin vieressä seisova sotilas, katsahtaen ääntä kohti.

– Kiirehtimään hoputtaa, – sanoi toinen sotilas hätäisesti.

Joukot lähtivät taas liikkeelle. Nesvitski käsitti, että jokeen oli pudonnut tykinluoti.

– Hei, kasakka, tuo hevonen! – hän huusi. – No, pojat! väistykää! väistykää hieman! tietä!

Vaivoin hän pääsi hevosensa luo. Huutaen, kirkuen hän lähti eteenpäin. Sotilaat likistyivät yhteen antaakseen hänelle tietä, mutta heidät tungettiin takaisin, ja Nesvitskin tila kävi entistään tukalammaksi. Hänen jalkansa jäi kaidepuun ja hevosen väliin, eivätkä lähimmät sotilaat sille mitään taitaneet, sillä heitä tungettiin yhä voimakkaammin ja voimakkaammin.

– Nesvitski! Nesvitski! Senkin turvakko! – kuului samassa käheä ääni huutavan hänen takanaan.

Nesvitski katsahti taakseen ja näki noin viidentoista askeleen päässä punanaamaisen Vaska Denisovin, joka lakki takaraivalla ja husaariturkki reimasti hartioilla lehottaen koetti tunkeutua elävänä ainejoukkona liikehtivän jalkaväen lävitse.

– Käske niiden hirtehisten, paholaisten, antaa tietä, – hän huusi. Hän oli nähtävästi vimmoissaan, hänen sysimustat silmäteränsä kiiluivat ja kierivät tulehtuneissa valkuaisissa, ja hän huitoi huotrassa olevalla miekalla, pidellen sitä pienessä, paljaassa kädessään, joka oli yhtä punainen kuin hänen naamansakin.

– Ho hoi! Vasja! – vastasi Nesvitski iloisesti.

– Mihin sinä?

– Eskadroona ei pääse kulkemaan, – huusi Vaska Denisof, vihaisena paljastaen valkeat hampaansa ja kannustaen mustaa, kaunista, puhdasrotuista Beduiniaan, joka korviaan vinhoen vältteli jalkaväen pistimiä, pärskyi, pureskeli kuolaimiaan, pirskotteli vaahtoa suupielistään ja kenkiään helistellen tepasteli paikoillaan. Se näytti joka hetki valmiilta hypähtämään sillan kaidepuun yli, kun vain ratsastaja antaisi merkin. – Mitä tämä merkitsee? aivan kuin jäärät! toden totta kuin jäärät! Syrjään … tehkää tietä!.. Seis siellä! kuormamies, hirtehinen! Halkasen kallonne miekalla! – hän kirkui, paljastaen todellakin miekkansa ja huitoen uhkaavana.

Pelästyneinä lyyhistyivät sotilaat, ja Denisof pujottelihe viimein Nesvitskin luo.

– Ethän ole tänään edes humalassakaan! – sanoi Nesvitski, kun Denisof oli päässyt hänen luokseen.

– Vieläpä tässä olisi aikaa humaltumaan! – vastasi Vaska Denisof. – Kaiken päivää on rykmenttiä laahattu milloin sinne, milloin tänne. Antaisivat edes tapella. Mutta tässä vain rimpuillaan, piru ties miksi!

– Miten oletkaan tänään hieno! – sanoi Nesvitski, tarkastellen Denisovin uutta husaariturkkia ja satulavaippaa.

Denisof hymähti, otti satulalaukusta hajuvedeltä tuoksuvan nenäliinan ja vei sen Nesvitskin nenälle.

– Täytyy, alkaahan taistelu! ajelin partani, hampaani puhdistin ja valelin hajuvesiä vaatteisiini.

Kasakan seuraaman Nesvitskin komea, ryhdikäs vartalo ja miekalla huituvan, remuavan Denisovin päättäväisyys vaikuttivat sen, että jalkaväki pysähtyi, ja toverusten onnistui pujotteleita sillan toiseen päähän. Sillan suulla Nesvitski tapasi everstin, jolle hänen oli jätettävä kenraalinsa käsky, ja tehtävänsä toimitettuaan hän lähti ajamaan takaisin.

Raivattuaan tien Denisof pysäytti hevosensa sillan korvalle. Huolettomasti pidätellen toisten hevosten luo rimpuilevaa, tepastelevaa orittaan hän katseli lähestyvää eskadroonaansa. Sillan palkit alkoivat jymistä, aivan kuin niitä pitkin olisi laukannut joukko hevosia, ja nelimiehisissä riveissä, upseerit etunenässä, solui eskadroona sillalle, läheten vähitellen ratsumestariaan.

Pysäytetyt jalkamiehet tunkeilivat yhteen sulloutuneina porosella sillalla ja katselivat ryhdikkäästi ohi kulkevia, siistejä, keikarimaisia husaareja omituisen pahan suovasti ja vierovan pilkallisesti, joka on niin tavallista eri aselajeihin kuuluvain sotilaiden tavatessa toisensa.

– Komeita poikia! Vaikka heti paraatiin!

– Liekkö heistäkin hyötyä! Silmän ruoaksi ovat tuodut! – puhui toinen.

– Jalkaväki, älkää pölyyttäkö! – virnisteli husaari, jonka temmeltävä hevonen räiski poroa erään jalkamiehen kasvoille.

– Annahan sinunkin laahustaa pari päivää rensseli selässä, niin luulenpa, että nauharimpeesi roikkuvat, – puheli jalkamies, pyyhkien hihallaan poroa kasvoistaan; – mutta ethän olekkaan mies, lintunen, mikä lienetkin!

– Mutta sinutpa, Sikin, pitäisi nostaa satulaan; olisitpa soma, – virnisteli korpraali laihalle, raskaan rensselin käyristämälle sotilas pahaselle.

– Pistä seiväs koipiesi väliin, siinä on sinulle kyllin hevosta, – vastasi husaari.

VIII

Jalkaväen tähteet olivat ahtautuneet suppiloksi sillan suuhun ja lähtivät nyt kiireesti astumaan sillan yli. Viimein pääsivät kaikki kuormavaunut toiselle rannalle, tungos väheni, ja viimeinen pataljoona marssi sillalle. Ainoastaan Denisovin husaarit jäivät vihollisen puoleiselle rannalle. Sillalta ei vielä nähnyt vihollista, vaikkakin sen kaukaa eroitti toisella rannalla kohoavilta vuorilta, sillä joen uomasta viholliseen katsottaissa katkaisi näköpiirin noin puolen virstan päässä kukkula. Sillan ja kukkulan välissä oli aukea tasanko, jolla näkyi siellä täällä liikuskelevan tähystelijäkasakoita. Yhtäkkiä ilmestyi kukkulalle siniviittaisia sotilaita ja tykistöä. Ne ol; vat ranskalaisia. Kasakkavartiosto lähti ajamaan ravia alas pitkin vuoren rinnettä. Kaikki Denisovin eskadroonan upseerit ja sotilaat, vaikka olivatkin puhelevinaan muista asioista ja katselevinaan minne sattui, ajattelivat kuitenkin lakkaamatta vuorella olevia vihollisia, ja heidän katseensa kiintyivät väkisinkin näköpiiriin ilmestyviin pilkkuihin, jotka he tunsivat vihollisen joukoiksi. Puolestapäivästä ilma taas seestyi, kirkkaana valaisi aurinko Tonavan ja sitä ympäröivät tummat vuoret. Oli hiljaista, vain silloin tällöin kuului virran vasemmalla rannalla olevilta vuorilta vihollisen torventoitotusta ja huutoja. Eskadroonan ja vihollisen välillä liikehteli enää muutamia vartiokasakoita. Ainoastaan avonainen, noin 200 sylen levyinen tasanko erotti eskadroonan vihollisesta. Vihollinen herkesi ampumasta, ja sentähden tunsivatkin sotilaat yhä selvemmin tuon julman, uhkaavan, luokseen päästämättömän ja epämääräisen rajan, joka erotti heidät vihollisesta.

"Askelkin vain tämän rajan toiselle puolelle, joka muuten muistuttaa elävien ja kuolleitten välistä rajaa, ja – edessäsi ovat tuntemattomat kärsimykset ja kuolema. Ja mitä on siellä? Kuka on siellä? tuolla, tuon kentän takana, tuon puun ja tuon auringon valaiseman katon tuolla puolla? Kenkään ei tiedä, mutta tietää tahtoisit; ja tuntuu kauhealta käydä tuon rajan poikki, ja sentään tahtoisit käydä; ja tiedät, että ennemmin tai myöhemmin on käytävä tuon rajan poikki, ja saatava selville, mitä siellä on, rajan tuolla puolla, samalla kuin on välttämäti saatava selville, mitä on kuoleman tuolla puolla. Mutta olet voimakas, terve, iloinen ja kiihtynyt, ja ympärilläsi on pelkkiä terveitä ja kiihtyneen eloisia ihmisiä." Täten tuntee, vaikkeikaan ajattele, jokainen ihminen, katsellessaan vihollista silmästä silmään, ja tämä tunne se antaa erityisen loisteen ja iloisen huimuuden tunteen kaikelle, mitä tapahtuu näinä hetkinä.

Vihollisen puoleiselta kukkulalta pöllähti savupilvi, ja vinkuen lensi tykinluoti husaarien yli. Upseerit, jotka olivat kokoontuneet yhteen joukkioon, hajaantuivat ja ratsastivat kukin paikalleen. Husaarit alkoivat huolellisesti ojennella rivejään. Syntyi haudan hiljaisuus. Sotilaat tuijottivat viholliseen ja eskadroonan päällikköön, odotellen käskyä. Lensi toinen tykinluoti, kolmas. Selvästi huomasi, että vihollinen ampui husaareja, mutta vaikkakin luotien tasaisen vinhan suhinan selvästi eroitti, lensivät ne sentään kaikki eskadroonan yli ja putosivat jonnekin etäämmälle. Husaarit eivät vilkuilleet taakseen, mutta henkeään pidätellen nousivat nuo ensi katsannalta saman – , mutta silti erinäköiset sotilaat jalustimilleen, aivan kuin päällikön käskystä, joka kerta kun kuula vinkuen lensi heidän ylitseen. Päätään kääntämättä kurkistelivat sotilaat toisiaan syrjästä, tarkastellen uteliaina, minkä vaikutuksen luodit olivat tehneet vieruskumppaliin. Jokaisen kasvoilla, Denisovista torvensoittajaan, huomasi huulten ja leuvan seutuvilla yhteisen piirteen, joka ilmaisi taistelun halua, kiihtymystä ja intoilemista. Vahtimestari oli yrmeän näköinen ja tarkasteli sotilaita aivan kuin olisi uhkaillut heitä rangaistuksella. Junkkari Mironof kumartui joka kerta, kun tykinluoti lensi eskadroonan yli. Rostof oli vasemmalla sivustalla ja istui huonojalkaisen, mutta upean Gratshikinsa selässä. Hän oli onnellisen näköinen kuin koulupoika, joka on määrätty tutkintoa suorittamaan suuren ihmisjoukon läsnä ollessa ja joka tietää siitä suoriutuvansa loistolla. Hän katsahti jokaiseen kirkkailla loistavilla silmillään, aivan kuin olisi pyytänyt tarkkaamaan, miten hän rauhallisena istuu kuulasateessa. Mutta hänenkin kasvoillaan, suun seutuvilla, oli tuo samainen piirre, joka hänen tahtomattaankin ilmaisi, että hänen olemustaan hallitsi jokin uusi, ankara tunne.

– Ken siellä kumartelee? Junkkari Mironof! Ei käy päinsä, katsokaa minuun! – huusi Denisof, joka ei pysynyt paikoillaan, vaan kieppui ratsullaan eskadroonan edessä. Lyhyen vanttera Vaska Denisof nykyränenineen, mustanpuuhevine kasvoineen ja suonikkaine käsineen (sormensa olivat lyhyet ja karvapeitteiset) oli aivan ennallaan, muistuttaen sentään enemmän sitä Vaska Denisovia, joka iltasin on tyhjentänyt tavalliset "pari pulloaan". Oikea kätensä oli puristunut paljastetun miekan kahvaan. Hän oli sentään jonkun verran tavallistaan punakampi. Pörhöisen päänsä oli hän vetäissyt takakenoon, kuten linnut juodessaan. Yhtäkkiä hän armottomasti iski pienillä jaloillaan kannukset kelpo Beduininsa kylkiin. Tämä lähti nelistämään, ja näytti kuin ratsastaja olisi hervahtanut taaksepäin. Saavuttuaan eskadroonan toiselle sivustalle Denisof huusi käheällä äänellä husaareille, jotta nämä tarkastaisivat pistoolinsa. Sitten hän lähti ratsastamaan Kirsteniä kohti. Aliratsumestari ajoi käyden leveällä, lauhalla tammallaan häntä vastaan. Pitkäviiksinen aliratsumestari oli totinen, kuten tavallisesti, mutta silmänsä sentään loistivat tavallista enemmän.

– Entä nyt? – hän sanoi Denisoville – ei näy tulevan mitään tappelusta. Näethän, meikäläiset vetäytyvät takaisin.

– Piru heidät tietää, mitä tekevät! – mutisi Denisof. – Hei! Rostof! – huusi hän junkkarille, huomattuaan hänen iloiset kasvonsa. – Jopa alkaa.

Ja hän hymähti hyväksyvästi, ollen nähtävästi hyvillään junkkarin takia. Rostof tunsi olevansa ylen onnellinen. Samassa ilmestyi rykmentinpäällikkö sillalle. Denisovv pyräytti täyttä neljää häntä kohti.

– Teidän ylhäisyytenne! käskekää rynnäkköön, minä heidät karkoitan!

– Mihin tässä rynnätään, – sanoi rykmentinpäällikkö ikävän kuivasti ja nyrpisti naamansa aivan kuin olisi torjunut tunkeilevaa kärpästä. – Ja miksi tässä seisotte? Näettehän, kylkivartijat peräytyvät. Johtakaa eskadroona takasin.

Eskadroona ajoi sillan poikki ja pääsi suojaan tykinluodeilta, menettämättä ainoatakaan miestä. Sitä seurasi toinen eskadroona, joka oli ollut ketjussa, ja viimein jättivät viimeisetkin kasakat vihollisen puoleisen rannan.

Päästyään joen toiselle rannalle, lähtivät molemmat Pavlogradin rykmentin eskadroonat perätysten kulkemaan vuorelle. Rykmentinpäällikkö Karl Bogdanovitsh Schubert oli liittynyt Denisovin eskadroonaan ja ajoi käyden aivan Rostovrin edessä, muttei ollut hänestä tietääkseenkään vaikkakin he tapasivat toisensa ensi kerran Teljaninin jutun jälkeen. Rostof, joka nyt rintamassa tunsi olevansa tämän miehen vallassa, jota hän luuli syvästi loukanneensa, ei irrottanut silmiään rykmentinpäällikön leveästä selästä, hänen valkean harmaasta takaraivostaan ja punakasta niskastaan. Toisin hetkin tuntui Rostovista aivan kuin Bogdanitsh vain tahallaan tekeytyisi huomaamattomaksi, ja että hänen todellisena tarkoituksenaan oli tutkia junkkarin urhoollisuutta, ja silloin hän oikaisihe suoraksi ja katseli iloisena ympärilleen; toisin hetkin taas hänestä tuntui kuin kulkisi Bogdanitsh hänen lähistöllään vain sentähden, jotta junkkari huomaisi hänen pelottomuutensa. Milloin ajatteli hän, että hänen vihamiehensä lähettää eskadroonan huimaan rynnäkköön rangaistakseen häntä, Rostovia; milloin taas, että rykmentinpäällikkö rynnäkön jälkeen tulee hänen luokseen, kun hän haavoittuneena viruu kentällä, ja ojentaa jalomielisenä sovinnon käden.

Pavlogradilaisille tuttu, korkeahartiainen Scherkof (hän oli hiljan siirtynyt heidän rykmentistään) ajoi samassa rykmentinpäällikön luo. Palattuaan pääesikunnasta karkoitettuna takasin rykmenttiinsä Scherkof ei siellä kauvan viihtynyt, sillä hänen mielestään olisi ollut tyhmää kiristellä rintamassa nälkävyötä, kun kerran esikunnassa laiskanakin saa suuremman palkan, ja hänen onnistuikin päästä lähetiksi ruhtinas Bogrationin esikuntaan. Nyt oli hän tuonut entiselle päällikölleen käskyn jälkivartioston päälliköltä.

– Eversti, – sanoi hän synkän vakavasti, kääntyen Rostovin vihamieheen ja katsellen tovereitaan, – on käsketty pysähtymään, sytyttämään silta.

– Ketä on käsketty? – kysyi eversti synkästi.

– Enpä minäkään tiedä, eversti, ketä on käsketty – vastasi kornetti vakavana, – mutta ruhtinas minulle vain sanoi: "mene ja sano everstille, että husaarit kääntykööt takasin rutosti ja sytyttäkööt sillan."

Heti Scherkovin jälissä saapui seurue-upseeri, tuoden saman käskyn. Seurue-upseerin jälissä saapui paksu Nesvitski nelistäen kasakkahevosella, joka vaivoin kannatteli hänen suunnatonta ruhoaan.

– Miten nyt ovat asiat, eversti, – huusi hän jo kaukaa, – sanoinhan teille, että silta on sytytettävä, mutta täällä näkyy joku sotkeneen asiat; tuolla ovat kaikki järjiltään, kaikki on sekasin.

Eversti pysäytti rauhallisena rykmentin ja kääntyi Nesvitskiin:

– Te puhuitte minulle sytykkeistä, hän sanoi, – mutta sytyttämisestä ette maininneet halastua sanaa.

– Tietenkin puhuin, herraseni, – alkoi Nesvitski, ottaen lakin päästään ja järjestellen turpealla kädellään hien kostuttamia hiuksiaan, – tietenkin sanoin, että silta on sytytettävä, kun kerran määräsin asetettavaksi sytykkeitä.

– En ole teille "herraseni", herra esikunta-upseeri, ettekä ole minulle sanonut, että silta oli sytytettävä! Tunnen palveluksen ja olen tottunut tarkalleen noudattamaan käskyjä. Sanoitte, että silta on sytytettävä, mutta ken sen sytyttäisi, sitä en voinut tietää, en, kautta pyhän hengen…

– Siinäpä ollaan, näin se aina käy, – sanoi Nesvitski, heiluttaen kädellään. – Miten olet sinä täällä? kysyi hän Scherkovilta.

– Samalla asialla kuin sinäkin. Mutta oletpa märkä kuin koira, annahan kun sinua hieman puserran.

– Te sanoitte, herra esikunta-upseeri, – jatkoi eversti kiukkuisena…

– Eversti, – keskeytti hänet seurue-upseeri, – on kiirehdittävä, muuten siirtää vihollinen tykkinsä raehaulien kantamille.

Eversti ei vastannut, katsahtihan vain seurue-upseeriin, sitten paksuun esikunta-upseeriin, sitten Scherkoviin, ja sitten hän yrmisti kulmansa.

– Sytytän sillan, – sanoi hän juhlallisesti, aivan kuin olisi tahtonut ilmaista, että hän kaikista ikävyyksistä huolimatta täyttää tehtävänsä.

Hän kannusti pitkillä, jäntevillä jaloillaan ratsuaan, aivan kuin tämä olisi ollut kaikkeen vikapää, ja ratsasti toisen eskadroonan luo, missä Rostof palveli, ja komensi eskadroonan takaisin sillalle.

"Arvasinhan", ajatteli Rostof: "hän tahtoo koetella minua!" Hänen sydämensä kouristui, ja veri tulvi kasvoihin. "Katsokoon, olenko pelkuri!" hän ajatteli.

Taas ilmestyi sotilaiden iloisille kasvoille tuo samainen vakava ilme, jonka huomasi niillä, heidän seisoessaan tykkitulessa. Rostof ei irroittanut silmiään vihamiehestään, rykmentinpäälliköstä, toivoen tämän katseesta saavansa vakuutta arveluilleen; mutta eversti ei edes vilkaissut häneen, katselihan vain, kuten ainakin rintamassa, ankaran ja juhlallisen näköisenä suoraan eteensä. Komentohuuto kajahti.

– Kiireesti! Kiireesti! – kuuli Rostof huudettavan ympärillään.

Takertuen miekoistaan ohjaksiin, helistellen kannuksiaan ja hätäellen, laskeutuivat husaarit ratsuiltaan, tietämättä itsekään, mitä heidän oli toimitettava. Husaarit ristivät silmiään. Rostof ei enää katsellut everstiä, ei ollut hänellä siihen aikaa. Hän pelkäsi, pelkäsi kuollakseen, ettei vain jäisi jälelle husaareista. Hänen kätensä vapisi, kun hän jätti hevosensa pitelijälle, ja hän tunsi, miten veri jyskyttäen tulvaili sydämeen. Denisof ajoi takakenossa hänen ohitseen ja huusi jotain. Rostof ei nähnyt muuta kuin ympärillään juoksevia husaareja, jotka kompastelivat kannuksiinsa ja sälähteleviin säiliinsä.

– Paarit! – kuuli hän takanaan huudettavan.

Rostof ei joutunut ajattelemaan, mitä merkitsee paarien vaatiminen, hän juoksi, koettaen päästä ensimäiseksi mutta aivan sillan suussa joutui hän tahmeaan porolätäkköön, kompastui ja kaatui rähmilleen. Toiset juoksivat hänen ohitseen.

– Pitkin sivuja, ratsumestari, – kuuli Rostof rykmentinpäällikön huutavan. Tämä oli ratsastanut edellä, pysäyttänyt hevosensa lähelle siltaa ja istui nyt riemuitsevan ja iloisen näköisenä ratsullaan.

Rostof pyyhkieli poroisia käsiään ratsuhousuihinsa, vilkasi vihamieheensä ja aikoi lähteä juoksemaan eteenpäin, arvellen, että mitä kauvemmas hän pääsee sen parempi. Mutta samalla huusi hänelle Bogdanitsh, joka ei edes häntä tuntenut:

– Ken juoksee keskellä siltaa? Oikealle! Junkkari, takaisin! – huusi hän kiukkuisena, Denisoviin kääntyen, joka urhoollisuuttaan näyttääkseen oli ajanut ratsain sillalle.

– Miksi uhmailla, ratsumestari! Laskeutukaahan ratsulta, – sanoi eversti.

– Soo! onpa syy muistuttamiseen, – vastasi Vaska Denisof, kääntyen satulassaan.

Samaan aikaan seisoivat Nesvitski, Scherkof ja seurue-upseeri etäämpänä, tykinluotien kantamattomilla ja katselivat milloin tuota pientä sotilasjoukkoa, joka keltaisissa kiivereissään, nauhakoristeisissa, tummanviheriöissä takeissaan ja sinisissä ratsuhousuissaan hääräili sillalla, milloin taas toisella rannalla läheneviä siniviittaisia vihollisia, jotka ryhmittyneinä hevosineen kuljettelivat tykkejä.

"Saavatko sillan sytytetyksi, vai eivätkö saa? Ken joutuu ennen? Ennättävätkö meikäläiset sytyttämään sillan, vai ennättävätkö ranskalaiset raehaulien kantamille ja surmaavat heidät?" Sydän kurkussa tekivät sotilaat toisilleen tällaisia kysymyksiä, kun he joen oikealla rannalla kohoavilta vuorilta kirkkaan ilta-auringon valossa tarkastelivat sillalla hyöriviä husaareja ja toisella rannalla läheneviä sinisiä viittoja, pistimiä ja tykkejä.

– Voi! huonosti käy husaarien! – puheli Nesvitski: – nyt ovat he jo raehaulien kantamilla.

– Suotta vei hän sinne niin paljon miehiä, – sanoi seurue-upseeri.

– Todellakin, – sanoi Nesvitski. – Olisi lähettänyt pari reimaa poikaa, saman työn olisivat tehneet.

– Turhia puhutte, teidän jalosukuisuutenne, – tokasi Scherkof, irroittamatta silmiään husaareista, ja puhuen tapansa mukaan niin luontevan yksinkertaisesti, että oli mahdoton arvata tarkoittiko hän totta vai leikkiä. – Turhia puhutte, teidän jalosukuisuutenne! Miten te päättelette! Kaksi miestä olisi pitänyt lähettää, mutta mistä sitten saisimme Vladimirin ritarimerkit nauharuusuineen? Ja entä sitten, jos miehiä kaatuukin, onhan eskadroona kunnostautunut, ja päällikölle ilmestyy risti rintaan. Meidän Bogdanitsh tietää asiain menon.