Sota ja rauha I

IV

Pavlogradin husaarirykmentti majaili kahden penikulman päässä Braunausta. Eskadroona, jossa Nikolai Rostof palveli junkkarina, oli sijoittunut Salzeneck nimiseen saksalaiseen kylään. Kylän paras asunto oli luovutettu eskadroonan komentajalle, ratsumestari Denisoville, jota ratsuväkidivisioonan kesken kutsuttiin Vaska Denisoviksi. Junkkari Rostof oli ollut ratsumestarin huonekumppalina siitä alkaen, kun hän Puolassa oli saavuttanut rykmenttinsä.

Lokakuun 11 p: nä, samana päivänä, jolloin tieto Mackin tappiosta oli saattanut pääkortteerissa kaikki jalkeille, kulki leiri-elämä rauhallista vanhaa latuaan eskadroonan esikunnassa. Denisof, joka kaiken yötä oli lyönyt korttia, ei vielä ollut saapunut kotiin, kun Rostof aikaisin aamulla ratsain palasi rehunhankintamatkaltaan. Rostof junkkarinpuku yllä pysäytti hevosensa aivan portaiden eteen, heittäytyi joustavan nuorekkaasti satulasta, jääden hetkeksi seisomaan jalustimelle, aivan kun ei olisi halunnut erota hevosestaan, hypähti viimein alas ja huusi päivystäjää.

– Hei, Bondarjenko, hyvä ystävä! – puhui hän husaarille, joka suin päin syöksyi hänen hevostaan kohti. – Kävelytä, ystäväiseni, – hän sanoi veljellisen hellästi ja iloisesti, kuten kohtelevat kaikkia hyväsydämmiset nuorukaiset, ollessaan onnellisia.

– Ymmärrän teidän jalosukuisuutenne, – vastasi vähävenäläinen, ravistaen iloisesti päätään.

– Katsohan, että kävelytät tarpeeksi!

Toinenkin husaari oli pyrähtänyt hevosen luo, mutta Bondarjenko oli jo heittänyt varaohjat hevosen kaulalle. Selvästi huomasi, että junkkarilla oli antelias käsi, ja että sotilaat häntä mielellään palvelivat. Rostof silitteli hevosen kaulaa, sitten lautasia ja jäi seisomaan portaille.

"Mainiota! Siitäpä vieiä hevosta paisuu!" puheli hän itsekseen, tarttui huotraansa ja lähti hymyilevänä juoksemaan ylös portaita niin että kannukset helisivät. Läävästä kurkisti talon isäntä, joka ihokas yllä, patalakki päässä loi lantaa tadikolla. Saksalaisen kasvot kirkastuivat, heti kun hän huomasi Rostovin. Hän hymyili iloisena ja iski silmää: (Schön, gut Morgen! Schön, gut Morgen!"⁵⁵ – hän toisteli ollen nähtävästi haltioissaan, kun sai tervehtää nuorukaista.

– Schon fleissig!⁵⁶ – sanoi Rostof, hymyillen yhä veljellisen iloisesti. – Hoch Oestreicher! Hoch Russen! Kaiser Alexander hoch!⁵⁷ huusi hän saksalaiselle, toistaen tämän usein käyttämiä sanoja.

Saksalainen pyrähti nauramaan, tuli ulos läävästä, sieppasi patalakin päästään, heilautti sitä ilmassa ja huusi:

– Und die ganze Welt hoch!⁵⁸

Rostovkin tempasi lakin päästään, heilautti sitä ilmassa ja huusi nauraen: (Und vivat die ganze Welt!"

Ja vaikkei heillä ollutkaan mitään erikoisempaa ilon aihetta, ei saksalaisella, joka loi lantaa läävästään, eikä Rostovrilla, joka oli ollut plutonineen heinän haussa, niin katsahtivat nämä ihmiset kuitenkin toisiinsa onnellisen ihastuneesti ja veljellisen rakkaasti, nyökäyttivät päillään keskinäisen rakkauden merkiksi ja erosivat hymyillen – saksalainen meni lääväänsä ja Rostof tupaan, jossa hän asui Denisovin kanssa.

– Entäs Herrasi? – kysyi Rostof Lavrushkalta, Denisovin palvelijalta, joka rykmentissä oli tunnettu konnankoukuistaan.

– Iltasella matkallaan. Varmaankin on hän hävinnyt korttipelissä, – vastasi Lavrushka. – Kyllä tiedän; jos voittaa, niin aikaisin tulee kotiin kerskumaan; mutta jos aamuun viipyy, niin on kynitty putipuhtaaksi – äkäisenä silloin palaa. Haluatteko kahvia?

– Tuo, tuo.

Kymmenen minuutin kuluttua toi Lavrushka kahvia. "Tulee!" – hän sanoi: "nyt on piru merrassa". Rostof vilkasi akkunasta ja näki kotiin tallustavan ratsumestarin. Denisof oli punanaamainen, lyhyläntä mies. Hänellä oli mustat, loistavat silmät ja takkuiset, mustat hiukset ja viikset. Hänen lyhyt husaaritakkinsa rekotti avollaan, leveät ratsashousunsa olivat laskoksilla, ja pieni husaarilakki oli läsässä takaraivolla. Synkkänä, pää retkallaan, hän läheni portaita.

– Lavrushka, – hän huusi äänekkäästi ja vihaisena. – Jouduhan riisumaan, tolvana!

– Parastanipa teen, – vastasi Lavrushkan ääni.

– Katsoppas! olet jo jalkeilla, – sanoi Denisof tullessaan huoneeseen.

– Aikoja sitten, – sanoi Rostof, – olen jo käynyt heinän haussa ja näinpä neiti Mathildankin.

– Sepä sen! Mutta minutpa kynivät eilen, ja oikein tyystin, – sanoi Denisof. – Voi sun! voi sun! Heti kun olit lähtenyt alkoi mennä. Hoi, teetä!

Denisof virnisti naamaansa, aivan kuin olisi hymyillyt. Hänen lyhyet, vankat hampaansa pistivät esiin, ja molemmin käsin veteli hän lyhyillä sormillaan mustaa, sankkaa tukkaansa.

– Hitto minut johdattikin sen rotan pesään (erään upseerin pilkkanimi) – puheli hän, hieroen molemmin käsin otsaansa ja kasvojaan. – Ajattelehan, ei ainoatakaan korttia, ei niin ainoatakaan korttia antanut.

Lavrushka ojensi hänelle sytytetyn piipun. Hän puristi pesän kouraansa, koputteli sitä lattiaan ja varisteli tulta ympärilleen, jatkaen yhä kirkumistaan.

– Simple antaa, paroli lyö; simple antaa, paroli lyö!⁵⁹

Viimein varisti hän tulen kokonaan piipustaan, löi sen sirpaleiksi ja heitti nurkkaan. Yhtäkkiä hän vaikeni ja katsahti iloisesti mustilla, loistavilla silmillään Rostoviin.

– Olisipa edes naisia. Muuten kuluu aika vain juomingeissa. Tai saisi edes tapella pian. Hei, kuka siellä? – huusi hän oveen kääntyneenä, kuultuaan raskaita askelia, kannusten helinää ja aran kunnioittavaa köhimistä.

– Vahtimestari! – sanoi Lavrushka.

Denisof yrmisti entistä enemmän kulmiaan.

– Huonosti ovat asiat, hän sanoi ja heitti Rostoville kukkaronsa, jossa oli muutama kultaraha. – Rostof, laskehan, kyyhkyläiseni, paljonko sinne on jäänyt; ja pistä kukkaro sitten patjan alle, – hän sanoi ja lähti tapaamaan vahtimestaria.

Rostof otti rahat, lateli koneellisesti vanhat ja uudet kolikot eri kasoihin ja alkoi sitte laskea.

– Katsos! Teljanin! Terve! Kynivät minut eilen, – kuului viereisestä huoneesta Denisovin ääni.

– Missä? Bikovinko luona, rotan luona?.. Arvasinhan, – puhui heikko ääni, ja samalla astui tupaan luutnantti Teljanin, lyhytkasvuinen upseeri, joka palveli Denisovin eskadroonassa.

Rostof pisti kukkaron patjan alle ja puristi hänelle ojennettua pientä, kosteata kättä. Ennen sotaretken alkamista oli Teljanin jostain syystä siirretty kaartista husaareihin. Toistaiseksi hän oli käyttäytynyt erittäin hyvin; mutta hänestä ei pidetty, ja etenkin oli Rostovin vaikea tukahuttaa tai edes salata aiheetonta vastenmielisyyttään tähän upseeriin.

– No, nuori ratsumies, miten Gratshikin teitä palvelee? (Gratshik oli ratsuhevonen, opetettava, jonka Teljanin oli myönyt Rostoville.)

Teljanin ei koskaan katsonut puhekumppalinsa silmiin; hänen silmänsä siirtyivät alituisesti esineestä toiseen.

– Näin teidät, kun tänään ajoitte ohi…

– Olen tyytyväinen, hevonen on hyvä, – Rostof vastasi, vaikkeikaan hevonen, josta hän oli maksanut 700 ruplaa, todellisuudessa vastannut puoltakaan tästä hinnasta. – Vasenta etujalkaansa se on alkanut onnahtaa … hän lisäsi.

– Kavio on särkynyt! Ei se tee mitään. Näytän teille, mihin on naula lyötävä.

– Niin, näyttäkäähän, tehkää hyvin, – Rostof sanoi.

– Näytän, näytän, ei se ole salaisuus. Mutta hevosesta vielä kiitätte minua.

– Käsken siis tuomaan hevosen, – Rostof sanoi, jotta olisi päässyt Teljaninista, ja lähti etsimään päivystäjää.

Eteisen kynnyksellä istui Denisof kyyryissään, piippu suussa, ja hänen edessään seisoi vahtimestari, selitellen jotain eskadroonan päällikölle. Nähtyään Rostovin Denisof yrmisti kulmiaan ja osoittaen peukalollaan olkansa taa huoneeseen, missä Teljanin istui, hän puistelihe inhoten.

– Ah, en voi kärsiä tuota miestä, – hän sanoi, välittämättä vahtimestarista.

Rostof kohautti hartioitaan, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "En minäkään, mutta minkäs teet!" Toimitettuaan asiansa hän palasi tupaan.

Teljanin istui yhä raukean reuhkana, hieroen pieniä valkeita käsiään.

"Onpas maailmassa vastenmielisiä henkilöitä", ajatteli Rostof astuessaan huoneeseen.

– Käskittekö siis tuomaan hevosen? – Teljanin sanoi, nousten seisoalleen ja katsellen huolettomasti ympärilleen.

– Käskin.

– Menkäämme sitten. Poikkesinhan vain kuullostamaan eilistä päiväkäskyä. Oletko sen saanut, Denisof?

– En vielä. Mutta minne menette?

– Opetanpa tässä nuoren miehen hevosta kengittämään, – Teljanin vastasi.

Teljanin ja Rostof menivät portaille ja sieltä talliin. Luutnantti näytti, miten naula oli lyötävä kavioon ja lähti sitten kotiinsa.

Kun Rostof palasi tupaan, näki hän pöydällä viinapullon ja makkaran, Denisof istui pöydän ääressä, ja kynä rapisi hänen kädessään. Hän katsahti synkästi Rostoviin.

– Kirjoitan tytölle, – hän sanoi.

Hän oli rähmällään pöydällä kynä kädessä ja nähtävästi hän riemastui, kun sai sanoin kertoa, mitä oli aikonut kirjoittaa, ja sitten hän kertoi kirjeensä sisällön Rostoville.

– Ymmärrätkö, veliseni, – hän sanoi. – Nukumme niin kauvan kun emme rakasta. Olemme tomun lapsia … mutta annas kun rakastut – silloin olet Jumala, olet puhdas, kuin luomisen ensi päivänä… Ken siellä taas? Aja hänet helvettiin. Ei ole aikaa! – huusi hän Lavrushkalle, joka vähääkään häikäilemättä oli tullut hänen luokseen.

– Kenpä hän olisi? Itse käskitte tulemaan. Vahtimestari tuli rahoja noutamaan.

Denisof rypisti kulmiaan, aikoi jotain huutaa, mutta vaikenikin.

– Huonosti ovat asiat, – hän sanoi itsekseen. – Paljonko oli rahaa kukkarossa? – kysyi hän Rostovilta.

– Seitsemän uutta ja kolme vanhaa.

– Ah, huonosti ovat asiat! No, mitä siinä töllistelet, hörhetyinen? Käske vahtimestari tänne, – sanoi hän Lavrushkalle.

– Denisof, rakas veli, ota minulta rahoja, onhan minulla, sanoi Rostof, punastuen.

– En lainaa oman eskadroonani miehiltä, en lainaa, – murisi Denisof.

– Jollet minulta ota toverillisesti rahoja, niin loukkaannun. Todellakin, onhan minulla, – Rostof toisti.

– En ota.

Ja Denisof meni vuoteen luo ottaakseen kukkaron patjan alta.

– Mihin asetit kukkaron, Rostof?

– Alimman patjan alle.

– Täällä ei ole.

Denisof heitti patjat lattialle, mutta kukkaroa ei löytynyt.

– Tämäpäs ihmeellistä!

– Odotahan, ethän vain pudottanut? – sanoi Rostof, nostellen ja puristellen patjoja.

Sitten nosti hän peitteen ja ravisti sitäkin. Kukkaroa ei löytynyt.

– Enhän vain muista väärin? En, ajattelin vielä pistäessäni kukkaroa, että sinä aivan kuin aarretta haudot, – sanoi Rostof. Tuohon panin kukkaron. Missä se on? – kysyi hän Lavrushkalta.

– En ole käynyt täällä. Minne kätkitte, siellä sen täytyy olla.

– Mutta eipä ole!..

– Aina te niin, heitätte jonnekin ja unohdatte. Etsikäähän taskunne.

– Ei, jollen olisi ajatellut aarretta, – Rostof sanoi, – hyvin muistan, että pistin tähän.

Lavrushka penkoi vuoteen perinpohjin, katsoi vuoteen alle, pöydän alle, käänsi koko huoneen ylösalasin ja jäi viimein seisomaan keskelle huonetta. Denisof seurasi vaijeten Lavrushkan hommia, ja kun tämä ihmetellen levitti kätensä ja ilmoitti, ettei kukkaroa löydy, katsahti hän Rostoviin.

– Rostof, ethän vain kujeile…

Rostof tunsi Denisovin katseen, nosti silmänsä, mutta loi ne samassa maahan. Yhtäkkiä tulvasi veri, joka oli pysähtänyt jonnekin kaulan alapuolelle, hänen päähänsä ja silmiinsä. Hän ei voinut hengittää.

– Ja huoneessahan ei muita ole ollut kuin luutnantti ja te itse. Täällä sen pitää jossakin olla, – sanoi Lavrushka.

– Annahan olla, sinä, pirun sikiö, laita itsesi etsimään – huusi yhtäkkiä Denisof, käyden tulipunaiseksi ja lähestyen uhkaavana palvelijaa. Toimita kukkaro, muuten pehmitän selkäsi! Pehmitän teidät kaikki!

Rostof alkoi napittaa nuttuaan, katsomatta Denisoviin, vyötti miekan kupeelleen ja painoi lakin päähänsä.

– Kuuletkos, toimita kukkaro, – ärjyi Denisof, ravistellen Lavrushkaa hartioista ja jymäytellen häntä seinää vasten.

– Denisof, jätä hänet rauhaan! tiedän, ken on ottanut, – sanoi Rostof mennen ovea kohden, silmät maahan luotuina.

Denisof jätti Lavrushkan, mietti hetkisen ja käsitettyään nähtävästi ketä Rostof oli tarkoittanut, hän tarttui tämän käteen.

– Tyhmyyksiä! – huusi hän raivoissaan, ja hänen otsa- ja kaulasuonensa paisuivat suunnattomasti. – Olethan menettänyt järkesi, tätä en salli. Kukkaro on täällä. Nyljen elävältä tämän konnan ja kukkaro ilmestyy.

– Tiedän, ken on ottanut – toisti Rostof vapisevin äänin ja lähti ovea kohti.

– Sanon sinulle, jätä se tekemättä! – ärjyi Denisof, syöksyen junkkarin luo pidättääkseen tätä.

Mutta Rostof riuhtaisihe irti ja iski silmänsä niin tuikean ilkeästi Denisoviin, aivan kuin tämä olisi ollut hänen verivihollisensa.

– Käsitätkö mitä puhut? – hän sanoi, vapisevin äänin: – huoneessa ei ollut muita kuin hän ja minä. Jollei siis hän, niin…

Hän ei voinut jatkaa ja syöksyi huoneesta.

– Ah, hiisi vieköön sinut ja kaikki, – kuuli Rostof ystävänsä huutavan.

Rostof saapui Teljaninin asuntoon.

– Herra ei ole kotosalla, lähti esikuntaan, – sanoi Teljaninin palvelija. – Onko jotain tapahtunut? – hän kysyi, ihmetellen junkkarin kiihtyneitä kasvoja.

– Ei, ei mitään.

– Aivan juuri lähti, – palvelija sanoi.

Esikunta sijaitsi Salzeneckistä kolmen virstan päässä. Rostof ei poikennut asuntoonsa, otti hevosen ja lähti ajamaan. Kylässä, jossa esikunta sijaitsi, oli kapakka, missä upseerit olivat tavallisia vieraita. Rostof saapui kapakan edustalle; portaiden edessä oli Teljaninin hevonen.

Kapakan peräkamarissa istui Teljanin, ja hänen edessään pöydällä oli makkaravati ja viinapullo.

– Kas, tekin poikkesitte, nuori mies! – Teljanin sanoi, hymyillen ja kohottaen tuntuvasti kulmakarvojaan.

– Niin, – Rostof vastasi, aivan kuin jo tämänkin sanan lausuminen olisi ollut hänelle sangen työlästä, ja hän istuutui viereiseen pöytään.

Kumpikaan ei lausunut sanaakaan; huoneessa istui kaksi saksalaista ja eräs venäläinen upseeri. Kukaan ei puhunut, kuului ainoastaan veitsien kalinaa, niiden lautasia kosketellessa ja Teljaninin huulten maiskutusta. Kun Teljanin oli lopettanut einehtimisensä otti hän taskustaan kaksipäisen rahapussin, siirsi renkaat pienillä, ylöspäin koukistuneilla, valkeilla sormillaan, otti kultarahan ja antoi palvelijalle, kulmiaan kohauttaen.

– Tehkää hyvin, joutukaa, – hän sanoi. Kultaraha oli uusi. Rostof nousi ja astui Teljaninin luo.

– Sallikaa minun katsoa rahapussianne, – hän sanoi hiljaa kuiskaten.

Teljaninin silmät alkoivat vilkuilla, ja kulmansa olivat yhä koholla. Hän antoi rahapussin Rostoville.

– Niin hyvä pussi … niin, niin… – hän sanoi ja kalpeni yhtäkkiä. – Katsokaa nuorukainen, – hän lisäsi.

Rostof piti rahapussia kädessään, katsahti pussiin, sitten rahoihin, sitten Teljaniniin. Luutnantti vilkuili tapansa mukaan ympärilleen, ja yhtäkkiä näytti hän käyneen sangen iloiseksi.

– Kun saavumme Wieniin, niin siellä annan mennä kaikki, täällä, näissä kaupunkirähjissä ei saa kulumaan, – hän sanoi. – No antakaahan, nuorukainen, lähden.

Rostof oli vaiti.

– Entä te? aijotteko myös einehtiä? Täällä on jotenkin hyvä ruoka, – Teljanin jatkoi. – Antakaahan.

Hän ojensi kätensä ja tarttui pussiin. Rostof hellitti. Teljanin otti pussin ja sovitteli sitä ratsuhousujensa taskuun. Suunsa oli hieman avollaan ja kulmat huolettoman kohollaan, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa; "niin, niin, pistänpä pussini taskuun, se on luonnollista, eikä se ketään liikuta."

– Entä nyt, nuorukainen? – sanoi hän huoahtaen ja katsahti kulmainsa alta Rostovin silmiin.

Jonkinlainen valonsäde tuikahti Teljaninin silmistä ja siirtyi Rostovin silmiin, sähkökipunan nopeudella singahti se takaisin, vielä kerran – ja tämä tapahtui kaikki silmänräpäyksessä.

– Tulkaa tänne, – sanoi Rostof, tarttuen Teljaninin käteen (hän vei luutnantin melkein kiskomalla akkunan luo). – Nämä ovat Denisovin rahat, olette ne anastanut… – kuiskasi hän luutnantin korvaan.

– Mitä?.. Mitä?.. Kuinka rohkenette? Mitä?.. – puhui Teljanin.

Mutta nämä sanat kuulostivat valittavalta epätoivonhuudahdukselta ja rukoilevalta anteeksipyynnöltä. Heti kun Rostof oli kuullut tämän rukoilevan äänen, vierähti hänen sydämeltään hirvittävä epäluulon kivi. Hän tunsi riemua sydämessään, ja samalla kävi hänen sääli onnetonta; mutta hän ei voinut jättää kesken alkamaansa asiaa.

– Täällä saattavat ihmiset ajatella Jumala ties mitä, – mumisi Teljanin, ottaen lakkinsa ja mennen viereiseen pieneen, tyhjään huoneeseen, – tehkäämme selvä asiasta…

– Olen varma asiastani, näytän sen toteen, – Rostof sanoi.

– Mitä…

Kaikki lihakset alkoivat vapista Teljaninin peljästyneillä, kalpeilla kasvoilla; silmät vilkuilivat rauhattomina, mutta katse ei kohonnut, vaan harhaili jossain alhaalla; alkoi kuulua nyyhkytystä.

– Kreivi! … älkää syöskö surman suuhun nuorta miestä … tässä ovat nuo onnettomat rahat, ottakaa ne… – Hän heitti rahat pöydälle. – Minulla on isävanhus, äiti!..

Rostof otti rahat, vältellen Teljaninin katsetta, ja sanaa sanomatta hän lähti huoneesta. Mutta ovella hän pysähtyi ja kääntyi takaisin. – Jumalani, – hän sanoi kyynelsilmin, – kuinka olette voinut tämän tehdä?

– Kreivi, – sanoi Teljanin, lähestyen junkkaria.

– Älkää koskeko minuun, – sanoi Rostof, väistyen.

– Jos olette puutteessa, niin ottakaa nämä rahat. – Hän heitti rahapussin Teljaninille ja syöksyi huoneesta.

V

Saman päivän iltana keskustelivat eskadroonan upseerit vilkkaasti Denisovin asunnossa.

– Mutta sanon teille, Rostof, että teidän on pyydettävä anteeksi rykmentinpäälliköltä, – puhui korviaan myöten punastuneelle, kiihtyneelle Rostoville, kookas aliratsumestari, jolla oli harmahtavat hiukset, tavattoman suuret viikset ja ryppyiset, karkeapiirteiset kasvot.

Aliratsumestari Kirsten oli kahdesti alennettu sotilaaksi kaksintaistelun tähden, mutta kummallakin kerralla oli hän jälleen saanut arvonsa.

– En salli kenenkään nimittävän itseäni valehtelijaksi! – huudahti Rostof, – Hän sanoi, että valehtelen, mutta minä sanoin hänelle, että hän valehtelee. Ja sanassani pysyn. Päivystäjävuoroja määrätköön vaikka joka päiväksi, pistäköön lukkojen taa, mutta anteeksi pyytämään ei minua voi kukaan pakottaa, sillä jollei hän rykmentinpäällikkönä luulekkaan voivansa antaa minulle hyvitystä, niin…

– Mutta odottakaahan, veliseni; kuulkaahan, mitä teille sanon, – keskeytti hänet aliratsumestari bassoäänellään, vedellen rauhallisena pitkiä viiksiään. – Muiden upseerien kuullen sanotte te rykmentinpäällikölle, että upseeri on varastanut…

– Ei ole minun syyni, että tämä tapahtui muiden upseerien kuullen. Kenties olisi ollut viisaampaa puhua kahden kesken, mutta enhän olekkaan valtiomies. Sentähden rupesinkin husaariksi, kun luulin, ettei täällä tarvitsisi kursailla; mutta hän sanoi, että valehtelen … antakoon siis hyvitystä…

– Tämä on kaikki oivallista, kukaan ei pidä teitä pelkurina, mutta tämä ei kuulu asiaan. Kysykää Denisovilta, käykö päinsä, että junkkari vaatii hyvitystä rykmentinpäälliköltä?

Denisof kuunteli keskustelua synkkänä, viiksiään pureskellen, eikä hänellä näyttänyt olevan halua siihen puuttua. Aliratsumestarin kysymykseen hän vastasi ravistaen kieltävästi päätään.

– Upseerien kuullen puhutte te rykmentinpäällikölle tästä konnantyöstä, – jatkoi aliratsumestari. – Bogdanitsh (rykmentinpäällikköä kutsuttiin Bogdanitshiksi) teidät nolasi.

– Eipähän nolannut, sanoihan vain, että valehtelen.

– Niinpä niin, te puhuitte hänelle tyhmyyksiä, ja sentähden on teidän pyydettävä anteeksi.

– Mahdotonta! – Rostof huudahti.

– En luullut teitä tällaiseksi, – puhui aliratsumestari ankaran vakavana. – Ette taivu pyytämään anteeksi, mutta sanon teille, ettette ole loukannut ainoastaan häntä, koko rykmenttiä olette loukannut, meitä kaikkia olette syvästi loukannut. Selitän asian teille: kunpahan olisitte hieman ajatellut, olisitte neuvotellut, miten asiasta olisi suoriuduttu; mutta sen sijaan päätä puhkaa hölöttämään, ja vielä upseerien kuullen. Mitä on nyt rykmentinpäällikön tehtävä? Upseeri on tuomittava ja koko rykmentin kunnia on häväistävä? Onko koko rykmentin kunnia jätettävä yhden konnan varaan? Niinkö on meneteltävä teidän mielestänne? Mutta Bogdanitshpa oli reima poika, hän sanoi että valehtelette. Ikävää; mutta minkä sille teet, veliseni: oma syynne. Ja nyt, kun asia aijotaan sotkea, niin te jonkinlaisesta ylpeydestä ette taivu pyytämään anteeksi, vaan aijotte kertoa kaikki. Teitä harmittavat päivystysvuorot, mutta ette taivu pyytämään anteeksi vanhalta, kunnialliselta upseerilta! Vikansa on kai Bogdanitshillakin, mutta rehellinen ja urhoollinen hän on, ja sitä paitsi iäkäs eversti, ettekä sittenkään taivu; mutta rykmentin kunnia on teille vähäpätöinen? – Aliratsumestarin ääni alkoi väristä. – Te, veliseni, olette rykmentissä pyhättömän ajastajan; tänäpänä täällä, huomenna siirrytte jonnekin adjutantiksi; teistä on yhdentekevää, vaikka sanotaankin: "Pavlogradin rykmentin upseerien joukossa on varkaita!" Mutta meistä ei ole yhdentekevää. Puhunko totta, Denisof? Onko yhdentekevää?

Denisof oli yhä vaiti ja istui liikkumattomana, vilkaisten silloin tällöin loistavilla, mustilla silmillään Rostoviin.

– Teille on ylpeytenne kallis, ette taivu anteeksi pyytämään, – jatkoi aliratsumestari, – mutta meille vanhuksille, jotka olemme paraat päivämme eläneet rykmentissä, ja, jos Jumala suo, sen helmassa ummistamme silmämme, meille on rykmentin kunnia kallis, ja Bogdanitsh sen tietää. Ah, miten kallis, veliseni! Huonosti olette tehnyt, huonosti! Suuttukaa, jos haluttaa, mutta sanon aina totuuden. Huonosti tehty!

Ja aliratsumestari nousi ja kääntyi selin Rostoviin.

– Totta, hitto vieköön! – huusi Denisof, hypähtäen seisaalleen. – No, Rostof! No.

Rostof, vuoroin punastuen, vuoroin vaaleten, katseli molempiin upseereihin.

– Ei, herrat, ei … älkää luulko … hyvin ymmärrän, suotta ajattelette minusta sellaista … minä … minulle … rykmentin kunnia on minulle… Taistelussa olen osoittava, ja lipun kunnia on minulle… Mutta yhdentekevä, tottatosiaan, olen syyllinen!.. – Kyyneleet helmeilivät hänen silmissään. – Olen syyllinen, syvästi syyllinen! No, mitä vielä haluatte?

– Se on miehen puhetta, kreivi, – sanoi aliratsumestari kääntyen Rostoviin, ja lyöden häntä suurella kämmenellään olalle.

– Olenhan sanonut, – huudahti Denisof, – hän on kelpo poika.

– Näin on paras, kreivi, – lisäsi aliratsumestari; ja näytti siltä niinkuin hän Rostovin myöntymisen johdosta olisi ruvennut kutsumaan häntä kreiviisi. – Menkää ja pyytäkää anteeksi, teidän jaloutenne, niin.

– Hyvät herrat, teen kaikki, kenkään ei ole kuuleva sanaakaan asiasta, – puhui Rostof rukoilevalla äänellä, – mutta anteeksi en voi pyytää; jumaliste en voi, tuli mitä tuli! Miten voisinkaan pyytää anteeksi aivan kuin pieni poikanen?

Denisof remahti nauramaan.

– Omaksi vahingoksenne. Bogdanitsh on pitkävihainen, jukopäiväisyytenne käy teille kalliiksi, – sanoi Kirsten.

– Tämä ei ole jukopäiväisyyttä, jumaliste, ei olekkaan! En voi teille selittää tätä tunnetta, en voi…

– No, tehkää miten tahdotte, – sanoi aliratsumestari. – Entä, minne on tuo konna joutunut?

– Sairaaksi on tekeytynyt, huomisessa päiväkäskyssä hänet erotetaan, – sanoi Denisof.

– Sairas siis, muuten asiaa ei saisikaan selittää, – sanoi aliratsumestari.

– Olkoon sairaus, tai mitä lieneekin, mutta tulkoon hän vain minun tielleni, niin tapan heti, – huusi Denisof verenhimoisena.

Huoneeseen astui Scherkof.

– Mistä sinä? – huusivat upseerit tulijalle.

– Liikkeelle, hyvät herrat. Mack on antautunut armeijoineen, loppu.

– Valehtelet!

– Itse näin.

– Miten? Mackinko näit elävänä? käsineen, jalkoineen?

– Liikkeelle! Liikkeelle! Antakaa hänelle pullo tällaisesta uutisesta. Miten olet tänne joutunut?

– Siirrettiin taas rykmenttiin tuon kirotun Mackin tähden. Itävaltalainen kenraali valitti. Toivotin hänelle onnea Mackin saapumisen johdosta… Mikä sinun on, Rostof, olet aivan kuin olisit ollut saunassa?

– Täällä on, veli hyvä, jo toista päivää ollut paha merrassa.

Huoneeseen astui rykmentin adjutantti ja vahvisti Scherkovin tuoman uutisen. Seuraavana päivänä oli lähdettävä liikkeelle.

– Liikkeelle, hyvät herrat!

– Jumalalle kiitos, onpa jo vetelehdittykin.