Mitä meidän siis on tekeminen?

XV

Aloin tutkia asiata vielä kolmannelta, puhtaasti persoonallisesta kannalta. Niitten ilmiöitten joukossa, jotka erityisesti olivat kummastuttaneet minua tämän hyväntekeväisyystoimintani aikana, oli vielä yksi, hyvin omituinen, jolle en kaukaan aikaan voinut löytää selitystä. Se oli seuraava. Joka kerta, kun satuin kadulla tai kotona antamaan köyhälle jonkun pienen lantin, puhelematta hänen kanssaan, huomasin, tai olin huomaavinani tyytyväisyyden ja kiitollisuuden ilmeen hänen kasvoillaan, ja itsellänikin oli silloin miellyttävä tunne. Minä näin, että olin tehnyt sen, mitä toinen oli toivonut ja minulta odottanut. Mutta jos pysähdyin ja osanotolla kyselin häneltä hänen entisestä ja nykyisestä elämästään, enemmän tai vähemmän tutkien yksityiskohtia hänen oloissaan, tunsin, ettei enää sopinutkaan antaa 3 tai 20 kopeekkaa, vaan aloin valikoida kukkarostani rahoja, epätietoisena, paljonko antaisin. Annoin silloin aina enemmän ja joka kerta huomasin kerjäläisen menevän pois tyytymättömänä. Yleisenä sääntönä oli, että, jos, koeteltuani lähestyä köyhää, annoin kolme ruplaa tai enemmänkin, melkein aina näin alakuloisuutta, tyytymättömyyttä, jopa vihaakin köyhän kasvoilla. Sattuipa joskus niinkin, että kerjäläinen, saatuaan kokonaista 10 ruplaa, meni pois sanomatta edes kiitostakaan, ikäänkuin minä olisin loukannut häntä. Silloin minua hävetti aina ja tunsin aina itseni syylliseksi. Jos minä viikko-, kuukausi- tai vuosimäärät seurasin jonkun köyhän oloja ja autoin häntä, ilmaisten hänelle mielipiteitäni ja lähestyen häntä, tulivat suhteet hänen kanssansa sietämättömiksi, ja minä huomasin tuon köyhän minua halveksivan. Ja minä tunsin hänen olevan oikeassa.

Jos kadulla kulkiessani, kun hän seisoo siellä pyytäen ohi kulkevilta kolmea kopeekkaa, annan hänelle ne, olen hänen silmissään ohikulkija ja hyvä, antelias ohikulkija, joka antaa hänelle rihman paidan ompelemista varten alastomalle. Hän ei odota sen enempää, ja jos annan sen hänelle, niin hän vilpittömästi minua siunaa. Mutta jos pysähdyn häntä puhuttelemaan niinkuin ihmistä, näytän tahtovani olla enemmän kuin ohikulkija. Jos, niinkuin usein sattuu, hän on itkenyt kertoessaan minulle onnettomuudestaan, niin hän ei näe minussa enää ohikulkijaa, vaan sen, minkä minä tahdon hänen näkevän, hyvän ihmisen. Jos taas olen hyvä ihminen, niin hyvyyteni ei voi pysähtyä 20 kopeekkaan, eikä 10 ruplaan, eipä edes 10 tuhanteen ruplaan. Ei voi olla jonkun verran hyvä ihminen. Otaksutaan, että olen antanut hänelle paljon, että olen parantanut hänet, pukenut, auttanut hänet jaloilleen, niin että hän on voinut elää ilman toisten apua, mutta sitten jostain syystä, onnettomuuden tai heikkoutensa kautta, taas on ilman palttoota, ilman alusvaatteita, ilman rahoja, taas on nälkäinen ja viluinen, ja taas on tullut minun luokseni. Minkä vuoksi nyt kieltäytyisin antamasta? Jos syynä toimintaani olisi ollut määrätyn aineellisen tarkotuksen saavuttaminen, määrätyn rahasumman tai jonkin palttoon antaminen, niin voisin, kerran annettuani, rauhoittua, mutta syynä toimintaani ei ole se. Syynä on se, että tahdon olla hyvä ihminen, s.o. tahdon nähdä itseäni jokaisessa toisessa ihmisessä. Jokainen ihminen käsittää hyvyyden tällä tavoin, eikä toisin. Ja senvuoksi, vaikka hän olisi 20 kertaa juonut kaiken, minkä minä olen hänelle antanut, ja on taas viluinen ja nälkäinen, en minä, jos olen hyvä ihminen, voi olla uudestaan hänelle antamatta, en milloinkaan voi heretä hänelle antamasta jos minulla on enemmän kuin hänellä. Mutta jos peräydyn, niin sillä osoitan, että kaikki, minkä ikänä olen tehnyt, olen tehnyt ei senvuoksi, että olen hyvä ihminen, vaan senvuoksi, että ihmisten ja hänen edessään olen tahtonut esiintyä hyvänä ihmisenä.

Ja juuri tämmöisten ihmisten edessä, jotka olivat minun peräytymiseni todistajina, joille herkesin antamasta, siten kieltäytyen hyvää tekemästä, tunsin tuskallista häpeää.

Mitä oli tuo häpeän tunne? Tuota häpeätä tunsin Ljapinin talossa sekä sitä ennen, että sen jälkeen maalla, kun minun tuli antaa rahaa tai jotain muuta köyhille, ja samoin käydessäni köyhien luona kaupungissa.

Kerron erään tapauksen, joka selvitti minulle sen häpeän tunteen syyn, jota tunsin antaessani rahaa köyhille.

Se tapahtui maalla. Tarvitsin 20 kopeekkaa, antaakseni eräälle vaeltajalle. Lähetin poikani lainaamaan joltakin. Hän toi vaeltajalle 20 kopeekkaa, sanoen lainanneensa kokilta. Jonkun päivän kuluttua tuli taas vaeltaja, ja minä tarvitsin taas 20 kopeekkaa. Minulla oli rupla. Muistin olevani velkaa kokille ja menin keittiöön, toivoen häneltä saavani taas pientä rahaa.

"Minä otin teiltä 20 kopeekkaa, kas tässä on rupla". En ollut vielä ennättänyt sanoa tätä loppuun, kun kokki kutsui toisesta huoneesta vaimonsa. "Parasha, ota", – sanoi hän. Minä otaksuin hänen ymmärtäneen, mitä tarvitsin, ja annoin hänelle ruplan. On mainittava, että kokki oli asunut meillä viikon ja hänen vaimonsa olin tosin nähnyt, mutta en milloinkaan ollut puhellut hänen kanssaan. Juuri kuin ajoin pyytää häntä antamaan minulle pientä rahaa, hän nopeasti kumartui kättäni kohti tahtoen sitä suudella, otaksuen nähtävästi minun lahjoittaneen hänelle ruplani. Minä mutisin jotakin ja menin pois keittiöstä. Minua hävetti, hävetti niin, kuin ei pitkään aikaan ollut hävettänyt. Minua oikein puistatti, tunsin naamani vääntyvän ja valitus pääsi rinnastani häpeän tuskasta, juostessani ulos keittiöstä. Tuo odottamaton häpeän tunne kummastutti minua erittäinkin senvuoksi, etten pitkiin aikoihin ollut sillä tavalla hävennyt, ja senvuoksi, että minä elin, kuten minusta näytti niin, ettei minulla ollut syytä semmoiseen häpeän tunteeseen. Minua se kovin hämmästytti. Kerroin sen kotolaisille, kerroin tuttaville, ja kaikki tunnustivat, että hekin olisivat tunteneet samaa. Minä rupesin ajattelemaan mikä minua oikeastaan oli hävettänyt. Vastauksen tähän antoi minulle eräs tapaus, joka oli kerran sattunut minulle Moskovassa.

Tarkemmin ajatellessani tätä tapausta minulle selvisi syy kokin vaimon edessä tuntemaani häpeän tunteeseen ja siihen häpeän tunteeseen, jota tunsin Moskovassa harjoittamani hyväntekeväisyyden aikana, ja jota tunnen nytkin aina, kun annan ihmisille jotakin, lukuun ottamatta niitä pieniä almuja, joita olen tottunut antamaan kerjäläisille ja köyhille vaeltajille, pitäen sitä enemmän säädyllisyyden ja kohteliaisuuden työnä, kuin hyväntekeväisyytenä. Jos joku pyytää tulta, niin täytyy sytyttää hänelle tulitikku. Jos joku pyytää 3 tai 20 kopeekkaa, niin täytyy ne antaa. Se on kohteliaisuutta eikä hyväntekeväisyyttä.

Tapaus oli seuraava. Eräänä lauantai-iltana, hämärissä, läksin niitten kahden miehen seurassa, joitten kanssa toissa vuonna olin halkoja sahannut, kaupunkiin. He olivat menossa isäntänsä luo saamaan palkkaansa. Lähestyessämme Dragomilovin siltaa kohtasimme erään vanhuksen. Hän pyysi almua, ja minä annoin hänelle 20 kopekkaa. Antaessani ajattelin, kuinka tuo mahtaa tehdä hyvän vaikutuksen Simoon, jonka kanssa usein olimme puhelleet uskonnollisista asioista. Simo, jolla oli Moskovassa vaimo ja kaksi lasta, pysähtyi myöskin, otti esille kukkaronsa ja antoi ukolle kolmen kopekan lantin, pyytäen siitä takaisin kahta kopekkaa. Ukko osoitti kädessään kahta kolmen kopekan rahaa ja yhtä kopekan. Simo katseli noita vähän aikaa, mutta sitten otti lakin päästänsä, teki ristimerkin ja läksi, jättäen ukolle antamansa kolme kopekkaa. Mutta minä tunsin Simon varallisuuden tilan. Hänellä ei ollut taloa, eikä mitään omaisuutta. Siihen päivään asti, jona hän antoi nuo kolme kopekkaa, teki koko hänen säästönsä 6 ruplaa 50 kopekkaa. Minun säästöni nousi noin 600 tuhanteen ruplaan. Kummallakin meillä oli vaimo ja lapsia. Hän oli tosin minua nuorempi ja hänellä oli vähemmän lapsia, mutta sen sijaan olivat minun lapseni vanhempia, niin että meidän olosuhteemme, säästöä lukuunottamatta, olivat jotakuinkin samanlaiset. Hän antoi 3 kopekkaa, ja minä 20 kopekkaa, Mitä siis antoi hän ja mitä minä? Mitä olisi minun pitänyt antaa, tehdäkseni sen, minkä teki Simo? Hänellä oli 600 kopekkaa, ja hän antoi niistä yhden ja sitten vielä kaksi. Minulla oli 600 tuhatta ruplaa. Antaakseni sen, minkä Simo, olisi minun pitänyt antaa 3000 ruplaa ja pyytää takasin 2000, mutta sitten jättää nekin 2000 ukolle, tehdä ristinmerkki ja jatkaa matkaani, levollisesti puhellen siitä, kuinka tehtaissa eletään ja mitä sillit maksaa torilla. Minä jo silloin ajattelin sitä, mutta vasta kauan sen jälkeen kykenin tekemään siitä sen johtopäätöksen, joka välttämättömästi siitä johtuu. Tämä johtopäätös näyttää niin tavattomalta ja omituiselta, että, huolimatta sen matemaatillisesta varmuudesta, tarvitaan aikaa siihen tottuakseen. Tahtoo vaan näyttää siltä, että siinä pitäisi olla jokin virhe, mutta virhettä ei ole. On vaan olemassa hirveä erehdysten pimeys, jossa me elämme.

Juuri tämä johtopäätös, kun sen tein ja ymmärsin, selitti minulle häpeän tunteeni kokin vaimon edessä ja kaikkien niitten köyhien edessä, joille olin antanut rahaa.

Ja todellakin, mitä ne ovat ne rahat, joita annan köyhille ja jotka kokin vaimo luuli minun antavan hänelle? Useimmissa tapauksissa ne ovat niin pieni osa minun rahoistani, ettei sitä edes voi ilmaista numeroilla Simon ja kokin vaimon olosuhteissa, se on useimmiten yksi miljoonas osa tai niillä paikoin. Minä annan niin vähän, ettei antaminen ole eikä voi olla minun puoleltani mitään uhrausta. Se on ainoastaan leikkiä, jolla huvitan itseäni milloin päähäni niin pistää. Ja siten käsitti minut kokin vaimokin. Kun minä kerran annan kadulta tulevalle ruplan tai 20 kopekkaa, niin miksi en antaisi hänellekin? Kokin vaimosta on tuommoinen rahojen jakeleminen samaa, kuin rinkelien viskeleminen rahvasjoukkoon. Se on semmoisten ihmisten huvitusta, joilla on paljon joutavia rahoja. Minua hävetti senvuoksi, että kokin erehdys suoraan näytti minulle sen mielipiteen, joka hänellä ja kaikilla varattomilla ihmisillä täytyy olla minusta: "viskelee joutavia, s.o. ilmaiseksi saatuja, rahoja".

Mitä ovat todellakin minun rahani ja mistä olen ne saanut? Osan olen saanut isältäni perimästäni maasta. Talonpoika sai myydä viimeisen karitsansa ja lehmänsä, antaakseen ne minulle. Toisen osan rahoistani olen saanut teoksistani, kirjoista. Jos kirjani ovat vahingollisia, niin olen viettelemällä saanut sen aikaan, että niitä ostetaan, ja niistä saamani rahat ovat vääryydellä hankittuja rahoja, mutta jos kirjani ovat hyödyllisiä, niin on asianlaita vieläkin pahempi. Minä en anna niitä ihmisille, vaan sanon: antakaa minulle 17 ruplaa, niin annan ne teille. Ja niinkuin edellisessä tapauksessa talonpoika myy viimeisen lampaansa, niin tässä tapauksessa köyhä ylioppilas tai opettaja, jokainen köyhä ihminen kärsii puutetta, antaakseen minulle nämä rahat. Niin olen minä haalinut kokoon paljon semmoisia rahoja, mutta mitä minä niillä teen? Minä tuon ne kaupunkiin ja annan köyhille ainoastaan silloin, kun he ottavat palvellakseen minun halujani ja tulevat tänne puhdistamaan minulle katuja, lamppuja, saappaita, tekemään työtä minua varten tehtaissa. Näillä rahoilla ostan heiltä kaikki, mitä voin, s.o. koitan antaa heille niin vähän kuin mahdollista. Ja sitten yhtäkkiä saan päähäni aivan ilmaiseksi antaa näitä rahoja noille samoille köyhille – ei kaikille, vaan niille, joille pistää päähäni. Mitenkäs yksikään köyhistä voi olla odottamatta, että kenties hänenkin osalleen sattuu onni tulla yhdeksi niistä, joitten kanssa minä leikittelen, jaellen joutavia rahojani? Siltä kannalta katsovat minua kaikki, ja siltä kannalta katsoi minua kokin vaimokin.

Minä olin siihen määrin eksynyt, että toisella kädellä riistin köyhiltä tuhansia ruplia, ja toisella viskelin kopekoita niille, joille pisti päähäni, nimittäen sitä hyvyydeksi. Ei ollut kumma, että minua hävetti.

Niin, ennenkuin rupean tekemään hyvää, on minun itseni päästävä pahasta, semmoisiin olosuhteisiin, joissa voi heretä tekemästä pahaa. Mutta koko minun elämäni on pelkkää pahaa. Jos annan 100 tuhatta, niin en sittenkään pääse siihen asemaan, jossa voi tehdä hyvää, sillä minulle jää vielä 500 tuhatta. Vasta sitten, kun minulla ei ole mitään, olen kykenevä tekemään edes pienen hyvän, vaikkapa sen, minkä teki tuo portto, joka kolme päivää hoiti sairasta vaimoa ja hänen lastaan. Mutta minusta näytti se niin vähäiseltä. Ja sittenkin uskalsin ajatella hyvyyttä! Se, minkä ensi hetkestä tunsin nähdessäni nälkäisiä ja viluisia Ljapinin talolla, se juuri, että olen syypää tuohon kaikkeen, ja ettei saa elää niinkuin minä elin, – se yksin oli totta.

Mitä siis oli tekeminen? Tähän kysymykseen, jos kukaan enää siihen vastausta kaipaa, vastaan seikkaperäisesti, jos Jumala sen sallii.

XVI

Vaikea oli minun päästä tuohon tietoisuuteen, mutta kun siihen pääsin, kauhistuin sitä eksymystä, jossa olin elänyt. Minä olin itse korviani myöten liassa, ja kuitenkin tahdoin auttaa muita tästä liasta.

Tosiaankin, mitä tahdoinkaan? Tahdoin tehdä hyvää toisille, tahdoin saada aikaan sen, etteivät ihmiset olisi viluisia ja nälkäisiä, että ihmiset voisivat elää niin, kuin heidän luontonsa vaatii.

Minä tahdoin sitä ja näin, että väkivallalla ja kaikenlaisilla vehkeillä, joihin itsekin otin osaa, riistettiin työntekijöiltä se, mikä oli heille välttämätöntä, jota vastoin joutilaat ihmiset, minäkin niiden joukossa, käyttivät ylen määrin hyväkseen toisten työtä.

Minä näin, että tuo toisten työn hyväkseen käyttäminen on järjestetty niin, että mitä viekkaampaa ja konstikkaampaa kepposta on käyttänyt ihminen itse, tai se, jolta hän on saanut perinnön, sitä suuremmassa määrässä hän hyötyy toisten työstä ja sitä vähemmän hän itse tekee työtä.

Ensimäisinä ovat Stieglitzit, Derwisit, Morosovit, Demidovit, Jusupovit, sitten tulevat suuret pankkiirit, kauppiaat, maanomistajat, virkamiehet, sitten keskinkertaiset pankkiirit, kauppiaat, virkamiehet, maanomistajat, sitten alemmat, pikku kauppiaat, kapakoitsijat, koronkiskurit, poliisivirkamiehet, opettajat, lukkarit, kauppa-apulaiset, sitten piharengit, lakeijat, kuskit, ajurit, kulkukauppiaat, ja vasta viimeisinä työkansa, tehtaalaiset ja talonpojat, joitten lukumäärä suhtautuu edellisiin niinkuin 10: 1. Minä näin, että yhdeksän kymmenennen osan elämänlaatu vaatii ponnistusta ja työtä, niinkuin jokainen luonnollinen elämä, mutta että vehkeet, jotka riistävät näiltä ihmisiltä sen mitä he tarvitsevat ja asettavat heidät vaikeisiin olosuhteisiin, tekevät tämän elämän vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi ja puutteellisemmaksi. Meidän, työtä tekemättömäin, elämä sitä vastoin, siihen tarkotukseen suunnattujen tieteiden ja taiteiden avulla, tulee vuosi vuodelta ylellisemmäksi, viehättävämmäksi, ja turvallisemmaksi. Näin että meidän aikanamme työläisen, ja varsinkin työläisluokan vanhuksien, naisten ja lasten elämä suorastaan sortuu ylenmääräisestä, ravintoon nähden suhteettomasta työstä, ja ettei tämä elämä ole turvattu edes välttämättömimpien tarpeittensa puolesta, samalla kuin työtä tekemättömän luokan elämä tulee yhä ylellisemmäksi ja yhä enemmän turvatuksi. Sen suosikit, joiden joukkoon minäkin kuulun, ovat lopulta saavuttaneet semmoisen turvallisuuden, jommoisesta ennen muinoin haaveksittiin ainoastaan saduissa, – s.o. semmoisen aseman, jossa ihminen ei ainoastaan vapaudu työn laista elämän ylläpitämiseksi, vaan saa tilaisuuden työtä tekemättä nauttia kaikkea elämän hyvyyttä ja jättää lapsilleen tai kelle haluaa kukkaronsa loppumattomme rahoineen. Minä näin, että ihmisten työn tuotteet yhä enemmän siirtyvät työkansan suuren enemmistön käsistä työtä tekemättömäin käsiin. Minä näin tapahtuvan jotain semmoista, kuin jos muurahaisten yhteiskunta olisi kadottanut yleisen lain tunnon, jos yhdet muurahaiset olisivat alkaneet keon juurelta kulettaa työn tuotteita keon huipulle, siten yhä kaventaen sen pohjaa ja leventäen sen huippua, ja pakoittaa toisia muurahaisia kiipeemään keon juurelta sen huipulle. Minä näin, että ihmisten edessä oli työteliään elämän ihanteen asemesta tyhjentymättömän kukkaron ihanne. Rikkaat kaikellaisilla vehkeillä hankkivat itselleen tuon tyhjentymättömän kukkaron ja voidakseen sitä käyttää muuttavat kaupunkiin, siihen paikkaan, missä ei mitään tuoteta vaan kaikki kulutetaan. Työtä tekevä ihmisparka, joka on ryöstetty paljaaksi sitä varten, että rikkaalla olisi tyhjentymätön kukkaro, pyrkii hänen perässään kaupunkiin ja niinikään ryhtyy vehkeisiin, ja joko saavuttaa semmoisen aseman, jossa voipi vähällä työllä nauttia paljon, siten yhä enemmän vaikeuttaen työkansan tilaa, tai, jos ei saavuta semmoista asemaa, sortuu ja joutuu tuohon tavattomalla nopeudella kasvavaan yömajojen nälkäisten ja viluisten joukkoon.

Minä kuulun siihen ihmisluokkaan, joka kaikenlaisilla vehkeillä riistää työkansalta sen, mitä se välttämättömästi tarvitsee ja joka on siten hankkinut itselleen tuon tyhjentymättömän, noita samoja onnettomia viettelevän taikakukkaron. Minä tahdon auttaa ihmisiä ja siis on selvää, että ennen kaikkea on minun yhdeltä puolen herettävä heitä ryöstämästä, niinkuin nyt teen, ja toiselta puolen herettävä heitä viettelemästä. Mutta sen sijaan minä mitä konstikkaimmilla, viekkaimmilla ja ilkeimmillä vehkeillä olen hankkinut itselleni tyhjentymättömän kukkaron omistajan aseman, s.o. semmoisen, joka sallii minun milloinkaan työskentelemättä pakoittaa satoja ja tuhansia ihmisiä hyväkseni työskentelemään. Ja minä kuvailen sääliväni ihmisiä ja tahtovani heitä auttaa. Minä istun ihmisen hartioilla vaatien häntä minua kantamaan, ja tulematta alas, vakuutan itselleni ja muille, että kovasti häntä säälin ja tahdon helpoittaa hänen tilaansa kaikilla keinoilla.

Sehän on niin yksinkertaista. Jos tahdon auttaa köyhiä, s.o. tehdä niin, etteivät köyhät olisi köyhiä, niin ei minun pidä synnyttää tuota samaa köyhyyttä. Mutta sen sijaan minä annan muutamille elämän tieltä eksyneille köyhille joitakuita ruplia, ja näillä samoilla ruplilla riistän tuhansia ihmisiltä, jotka eivät vielä ole tieltä eksyneet, siten tehden heidät köyhiksi ja turmellen heidät.

Se on hyvin yksinkertaista, mutta minun oli hyvin vaikeata ymmärtää sitä täydellisesti ilman mitään verukkeita ja tinkimisiä, jotka olisivat puolustaneet minun asemaani. Mutta niin pian kuin tunnustin vikani, tuli kaikki, mikä ennen oli näyttänyt kummalliselta, monimutkaiselta, sekavalta, ratkaisemattomalta, täysin ymmärrettäväksi ja yksinkertaiseksi. Ja tärkeintä oli se, että tästä selityksestä johtuva elämäni tie, joka ennen oli ollut sekava ja tuskallinen, tuli yksinkertaiseksi, selväksi ja miellyttäväksi.

Kuka olen minä, joka tahdon ihmisiä auttaa? Minä nousen k: lo 12 pelattuani koko yön vistiä neljän kynttilän valossa, heikontuneena, veltostuneena, tarviten satojen ihmisten apua ja palveluksia, ja tulen sitten auttamaan. Ketä? Ihmisiä, jotka nousevat k: lo 5, nukkuvat paljailla laudoilla, syövät kaalia leivän kanssa, osaavat kyntää, niittää, piiluta, valjastaa, ommella, – ihmisiä, jotka voimansa, kestävyytensä, taitonsa ja kohtuullisuutensa puolesta ovat sata kertaa minua vahvemmat. Ja niitä minä tulen auttamaan! Mitäs muuta kuin häpeää saatoinkaan tuntea joutuessani yhteyteen näitten ihmisten kanssa? Kaikkein heikkoin heistä, juoppo mies Rshanovin talosta, se, jota he nimittivät laiskuriksi, on sata kertaa minua uutterampi. Suhde vastattavien ja vastaavien välillä hänen tilipäätöksessään, niin sanoakseni, s.o. suhde sen välillä, mitä hän ottaa ihmisiltä, ja sen, mitä hän niille antaa, on tuhat kertaa edullisempi, kuin minun. Ja näitä ihmisiä minä menen auttamaan. Menen auttamaan köyhiä. Kukas sitten on köyhä? Minua köyhempää ei ole yhtäkään. Minä olen kokonaan heikontunut, mihinkään kelpaamaton loiseläin, joka voi olla olemassa ainoastaan poikkeusoloissa, ainoastaan silloin, kun tuhannet ihmiset tekevät työtä ylläpitääkseen hänen elämäänsä. Ja minä, mato, joka syö puun lehteä, tahdon auttaa tuon puun kasvua ja terveyttä, tahdon sitä parantaa.

Minä vietän elämääni seuraavalla tavalla: syön, puhun ja kuuntelen; sitten syön, kirjoitan tai luen (s.o. puhun) ja kuuntelen; sitten syön ja pelaan; sitten syön, taas puhun ja kuuntelen; ja sitten syön ja panen maata. Samaa teen joka päivä, enkä mitään muuta voi enkä osaa tehdä. Ja sitä varten, että minä voisin tätä tehdä, saavat aamusta iltaan olla työssä piharenki, kyökkipiika, kokki, lakeija, kuski, pesijätär. En ota lukuun niitä työntekijöitä, jotka ovat tarpeen sitä varten, että näillä kuskeilla, kokeilla, lakeijoilla ynnä muilla olisi minun palvelemiseeni tarvittavat työkalut ja esineet, niinkuin kirveet, tynnyrit, harjat, astiat, huonekalut, kiiltovoide, lamppuöljy, heinä, halot, liha. Kaikki nämä ihmiset tekevät raskasta työtä koko päivän ja joka päivä, että minä voisin puhua, syödä ja maata. Ja minä, tuommoinen raajarikko ihminen, olen saanut päähäni voivani auttaa toisia, vieläpä juuri niitä ihmisiä, jotka minua elättävät.

Ihmeellistä ei ole se, etten minä ketään saanut autetuksi ja häpesin, vaan se, että semmoinen järjetön ajatus saattoi juolahtaa mieleeni. Se vaimo, joka palveli sairasta ukkoa, auttoi häntä, se emäntä, joka leikkasi palasen maasta hankitusta leivästään, auttoi kerjäläistä, Simo, joka antoi kolme ansaitsemaansa kopekkaa, auttoi kerjäläistä, sillä nämä kolme kopekkaa edustivat todellakin hänen työtänsä, mutta minä en ketään palvellut, en kenenkään hyväksi tehnyt työtä ja tiesin hyvin, etteivät minun rahani edustaneet minun työtäni.

Ja minä tunsin, että itse rahoissa, niitten omistamisessa on jotain pahaa, siveetöntä, että siinä on yksi tärkeimmistä syistä siihen onnettomuuteen, minkä näin edessäni.