Minä olen nyt sanonut sen, mikä koskee minua, mutta en voi pidättää itseäni sanomasta vielä sitä, mikä koskee kaikkia: tarkastamasta niitä johtopäätöksiä, joihin olen tullut, yleisten näkökohtien valossa.

Minun tekee mieli sanoa, minkä vuoksi minusta näyttää, että hyvin monien meidän piirimme ihmisten täytyy tulla samaan johtopäätökseen kuin minäkin, ja mitä siitä seuraa, jos edes jotkut ihmiset siihen tulevat.

Minä luulen monien tulevan samaan kuin minä, sillä jos vaan meidän piirimme, meidän luokkamme ihmiset totisesti katsahtavat itseensä, niin nuoret ihmiset, jotka etsivät persoonallista onnea, kauhistuvat yhä kasvavaa, selvään turmioon heitä johtavaa elämänsä kurjuutta, omantunnon ihmiset kauhistuvat elämänsä julmuutta ja laittomuutta ja arat ihmiset kauhistuvat elämänsä vaaranalaisuutta.

Elämämme onnettomuus:

vaikka me, rikkaat ihmiset, parantelemmekin ja koetamme tieteen ja taiteen avulla tukea väärää elämäämme, tulee tämä elämä vuosi vuodelta heikommaksi, sairaaloisemmaksi ja tuskallisemmaksi, vuosi vuodelta kasvaa itsemurhien ja lasten synnyttämisestä kieltäytymisien lukumäärä, vuosi vuodelta heikkonevat uudet sukupolvet tässä säädyssä, vuosi vuodelta me tunnemme elämämme ikävyyden enenevän.

Silminnähtävää on, ettei tällä elämän mukavuuksien ja hauskuuksien, lääkitsemisten, tekohampaitten, tekotukkien, keinotekoisten hengitysten ja masaasien tiellä voi olla pelastusta. Tämä totuus on tullut semmoiseksi

ismiksi

, että sanomalehdissä on reklaameja vatsapulvereista rikkaita varten nimellä: Blessings for the poor (autuus on köyhiä varten), jossa sanotaan, että ainoastaan köyhillä on säännöllinen ruuansulatus, vaan rikkaat tarvitsevat apukeinoja.

Korjata tätä ei voi minkäänlaisilla huvituksilla, mukavuuksilla eikä pulvereilla, – parannuksen voi saada aikaan vaan elämän muutos.

Elämämme ristiriita omantuntomme kanssa

: koetimmepa me kuinka paljon hyvänsä itsemme edessä puolustaa uskottomuuttamme ihmiskuntaa kohtaan, niin kaikki meidän puolustuksemme hajoavat kuin tuhka tuuleen silminnähtävän tosiasian edessä: ympärillämme kuolee ihmisiä ylivoimaisesta työstä ja puutteesta; me turmelemme ihmisten ravinnon, vaatteet, työn ainoastaan saadaksemme huvitusta ja vaihtelua. Ja senvuoksi piirimme ihmisen omatunto, jos sitä hänessä on hituistakaan jälellä, ei voi nukkua, vaan se myrkyttää kaikkia niitä elämän mukavuuksia ja hauskuuksia, joita meille toimittavat työssä kärsivät ja sortuvat veljet.

Mutta paitsi sitä, että jokainen omantunnon ihminen itse sen tuntee, koko paras osa tieteestä ja taiteesta, se, joka vielä tietää kutsumuksensa, alinomaa meitä muistuttaa meidän julmuudestamme ja laittomasta asemastamme. Vanhat lujat puolustukset ovat kaikki kumotut, uudet, tilapäiset tieteen ja taiteen edistyksen puolustukset eivät kestä yksinkertaisen, terveen järjen arvostelua.

Ihmisten omaatuntoa eivät voi rauhoittaa uudet keksinnöt, vaan ainoastaan elämän muutos, jonka tapahduttua ei tule olemaan tarpeen eikä syytä puolustautua.

Elämämme vaaranalaisuus

: koetimmepa kuinka paljon hyvänsä salata itseltämme sitä ilmeistä vaaraa, joka koituu meille kärsivällisyyden loppumisesta niiltä ihmisiltä, joita me kuristamme, koetimmepa miten paljon hyvänsä ehkäistä tätä vaaraa kaikellaisilla petoksilla, väkivaltaisuuksilla ja hyvityksillä, tämä vaara kasvaa päivä päivältä, hetki hetkeltä ja on nyt jo niin uhkaava, että me hädin tuskin pysyttelemme veneessämme pauhaavan meren laineella, joka on meidät nielemäisillään vihaiseen kitaansa. Työväen luokan vallankumous kaikkine kauhuineen ja murhineen on uhannut meitä jo 30 vuotta ja me saamme kaikellaisilla viekkauksillamme ainoastaan jonkun aikaa viivytetyksi sen puhkeamista. Semmoinen on tila Euroopassa, semmoinen on tila meillä ja vielä huonompikin, sillä meillä ei ole varaventtiilejä. Kansaa sortavilla luokilla, lukuun ottamatta keisaria, ei nyt ole kansan silmissä mitään puolustusta. Ne pysyttelevät asemassaan ainoastaan väkivallalla, viekkaudella ja opportunismilla, s.o. oveluudella, mutta viha kansan huonommissa edustajissa ja ylenkatse paremmissa kasvaa hetki hetkeltä.

Meidän kansassamme on kolmena tai neljänä viime vuotena tullut yleisesti käytäntöön uusi, paljon merkitsevä sana. Tällä sanalla nimitetään ja haukutaan meitä nykyään kaduilla, ja tämä sana on – "tyhjäntoimittajat".

Sorretun kansan viha ja ylenkatse kasvaa, ja rikkaitten luokkien ruumiilliset ja henkiset voimat heikkonevat. Petos, jonka varassa kaikki pysyy, alkaa tulla ikäkuluksi, eivätkä rikkaat luokat enää voi millään lohduttaa itseään tässä kuoleman vaarassa.

Palata entiseen ei voi, voittaa takaisin menetettyä luottamusta ei voi, eikä niille, jotka eivät tahdo elämäänsä muuttaa, jää muuta jälelle kuin toivoa, ettei tuho heidän elämänsä aikana vielä tule. Tulkoon sitten jälestäpäin mitä tulee.

Niin tekeekin rikkaitten luokkain sokea lauma, mutta vaara yhä kasvaa, ja hirmuinen tilinpäivä lähenee.

Kolme on seikkaa, jotka osoittavat rikkaille luokille heidän elämänsä muutoksen välttämättömyyttä: oman persoonallisen ja omaisten onnen tarve, jota ei voi tyydyttää rikkaitten ihmisten kulkemalla tiellä, tarve tyydyttää omantunnon ääntä, joka silminnähtävästi on mahdotonta nykyisellä tiellä, sekä uhkaava ja yhä kasvava elämän vaaranalaisuus, jota ei voi millään ulkonaisella keinolla poistaa. Kaikki nämä kolme seikkaa vaativat rikkaita luokkia muuttamaan elämänsä, sillä tavalla muuttamaan, että se tyydyttäisi sekä onnentarvetta että omaatuntoa ja poistaisi vaaran.

Ja semmoinen muutos voi olla vaan yksi: heretä pettämästä, katua ja tunnustaa, että työ on elämän ilo eikä kirous.

Mutta mitäs siitä seuraa, jos minä 10, 8, 5, tuntia teen ruumiillista työtä, jonka mielellään suorittavat tuhannet talonpojat sen rahan edestä, jota minulla on? – sanotaan tähän.

Siitä on ensiksikin se yksinkertainen ja varma seuraus, että sinä tulet iloisemmaksi, terveemmäksi, reippaammaksi, hyväntahtoisemmaksi ja saat kokea tosi elämää, jota olet paennut, tai jota sinulta on salattu.

Toiseksi seuraa se, että, jos sinulla on omatunto, et tule kärsimään, niinkuin nyt kärsit, nähdessäsi ihmisten työntekoa, vaan sinulla tulee aina olemaan iloinen tietoisuus siitä, että sinä päivä päivältä yhä enemmän tyydytät omantuntosi vaatimuksia ja vapaudut siitä hirveästä tilasta, jossa pahuutta on niin paljon kokoontunut, että on mahdotonta tehdä hyvää ihmisille. Sinä olet tunteva iloa, kun saat elää vapaasti ja voit tehdä hyvää. Sinä puhkaset akkunan ja näet sen siveellisen maailman piirin, joka on ollut sinulta peitettynä. Ikuisen kostonpelon sijaan olet tunteva pelastavasi toisiakin tästä kostosta ja, mikä on pääasia, vapauttavasi sorretuita julmasta vihan ja koston tunteesta.

"Mutta naurettavaahan on", sanotaan tavallisesti, "meidän, meidän piirimme ihmisten, syvämielisine filosoofisine, tieteellisine, taiteellisine, kirkollisine, yhteiskunnallisine kysymyksinemme, meidän: ministerien, senaattorien, akadeemikkojen, professorien, taiteilijain, meidän, joitten ajasta on neljännestunnillakin jo suuri arvo, tuhlata aikaamme kenkiemme puhdistamiseen, perunain istuttamiseen, tai kanojen ja lehmän syöttämiseen y.m.s. töihin, joita meille ja meidän edestämme ilolla tekee meidän piharenkimme, kyökkipiikamme ja tuhannet ihmiset." Mutta miksikäs me sitten itse puemme vaatteet yllemme, pesemme itsemme, miksikä me itse kävelemme, tarjoamme tuolia naisille, vieraille, avaamme ja suljemme ovia, autamme vaunuihin nousemaan, teemme senkin seitsemän asiaa, joita ennen tekivät meidän edestämme orjat?

Sentähden, että katsomme niin pitävän tehdä, että ihmisarvo sitä vaatii, että se on ihmisen velvollisuus.

Sama on laita ruumiillisen työnkin.

Ihmisen arvon mukaista, hänen pyhä velvollisuutensa on käyttää hänelle annettuja käsiä siihen mihin ne ovat aijotut, eikä siihen, että ne veltostuisivat, että niitä ainoastaan pestäisiin ja puhdistettaisiin ja että niitä käytettäisiin vaan ruuan ja juoman suuhun panemiseen ja paperossin pitelemiseen.

Semmoinen merkitys on ruumiillisen työn harjoittamisella jokaiselle ihmiselle joka yhteiskunnassa, mutta meidän yhteiskunnassamme, missä luopuminen tästä luonnon laista on tullut kokonaisen ihmispiirin onnettomuudeksi, on ruumiillisen työn harjoittamisella vielä toinenkin merkitys – semmoisen saarnan ja toiminnan merkitys, joka poistaa ihmiskuntaa uhkaavaa hirmuista kurjuutta. Sanoa, että sivistyneelle ihmiselle on ruumiillisen työn harjoittaminen vähäpätöistä, on samaa kuin temppeliä rakennettaessa sanoa: mitä tärkeätä siinä on, että kivi asetetaan tasaisesti paikoilleen?

Jokaisen suuren työn tunnusmerkkinä on se, että sitä tehdään huomaamattomuudessa, vaatimattomuudessa, yksinkertaisuudessa: ei kyntäminen, ei rakentaminen, ei karjan paimentaminen, eipä edes ajatteleminenkaan käy päinsä erityisessä valaistuksessa, univormuun puettuna ja kanuunain jyskeessä. Valaistus, kanuunain jyske, musiikki, univormut, loisto, joihin olemme tottuneet yhdistämään toimen tärkeyden käsitettä, ovat päinvastoin aina todistuksena toimen tärkeyden puutteesta.

Suuret työt, tosi työt ovat aina yksinkertaisia ja vaatimattomia.

Ja semmoinen on se suuri tehtävä, joka on meidän edessämme: niitten hirmuisten ristiriitojen ratkaiseminen, joissa elämme.

Ja työt, jotka ratkaisevat nämä ristiriidat, ovat noita vaatimattomia, huomaamattomia, naurettavilta näyttäviä töitä: itsensä palveleminen, ruumiillinen työ omaksi hyväkseen ja toisten hyväksi. Ne ovat meidän, rikkaitten ihmisten, tehtävinä, jos me käsitämme asemamme onnettomuuden, sydämmettömyyden ja vaaranalaisuuden.

Mitä siitä seuraa, jos minä ja joku kymmenkunta ihmistä olemme halveksimatta ruumiillista työtä ja pidämme sitä välttämättömänä onnellemme, omantuntomme rauhalle ja turvallisuudellemme? Seuraa se, että tulee olemaan yksi tai useampia kymmenkuntia ihmisiä, jotka, joutumatta kenenkään kanssa taisteluun, ilman hallinnollista tai vallankumouksellista väkivaltaa ratkaisevat itselleen ratkaisemattomalta näyttävän, koko maailman vastattavana olevan kysymyksen, ja ratkaisevat sen niin, että heidän sen johdosta tulee olemaan parempi elää, että heidän omatuntonsa tulee rauhallisemmaksi ja että vainot lakkaavat heitä peloittamasta, seuraa se, että toisetkin ihmiset näkevät, että heidän kaikkialta etsimänsä onni on heidän luonansa, että ratkaisemattomilta näyttävät ristiriidat omantunnon ja maailman järjestyksen välillä ratkaistaan mitä helpoimmalla ja ilahuttavimmalla tavalla, ja että ympärillä olevia ihmisiä pitää lähestyä ja rakastaa, eikä pelätä.

Ratkaisemattomalta näyttävä kysymys on vanha kysymys toisten työn hyväkseen käyttämisestä, joka meidän aikanamme ilmenee omaisuudessa.

Ennen ihmiset käyttivät toisten työtä hyväkseen suorastaan väkivallan, orjuuden kautta, nykyään se tapahtuu omaisuuden avulla.

Omaisuus on meidän aikanamme juurena kaikkeen pahaan: niitten ihmisten kärsimyksiin, joilla sitä on tai joilta se puuttuu, niitten ihmisten omantunnon vaivoihin, jotka sitä väärin käyttävät, ja siihen vaaraan, joka uhkaa syntyä yhteentörmäyksestä omaisuutta omaavien ja sitä vailla olevien välillä. Omaisuus on pahan juuri ja kuitenkin se on se, jonka hankkimista tarkottaa koko nykyisen yhteiskuntamme toiminta, se, mikä ohjaa koko maailmamme toimintaa.

Valtiot, hallitukset vehkeilevät ja sotivat omaisuuden vuoksi – Reinin rannoilla, Afrikassa, Kiinassa, Balkanin niemimaalla olevan maan vuoksi. Pankkiirit, kauppiaat, tehtailijat, maanviljelijät tekevät työtä, viekastelevat, kiusaavat itseänsä ja muita omaisuuden vuoksi; virkamiehet, käsityöläiset hikoilevat, pettävät, sortavat, kärsivät omaisuuden vuoksi; oikeudet, poliisi suojelevat omaisuutta; pakkotyö, vankilat – kaikki niin kutsuttujen rangaistusten kauhut ovat olemassa omaisuuden vuoksi.

Omaisuus on kaiken pahan juuri, mutta omaisuuden jakamista ja turvaamista ajattelee koko maailma.

Mitäs on sitten omaisuus?

Ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan, että omaisuus on jotain ihmiselle todella kuuluvaa. Senvuoksi he ovat nimittäneetkin sen omaisuudeksi. Me sanomme talostamme ja kädestämme samalla tavalla: minun oma käteni ja minun oma taloni.

Mutta sehän on ilmeistä erehdystä ja taikauskoa.

Me tiedämme, tai ainakin on meidän helppo huomata, että omaisuus on ainoastaan keino käyttää hyväkseen toisten työtä. Mutta toisten työ ei mitenkään voi olla minun omaani. Sillä ei ole edes mitään yhteistä omaisuuden käsitteen kanssa, joka käsite on hyvin täsmällinen ja määrätty. Omakseen on ihminen aina nimittänyt ja tulee nimittämään itseänsä, sitä, mikä on hänen tahtonsa alaista ja hänen tietoisuuteensa yhtyneenä, – omaa ruumistaan. Niin pian kuin ihminen nimittää omaisuudeksi sitä, mikä ei ole hänen ruumistaan, mutta jonka hän toivoisi alistuvan hänen tahtonsa alle niinkuin hänen ruumiinsakin, niin hän erehtyy ja tuottaa itselleen pettymyksiä, kärsimyksiä, ja tulee pakoittaneeksi muitakin kärsimään.

Ihminen nimittää omaisuudekseen vaimoansa, lapsiansa, orjiansa, tavaroitansa, mutta todellisuus näyttää hänelle aina hänen erehdyksensä, ja hänen täytyy luopua tuosta taikauskosta tai kärsiä ja pakoittaa muita kärsimään.

Nyt me, nimellisesti luopuen ihmisten omistamisesta, rahojen avulla, sen kautta, että hallitus niitä perii, vaadimme omistusoikeutta rahoihin, s.o. toisten työhön.

Mutta niinkuin omistusoikeus vaimoon, poikaan, orjaan, hevoseen on keksittyä, todellisuudessa olematonta oikeutta, joka vaan tuottaa siihen uskojalle kärsimyksiä, sillä vaimo, poika eivät tule koskaan alistumaan minun tahtoni alle niinkuin ruumiini, ja minun todelliseksi omaisuudekseni jää kuitenkin yksin minun ruumiini, samoin ei rahallinenkaan omaisuus koskaan tule omaisuudeksi, vaan ainoastaan itsensä pettämiseksi ja kärsimysten lähteeksi, ja omaisuudeksi jää ainoastaan ruumiini, se, joka aina alistuu minun tahtoni ja tietoisuuteni alle.

Ainoastaan me, jotka olemme niin tottuneet nimittämään omaisuudeksemme muutakin kuin omaa ruumistamme, saatamme luulla semmoisen hurjan taikauskon voivan olla meille hyödyllisen ja tuottamatta vahingollisia seurauksia, mutta kun vaan syventyy asian ytimeen, niin huomaa, mitenkä tuolla taikauskolla, niinkuin jokaisella muullakin, on hirmuiset seurauksensa.

Ottakaamme vaikka kaikkein yksinkertaisin esimerkki.

Minä pidän itseäni omaisuutenani ja toista ihmistä omaisuutenani.

Minun täytyy osata laittaa päivällistä. Jos minulla ei olisi taikauskoa toisen ihmisen omistamisesta, niin minä, opettaisin tuon taidon, niinkuin jokaisen muunkin tarpeellisen taidon, todelliselle omaisuudelleni, s.o. ruumiilleni, mutta nyt minä sen sijaan opetan kuviteltua omaisuuttani, ja tuloksena on, että kokkini ei minua tottele, ei tahdo tehdä minulle mieliksi, jopa karkaakin minun luotani tai kuolee, ja minä jään herätettyine, mutta tyydyttämättömille tarpeineni, kykenemättömänä oppimaan ja tietäen, että olen noihin puuhiin kokin vuoksi tuhlannut yhtä paljon aikaa, kuin olisin tarvinnut itse oppiakseni. Sama on laita rakennusten, vaatteitten, huonekalujen, maan, rahan omistamisen. Jokainen kuviteltu omistaminen herättää minussa suhteettomia tarpeita, jotka eivät aina ole tyydytettävissä, ja riistää minulta mahdollisuuden hankkia todelliselle ja varmalle omaisuudelleni, ruumiilleni, niitä tietoja, taitoja, tottumuksia, sitä kehitystä, joita olisin voinut hankkia.

Tulos on aina se, että minä turhaan kulutan voimani, välistä koko elämäni semmoiseen, mikä ei ole ollut eikä ole voinut olla minun omaisuutenani.

Minä laitan kuvitellun oman kirjaston, oman taulukokoelman, oman kortteerin, omat vaatteet, hankin omat rahat, ostaakseni niillä, mitä tarvitsen, ja loppu on se, että puuhatessani tämän kuvittelun omaisuuden kanssa, niinkuin se olisi todellinen, kadotan kokonaan tietoisuuden siitä, mikä on minun todellinen omaisuuteni, jota todella voin käyttää työhön, joka voi olla minulle hyödyksi ja joka aina on vallassani, ja siitä, mikä ei ole eikä voi olla minun omaisuutenani, nimitinpä sitä miten hyvänsä, ja joka ei voi olla toimintani esineenä.

Sanoilla on aina selvä merkitys siihen asti, kunnes me tahallamme annamme niille väärän merkityksen.

Mitä merkitsee sana omaisuus? Omaisuus on se, mikä on annettu, mikä kuuluu minulle yksinomaan, se, mitä voin käyttää mieleni mukaan, se, mitä ei kukaan minulta voi ottaa pois, mikä jää minun omakseni elämäni loppuun asti, ja se, jota minun täytyy käyttää, enentää, parantaa.

Semmoisena omaisuutena on jokaiselle ihmiselle ainoastaan hän itse.

Mutta itse asiassa tässä merkityksessä ajatellaankin tavallisesti kuviteltua omaisuutta, jonka vuoksi onkin olemassa kaikki paha maailmassa: sodat, tuomiot, teloitukset, vankilat, sekä ylellisyys, turmelus, murha ja ihmisten perikato.

Mitäs sitten seuraa siitä, että kymmenkunta ihmistä kyntää, hakkaa puita, tekee kenkiä ei pakosta, vaan tietäen että ihmisen pitää tehdä työtä ja että, mitä enemmän hän tekee työtä, sitä parempi se hänelle on? Seuraa se, että kymmenkunta ihmistä tai vaikkapa vaan yksi ihminen niin hyvin tietoisuudessaan kuin itse työssä näyttää toisille, että se hirmuinen paha, josta he kärsivät, ei ole kohtalon laki, Jumalan tahto tai historiallinen välttämättömyys, vaan taikausko, joka ei ollenkaan ole voimakas eikä peloittava, vaan heikko ja mitätön, ja johon täytyy heretä uskomasta, niinkuin epäjumaliin, vapautuaksensa siitä ja rikkoakseen sen kuin hataran hämähäkin verkon.

Ihmiset, jotka rupeavat työskentelemään täyttääkseen elämänsä iloista lakia, s.o. työn lakia, vapautuvat kurjuutta kohdussaan kantavasta omaisuuden taikauskosta, ja tuon valeomaisuuden suojelemista varten olemassa olevat maailman laitokset osoittautuvat heille tarpeettomiksi, jopa vastuksellisiksikin; kaikille selvenee, että nämä laitokset eivät ole tarpeellisia, vaan vahingollisia, keksityitä ja vääriä elämän ehtoja.

Ihmiselle, joka ei pidä työtä kirouksena, vaan siunauksena, on ulkopuolella hänen ruumistaan oleva omaisuus, s.o. oikeus eli mahdollisuus käyttää hyväkseen toisten työtä, ei ainoastaan hyödytön, vaan vastuksellinen.

Jos minä olen tottunut laittamaan päivällistä ja mielelläni sitä teen, niin se, että toinen ihminen rupeaa sitä minulle tekemään, riistää minulta minun totutun toimeni tyydyttämättä minua kuitenkaan niin, kuin itse itseäni tyydyttäisin. Sitä paitsi kuvitellun omaisuuden hankkiminen tulee semmoiselle ihmiselle tarpeettomaksi: ihminen, joka pitää työtä itse elämänä, täyttää sillä elämänsä ja sen vuoksi yhä vähemmän tarvitsee toisten työtä, s.o. omaisuutta, joutilaan aikansa kuluttamista, hauskuuksia ja elämänsä kauneutta varten.

Jos ihmisen elämä on täytetty työllä, niin hän ei tarvitse monia huoneita ja huonekaluja, monenlaisia kauniita pukuja, hän tarvitsee vähemmän kallista ravintoa, ei tarvitse huvituksia.

Ja pääasia on, että ihminen, joka pitää työtä elämänsä tehtävänä ja ilona, ei ole etsivä semmoista helpoitusta työssään, jonka voi hänelle antaa toisten työ.

Ihminen, joka pitää elämää työnä, on pitävä päämääränään, sitä myöten kuin hän saavuttaa taitoa, kätevyyttä ja kestävyyttä, yhä suurempaa ja suurempaa työtä, joka yhä enemmän täyttää hänen elämäänsä.

Semmoiselle ihmiselle, joka pitää elämänsä tarkotuksena työtä, eikä sen tuloksia, omaisuuden, s.o. toisten työn hyväkseen käyttämistä, ei voi olla kysymystäkään työaseista.

Vaikka semmoinen ihminen aina valitseekin työaseiksi tarkotuksenmukaisimmat, saa hän saman tyydytyksen työstä silloinkin, kun hän käyttää vähemmän tarkotuksenmukaisia työkaluja.

Jos hänellä on höyryllä käypä aura, niin hän kyntää sillä, mutta jos ei hänellä semmoista ole, niin hän kyntää tavallisella auralla. Jos ei sitäkään ole, niin hän kuokkii kuokalla ja kaikissa olosuhteissa samalla tavalla saavuttaa tarkotuksensa, – elää elämänsä ihmisille hyödyllisessä työssä, ja senvuoksi saa täyden tyydytyksen.

Ja semmoisen ihmisen tila on sekä ulkonaisessa että sisällisessä suhteessa onnellisempi kuin sen, joka viettää elämänsä omaisuuden kokoamisessa.

Ulkonaisessa suhteessa ei semmoinen ihminen koskaan tule olemaan puutteessa, sillä ihmiset, nähdessään hänen halunsa työhön, joka on niinkuin myllyä käyttävä veden voima, tulevat aina koettamaan tehdä hänen työnsä niin tuottavaksi kuin mahdollista, ja senvuoksi turvaamaan hänen aineellista toimeentuloansa, jota he eivät tee omaisuutta tavoitteleville ihmisille. Ja aineellisen toimeentulon turvaaminen onkin kaikki, mitä ihminen tarvitsee.

Sisällisessä suhteessa tulee semmoinen ihminen aina olemaan onnellisempi sitä, joka tavoittelee omaisuutta, sillä jälkimmäinen ei koskaan ole saavuttava sitä, mihin hän pyrkii, jota vastoin edellinen aina, voimiensa mukaan, heikkona, vanhana, kuolevana saa täyden tyydytyksen ja ihmisten rakkauden ja myötätuntoisuuden.

Tämmöiset ovat siis seuraukset siitä, että jotkut hupsut rupeavat kyntämään, valmistamaan kenkiä y.m.s. sen sijaan, että polttelisivat paperosseja, pelaisivat vistiä ja ajelisivat pitkin kaupunkia kuletellen ikäväänsä mukanaan niitten 10 tunnin aikana, jotka henkisen työn tekijällä on joka päivä vapaana.

Seuraa se, että nuo hupsut itse työssä näyttävät, että se kuviteltu omaisuus, jonka vuoksi ihmiset kärsivät, piinautuvat ja piinaavat toisia, ei ole tarpeen onnea varten, on vaan vastuksena ja pelkkää taikauskoa, – että todellista omaisuutta on ainoastaan oma pää, omat kädet, omat jalat, ja että, voidakseen todelliseksi hyödykseen ja ilokseen käyttää tätä omaisuutta, täytyy hyljätä väärä käsitys ulkopuolella ruumista olevasta omaisuudesta, johon me kulutamme elämämme parhaat voimat. Seuraa se, että nämä ihmiset näyttävät, että vasta silloin, kun ihminen herkeää uskomasta kuviteltuun omaisuuteen, vasta silloin hän kehittää todellisen omaisuutensa: kykynsä, ruumiinsa niin, että ne antavat hänelle satakertaisen hedelmän ja onnen, josta meillä ei ole käsitystäkään, ja tulee olemaan semmoinen hyödyllinen, voimakas, hyväluontoinen ihminen, joka, viskasipa hänet minne tahansa, aina putoo jaloilleen, aina on kaikille veljenä, kaikille käsitettävä, tarpeellinen ja kallis. Ja ihmiset, nähdessään tuon yhden, tai nuo kymmenen hupsua, tulevat ymmärtämään, mitä heidän kaikkien on tekeminen aukaistakseen sen hirmuisen solmun, johon heidät on solminut omaisuuden taikausko, vapautuakseen siitä onnettomasta tilasta, joka heidät saa yhteen ääneen valittamaan.

Mutta mitä voi yksi ihminen semmoisessa joukossa, joka on toista mieltä?

Ei mikään väite selvemmin kuin tämä osoita niitten erehdystä, jotka sitä käyttävät.

Kas tässä esimerkki. Työmiehet hinaavat lotjaa vasten virtaa. Voiko tosiaankin olla olemassa semmoista tyhmää hinaajaa, joka kieltäytyisi tarttumasta köyteen senvuoksi, ettei hän yksin kykene lotjaa hinaamaan.

Se, joka tunnustaa, että hänellä, paitsi eläimellisen elämisen, syömisen ja nukkumisen oikeuksia, on jokin inhimillinen velvollisuus, tietää varsin hyvin, mikä tämä inhimillinen velvollisuus on, aivan niinkuin sen tietää hinaaja. Hinaaja tietää hyvin, että hänen on vaan tartuttava köyteen ja kuljettava määrättyä, valmiiksi tallattua polkua. Hän rupeaa etsimään mitä ja miten hänen on tehtävä ainoastaan silloin, kun hän heittää köyden käsistään. Sama on laita kaikkien ihmisten, jotka tekevät yhteistä työtä, sama on laita koko ihmiskunnan: jokaisen on tartuttava köyteen ja kulettava isännän määräämään suuntaan vasten virtaa. Ja sitä varten onkin annettu sama järki kaikille ihmisille, että tämä suunta aina olisi sama.

Ja tämä suunta on niin silminnähtävä ja varma sekä koko meitä ympäröivien ihmisten elämässä että kunkin ihmisen omassa tunnossa, ja niinikään koko ihmisten ilmituomassa viisaudessa, että ainoastaan se, joka ei tahdo tehdä työtä, saattaa sanoa, ettei hän sitä näe.

Mitäs tästä sitten seuraa?

Se, että yksi tai kaksi ihmistä rupeaa hinaamaan. Sen nähdessään yhtyy niihin kolmas, ja niin alkavat parhaat ihmiset toinen toisensa perästä hinata siksi kunnes lotja lähtee liikkeelle, vetäen mukaansa nekin, jotka eivät vielä ymmärrä,

mitä

on tekeillä ja

mitä varten

Itsetietoisesti Jumalan lakia täyttääkseen työskenteleviin yhtyy ensin ihmisiä, jotka puolittain itsetietoisesti tunnustavat totuuden. Sitten niihin yhtyy suuri joukko ihmisiä, jotka ainoastaan uskomalla eturivin miehiä tunnustavat totuuden, ja lopuksi sen tunnustaa ihmisten enemmistö, ja silloin ihmiset lakkaavat itseänsä turmelemasta ja löytävät onnen. Se tulee tapahtumaan silloin (ja hyvin pian), kun meidän piirimme ihmiset, ja heidän jälessään koko suuri työväen enemmistö, tulee siihen käsitykseen, ettei ole hävettävää ulkohuoneitten tyhjentäminen ja puhdistaminen, vaan on hävettävää niitten täyttäminen toisten ihmisten, veljien, tyhjennettäviksi, ettei ole hävettävää korkeavartisissa saappaissa mennä vieraisiin, vaan on hävettävää kalossit jalassa kulkea ihmisten sivu, joilla ei ole mitään jalkineita, ettei ole hävettävää olla osaamatta ranskankieltä tai tietämättä viimeistä uutista, vaan on hävettävää syödä leipää, tietämättä, miten sitä valmistetaan, ettei ole hävettävää olla ilman tärkkipaitaa ja puhtaita vaatteita, vaan on hävettävää käydä puhtaissa vaatteissa, siten ilmaisten joutilaisuuttansa, ettei ole hävettävää se, että kädet ovat likaisina, vaan se, etteivät kädet ole työstä karkeina.

Näin tulee olemaan silloin, kun sitä on vaativa yleinen mielipide. Ja yleinen mielipide on sitä vaativa silloin, kun ihmisten käsityksestä häviävät ne harhaluulot, jotka ovat peittäneet heiltä totuuden. Minun muistini aikana on suuria muutoksia tapahtunut tässä suhteessa. Ja nämä muutokset ovat tapahtuneet ainoastaan senvuoksi, että yleinen mielipide on muuttunut. Minun muistini aikana on tapahtunut se muutos, että, kun ennen pidettiin hävettävänä lähteä ajamaan muuten kuin nelivaljakolla ja kahden lakeijan seuraamana, olla pitämättä lakeijaa tai kamarineitsyttä pukemista, pesemistä y.m. varten, nyt yhtäkkiä on ruvettu pitämään hävettävänä puettaa toisilla vaatteet päällensä, panettaa kengät jalkaansa ja ajaa lakeijojen seuraamana. Kaikki nämä muutokset on saanut aikaan yleinen mielipide.

Eivätkö ole selviä ne muutokset, jotka nyt ovat tapahtumassa yleisessä mielipiteessä? Kun 25 vuotta sitten hävisi ennakkoluulo, joka puolusti maaorjuutta, niin muuttui yleinen mielipidekin siitä, mikä on kiitettävää, mikä moitittavaa, ja muuttui koko elämä. Niin pian kuin häviää ennakkoluulo, joka puolustaa rahan valtaa ihmisten yli, muuttuu yleinen mielipidekin siitä, mikä on kiitettävää, mikä moitittavaa, ja muuttuu elämä.

Ja tuon ennakkoluulon häviäminen ja yleisen mielipiteen muuttuminen tässä suhteessa on jo nopeasti toteutumassa. Tuo ennakkoluulo on jo läpi kuultava ja hädin tuskin peittää totuutta. Tarvitsee vaan tarkkaan katsoa, nähdäkseen selvästi sen yleisen mielipiteen muutoksen, joka ei ainoastaan ole tapahtuva, vaan joka jo on tapahtunut, vaikkei se vielä ole tunnustettu eikä sanalla nimitetty. Vähänkin sivistyneen ihmisen tarvitsee vaan tarkemmin ajatella sitä, mikä johtuu hänen tunnustamastaan maailmankäsityksestä, tullakseen vakuutetuksi, että se hyvän ja pahan, kiitettävän ja moitittavan arvostelu, joka häntä inertian lain voimalla elämässä johtaa, on suorastaan ristiriidassa koko hänen maailmankäsityksensä kanssa.

Meidän aikamme ihmisen tarvitsee vaan hetkeksi unohtaa inertian lain mukaan kulkeva elämänsä ja katsahtaa siihen syrjästä päin, alistaen sen koko hänen maailmankäsityksestään johtuvan arvostelun alaiseksi, kauhistuakseen sitä määritelmää koko hänen elämästään, joka johtuu hänen maailmankäsityksestään.

Ottakaamme esimerkiksi nuorukaisen (nuorissa on elämän tarmo voimakkaampi ja itsetietoisuus hämärämpi) rikkaasta luokasta, minkä suuntaisesta hyvänsä. Jokainen hyvä nuorukainen pitää häpeällisenä olla auttamatta vanhusta, lasta, naista, pitää häpeällisenä yhteisessä työssä saattaa vaaran alaiseksi toisen ihmisen elämää ja terveyttä, itse vaaraa välttäen. Jokainen pitää häpeällisenä ja raakana sitä, mitä tekevät kirgiisit myrskyn raivotessa: he nimittäin lähettävät vaimot ja vanhat eukot ulos pitelemään teltan liepeitä, ja itse istuvat teltassa kirnupiimän ääressä. Jokainen pitää häpeällisenä pakoittaa heikkoa ihmistä tekemään työtä edestään, pitää vielä häpeällisempänä jos voimakas ihminen, vaaran uhatessa palavalla laivalla, ensimäisenä tunkeutuu pelastusveneeseen työntäen syrjään heikkoja ja jättäen ne vaaran alaisiksi, y.m.s. He pitävät kaikkea tuota häpeällisenä, eivätkä mistään hinnasta sitä tekisi muutamissa poikkeustapauksissa, mutta jokapäiväisessä elämässä on aivan samallaisia tekoja ja paljoa pahempiakin, joita he ennakkoluulon vuoksi eivät huomaa, ja joita he herkeämättä tekevät.

Heidän tarvitsee vaan tarkemmin asiaa ajatella, nähdäkseen ja kauhistuakseen.

Nuorukainen muuttaa paitaa joka päivä. Kuka saa mennä joelle siitä pesemään? Vaimo, hyvin usein vanha vaimo, joka sopisi nuorukaiselle isoäidiksi tai äidiksi, välistä sairaskin. Miten nuorukainen itse nimittää sitä, joka oikun vuoksi saada muuttaa ennestäänkin puhtaan paitansa lähettää paitaa pesemään tuon vaimon, joka sopisi hänelle äidiksi?

Nuorukainen hankkii itselleen hevosia keikaroidakseen, ja niitä opettaessaan saa olla kuoleman vaaralle alttiina ihminen, joka sopisi hänelle isäksi tai isoisäksi. Itse nuorukainen nousee hevosen selkään vasta silloin, kun ei mitään vaaraa enään ole olemassa. Miten nimittää nuorukainen sitä, joka, ollen itse turvassa, saattaa toisen vaaralliseen asemaan ja käyttää hyväkseen tuota vaaranalaisuutta omaksi huvikseen?

Ja kuitenkin rikkaitten luokkien koko elämä on yksinomaan tämmöisiä tekoja. Vanhusten, lasten ja naisten ylivoimainen työ ja hengenvaaralliset toimet, joita ei suoriteta sitä varten, että me voisimme tehdä työtä, vaan meidän oikkumme tyydyttämiseksi, täyttävät koko meidän elämämme. Kalastaja hukkuu pyytäessään meille kalaa, pesijättäret vilustuvat ja kuolevat, sepät sokiavat, tehtaalaiset sairastuvat ja silpoutuvat koneissa, metsänkaatajat musertuvat kaatuvien puitten alle, työmiehet putoavat katoilta, ompelijattaret kuihtuvat. Kaikki todelliset työt suoritetaan kuoleman vaaran alaisuudessa ja elämän hukalla. Salata tätä ja olla sitä näkemättä ei voi. Ainoa pelastus tästä tilasta – jos meidän aikamme ihminen tahtoo välttää nimitystä konna ja pelkuri, joka sälyttää toisten niskoille elämän työn ja vaaran �