Mitä meidän siis on tekeminen?

Annettuani kirjoitukseni painoon, luin sen korrehtuurin Duumassa. Luin sen punehtuen ja änkyttäen, niin kovin minua iletti. Samaten näkyi hävettävän kaikkia kuulijoitanikin. Kun luettuani kirjoitukseni kysyin, suostuvatko väenlaskun toimittajat ehdotukseeni, että he toimituksen päätyttyä jäisivät paikoilleen, ollakseen välittäjinä seuran ja puutetta kärsivien välillä, syntyi tuskastuttava hiljaisuus. Sitten esiintyi kaksi puhujaa. Nämä puhujat koittivat parantaa minun ehdotukseni aikaansaamaa tuskastuttavaa vaikutusta. He ilmaisivat minulle myötätuntoisuutensa, mutta samalla viittasivat tuon minun kaikkien hyväksymän tuumani epäkäytännöllisyyteen. Kaikilta pääsi helpoituksen huokaus. Mutta kun minä sittemmin kuitenkin, tahtoen ajaa asiani perille, kyselin väenlaskun toimimiehiltä, kultakin erikseen, tahtoisivatko he, väenlaskua toimittaessaan ottaa selvää köyhien tarpeista ja jäädä sitten paikoilleen, ollakseen välittäjinä köyhien ja rikkaitten välillä, joutuivat he taas hämilleen. Heidän katseensa sanoivat ikäänkuin minulle: vaikka kunnioituksesta sinua kohtaan koetettiinkin lieventää sinun tyhmyyttäsi, niin sinä sittenkin sitä tyrkytät. Semmoinen oli heidän kasvojensa ilme, mutta sanoilla he kumminkin ilmaisivat suostumuksensa, ja kaksi heistä, ikäänkuin edeltäpäin siitä sovittuaan, sanoivat aivan samoilla sanoilla: "me katsomme olevammesiveellisestä velvoitetut sen tekemään". Saman vaikutuksen teki ilmoitukseni myöskin väenlaskussa avustaviin ylioppilaisiin, kun puhuin siitä, että me väenlaskun ohella tulisimme pitämään silmällä myöskin hyväntekeväisyystarkoituksia. Puhuessamme tästä, huomasin, että heitä hävetti katsoa minua silmiin, niinkuin usein hävettää katsoa silmiin hyväntahtoista ihmistä, joka puhuu tyhmyyksiä. Saman vaikutuksen teki niinikään kirjoitukseni sanomalehden toimittajaan, poikaani, vaimooni, mitä erillaisimpiin ihmisiin, joille annoin sen luettavaksi. Kaikki tulivat jostakin syystä hämilleen, mutta kaikki katsoivat tarpeelliseksi hyväksyä itse ajatuksen, ja kaikki heti tämän hyväksymisensä ilmaistuaan alkoivat tuoda esiin epäilyksiänsä asian menestymisestä ja tuomita yhteiskuntamme ja kaikkien ihmisten välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä, lukuunottamatta nähtävästi heitä itseään.

Sydämmeni syvyydessä yhä tunsin, ettei tämä kaikki ollut sitä oikeata, ettei tästä mitään voinut tulla, mutta kirjoitus oli painettu ja minä ryhdyin ottamaan osaa väenlaskutoimitukseen. Olin asian pannut alulle ja se veti minut mukaansa.

IV

Minun osalleni määrättiin, omasta pyynnöstäni, alue Hamovnitsheskin osassa, Smolenskin kauppatorin luona. Tällä alueella on joukko taloja, joita yleensä nimitetään Rshanovin taloksi, tai Rshanovin linnaksi. Ne kuuluivat ennen muinoin kauppias Rshanoville, mutta nykyään ne kuuluvat Simineille. Olin jo kauan sitten kuullut mainittavan tätä paikkaa mitä kauneimman köyhyyden ja turmeluksen pesänä, ja senvuoksi pyysin väenlaskun toimittajia määräämään minut sinne. Toivomukseni täytettiin.

Saatuani duuman määräyksen, läksin muutamia päiviä ennen väenlaskun alkamista yksinäni tarkastelemaan aluettani. Saamani asemakartan mukaan löysin heti Rshanovin linnan.

Menin sinne Nikolskin poikkikadun puolelta, jonka päässä vasemmalla puolen on synkän näköinen talo, ilman porttia sillä puolen. Talon ulkonäöstä arvasin sen olevan juuri Rshanovin linnan.

Laskeutuessani alamäkeä Nikolskin katua myöten tapasin muutamia poikasia, 10 – 14 ikäisiä, pikku nutuissa ja palttoissa laskemassa mäkeä, mikä jaloillaan, mikä yhdellä luistimella liukuen pitkin jalkakäytävän jäätynyttä luisua talon luona. Pojat olivat repaleisissa vaatteissa ja, niinkuin kaikki kaupunkilaispojat, reippaita ja rohkeita. Pysähdyin heitä katselemaan. Nurkan takaa tuli esiin repaleinen vanha akka, jolla oli riippuvat keltaiset posket. Hän kulki kaupungille päin ja, niinkuin pakahtumaisillaan oleva hevonen, hengitti hirveästi koristen joka askeleella. Tultuaan minun kohdalleni hän pysähtyi, vetäen henkeänsä. Kaikkialla muualla tämä vanhus olisi pyytänyt minulta rahaa, mutta täällä hän vaan rupesi puhumaan kanssani. "Kas, sanoi hän, osottaen mäkeä laskevia poikia, – ei muuta, kuin vallattomuuksia! Samallaisia rshanovilaisia niistä tulee, kuin isänsäkin ovat". Yksi pojista, jolla oli palttoo ja lipaton lakki, kuuli hänen sanansa ja pysähtyi. "Mitä haukut?" huusi hän akalle. – "Itse olet rshanovilainen käärme!" – "Asutteko te täällä?" kysyin pojilta. – "Asutaan, ja hän asuu kanssa. Hän varasti saapasvarren!" huudahti poika ja nostaen ylös toisen jalkansa läksi luistamaan eteenpäin. Eukko räjähti haukkumaan, lomaan kovasti yskien. Mäeltä päin tuli sillä aikaa, käsiään heiluttaen lumivalkea ukko, kokonaan repaleissa. Ukko oli sen näköinen, kuin olisi vastikään vahvistanut itseänsä viinaryypyllä. Hän oli nähtävästi kuullut eukon haukkumisen ja otti häntä puolustaakseen. "Kyllä minä teille näytän senkin hirtehiset!" huusi hän poikasille, ikäänkuin aikoen lähteä heitä takaa ajamaan. Kerjuulla ollessaan kaupungilla tämä ukko herättää huomiota vanhuudellaan, heikkoudellaan ja köyhyydellään. Täällä hän sitä vastoin näytti iloiselta, päivätyöstään palaavalta työmieheltä.

Minä läksin ukon jälessä. Hän kääntyi vasemmalle Prototshnin poikkikadulle ja, kuljettuaan koko talon ja portin sivu, katosi ravintolaan.

Prototshnin kadun puolella on kaksi porttia ja useampia ovia: ravintolan, kapakan ja muutamien ruoka- ynnä muitten puotien. Tämä on juuri Rshanovin linna, Kaikki täällä on harmaata, likaista, haisevaa – sekä rakennukset, asumukset, pihat että ihmiset. Suurin osa ihmisistä, joita täällä tapasin, olivat repaleisia ja puolialastomia. Toiset kävelivät, toiset juoksivat ovesta ovelle. Kaksi hieroi kauppaa jostakin rääsystä. Minä kiersin koko rakennuksen ja, palattuani entiseen paikkaan, pysähdyin erään talon portille. Teki mieleni pistäytyä sisään katsomaan, mitä piellä tehtiin itse keskuksessa, mutta minua iletti, en tiennyt, mitä sanoa, jos minulta olisi kysytty asiaani. Jonkun aikaa epäröityäni astuin kumminkin sisään. Heti pihalle tultuani tunsin ilettävän löyhkän. Piha oli hirmuisen likainen. Käännyin nurkan taa ja samassa kuulin vasemmalta puoleltani ylhäältä, puiselta läpikäytävältä juoksevien ihmisten jalkain töminätä, ensin käytävän siltaa pitkin, ja sitten portaita. Ensimmäisenä juoksi ulos laiha vaimoihminen, hihat ylöskäärittyinä, haalistunut ruusunvärinen hame yllään ja patiinit jalassa. Hänen kintereillään juoksi pörröinen mies punasessa paidassa ja hameen levyisissä housuissa, kalossit jalassa. Mies sai vaimon kiinni portaitten alapäässä. "Et pääse käsistäni", sanoi hän, nauraen. "Kas sitä kierosilmäistä pirua", alkoi nainen torua, nähtävästi hyvillään tuosta takaa-ajosta, mutta nähtyään minut, huudahti äkäisesti: "ketä haet?" Kun en ketään hakenut, jouduin hämilleni ja läksin pois. Kummallista ei tässä ollut mitään, mutta tämä tapaus, – senjälkeen, mitä olin nähnyt toiselta puolen pihaa – haukkuvan akan, iloisen ukon ja mäkeä laskevat pojat, näytti minulle yhtäkkiä aivan uudelta puolelta sen asian, johon olin ryhtynyt. Minä aijoin tehdä suuren hyväntyön näille ihmisille moskovalaisten pohattain avulla. Mutta nyt ymmärsin ensi kerran, että kaikilla niillä onnettomilla, joille tahdoin tehdä hyväntyön, on, paitsi sitä aikaa, jolloin he, kärsien nälkää ja vilua, odottavat pääsyään taloon, vielä aikaa, jota heidän johonkin täytyy käyttää, on vielä 24 tuntia joka vuorokausi, on vielä kokonainen elämä, josta en ennen ollut tullut ajatelleeksi. Ymmärsin nyt ensi kerran, että kaikkien näitten ihmisten, paitsi puuhailemista itsensä vilulta suojelemisessa ja nälkänsä sammuttamisessa, täytyy elää vielä jollakin tavalla ne 24 tuntia joka vuorokausi, jotka heidän on eläminen, niinkuin kaikkien muittenkin ihmisten. Minä ymmärsin, että näitten ihmisten täytyy olla vihoissaan, ikävöidä, uljastella, iloita. Niin omituista kuin se onkin, ymmärsin nyt ensi kerran selvästi, ettei puuhani voinut rajoittua ainoastaan tuhannen ihmisen ruokkimiseen ja vaatettamiseen, – se ei ollut samaa, kuin tuhannen lampaan ruokkiminen ja katosalle ajaminen – vaan kysymys oli siinä, että ihmisille oli tehtävä jotain tosi hyvää. Ja kun ymmärsin, että jokainen noista tuhannesta ihmisestä on aivan samallainen ihminen, jolla on samallainen menneisyys, samallaiset intohimot, kiusaukset, erehdykset, samallaiset ajatukset ja kysymykset, kuin minullakin, niin alkuunpanemani asia rupesi yhtäkkiä näyttämään minusta niin vaikealta, että tunsin itseni voimattomaksi. Mutta asia oli kerran pantu alkuun ja minä jatkoin sitä.

V

Määrättynä päivänä väenlaskussa toimivat ylioppilaat saapuivat paikalle aamulla varhain, ja minä, hyväntekijä, tulin heidän luokseen kello 12. Minä en voinut tulla varemmin, sillä minä nousin k: lo 10, join kahvia ja polttelin sitten paperossia, odotellen ruuan sulamista. Tulin k: lo 12 Rshanovin talon portille. Poliisi osoitti minulle ravintolan, johon laskijat olivat käskeneet tulla kaikkien, jotka heitä kysyvät. Menin ravintolaan. Ravintola oli hyvin pimeä, haiseva ja likainen. Suoraan edessä oli tiski, vasemmalla huone likaisilla pöytäliinoilla katettuine pöytineen, oikealla iso huone pilareineen ja samallaisia pikku pöytiä akkunain ääressä ja seinien luona. Siellä täällä istui pöytien ääressä teetä juoden miehiä, sekä repaleisia että siististi puettuja, työmiehiä tai pikku kauppiaita, sekä muutamia naisia. Ravintola oli kyllä hyvin likainen, mutta heti saattoi nähdä, että sen asiat kävivät hyvin. Tiskin takana seisovan ravintolanhoitajan toimeliaan näköiset kasvot ja tarjoilijain joutuisa palvelevaisuus sitä osoittivat. Tuskin olin ennättänyt astua sisään, kun jo muuan tarjoilija oli valmis riisumaan palttoon päältäni ja tuomaan, mitä käskettäisiin. Näkyi että oli totuttu joutuisasti ja huolellisesti suorittamaan tehtävät. Kysyin väenlaskijoita. "Vanja!" – huusi pieni, saksalaisten tapaan puettu mies, joka järjesteli jotain kaapissa tiskin takana; se oli ravintolan isäntä Ivan Feodotitsh, talonpoika Kalugan kuvernementistä. Tuli kyyppari, noin 18 vuotias poika, laiha, käyränenäinen, kasvot kellertävät. "Mene saattamaan herraa väenlaskijain luo". Poika heitti salvetin, pani palttoon päällensä ja läksi nopeasti astuen viemään minua takaoven kautta. Likaisessa, haisevassa keittiössä tuli meitä vastaan vanha eukko, varovasti kantaen jonnekin hyvin haisevia sisälmyksiä riepuun käärittynä. Sieltä laskeuduimme kaltevalle pihalle, joka oli täynnään puurakennuksia kivisillä alakerroksilla. Löyhkä tällä pihalla oli hirmuinen. Se tuli ulkohuoneesta, jonka ympärillä aina oli suuri väentungos. Ulkohuone oli vaan osoittamassa sitä paikkaa, jossa oli tapana käydä tarpeillaan. Ohikulkiessa oli mahdotonta olla sitä huomaamatta ja hyvin vaikealta tuntui, kun joutui siitä lähtevän väkevän löyhkän piiriin.

Poika, varoen valkoisia housujaan, saattoi minut tämän paikan ohi ja suuntasi sitten kulkunsa erään puurakennuksen luo. Pihan läpi kulkevat ihmiset kaikki pysähtyivät minua katselemaan. Nähtävästi oli siististi puettu ihminen näillä seuduin harvinaisuus.

Poika vei minut erääseen pimeään ja haisevaan kellarikerrokseen. Kulkiessamme pimeätä käytävää, avautui äkkiä yksi ovista ja siinä näyttäytyi humalainen ukko paitasillaan, joka nähtävästi ei ollut talonpoikaisia. Tätä miestä ajoi ja tyrkki luotaan kimakasti vinkuen muuan pesijätär, hihat ylös käärittynä ja kädet saippuassa. Minun oppaani työnsi juopuneen syrjään ja nuhteli häntä. "Ei sovi tuolla tavalla häpäistä itseään", sanoi hän, "kun vielä on upseeri olevinaan!"

Tulimme määräpaikkaamme numero 30: een. Poika avasi oven ja meitä vastaan tulvahti saippuahöyryn, huonon ruuan ja väkevän tupakan haju. Astuimme sisään täydelliseen pimeyteen. Ikkunat olivat vastaisella puolella, vaan tällä puolen oli lautaseinäisiä käytäviä oikealle ja vasemmalle ja ovia, jotka johtivat epätasaisilla laudoilla vuorattuihin ja valkosella vesivärillä maalattuihin huoneisiin. Pimeässä huoneessa vasemmalla näkyi vaatteita pesupunkassa pesevä vaimo. Eräästä oikealla olevasta ovesta tirkisteli vanha mummo. Toisesta avonaisesta ovesta näkyi karvainen, punanaamainen mies, virsut jalassa, istuvan makuulavalla. Hän piti käsiään polvien päällä ja heilutteli jalkojaan katsellen alakuloisesti virsujaan.

Käytävän päässä oleva ovi vei siihen huoneeseen, jossa laskijat olivat. Se oli emännän huone. Hänen hallussaan oli koko tämä numero, ja hän vuorostaan vuokrasi siitä huoneita toisille asukkaille ja yömajalaisille. Tässä hänen pikkuisessa huoneessaan pyhäinkuvan alla istui väenlaskua toimittava ylioppilas papereineen, aivan kuin tutkintotuomari kuulustellen erästä mieshenkilöä. Mies oli emännän ystävä, joka hänen puolestaan vastasi kysymyksiin. Siinä oli emäntäkin – vanha vaimo ja kaksi uteliasta asukasta. Minun tultua sisään tuli huone jo aivan täyteen. Tunkeuduin pöydän ääreen ja tervehdin ylioppilasta, joka sitten jatkoi kuulusteluaan. Mutta minä aloin tarkastella ja kuulustella kortteerin asukkaita omia tarkotuksiani varten.

Tuli selville, ettei tässä ensimmäisessä kortteerissa ollut yhtäkään semmoista ihmistä, jonka hyväksi olisin voinut hyväntekeväisyysintoani osoittaa. Emäntä, huolimatta kortteerin kurjuudesta, pienuudesta ja likaisuudesta, joka minua palatseissa asuvaa hämmästytti, eli kaupungin köyhiin asukkaihin verraten mukavasti ja minulle hyvin tunnettuun maalaisköyhyyteen verraten ylellisestikin. Hänellä oli untuvahöyheninen vuode, tikattu peite, teekyökki, turkki ja astiakaappi. Yhtä varakkaalta näytti emännän ystäväkin. Hänellä oli yksin kellokin perineen. Asukkaat olivat köyhempiä, mutta ei ollut yhtään semmoista, joka olisi kaivannut pikaista apua. Apua pyysivät vaatteita pesevä nainen, jonka mies oli jättänyt ja jolla oli lapsia, vanha leskieukko, jolla sanojensa mukaan ei ollut millä elää, ja virsujalkainen mies, joka sanoi, ettei ollut sinä päivänä mitään syönyt. Mutta kuulusteluista kävi selville, ettei kukaan näistä henkilöistä kärsinyt erityistä puutetta, ja että auttaakseen heitä olisi ollut lähemmin heihin tutustuttava.

Kun ehdotin miehensä hylkäämälle vaimolle, että sijoittaisin hänen lapsensa turvakotiin, joutui hän hämilleen, kiitti tarjouksesta, mutta nähtävästi ei sitä halunnut. Hän olisi mieluummin halunnut raha-apua. Vanhin tytär auttoi häntä pyykin pesussa ja keskimmäinen hoiti poikaa. Vanha mummo halusi hyvin päästä köyhäintaloon, mutta tarkasteltuani hänen kommakkoansa, huomasin, ettei hän ollut kovin köyhä. Hänellä oli pikkuinen kirstu täynnä tavaraa, teekannu, kaksi kuppia ja paperikoteloissa teetä ja sokeria. Hän kutoi sukkia ja käsineitä, saaden siitä palkkaa kuukausittain eräältä hyväntekijättäreltä. Mies taas nähtävästi oli vähemmän ruuan kuin humalan puutteessa, ja kaikki, mikä hänelle olisi annettu, olisi mennyt kapakkaan. Tässä kortteerissa ei siis ollut semmoisia, joita olisin luullut talon olevan täpötäynnään, semmoisia, jotka olisin voinut tehdä onnelliseksi antamalla heille rahaa. Nämä köyhät näyttivät minusta epäillyttäviltä. Kirjoitin muistiin mummon, vaimon lapsineen ja miehen, päättäen ottaa ne esille, pidettyäni ensin huolta niistä erityisen onnettomista, joita odotin tapaavani tässä talossa. Päätin, että meidän avustuksessamme piti olla järjestystä. Ensin autetaan kaikkein onnettomimpia, ja sitten vasta näitä. Mutta seuraavassa ja sitä seuraavissa kortteereissa oli asianlaita sama, kaikkialla oli semmoisia, jotka olivat ensin tarkemmin tutkittavat, ennenkuin niitä voi auttaa. Semmoisia onnettomia taas, joille ei tarvinnut muuta kuin antaa rahaa, että ne onnettomista muuttuisivat onnellisiksi, ei ollut. Niinkuin se minua hävettääkin, täytyy minun kuitenkin sanoa, että aloin tuntea pettymystä siitä, etten löytänyt näissä taloissa mitään sen tapaista, mitä olin odottanut. Olin odottanut löytäväni täällä joitakin erikoisia ihmisiä, vaan läpikäytyäni kaikki kortteerit, tulin siihen vakuutukseen, etteivät näitten talojen asukkaat ollenkaan olleet mitään erikoisia ihmisiä, vaan aivan samallaisia kuin nekin, joitten joukossa itse elin. Aivan niin kuin meidän, oli heidänkin joukossaan enemmän tai vähemmän hyviä, enemmän tai vähemmän huonoja, enemmän tai vähemmän onnellisia ja enemmän tai vähemmän onnettomia. Onnettomat olivat aivan samallaisia onnettomia, kuin meidänkin joukossamme olevat onnettomat, joitten onnettomuus ei riippunut ulkonaisista olosuhteista, vaan heistä itsestään, ja jota ei voinut auttaa jollakin paperilapulla.

VI

Näitten talojen asukkaat ovat alhaisinta kaupunkilaisväestöä, jota Moskovassa luultavasti on yli 100 tuhatta. Tässä talossa on edustajia tämän väestön kaikista eri kerroksista. Täällä on pikkuliikkeitten omistajia, suutareita, harjantekijöitä, puuseppiä, sorvareita, räätäleitä, seppiä, täällä on ajureita, parisniekkoja, kaupustelijoita, pesijättäriä, koronkiskureita, päivätyöläisiä ja semmoisia, joilla ei ole mitään varsinaista tointa; täällä on myös kerjäläisiä ja katunaisia.

Täällä on paljon niitä samoja ihmisiä, joita näin Ljapinin talon ovella, mutta täällä ne ovat hajallaan työkansan keskellä. Ja sitä paitsi Ljapinin talon asukkaat minä näin heidän onnettomimpana aikanansa, silloin kun kaikki on syötynä ja juotuna, ja he viluisina, nälkäisinä ja ravintoloista pois ajettuina odottavat, kuin taivaan mannaa, pääsyä maksuttomaan yömajaan ja sieltä haluttuun vankilaan, toimitettavaksi kotiseudulleen, jota vastoin täällä näin näitä ihmisiä työläisten joukossa, joita oli enemmistö ja siihen aikaan, kun he jollakin keinoin olivat saaneet ansaituksi 3 tai 5 kopekkaa yösijaa varten sekä välistä ruplan ruokaa ja juomaa varten.

Ja niin oudolta kuin se kuuluukin, en ainoastaan ollut tuntematta täällä mitään sen tapaista tunnetta, kuin Ljapinin talolla, vaan päinvastoin ensi kierrosta tehdessämme sekä minä että ylioppilaat tunsimme miltei miellyttävän tunteen. Mutta miksi sanon miltei miellyttävän? Se ei ole totta. Tunne, jonka oleskelu näitten ihmisten kanssa herätti, niin kummalta kuin se kuuluukin, oli suorastaan hyvinkin miellyttävä.

Ensimäinen havainto oli se, että suurin osa täällä asuvista oli työläisiä ja hyvin hyviä ihmisiä.

Enemmistön tapasimme työtä tekemässä, pesijättäret pesupunkkiensa, puusepät höyläpenkkiensä ääressä, suutarit tuoleillaan. Ahtaat huoneet olivat täynnä väkeä ja työ sujui tarmokkaasti ja iloisesti. Tuntui työmiehen hien haju ja suutarin luona nahkan, puusepän luona höylänlastujen haju, kuului usein laulua ja näkyi paljastettuja, jänteviä käsivarsia, jotka nopeasti ja taitavasti tekivät totutuita liikkeitä. Meitä vastaanotettiin kaikkialla iloisesti ja ystävällisesti. Tuskin missään tunkeutumisemme näitten ihmisten kotielämään herätti sitä oman arvonsa tuntoa ja nojaamisen halua, jonka väenlaskijain ilmaantutuminen useimmiten saa aikaan varakkaitten ihmisten kortteereissa. Päinvastoin kaikkiin meidän kysymyksiimme vastattiin niinkuin pitikin. Meidän kysymyksemme antoivat aihetta leikinlaskuun vaan sen johdosta, ketkä ovat laskuun otettavat ja miten, kuka on kahdeksi, ja ketkä kaksi yhdeksi luettava j. n.e.

Usein tapasimme heidät päivällistä syömässä tai teetä juomassa ja meidän tervehdykseemme vastattiin joka kerta hyvin kohteliaasti: "olkaa hyvä", vieläpä väistyttiin syrjään ja annettiin tilaa. Semmoisen köyhäinpesän sijaan, jossa väestö alituiseen vaihtuu, löysimme tässä talossa monta kortteeria, joissa oli pysyviä asukkaita. Eräs puuseppä työmiehineen ja suutari kisällineen olivat asuneet jo kymmenen vuotta. Suutarilla oli hyvin likaista ja ahdasta, mutta työväki oli työtä tehdessään hyvin hyvällä tuulella. Minä yritin puhua erään työmiehen kanssa, tahtoen saada selvää hänen köyhyydestään ja velkaantumisestaan isännälle, mutta tämä ei minua ymmärtänyt ja puhui isännästään ja elämästään mitä parasta.

Eräässä kortteerissa asui muuan ukko eukkoineen, jotka kaupittelivat omenoita. Heidän huoneensa oli lämmin, puhdas ja täynnä tavaraa. Lattia oli peitetty olkimatolla. Huoneessa oli kirstuja, kaappi, teekyökki ja astioita. Nurkassa oli paljon pyhäinkuvia ja seinällä riippui lakanalla peitettyjä turkkeja. Kurttunaamainen, ystävällinen, puhelias eukko iloitsi nähtävästi itsekin hiljaisesta, onnellisesta elämästään.

Ivan Feodotitsh, ravintolan ja kortteerien isäntä, tuli ravintolasta ja kulki meidän mukanamme. Hän puheli ystävällisesti ja leikkiä laskien useitten kortteerien isäntien kanssa, nimittäen heitä kaikkia ristimä- ja isännimellä ja antaen meille heistä lyhyitä luonnekuvauksia. Kaikki he olivat tavallisia ihmisiä, Martin Semjonovitshejä, Pjotr Petrovitshejä, Marja Ivanovnoja, – ihmisiä, jotka eivät pitäneet itseänsä onnettomina, vaan samallaisina kuin muutkin, niinkuin he todella olivatkin.

Me olimme valmistautuneet näkemään ainoastaan jotain kauheata. Mutta tuon kauhean asemesta saimmekin nähdä jotain hyvin hyvää, semmoista, joka ehdottomasti herätti meidän kunnioitustamme. Ja tämmöisiä ihmisiä oli niin paljon, että repaleiset, hunningolle joutuneet, joutilaat ihmiset, joita välistä kohtasimme heidän joukossaan, eivät häirinneet yleistä vaikutelmaa.

Ylioppilaista se ei ollut niin kummallista, kuin minusta. He olivat vaan tekemässä hyödyllistä työtä, niinkuin luulivat, tieteen palveluksessa, ja sen ohella tekivät myös satunnaisia huomioitaan. Mutta minä – olin hyväntekijä, jonka tarkotuksena oli auttaa onnettomia, häviöön joutuneita, turmeltuneita ihmisiä, joita otaksuin tapaavani tässä talossa. Ja nyt minä onnettomien, häviöön joutuneitten, turmeltuneitten ihmisten asemesta näin enimmäkseen työtä tekeviä, rauhallisia, tyytyväisiä, iloisia, ystävällisiä ja hyvin hyviä ihmisiä.

Erittäin elävästi tunsin sen tavatessani näissä kortteereissa sitä huutavaa puutetta, jota aikomukseni oli auttaa.

Tavatessani tätä puutetta, huomasin aina, että se apu, jonka olin aikonut antaa, oli jo annettu. Se oli annettu ennen minua, ja kuka sen oli antanut? Ne samat onnettomat, turmeltuneet olennot, joita olin aikonut pelastaa, ja puute oli autettu semmoisella tavalla, kuin en minä olisi voinut tehdä.

Eräässä kellarissa makasi yksinäinen, lavantautia sairastava ukko. Ukolla ei ollut ketään omaista. Muuan leskivaimo tyttärineen, joka oli hänelle vieras, mutta oli hänen naapurinsa, hoiteli häntä, juotti häntä teellä ja osti omilla rahoillaan hänelle lääkkeitä. Toisessa kortteerissa makasi vaimo lapsivuodekuumeessa. Eräs nainen, joka harjoitti epäsiveellistä elinkeinoa, tuuditteli lasta, ruokki sitä, eikä hän kahteen päivään ollut käynyt ulkona toimessaan. Erään orvoksi jääneen tytön oli ottanut perheeseensä muuan räätäli, jolla itsellään oli kolme lasta. Niin että jälellä olivat ne onnettomat, joutilaat ihmiset, niinkuin virkamiehet, kirjurit, paikattomat lakeijat, kerjäläiset, juopot, epäsiveelliset naiset ja lapset, joita ei voinut auttaa heti rahoilla, vaan joihin oli ensin tarkemmin tutustuttava, ennenkuin heistä voi pitää huolta. Minä hain vaan onnettomia, köyhyyden vuoksi onnettomia, semmoisia, joita olisi voinut auttaa jakamalla heille meidän ylellisyydestämme. Mutta semmoisia, niinkuin minusta näytti, emme onnistuneet tapaamaan, ja tapasimme vaan semmoisia onnettomia, joiden auttamiseen olisi ollut uhrattava paljon aikaa ja vaivaa.