"Teillähän on vaan toinen, tieteelle sopimaton, ahtaampi määritelmä tieteestä ja taiteesta", sanotaan minulle, "mutta se ei sulje pois niitä, ja jälelle jää kuitenkin tieteellinen toiminta, jota harjoittivat: Galilei, Bruno, Homero, Michel-Angelo, Beethoven, Wagner ynnä kaikki toisarvoiset oppineet ja taiteilijat, jotka koko elämänsä pyhittivät tieteen ja taiteen palvelukseen." Niin tavallisesti sanotaan ja koetetaan vedota entisten ja nykyisten oppineitten ja taiteilijoitten toiminnan välillä olevaan yhteyteen, jota muissa tapauksissa taas ei tunnusteta. Sitä paitsi koetetaan unohtaa se erityinen, uusi työnjaon periaate, jonka perusteella tiede ja taide nykyään ovat etuoikeutetussa asemassaan.

Ensiksikin ei voi väittää yhteyttä olevan entisajan ja nykyajan nerojen välillä. Niinkuin ensimäisten kristittyjen pyhällä elämällä ei ole mitään yhteistä paavien elämän kanssa, niin ei myöskään Galilein, Shakespearen, Beethovenin toiminnalla ole mitään yhteistä Tindallin, Hugon, Wagnerin toiminnan kanssa. Niinkuin pyhät isät kieltäytyisivät sukulaisuudesta paavien kanssa, niin vanhan ajan tiedemiehetkin kieltäytyisivät sukulaisuudesta nykyaikaisten kanssa.

Toiseksi sen merkityksen kautta, jonka tieteet ja taiteet nykyään itselleen antavat, on meillä hyvin selvä, tieteen itsensä antama mittakaava, jolla voimme määrätä josko ne vastaavat tarkotustaan tai ei, ja siten ei löysillä perusteilla, vaan määrätyn mittakaavan mukaan ratkaista, onko sillä toiminnalla, joka nimittää itseänsä tieteeksi ja taiteeksi, perustetta kantaa tätä nimeä.

Kun egyptiläiset tai kreikkalaiset papit harjoittivat kaikille tuntemattomia salaisia toimituksiaan, sanoen niitten sisältävän koko tieteen ja taiteen, oli mahdotonta heidän kansalle tuottaman hyödyn perusteella tarkastaa heidän tieteensä todellisuutta, sillä tiede, heidän vakuutuksensa mukaan, oli yliluonnollinen. Mutta nyt on meillä kaikilla hyvin selvä, yksinkertainen mittakaava, joka sulkee pois kaiken yliluonnollisen: tiede ja taide lupaavat toimittaa ihmiskunnan aivojen tehtävää yhteiskunnan tai koko ihmiskunnan hyväksi. Ja senvuoksi on meillä oikeus nimittää tieteeksi ja taiteeksi ainoastaan sellaista toimintaa, jolla on tuo tarkotus ja joka sitä täyttää.

Senvuoksi, nimittivätpä itseänsä miten hyvänsä nuo oppineet ja taiteilijat, jotka sepittävät rikos-, valtio- ja kansainvälisten oikeuksien teorioja, jotka keksivät uusia kanuunia ja räjähdysaineita, säveltävät hävyttömiä oopperoita ja operetteja tai kirjoittavat yhtä hävyttömiä romaaneja, meillä ei ole oikeutta nimittää koko tuota toimintaa tieteen ja taiteen toiminnaksi, koska sen tarkotuksena ei ole yhteiskuntien tai ihmiskunnan onni, vaan se päinvastoin ihmisiä vahingoittaa. Kaikki tuo ei siis ole tiedettä eikä taidetta. Aivan samoin, nimittivätpä itseänsä miten hyvänsä ne oppineet, jotka yksinkertaisuudessaan koko elämänikänsä tutkivat mikroskoopillisia eläviä ja teleskoopillisia ja spektraalisia ilmiöitä, tai taiteilijat, jotka tutkittuaan muinaisuuden muistomerkkejä kirjoittelevat historiallisia romaaneja, maalailevat tauluja, säveltävät symfonioja ja sepittävät kauniita runoja, – kaikkia noita ihmisiä, huolimatta heidän harrastuksestaan, ei voi, tieteen oman määritelmän mukaan, nimittää tieteen ja taiteen edustajiksi ensiksikin senvuoksi, ettei heidän tieteellinen toimintansa tieteen vuoksi ja taiteellinen toimintansa taiteen vuoksi tarkota ihmiskunnan onnea, ja toiseksi senvuoksi, ettei ole tuloksia tuosta toiminnasta yhteiskunnan tai ihmiskunnan hyväksi. Se taas, että heidän toimintansa joskus tuottaa hyötyä ja hauskuutta muutamille ihmisille, ei mitenkään oikeuta meitä, heidän oman tieteellisen määritelmänsä mukaan, pitämään heitä tieteen ja taiteen edustajina.

Aivan samoin, nimittivätpä itseänsä miten hyvänsä ne ihmiset, jotka tekevät keksintöjä sähkövoiman käyttämisessä valaistukseen, lämmitykseen ja liikevoimana, tai uusien kemiallisten yhdistysten alalla, joista saadaan dynamiittia ja kauniita värejä, ne ihmiset, jotka oivallisesti soittavat Beethovenin symfonioja, näyttelevät teattereissa, maalaavat hyviä muotokuvia, laatukuvia ja maisemia, kirjoittavat huvittavia romaaneja, joitten tarkotuksena on ainoastaan rikkaitten ihmisten ikävän haihduttaminen, – niitten ihmisten toimintaa ei voi nimittää tieteeksi ja taiteeksi, sillä tämä toiminta ei tarkota, niinkuin elimistön aivojen toiminta, kokonaisuuden hyvää, vaan sitä johtaa ainoastaan persoonallinen etu, etuoikeuksien saavuttamisen halu, raha, jota saadaan n.k. taiteen keksimisestä ja harjoittamisesta, eikä sitä sen vuoksi mitenkään voi eroittaa muusta itsekkäästä persoonallisesta toiminnasta, joka lisää elämän hauskuuksia, niinkuin ravintoloitsijain, taideratsastajain, muotiompelijain, porttojen y.m. toiminta. Niin toisten kuin toistenkaan toiminta ei sovellu tieteen ja taiteen määritelmään, jotka lupaavat työnjaon perusteella palvella koko ihmiskunnan tai yhteiskunnan hyvää.

Tieteen määritelmä tieteestä ja taiteesta on aivan oikea, mutta valitettavasti ei nykyisten tieteiden ja taiteiden toiminta siihen sovellu. Yksien toiminta on suorastaan vahingollista, toisten hyödytöntä, kolmansien mitätöntä, ainoastaan rikkaille kelpaavaa. Kaikki he saattavat olla hyvin hyviä ihmisiä, mutta he eivät täytä sitä, mitä he, oman määritelmänsä mukaan, ovat ottaneet tehdäkseen, ja senvuoksi ovat yhtä vähän oikeutettuja pitämään itseänsä tieteen ja taiteen edustajina, kuin nykyinen papisto, joka niinikään ei täytä päällensä ottamiaan velvollisuuksia, on oikeutettu pitämään itseään jumalallisen totuuden edustajina ja opettajina.

Ja ymmärrettävää on, miksi nykyisen tieteen ja taiteen työmiehet eivät ole täyttäneet eivätkä voi täyttää kutsumustaan. Siksi, että he ovat velvollisuuksistaan tehneet oikeudet.

Tieteellinen ja taiteellinen toiminta, nykyisessä merkinnössään, on ainoastaan silloin hedelmällinen, kun se ei tiedä mitään oikeuksista, vaan tietää yksin velvollisuutensa. Ainoastaan senvuoksi, että se aina on semmoinen – että sen ominaisuutena on itsekieltäymys, – antaakin ihmiskunta tälle toiminnalle niin suuren arvon.

Jos jotkin ihmiset todellakin ovat kutsutut palvelemaan toisia henkisellä työllä, niin he saavat aina kärsiä täyttäessään tätä tehtäväänsä, sillä ainoastaan kärsimysten kautta syntyy henkinen maailma.

Itsekieltämys ja kärsimykset ovat olevat ajattelijan ja taiteilijan kohtalona senvuoksi, että hänen päämääränsä on ihmisten onni. Ihmiset ovat onnettomia: kärsivät, sortuvat. Odottelemiseen ja vilvoittelemiseen ei ole aikaa.

Ajattelija ja taiteilija eivät koskaan tule istumaan Olympon kukkuloilla, niinkuin me olemme tottuneet ajattelemaan, he tulevat aina, ikuisesti olemaan levottomuudessa ja jännityksessä. He olisivat voineet ratkaista ja sanoa sen, mikä olisi antanut onnen ihmisille, olisi vapauttanut heidät kärsimyksistä, mutta he eivät sitä ratkaisseet eivätkä sanoneet, ja huomenna se saattaa olla myöhäistä – sillä he kuolevat.

Ei siitä tule ajattelijaa ja taiteilijaa, joka kasvatetaan laitoksessa, missä muka valmistetaan oppineita ja taiteilijoita, ja saa diploomin, vaan siitä, joka ei voi olla ajattelematta ja ilmaisematta sitä, mikä hänen sielussaan liikkuu, vaikka sitä tahtoisikin, koska häntä on johtamassa kaksi vastustamatonta voimaa: sisällinen tarve ja ihmisten vaatimus.

Hyvinvoipia, mässäileviä ja itsetyytyväisiä ajattelijoita ja taiteilijoita ei ole.

Semmoinen henkinen toiminta, joka todellakin on toisille tarpeellinen, on mitä raskain kutsumus – risti, niinkuin evankelioissa on sanottu. Ja ainoa, epäilemätön tunnusmerkki kutsumuksen olemassa olosta on itsekieltäymys, itsensä uhraaminen voidakseen ilmituoda toisten ihmisten hyödyksi sisälliset voimansa.

Opettaa kuinka monta kovakuoriaista on maailmassa, tarkastella auringossa olevia pilkkuja, kirjoittaa romaaneja ja oopperoita voipi kärsimyksiä kokematta, mutta opettaa ihmisiä löytämään onnensa, joka kokonaan on itsekieltäymyksessä ja toisten palvelemisessa, ja voimakkaasti ilmaista tätä oppia ei voi ilman itsekieltäymystä.

Niin kauan oli olemassa kirkko, kuin opettajat kärsivät ja olivat puutteessa, mutta niin pian kuin he rupesivat lihoomaan, päättyi heidän opettajatoimintansa.

Kun papit olivat kultaisia, olivat astiat puisia, mutta kun astiat tulivat kultaisiksi, tulivat papit puisiksi, sanoo kansa.

Ei Kristus suotta kuollut ristinpuulla, ei kärsimyksen uhri suotta voita kaikkea.

Mutta meidän tieteemme ja taiteemme ovat turvatut, diploomeilla varustetut, eikä kukaan muusta huolehdi kuin siitä, mitenkä ne olisivat vielä paremmin turvattavat s.o. tehtävät mahdottomiksi palvelemaan ihmisiä.

Tositieteellä ja tositaiteella on kaksi varmaa tunnusmerkkiä: toinen – sisällinen, se, että tieteen ja taiteen palvelija, omaa etuaan ajattelematta, itsekieltäymyksellä täyttää kutsumustaan, ja toinen – ulkonainen, se, että hänen teoksensa ovat käsitettäviä kaikille ihmisille, joitten onni on hänen päämääränään. Otaksuivatpa ihmiset tarkotuksensa ja onnensa olevan minkä hyvänsä, tiede on oleva oppia tästä tarkotuksesta ja onnesta, ja taide tämän opin ilmaisua. Solonin, Konfuciuksen lait ovat tiedettä, Mooseksen, Kristuksen oppi on tiedettä, rakennukset Athenassa, Davidin psalmit ovat taidetta, mutta kappalten neljännen dimensioonin ja kemiallisten yhdistysten taulujen tutkiminen ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan tiedettä. Tositieteen virkaa tekevät nykyaikaan jumaluusoppi ja juriidilliset tieteet, tositaiteen virkaa kirkolliset ja hallinnolliset menot, joihin ei kukaan usko ja joita ei kukaan pidä totisena asiana. Se taas, jota meillä nimitetään tieteeksi ja taiteeksi, on joutilaan järjen ja tunteen tuotetta, jonka tarkotuksena on kutkutella samallaisia joutilaita järkiä ja tunteita ja joka on kansalle aivan käsittämätöntä, sillä sen tarkotuksena ei ole kansan onni.

Siitä saakka kuin tunnemme ihmisten elämää, näemme siinä aina ja kaikkialla vallitsevan opin, joka väärin nimittää itseänsä tieteeksi ja joka ei selvitä ihmisille elämän tarkotusta, vaan päinvastoin sitä himmentää. Niin on ollut egyptiläisillä, hindulaisilla, kiinalaisilla, osaksi kreikkalaisinakin (sofisteilla), sitten mystikoilla, gnostikoilla, kabalisteilla, keskiajalla: teoloogeilla, skolastikoilla, alkemisteilla, ja niin on ollut kaikkialla meidän aikaamme asti.

Mikä harvinainen onni onkaan meillä, kun saamme elää semmoisena erikoisena aikana, jolloin tieteeksi itseänsä nimittävä järjen toiminta on, niinkuin vakuutetaan, jossakin erikoisessa edistyksen tilassa! Eiköhän tuo harvinainen onni johdu siitä, ettei ihminen voi eikä tahdo nähdä omaa kurjuuttaan? Minkäs vuoksi ei noitten teoloogien ja kabalistien tieteistä ole mitään jäänyt jälelle, paitsi sanoja.

Tunnusmerkithän ovat aivan samat: sama itsetyytyväisyys, sokea varmuus, että me, juuri me, ja ainoastaan me olemme oikealla tiellä, ja vasta meistä alkaa oikea elämä. Samat toiveet, että me tuossa tuokiossa keksimme jotain tavatonta, ja sama, erehdyksemme paljastava, päätunnusmerkki: koko meidän viisautemme jää meille itsellemme, mutta kansanjoukot eivät ymmärrä, eivät ota vastaan, eivätkä tarvitse sitä. Meidän asemamme on hyvin vaikea, mutta miksi emme voisi ottaa sitä rehellisesti tarkastaaksemme.

On aika tulla tajuunsa ja katsahtaa omaan itseensä.

Emmehän me ole mitään muuta kuin kirjanoppineita ja fariseuksia, jotka olemme istuneet Mooseksen istuimella ja ottaneet haltuumme taivaan valtakunnan avaimet, ja jotka itse emme mene sisälle emmekä muita sinne päästä. Mehän olemme, me tieteen ja taiteen ylimmäiset papit, kaikkein kurjimpia pettureita, joilla on asemaamme paljon vähemmän oikeutta, kuin kaikkein viekkaimmilla ja turmeltuneimmilla papeilla. Etuoikeutetulle asemallemme ei meillä ole minkäänlaista puolustusta. Me olemme petoksella anastaneet paikkamme ja valheella sitä pidämme hallussamme.

Papistolla, sekä meidän että katoolilaisella, niin turmeltunutta kuin se olikin, oli jonkinmoinen oikeus asemaansa, – he sanoivat neuvovansa ihmisille elämän ja pelastuksen tietä. Mutta me, kukistettuamme papiston ja todistettuamme ihmisille, että se heitä pettää, olemme asettuneet sen sijalle, emmekä opeta ihmisille elämää, väittäen sen oppimista tarpeettomaksi, vaan imemme kansan verta ja sen edestä opetamme lapsillemme omaa talmudiamme, kreikan ja latinan kielioppia, sitä varten, että hekin voisivat jatkaa meidän loiselämäämme.

Me sanomme: ennen oli olemassa ihmiskasteja, vaan nyt ei niitä ole. Mutta mitäs se merkitsee, että toiset ihmiset ja heidän lapsensa tekevät työtä, toiset taas eivät tee? Näyttäkää intialaiselle, joka ei tunne meidän kieltämme, eurooppalainen ja meidän elämämme muutamien sukupolvien aikana, niin hän heti huomaa samallaiset työtä tekeväin ja työtä tekemättömäin kastit, kuin hänenkin maassaan on. Niin heillä kuin meilläkin oikeuden työttömyyteen antaa se erityinen pyhitys, jota me nimitämme tieteeksi ja taiteeksi, eli yleensä sivistykseksi.

Tämäpä sivistys ja koko sen mukana seuraava järjen turmeltuminen onkin vienyt meidät siihen kummalliseen mielettömyyteen, joka peittää meiltä mitä selvimmän ja epäilemättömimmän asian.

Me kulutamme veljiemme elämää ja pidämme itseämme kristittyinä, humaanisina, sivistyneinä ja täysin oikeamielisinä ihmisinä.

XXXVIII

Mitä siis on tekeminen? Mitä on meidän tekeminen?

Tätä kysymystä, joka sisältää myöskin tunnustuksen, että meidän elämämme on huono ja väärä, ja samalla väitteen, ettei sitä kumminkaan voi muuttaa, tätä kysymystä olen kuullut ja kuulen joka taholta. Senvuoksi olen valinnutkin tämän kysymyksen kirjani otsakirjoitukseksi.

Minä olen kertonut kärsimyksistäni, etsimisestäni ja siitä, miten tämän kysymyksen ratkaisin. Minä olen samallainen ihminen kuin kaikki muutkin, ja jos jossakin suhteessa eroan meidän piirimme tavallisesta ihmisestä, niin on se pääasiallisesti siinä, että olen enemmän kuin tavallinen ihminen palvellut ja hemmotellut maailman väärää oppia, enemmän saanut hyväksymistä vallitsevan opin tunnustajilta ja senvuoksi enemmän kuin muut turmeltunut ja tieltä eksynyt.

Senvuoksi luulen itselleni löytämäni kysymyksen ratkaisun tyydyttävän kaikkia vilpittömiä ihmisiä, jotka tekevät saman kysymyksen. Kysymykseen: mitä on tehtävä? vastasin ensiksikin: oltava valehtelematta sekä ihmisten että itsensä edessä, oltava pelkäämättä totuutta, veipä se minne hyvänsä. Me kaikki tiedämme, mitä merkitsee valehteleminen ihmisten edessä, mutta siitä huolimatta herkeämättä valehtelemme aamusta iltaan: käsken sanoa, etten ole kotona, vaikka olen kotona, sanon olevani hyvin iloinen, vaikken ollenkaan ole iloinen, käytän toisesta sanaa kunnioitettava, vaikken ollenkaan häntä kunnioita, sanon, ettei minulla ole rahaa, vaikka on j.n.e., j. n.e. Me pidämme valhetta ihmisten edessä, varsinkin eräänlaista valhetta, pahana, mutta valhetta itsemme edessä emme pelkää, ja kuitenkaan ei pahinkaan, suoranaisinkaan valhe ihmisten edessä ole seurauksiensa puolesta mitään verraten siihen valheeseen itsemme edessä, johon perustamme koko elämämme.

Juuri tästä valheesta on meidän luopuminen, kyetäksemme vastaamaan kysymykseen: mitä on tekeminen?

Mitenkä voinkaan vastata tähän kysymykseen, kun kaikki, mitä teen, koko elämäni perustuu valheeseen, jota koetan väittää totuudeksi sekä toisten että itseni edessä? Olla valehtelematta tässä merkinnössä on samaa kuin olla pelkäämättä totuutta, olla keksimättä ja hyväksymättä muitten keksimiä verukkeita peittääkseen itseltään järjen ja omantunnon johtopäätöksiä, olla pelkäämättä erota kaikista muista ja jäädä yksin järkensä ja omantuntonsa kanssa, olla pelkäämättä sitä asemaa, johon totuus vie, lujasti uskoen, että se asema, johonka totuus ja omatunto vievät, olipa se miten kummallinen tahansa, ei voi olla huonompi sitä, joka perustuu valheeseen. Olla valehtelematta meidän etuoikeutettujen, henkisen työn ihmisten asemassa on samaa kuin olla pelkäämättä joutua tilinteossa tappiolle. Saattaa olla, että olen jo niin paljon velkaa, etten suoriudukaan. Mutta olipa velka miten suuri tahansa, aina on parempi tehdä tili, kuin olla sitä tekemättä; olipa sitä ehtinyt väärällä tiellä kuinka pitkälle hyvänsä, aina on parempi pysähtyä, kuin jatkaa matkaansa.

Kaikki asiat tulevat aina suoremmin ja pikemmin ratkaistuksi totuuden, kuin valheen kautta. Valhe toisten edessä ainoastaan hämmentää asiaa ja viivyttää ratkaisua, mutta valhe itsensä edessä, joka asetetaan totuuden sijaan, tuhoaa koko ihmisen elämän.

Jos ihminen, astuttuaan väärälle tielle, pitää sitä oikeana, niin joka hänen askeleensa tällä tiellä vie hänet yhä kauemmaksi päämäärästä. Jos ihminen, joka kauan on kulkenut väärää tietä, itse huomaa, tai muilta kuulee tämän tien olevan väärän, mutta säikähtäen sitä ajatusta, että hän on niin kauas syrjään joutunut, koettaa itselleen vakuuttaa tätäkin tietä pääsevänsä perille, niin hän ei milloinkaan perille pääse. Jos ihminen säikähtää totuutta ja, nähtyään sen, ei sitä tunnusta, vaan tunnustaa valheen totuudeksi, niin ei hän koskaan saa tietää, mitä hänen on tekeminen.

Me, ei ainoastaan rikkaat, vaan etuoikeutetut, n.k. sivistyneet, olemme niin kauas joutuneet väärällä tiellä, että me tarvitsemme joko suurta päättäväisyyttä tai hyvin suuria kärsimyksiä väärällä tiellä, tullaksemme tajuihimme ja tunnustaaksemme sen valheen, jolla elämme.

Minä huomasin elämämme valheen niitten kärsimysten kautta, joihin minut vei väärä tie, ja tunnustettuani tämän tien vääräksi oli minulla rohkeutta mennä ensin vaan ajatuksissani sinne, minne minua vei järki ja omatunto, tekemättä itselleni selvää siitä, mihin jouduin. Ja minä tulin palkituksi tästä rohkeudestani. Kaikki monimutkaiset, hajanaiset, sekavat, järjettömät elämän ilmiöt, joita ympärilläni näin, selvenivät yhtäkkiä, ja minun ennen niin kummallinen ja vaikea asemani näitten ilmiöitten keskellä tuli yhtäkkiä luonnolliseksi ja helpoksi. Tuossa uudessa asemassani selveni aivan täydellisesti minun toimintani, – ei ollenkaan se, jota ennen olin ajatellut, vaan uusi, jossa oli paljon enemmän levollisuutta, rakkautta ja iloa. Se, mikä ennen minua peloitti, alkoi nyt minua viehättää.

Ja sen vuoksi luulen, että se, joka vilpittömästi kysyy: mitä on tekeminen? ja, tähän kysymykseen vastatessaan, ei valehtele itsensä edessä, vaan menee sinne, minne vie häntä järki, se on jo ratkaissut kysymyksen. Jos ei hän vaan valehtele itsensä edessä, niin hän huomaa, mitä, missä ja miten on tekeminen. Ainoa, mikä voi haitata häntä tien löytämisessä, on väärä ja liian korkea käsitys omasta itsestään ja asemastaan. Niin oli laita minun, jonka vuoksi toinen, edellisestä johtuva vastaus kysymykseen: mitä on tekeminen? – oli minulle se, että minun oli tehtävä katumus sanan täydessä merkityksessä, s.o. kokonaan muutettava käsitys asemastani ja toiminnastani: herettävä luulemasta toimintaani hyödylliseksi ja tunnustettava se vahingolliseksi ja joutavaksi, sivistyksen asemesta nähtävä itsessäni sivistymättömyyttä, hyvyyden ja siveellisyyden asemesta pahuutta ja siveettömyyttä, ylevyyden asemesta alhaisuutta.

Sanoin, että, paitsi valheesta luopumista, minun piti vielä tehdä katumus, sillä, vaikka toinen seikka johtuukin toisesta, väärä käsitys suuresta merkityksestäni oli siihen määrin minuun pinttynyt, etten nähnyt suurinta osaa valheestani niin kauan kuin en ollut vilpittömästi katunut, luopunut itselleni muodostamastani väärästä käsityksestä. Vasta sitten kun tein katumuksen, s.o. herkesin pitämästä itseäni erikoisena ihmisenä ja aloin pitää itseäni samallaisena ihmisenä kuin kaikki muutkin, vasta silloin tieni minulle selveni.

Ennen en voinut vastata kysymykseen: mitä on tekeminen? – senvuoksi, että itse kysymyksen muodostin väärin. Niin kauan kuin en ollut katunut, kysyin näin: mikä toiminta on valittava minun, ihmisen, jolla on minun sivistykseni ja luonnonlahjani?

Miten on tällä sivistyksellä ja näillä luonnonlahjoilla korvattava se, mitä olen ottanut ja otan kansalta? Tämä kysymys ei ollut oikea, koska se sisälsi sen väärän käsityksen, että minä muka en ole samallainen ihminen kuin muut, vaan jokin erikoinen, kutsuttu palvelemaan ihmisiä niillä luonnonlahjoilla ja sillä sivistyksellä, jotka olivat 40 vuotisen harjoituksen tuloksena. Minä tein itselleni kysymyksen, mutta itse asiassa vastasin siihen jo edeltäpäin siten, että edeltäpäin määrittelin sen minulle miellyttävän toiminnan laadun, jolla olin kutsuttu ihmisiä palvelemaan. Oikeastaan kysyin: mitenkä on minun, semmoisen erinomaisen kirjailijan, jolla on niin paljon tietoja ja lahjoja, käytettävä niitä ihmisten hyödyksi? Mutta kysymyksen olisi pitänyt kuulua näin: mitä on minun, joka onnettomien olojen kautta olen tullut viettäneeksi parhaat oppivuoteni työhön totuttautumisen asemesta opettelemalla ranskan kieltä, pianon soittoa, kielioppia, maantiedettä, lakitiedettä, runoja, novelleja, romaaneja, filosoofisia teorioja ja sotaharjoituksissa, – mitä on minun, joka elämäni parhaat vuodet olen kuluttanut joutilaissa ja sielua turmelevissa toimissa, – mitä on minun, noista onnettomista entisyyden ehdoista huolimatta, tekeminen palkitakseni niitä ihmisiä, jotka koko tänä aikana ovat minua ruokkineet ja vaatettaneet ja yhä edelleen sitä tekevät? Jos kysymys olisi ollut siinä muodossa, kuin se nyt minun edessäni on sen jälkeen kuin tein katumuksen, niin vastaus olisi ollut helppo: koetettava ennen kaikkea rehellisesti itseäni elättää, s.o. opittava olemaan elämättä toisten hartioilla, ja, sitä oppiessa, joka tilaisuudessa tuotettava hyötyä ihmisille sekä käsillä, jaloilla, aivoilla että sydämmellä, ja kaikella sillä, millä ihmiset vaativat.

Ja senpä vuoksi on meidän piirimme ihmisen tehtävä katumus, karsittava itsestään meihin pinttynyt ylpeys sivistyksestämme, hienoudestamme, lahjoistamme ja tunnustettava, ettei hän ole kansan hyväntekijä, etevä mies, joka hyväntahtoisesti ottaa lahjoittaaksensa kansalle hyödyllisiä keksinnöitään, vaan perin syyllinen, turmeltunut, mihinkään kelpaamaton ihminen, joka tahtoo tehdä parannuksen ja heretä kansaa loukkaamasta ja vahingoittamasta.

Kuulen hyvin usein nuorten miesten, jotka hyväksyvät kielteisen puolen minun mielipiteistäni, kysyvän: mitäs minun sitten on tekeminen? Mitä on tekeminen minun, joka olen lopettanut kurssin yliopistossa tai jossain muussa oppilaitoksessa, ollakseni hyödyllinen?

Nämä nuoret miehet kysyvät, mutta sielussaan on heillä jo päätettynä että heidän saamassaan sivistyksessä on heillä suuri etevämmyys, ja että kansaa palvella he tahtovat juuri tuolla etevämmyydellään. Ja senvuoksi he eivät missään tapauksessa ota arvostellakseen sitä, mitä nimittävät sivistyksekseen, kysyäkseen itseltään: onko se, mitä he nimittävät sivistykseksi, hyvää vai pahaa? Jos he sen tekisivät, niin he ehdottomasti tulisivat pakoitetuiksi hylkäämään sivistyksensä ja alkamaan oppia alusta. Mutta sepä yksin onkin tarpeen.

He eivät mitenkään voi ratkaista kysymystä: mitä on tekeminen, sillä se kysymys ei esiinny heille semmoisena kuin sen pitäisi.

Kysymyksen pitäisi kuulua näin: mitenkä on minun, avuttoman, hyödyttömän ihmisen, joka onnettomien olosuhteitten kautta olen hukannut parhaat oppivuoteni henkeä ja ruumista turmelevaan tieteellisen talmudin oppimiseen, korjattava tämä erehdys ja opittava ihmisiä palvelemaan? Mutta kysymys kuuluu heillä näin: mitenkä on minun, ihmisen, joka on hankkinut itselleen niin paljon oivallisia tietoja, näillä oivallisilla tiedoillani ihmisiä hyödytettävä? Senpä vuoksi ei ihminen milloinkaan voi vastata kysymykseen: mitä on tekeminen, niin kauan kuin ei hän herkeä valehtelemasta itsensä edessä ja tee katumusta. Eikä katumus ole peloittavaa, enempää kuin totuuskaan, vaan on yhtä iloista ja hedelmällistä. Pitää vaan tunnustaa totuus kokonaan ja katua täydellisesti, ymmärtääkseen, ettei oikeuksia, etevämmyyttä, erikoisuutta ole elämässä kellään, eikä voi olla, vaan velvollisuuksia on loppumattomasti ja rajattomasti, ja että ihmisen ensimäinen epäilemätön velvollisuus on osanotto taisteluun luonnon kanssa oman ja toisten elämän puolesta.

Tämäpä ihmisen velvollisuuden tunnustaminen onkin pääasia kolmannessa vastauksessa kysymykseen: mitä on tekeminen?

Minä koetin olla itseni edessä valehtelematta, minä koetin karsia itsestäni viimeisetkin jäännökset sivistystäni ja lahjojani koskevasta väärästä käsityksestäni ja katua, mutta kysymystä ratkaistessani asettui tielleni uusi vaikeus: tehtäviä oli niin paljon kaikenlaisia, että oli tarpeen neuvo, mitä nimenomaan oli tehtävä. Ja vastauksen tähän kysymykseen sain, kun vilpittömästi kaduin sitä pahaa, jossa elin. Mitä on tekeminen? – kysyvät kaikki ja kysyin minäkin niin kauan kuin, luullen suuria kutsumuksestani, olin näkemättä sitä, että minun ensimäinen ja tinkimätön velvollisuuteni oli itse itseäni ruokkia, vaatettaa, rakentaa huoneitani ja niitä lämmittää, sekä tässä asiassa palvella muita, sillä siitä saakka kuin maailma on ollut olemassa, on tämä ollut jokaisen ihmisen ensimäinen ja tinkimätön velvollisuus.

Tässä työssä yksin ihminen täysin tyydyttää luontonsa ruumiillisia ja henkisiä vaatimuksia: itsensä ja omaistensa ruokkiminen, vaatettaminen ja varjeleminen on ruumiillisten tarpeiden tyydyttämistä, sen tekeminen toisille ihmisille on henkisen tarpeen tyydyttämistä.

Kaikki muu ihmisen toiminta on vasta silloin laillista, kun tämä ihmisen ensimäinen tarve on tyydytetty.

Otaksuipa ihminen kutsumuksensa olevan minkä tahansa: toisten ihmisten hallitsemisen, kansalaistensa puolustamisen, jumalanpalvelusten pitämisen, toisten opettamisen, keinojen keksimisen elämän sulostuttamiseksi, maailman lakien löytämisen, ikuisten totuuksien esittämisen taiteellisissa kuvissa, – niin järjelliselle ihmiselle on hänen velvollisuutensa ottaa osaa taisteluun luonnon kanssa oman ja toisten ihmisten elämän ylläpitämiseksi aina oleva kaikkein ensimäisenä ja epäilemättömimpänä. Se on sitä oleva jo senvuoksi, että ihmisille on kaikkein tarpeellisinta heidän elämänsä ja niinmuodoin, suojellakseen ja opettaakseen ihmisiä ja tehdäkseen heidän elämänsä miellyttävämmäksi, täytyy suojella itse elämää, mutta minun poisjäämiseni taistelusta, toisten työn hyväkseen käyttäminen on toisten elämän hävittämistä.

Niin ollen on järjetöntä ja mahdotonta palvella ihmisten elämää sitä hävittämällä.

Luopumista taistelusta luonnon kanssa seuraa aina välttämätön rangaistus – joko ruumiillisen tai järjellisen elämän turmio. Jos ihminen, eläen yksin, vapauttaa itsensä velvollisuudesta taistella luonnon kanssa, niin hän saa heti sen rangaistuksen, että hänen ruumiinsa kuihtuu. Jos taas ihminen vapauttaa itsensä tästä velvollisuudesta pakoittamalla toisia sitä täyttämään ja turmellen heidän elämäänsä, niin hän heti saa sen rangaistuksen, että hänen järjellinen elämänsä, s.o. elämä, jolla on järjellinen tarkotus, häviää.

Minun entinen elämäni oli minut siihen määrin turmellut, meidän maailmassamme on tuo ensimäinen ja epäilemätön Jumalan tai luonnon laki niin salattu, että minusta näytti kummalliselta, peloittavalta, jopa häpeälliseltäkin tuon lain täyttäminen, ikäänkuin voisi olla kummallista, peloittavaa ja häpeällistä ikuisen epäilemättömän lain täyttäminen, mutta ei siitä luopuminen. Ensin minä kuvailin, että tämän asian toimeenpanemiseen tarvittiin jotakin erityistä toimenpidettä, samanmielisten yhdistymistä, perheen suostumusta, maalle muuttoa. Sitten ikäänkuin hävetti herättää ihmisten huomiota ryhtymällä semmoiseen meikäläisissä oloissa tavattomaan työhön, kuin ruumiillinen työ, enkä tiennyt miten alkaa.

Mutta kun vaan ymmärsin, ettei mitään erityistä toimintaa ollut keksittävä, vaan että oli ainoastaan palaaminen väärästä asemasta, jossa ennen olin ollut, luonnolliseen, että oli ainoastaan oikaistava se valhe, jossa olin elänyt, niin kaikki nuo vaikeudet katosivat.

Mitään erityisiä toimenpiteitä tai toisten suostumusta ei koskaan tarvita, sillä aina, olinpa missä asemassa hyvänsä, on ihmisiä, jotka ruokkivat, vaatettavat ja suojelevat paitsi itseänsä myöskin minua, ja kaikkialla kaikissa olosuhteissa voin tehdä sitä itse itselleni ja heille, jos minulla riittää siihen aikaa.

Tuntea taas väärää häpeän tunnetta harjoittaessani tavatonta ja ihmisille ikäänkuin outoa työtä en myöskään voi, sillä, ellen tuota työtä tee, täytyy minun tuntea todellista häpeän tunnetta. Ja päästyäni tähän tietoisuuteen ja sen käytännölliseen johtopäätökseen tulin täysin palkituksi siitä, etten pelännyt järjen johtopäätöksiä, vaan menin sinne, minne ne minua veivät.

Tultuani tähän käytännölliseen johtopäätökseen minua hämmästytti, mitenkä helppoa ja yksinkertaista oli nyt ratkaista kaikki ne kysymykset, jotka ennen olivat näyttäneet minusta niin vaikeilta ja monimutkaisilta.

Kysymykseen: mitä on tekeminen? – tuli mitä selvin vastaus: ennen kaikkea sitä, mitä itse tarvitsen ja mitä itse voin tehdä – laittaa teeni, lämmittää uunini, tuoda juomaveteni, puhdistaa vaatteeni.

Kysymykseen: eikö se tule näyttämään kummalliselta ihmisten silmissä? – tuli vastaus, että se kummalliselta näyttäminen kestää vaan viikon ajan, mutta sitten tulee näyttämään kummalliselta palaaminen entisiin olosuhteisiin.

Kysymykseen: onko tarpeen järjestää tuo ruumiillinen työ perustamalla yhdyskunta maalle? – tuli vastaus, että kaikki se on tarpeetonta, että työ, jos sen tarkotuksena ei ole pyrkiminen joutilaisuuteen ja toisten työn hyväkseen käyttämiseen, niinkuin on rahaa kokoavien ihmisten työ, vaan tarpeitten tyydyttäminen, – itsestään vetää ihmistä kaupungista maalle, sinne, missä tuo työ on kaikkein hedelmällisin ja iloisin.

Minkäänlaista yhdyskuntaa ei tarvitse muodostaa senvuoksi, että työtä tekevä ihminen itsestään liittyy olemassa olevaan työtä tekevien ihmisten yhdyskuntaan.

Kysymykseen: eikö tuo ruumiillinen työ vaadi koko minun aikaani ja eikö se riistä minulta mahdollisuutta siihen henkiseen toimintaan, jota rakastan, johon olen tottunut ja jota, epäilyksen hetkinä, en pidä hyödyttömänä? – tuli mitä odottamattomin vastaus. Henkisen toiminnan tarmo kasvoi tasaisesti, vapautuen kaikesta turhasta, sitä myöten kuin ponnistin ruumiillisia voimiani.

Käytettyäni ruumiilliseen työhön 8 tuntia, – sen ajan päivästä, joka ennen minulta kului taistelussa ikävää vastaan, – jäi minulle vielä toiset 8 tuntia, joista tarvitsin olosuhteitteni mukaan ainoastaan 5 henkistä työtä varten. Siis jos minä, varsin tuottelias kirjailija, joka melkein 40 vuoteen en ollut mitään muuta tehnyt kuin kirjoittanut, ja saanut kirjoitetuksi 300 painoarkkia, – jos minä olisin kaikki nämä 40 vuotta tehnyt ruumiillista työtä työväen kanssa, niin käyttämällä, lukuunottamatta talvi-iltoja ja joutopäiviä, lukemiseen ja opiskelemiseen 5 tuntia päivässä ja kirjoittamiseen ainoastaan juhlapäiviä, ja saaden valmiiksi kaksi sivua päivässä, olisin saanut kirjoitetuksi nuo 300 arkkia 14 vuodessa.