Mitä meidän siis on tekeminen?

XXXII

Työnjako on yhteiskunnassa aina ollut olemassa ja luultavasti tulee vastedeskin olemaan. Mutta kysymys ei ole siinä, että se on ja tulee olemaan, vaan siinä, mitä meidän on noudattaminen, että tämä työnjako olisi oikea. Jos me pidämme havaintoja mittapuuna, niin me sen kautta luovumme kaikesta mittapuusta, sillä me tulemme jokaista työnjakoa, jonka näemme olevan vallalla ihmisten kesken ja joka näyttää meistä oikealta, pitämäänkin oikeana. Siihenpä viekin vallalla oleva tiede.

Työnjako! Toiset harjoittavat henkistä, järkeä kysyvää työtä, toiset ruumiillista, lihaksia kysyvää työtä. Millä vakuutuksella puhuvatkaan tuota ihmiset! Heidän tekee mieli niin ajatella ja heistä näyttää, että todellakin tapahtuu aivan oikea palvelusten vaihto siellä, missä tapahtuu mitä selvin, ijänikuinen väkivalta.

Sinä, tai oikeammin te (sillä aina täytyy useampain elättää yhtä) – te minua ruokkikaa, vaatettakaa, tehkää minulle kaikkea sitä karkeata työtä, jota vaadin ja johon te olette lapsuudesta tottuneet, ja minä rupean tekemään teille sitä henkistä työtä, jota minä osaan ja johon olen jo tottunut. Antakaa te minulle ruumiin ravintoa, niin minä annan teille henkistä ravintoa. Tämä lasku näyttää aivan oikealta, ja se olisikin aivan oikea, jos tuo palveluksien vaihto olisi vapaaehtoista, jos ne, jotka hankkivat ruumiin ravintoa, eivät olisi velvolliset hankkimaan sitä ennen, kuin itse saavat henkistä ravintoa.

Henkisen ravinnon tuottaja sanoo: sitä varten, että minä voisin antaa teille henkistä ravintoa, te ruokkikaa minua, vaatettakaa minua, siivotkaa minun huoneitani.

Ruumiin ravinnon tuottajan taas täytyy kaikkea tuota tehdä, itse mitään vaatimatta, ja antaa ruumiin ravintoa, vaikkei hän saisikaan henkistä ravintoa sijaan. Jos vaihto olisi vapaaehtoinen, niin kummankin ehdot olisivat yhdenlaiset.

Me myönnämme henkisen ravinnon olevan ihmiselle yhtä välttämättömän kuin ruumiillisenkin. Taiteilija ja tiedemies sanovat: ennenkuin me voimme alkaa palvella ihmisiä henkisellä ravinnolla, on välttämätöntä, että ihmiset toimittavat meille ruumiin ravintoa. Mutta miksikä ei ruumiin ravinnon tuottaja voisi sanoa: ennenkuin minä rupean palvelemaan teitä ruumiin ravintoa hankkimalla, tarvitsen minä henkistä ravintoa, enkä voi sitä saamatta tehdä työtä?

Te sanotte: minä tarvitsen kyntäjän, sepän, suutarin, salvumiehen, muurarin, kultaajan y.m. työtä, voidakseni valmistaa henkistä ravintoa. Jokaisen työmiehen täytyy niinikään sanoa: ennenkuin menen työhön valmistamaan teille ruumiin ravintoa, pitää minulla jo olla henkisen ravinnon hedelmät. Että minulla olisi voimia työhön, pitää minulla olla: uskonnollinen oppi, järjestetty yhteiskunnallinen elämä, tietojen sovelluttaminen työhön, taiteitten tuottama ilo ja lohdutus. Minulla ei ole aikaa kehittää oppia elämän tarkotuksesta – antakaa se minulle. Minulla ei ole aikaa laatia yhteiskunnalliselle elämälle ohjeita, jotka suojelisivat oikeutta, – antakaa ne minulle. Minulla ei ole aikaa harjoittaa mekaniikkaa, fysiikkaa, kemiaa, teknologiaa – antakaa minulle kirjoja, joissa neuvotaan, mitenkä minun on parannettava työkalujani, työtapaani, asuntoani, lämmitystäni, valaistustani. Minulla ei ole aikaa itse harjoittaa runoutta, plastillista taidetta, soitantoa – antakaa minulle elämässä välttämättömät virkistykset ja lohdutukset, antakaa minulle taiteen tuotteet. Te sanotte, että teidän on mahdotonta harjoittaa tärkeitä ja tarpeellisia toimianne, jos teiltä puuttuu se työ, jota tekevät teidän edestänne työmiehet, mutta minä, sanoo työmies, en voi toimittaa yhtä tärkeitä ja tarpeellisia töitäni: kyntää, vetää lantaa ja tehdä siivoustöitä, jos minulta puuttuu uskonnollista ja järkeni ja omantuntoni vaatimuksia vastaavaa johtoa, työtäni turvaavaa järjellistä hallitusta, työtäni helpoittavaa tiedon antamaa ohjausta, työtäni jalostavaa taiteen tuottamaa iloa. Kaikki se, mitä te tähän asti olette tarjonneet minulle henkisen ravinnon nimellisenä, ei minulle kelpaa, enkä minä edes voi käsittää mihinkä se kellekään voi kelvata. Mutta niinkauan kuin en saa tuota minulle, niinkuin jokaiselle ihmiselle luontaista ravintoa, en voi elättää toista ruumiin ravintoa tuottamalla. Mitä jos työmies sanoo näin?

Ja jos hän niin sanoo, niin hän ei puhu joutavaa, vaan on aivan oikeassa.

Jos työmies vaan niin sanoo, niin on oikeutta paljon enemmän hänen puolellaan, kuin henkistä työtä tekevän ihmisen puolella. Oikeutta on hänen puolellaan enemmän senvuoksi, että työmiehen toimittama työ on ensiksi kysymykseen tulevaa, välttämättömämpää kuin henkisen työn tuottajan työ, ja senvuoksi, että henkisen työn tekijää ei mikään estä antamasta työmiehelle sitä henkistä ravintoa, jonka hän on hänelle luvannut. Työmiestä taas estää antamasta ruumiin ravintoa se, että hänellä itsellään ei ole riittävästi tätä ravintoa.

Mitäs vastaamme me, henkisen työn tekijät, jos meille asetetaan semmoiset yksinkertaiset ja lailliset vaatimukset? Millä me ne tyydytämme? Filaretin katkismuksella, Sokolovien pyhillä historioilla ja kaikellaisten luostarien ja Iisakin kirkon lakikokoelmalla, kaikellaisten departtimentien kassatsiooni päätöksillä ja kaikellaisilla komiteojen ja kommissioonien ohjesäännöillä tyydytämme hänen järjestyksen tarpeensa; spektraali-analyysillä, linnunradan mittauksilla, kuvitellulla geometrialla, mikroskoopillisilla tutkimuksilla, väittelyillä spiritismistä ja mediumismistä, tiedeakatemiojen toiminnalla – hänen tiedon vaatimuksensa. Millä tyydytämme hänen taiteelliset vaatimuksensa? – Pushkinilla, Dostojevskilla, Turgenjevillä, Leo Tolstoilla, Pariisin salongin ja omien maalariemme tauluilla, joissa kuvataan alastomia akkoja, atlassia, samettia, maisemia ja laatuaiheita, Wagnerin ja omien säveltäjiemme musiikilla. Mikään tästä kaikesta ei kelpaa, eikä voi kelvata, sillä me, oikeuksinemme käyttää hyväksemme kansan työtä ja ollen vapaita velvollisuudesta henkisen ravinnon tuottamiseen, olemme kokonaan unohtaneet sen ainoan tarkotuksen, joka pitää olla meidän toiminnallamme. Me emme edes tiedä, mitä työkansa tarvitsee, me olemme unohtaneet sen elintavan, sen katsantotavan, sen kielen; työkansan itsensäkin olemme unohtaneet ja tutkimme sitä kuin jotakin etnograafillista harvinaisuutta tai vasta löydettyä maanosaa.

Niin me siis, vaatien itsellemme ruumiin ravintoa, olemme ottaneet pitääksemme huolta henkisestä ravinnosta. Mutta sen luulotellun työnjaon perusteella, jonka mukaan me voimme ensin syödä ja sitten vasta tehdä työn, vieläpä monta sukupolvea peräkkäin herkullisesti syödä tekemättä mitään työtä, – olemme me, korvaukseksi saamastamme ravinnosta, valmistaneet kansalle jotakin semmoista, joka kelpaa ainoastaan meille sekä tieteelle ja taiteelle, mutta on aivan kelpaamatonta, käsittämätöntä ja vastenmielistä kuin timpurin juusto juuri niille ihmisille, joitten työtä me käytämme hyväksemme sillä verukkeella, että toimitamme heille sen sijaan henkistä ravintoa. Me olemme sokeudessamme siihen määrin unohtaneet päällemme ottamamme velvollisuuden, ettemme muista enää sitäkään, minkä nimessä meidän työmme tehdään, ja sen saman kansan, jota olemme ottaneet palvellaksemme, olemme me tehneet tieteellisen ja taiteellisen tutkimuksemme esineeksi.

Me tutkimme ja kuvaamme sitä omaksi huviksemme, me olemme kokonaan unohtaneet, ettei meidän pidä sitä tutkia ja kuvata, vaan palvella.

Me olemme siihen määrin unohtaneet tuon päällemme ottamamme velvollisuuden, ettemme edes huomaa, että sen, minkä olemme ottaneet tehdäksemme tieteen ja taiteen alalla, ovat tehneet muut, emmekä me. On käynyt niin, että, sillä aikaa kuin me olemme kiistelleet – samoin kuin teoloogit siemenettömästä sikiämisestä – milloin elimistöjen luontaisesta sikiämisestä milloin spiritismistä, milloin atoomien muodosta, milloin protoplasmasta, on kansassa kuitenkin syntynyt henkisen ravinnon tarve, ja tieteitten ja taiteitten heittiöt ja hylkiöt ovat voittoa tavoittelevien keinottelijain palkkaamina alkaneet toimittaa kansalle tuota henkistä ravintoa. Noin 40 vuoden kuluessa Euroopassa ja noin 10 vuoden kuluessa meillä Venäjällä on levinnyt miljoonittain kirjoja, kuvia ja lauluja, sekä pantu toimeen markkinailveilyjä. Ja kansa katsoo ja laulaa, saaden henkistä ravintoa muilta, eikä meiltä, jotka olimme ottaneet sitä toimittaaksemme. Me taas, jotka puolustamme joutilaisuuttamme sillä, että muka toimitamme toisille henkistä ravintoa, istumme kädet ristissä. Mutta me emme saa sillä tavoin istua, sillä jalkojemme alta luisuu viimeinenkin puolustuksemme.

Me olemme tulleet spesialisteiksi. Meillä on meidän erikoinen toiminta-alamme. Me olemme kansan aivot. Kansa elättää meitä, ja me olemme ottaneet sitä opettaaksemme. Ainoastaan tämän perusteella olemme vapauttaneet itsemme työstä. Mitäs me olemme opettaneet ja opetamme kansalle? Se on odottanut kymmeniä satoja vuosia. Ja me vaan yhä puhelemme toinen toistamme opettaen ja huvittaen, mutta kansan olemme kokonaan jo unohtaneet. Olemme siihen määrin unohtaneet, että toiset ovat ottaneet sitä opettaaksensa ja huvittaaksensa, emmekä me ole sitä edes huomanneetkaan. Niin kevyttä on ollut puheemme työnjaosta, niin ilmeisiä ja häpeemättömiä verukkeita se, mitä olemme puhuneet kansalle tuottamastamme hyödystä.

XXXIII

Oli aika, kun kirkko johti maailmamme ihmisten henkistä elämää. Kirkko lupasi ihmisille onnea ja sillä vapautti itsensä osanotosta ihmiskunnan taisteluun elämän puolesta. Mutta niinpian kuin se sen teki, se luopui kutsumuksestaan ja ihmiset kääntyivät siitä pois. Eivät kirkon erehdykset saattaneet sitä perikatoon, vaan sen palvelijoitten luopuminen työn laista, josta he vapauttivat itsensä esivallan avulla Konstantinuksen aikana. Heidän oikeutensa joutilaisuuteen ja ylellisyyteen synnyttivät sen erehdykset. Tämä oikeus pani alulle kirkon huolenpidon omasta itsestään eikä ihmisistä, joita se oli ottanut palvellaksensa. Ja kirkon palvelijat antautuivat joutilaisuuteen ja irstaisuuteen.

Valtio otti johtaakseen ihmiskunnan elämää. Valtio lupasi ihmisille oikeutta, levollisuutta, turvallisuutta, järjestystä, yleisten henkisten ja aineellisten tarpeitten tyydytystä, ja sen nojalla valtiota palvelevat ihmiset vapauttivat itsensä osanotosta taisteluun ihmiskunnan elämän puolesta. Mutta valtion palvelijat, niinpian kuin he saivat tilaisuuden käyttää hyväkseen toisten työtä, tekivät samoin kuin kirkonkin palvelijat. Heidän päämääräkseen tuli valtio, eikä kansa, ja valtion palvelijat – alkaen kuninkaista alimpiin virka- ja palvelusmiehiin asti – Roomassa, Ranskassa, Englannissa, Venäjällä, Amerikassa antautuivat joutilaisuuteen ja irstaisuuteen.

Ja ihmiset kadottivat uskonsa valtioon; anarkiaa aletaan jo itsetietoisesti pitää ihanteena.

Valtio kadotti lumousvoimansa ihmisiin vaan senvuoksi, että sen palvelijat ottivat itselleen oikeuden käyttää hyväkseen kansan työtä.

Saman tekivät tiede ja taide valtiovallan avulla, jota he ottivat kannattaakseen. Hekin hankkivat itselleen oikeuden joutilaisuuteen ja toisten työn hyväkseen käyttämiseen, ollen hekin uskottomia kutsumukselleen.

Ja heidänkin erehdyksensä ovat johtuneet ainoastaan siitä, että tieteen palvelijat, nojautuen väärin ymmärrettyyn työnjaon periaatteeseen, ottivat itsellensä oikeuden käyttää hyväkseen toisten työtä ja unohtivat kutsumuksensa tarkotuksen asettaessaan päämaalikseen kansan hyödyn asemesta tieteen ja taiteen salaperäisen hyödyn. Samaten kuin edeltäjänsä, antautuivat hekin joutilaisuuteen ja irstaisuuteen – pääasiallisesti henkiseen.

Sanotaan: tiede ja taide ovat paljon antaneet ihmiskunnalle. Se on aivan totta.

Kirkko ja valtio ovat paljon antaneet ihmiskunnalle, mutta ei sen kautta, että ne ovat väärin käyttäneet valtaansa ja että heidän palvelijansa ovat luopuneet kaikille ihmisille yhteisestä ja ikuisesta velvollisuudesta tehdä työtä elämän ylläpitämiseksi, vaan siitä huolimatta.

Samoin myöskin tiede ja taide ovat paljon antaneet ihmiskunnalle ei sen kautta, että tieteen ja taiteen harjoittajat, työnjaon verukkeella, elävät työkansan hartioilla, vaan siitä huolimatta. Rooman tasavalta ei ollut senvuoksi mahtava, että sen kansalaisilla oli tilaisuus irstailla, vaan senvuoksi, että niitten joukossa oli uljaita kansalaisia. Sama on laita tieteen ja taiteen.

Tiede ja taide ovat paljon antaneet ihmiskunnalle, mutta ei sen kautta, että niitten palvelijoilla oli ennen välistä, ja nykyään on aina mahdollisuus vapauttaa itsensä työstä, vaan sen kautta, että on ollut nerokkaita ihmisiä, jotka, käyttämättä hyväkseen tuota mahdollisuutta, ovat vieneet ihmiskuntaa eteenpäin. Oppineitten ja taiteilijoitten sääty, joka väärään työnjakoon perustuen vaatii oikeutta käyttää hyväkseen toisten työtä, ei voi edistää tositiedettä ja tositaidetta, sillä valhe ei voi synnyttää totuutta.

Me olemme niin tottuneet noihin hemmoteltuihin, lihaviin tai heikontuneihin henkisen työn edustajiimme, että meistä näyttäisi oudolta, jos oppinut tai taiteilija kyntäisi tai olisi lannan vedossa. Meistä näyttää, että kaikki menee pilalle ja koko hänen viisautensa hajoaa rattailla istuessa, ja että ne suuremmoiset taiteelliset kuvat, joita hän kantaa rinnassaan, tahrautuvat lantaan. Mutta me olemme niin tottuneet tähän, ettei meistä näytä oudolta se, että tieteen palvelija, s.o. totuuden palvelija ja opettaja, pakoittaa toisia tekemään itsellensä sitä, mitä hän itse voisi tehdä, ja puolet ajastaan viettää herkullisesti syöden, poltellen, lörpötellen, kevytmielisiä juoruja levitellen, sanomalehtiä ja romaaneja lueskellen ja teattereissa käyden. Meistä ei ole outoa nähdä filosoofiamme ravintolassa, teatterissa, tanssiaisissa, ei ole outoa kuulla, että ne taiteilijat, jotka virkistävät ja jalostuttavat meidän mieltämme, ovat viettäneet elämänsä juoppoudessa, kortinpelissä, tyttöpaikoissa, ellei vieläkin pahemmin.

Tiede ja taide ovat hyviä asioita, mutta juuri senvuoksi, että ne ovat hyviä, ei niitä pidä pilata sekoittamalla niihin turmelusta, s. o. itsensä vapauttamista ihmisen velvollisuudesta työllä palvella omaa ja toisten ihmisten elämää.

Tiede ja taide ovat vieneet ihmiskuntaa eteenpäin. Niin! mutta ei sillä, että tieteen ja taiteen harjoittaja, työnjaon verukkeella, sekä sanalla että teolla opettavat toisia käyttämään hyväkseen väkivaltaa ja ihmisten köyhyyttä ja kärsimyksiä, vapautuaksensa ensimäisestä ja epäilemättömästä ihmisvelvollisuudesta tehdä ruumiillista työtä ihmiskunnan taistelussa luonnon kanssa.

XXXIV

"Mutta ainoastaan työnjako, tieteen ja taiteen harjoittajain vapautuminen välttämättömyydestä työllä hankkia ravintonsa, onkin tehnyt mahdolliseksi sen tieteitten edistyksen, jonka näemme nykyaikaan", sanotaan tähän.

"Jos kaikkien täytyisi kyntää, niin ei olisi saavutettu niitä suuremmoisia tuloksia, jotka meidän aikanamme on saavutettu, ei olisi sitä hämmästyttävää edistystä, joka niin suuressa määrin on enentänyt ihmisen valtaa luonnon yli, ei olisi niitä tähtitieteellisiä, ihmisjärkeä niin hämmästyttäviä keksinnöltä, jotka ovat turvanneet merenkulun, ei olisi höyrylaivoja, rautateitä, ihmeellisiä siltoja, tunneleja, höyrykoneita, sähkölennättimiä, valokuvausta, telefooneja, fonograafeja, teleskoopeja, spektroskoopeja, mikroskoopeja, kloroformia, karboolihappoa".

En voi luetella kaikkea, mistä niin ylpeilee meidän aikamme.

Tuommoista luettelemista ja ihastusta omiin urotöihin saattaa nähdä melkein joka sanomalehdessä ja kansantajuisessa kirjassa. Me ihailemme itseämme, siihen määrin, että olemme toden teolla Jules Verne'n kanssa vakuutetut, etteivät tiede ja taide ole milloinkaan edistyneet niin paljon kuin meidän aikanamme.

Ja kun kaikesta tuosta edistyksestä saamme kiittää työnjakoa, niin mitenkä sitten voi olla sitä tunnustamatta?

Otaksukaamme, että todellakin meidän aikakaudellamme tehty edistys on ihmeteltävä, hämmästyttävä, tavaton, otaksukaamme olevamme joitakin erikoisia onnenpoikia, elävämme jonakin erikoisena aikakautena. Mutta koettakaamme arvostella tätä edistystä ei itsetyytyväisyytemme, vaan sen periaatteen kannalta, jota puolustetaan tuon työnjaon aikaansaaman edistyksen perusteella, s.o. sillä tieteen harjoittajain kansan hyväksi tekemällä henkisellä työllä, jonka pitäisi oikeuttaa tieteen ja taiteen harjoittajain vapautumista työstä. Koko tuo edistys on ihmeteltävää, mutta jokin onneton, tieteen harjoittajainkin tunnustama sattumus on tehnyt, ettei se tähän asti ole parantanut vaan pikemmin pahentanut työmiehen tilaa.

Joskin työmies voipi nyt päästä jalan kulkemasta ja matkustaa rautatiellä, niin sen sijaan on tuo sama rautatie polttanut hänen metsänsä, vienyt häneltä leivän ja saattanut hänet orjuutta lähenevään asemaan – rautatien palvelukseen.

Joskin höyrykoneet ovat saaneet aikaan sen, että työmies voipi nyt ostaa huonoa karttuunia, niin sen sijaan ovat nuo koneet riistäneet häneltä kotona saatavan työansion ja saattaneet hänet täydelliseen orjuuden tilaan – tehtailijan palvelukseen.

Joskin on olemassa sähkölennätin, joka on hänelle tarjona, mutta jota hän varojen puutteessa ei voi hyväkseen käyttää, niin sen sijaan kapitalistit, tuota sähkölennätintä käyttäen, ostavat häneltä kaikki hänen tuotteensa, joilla on arvoa, huokeasta hinnasta, ennenkuin hän saa tietää tavaran todellisen hinnan.

Joskin on olemassa telefooneja ja teleskoopeja, runoja, romaaneja, teattereita, baletteja, symfonioja, oopperoita, taulunäyttelyjä y. m.s., niin ei työmiehen elämä siitä kaikesta ole parantunut, sillä kaikki tuo on saman onnettoman sattuman kautta hänelle saavuttamatonta.

Niin että yleensä, niinkuin tiedemiehetkin myöntävät, kaikki nuo tavattomat keksinnöt ja taiteen tuotteet eivät ainakaan tähän asti ole parantaneet työmiehen elämää, elleivät ole sitä huonontaneet.

Jos me siis tieteen ja taiteen saavuttaman edistyksen todellisuutta koskevaa kysymystä arvostellessamme itseihailun asemesta käytämme sitä mittakaavaa, jonka perusteella työnjakoa puolustetaan, – työkansan hyötyä, niin huomaamme, ettei meillä vielä ole vakavaa perustetta siihen itsetyytyväisyyteen, johon niin mielellämme antaudumme.

Talonpoika pääsee rautatiellä ajamaan, talonpoikaisvaimo ostaa karttuunia, tuvassa palaa päreen asemesta lamppu, talonpoika sytyttää piippunsa tulitikulla, – se on kaikki mukavaa, mutta millä perusteella voi sanoa, että rautatiet ja tehtaat ovat tuottaneet kansalle hyötyä?

Jos talonpoika ajaa rautatiellä ja ostaa lampun, karttuunia ja tulitikkuja, niin se tapahtuu ainoastaan senvuoksi, ettei voi sitä talonpojalta kieltää. Tiedämmehän me kaikki, ettei rautateitten ja tehtaitten rakentaminen koskaan ole tapahtunut kansan hyödyn tarkotuksessa, niin mitenkäs sitten saattaa satunnaisia mukavuuksia, joita työmies tulee käyttäneeksi hyväkseen, esiintuoda todistukseksi näitten laitosten hyödyllisyydestä kansalle.

Tiedämmehän kaikki, että, jos rautatietä ja tehtaita rakentavat insinöörit ja kapitalistit ovatkin ajatelleet työmiestä, he ovat sitä tehneet ainoastaan keksiäkseen keinon, miten paraiten voisivat puristaa hänestä viimeisenkin verenpisaran. Ja niinkuin näemme, on sekä meillä, Euroopassa että Amerikassa tarkotus täydellisesti saavutettu.

Kaikella pahalla on myöskin hyötynsä. Tulipalossa voi lämmitellä itseään ja sytyttää piipun kekäleellä, mutta voiko siltä sanoa tulipalon olevan hyödyllisen?

Älkäämme ainakaan itseämme pettäkö. Tiedämmehän kaikki, mitkä vaikuttimet saavat rautateitä ja tehtaita rakentamaan ja lamppuöljyä ja tulitikkuja valmistamaan.

Insinööri rakentaa rautateitä hallitukselle, sotatarkotuksia varten, tai kapitalisteille, finanssitarkotuksia varten. Hän tekee koneita tehtailijalle, omaksi ja kapitalistin voitoksi. Kaikki, mitä hän tekee ja keksii, hän tekee ja keksii hallituksen, kapitalistin ja rikkaitten ihmisten tarkotuksia varten. Hänen nerokkaimmat keksintönsä tarkottavat suorastaan joko kansan vahinkoa: kanuunat, torpeedot, vankikopit, sähkölennättimet y.m., tai semmoisten esineitten valmistamista, jotka eivät ainoastaan ole kansalle hyödyttömiä, vaan joita se ei edes voi käyttää: sähkövalo, telefoonit ynnä kaikki nuo lukemattomat mukavuudet, tai vihdoin semmoisten esineitten valmistamista, joilla voi turmella kansaa ja kiristää siltä viimeisetkin rahat, niinkuin paloviina, viini, olut, oopiumi, tupakka, ja sitten karttuuni, huivit y.m. turhuudet.

Jos taas sattuu, että tiedemiesten keksinnöt ja teknikkojen työt joskus kelpaavat kansallekin, niinkuin rautatie, malmirauta, viikatteet, niin se todistaa vaan, että maailmassa kaikki asiat riippuvat toinen toisestaan ja että jokaisesta vahingollisesta toiminnasta saattaa johtua satunnaista hyötyäkin niille, joille tämä toiminta yleensä on ollut vahingollinen.

Tieteen ja taiteen harjoittajat voisivat ainoastaan silloin sanoa toimintansa olevan hyödyllisen kansalle, kun he asettavat päämääräkseen kansan palvelemisen niin, kuin he nyt asettavat päämääräkseen hallituksen ja kapitalistien palvelemisen.

Kaikki oppineet harjoittavat ylimmäispapillisia toimiaan, tehden tutkimuksia protoplasmasta, tähtien spektraalianalyysejä j.m.s. Mutta mimmoista kirvestä on paras käyttää, mimmoinen saha terävimmin leikkaa, mitenkä taikina on alustettava, mitenkä leipä on paistettava, mitenkä uunit ovat rakennettavat, miten ne ovat lämmitettävät, mimmoista ruokaa on syötävä, mimmoista juomaa on juotava, mimmoisten pitää astiain olla, mimmoisia sieniä voi käyttää ja miten ne ovat valmistettavat, – sitä ei tiede ole koskaan ajatellutkaan. Ja se kaikki olisi kuitenkin tieteen tehtävä.

Minä tiedän että tiede, oman määritelmänsä mukaan, ei saa pitää hyötyä tarkotuksenaan, mutta sehän on silminnähtävä veruke ja kovin julkea veruke. Tieteen tehtävä on palvella ihmisiä. Me olemme keksineet telegraafit, telefoonit, fonograafit, mutta mitä olemme saaneet aikaan elämässä, kansan työssä? Olemme saaneet lasketuksi kaksi miljoonaa kovakuoriaista! Mutta olemmeko saaneet kesytetyksi yhtäkään elukkaa piplian ajoista asti, jolloin meidän kotieläimemme olivat jo kaikki kesytettyinä? Hirvi, peura, metsäkana, teiri, pyy pysyvät yhä kesyttöminä. Kasvitieteilijät ovat keksineet solut, soluissa protoplasman, protoplasmassa vielä jotain, ja siinä taas vielä jotain. Nämä harrastukset eivät nähtävästi vielä pitkään aikaan pääty, sillä niillä ei voikaan olla loppua, jonka vuoksi noilla tiedemiehillä ei ole aikaa harrastaa sitä, mikä on ihmisille tarpeen. Ja senvuoksi vanhan Egyptin ajoista asti, jolloin vehnä ja virna olivat jo viljelyskasveina, meidän aikoihimme saakka ei ole kansalle ravinnoksi lisääntynyt yhtäkään kasvia, paitsi perunoita, eikä nekään tieteen keksinnön kautta.

On keksitty torpeedot, destilleerauslaitokset, mukavuuslaitokset, mutta rukki, kangaspuut, aura, kirves, varsta, harava, kaivonvipu, korvo – ovat yhä samallaisia kuin Rurikin aikana. Ja jos jokin onkin muuttunut, niin eivät sitä muutosta ole aikaansaaneet tiedemiehet.

Sama on laita taiteen. Me olemme kehittäneet suunnattoman joukon suuria kirjailijoita, tutkineet nämä kirjailijat ytimiä myöten, kirjoittaneet niistä äärettömät joukot arvosteluita, arvostelujen arvosteluita ja vielä arvosteluita näistä arvostelujen arvosteluista; olemme perustaneet taulukokoelmia, tutkineet kaikki taidekoulut juurta jaksain, ja symfoniat ja oopperat meillä on semmoiset, että meidän itsemmekin alkaa olla vaikea niitä kuulla. Mutta mitä olemme lisänneet kansantaruihin, legendoihin, lauluihin, mitä tauluja olemme antaneet kansalle, mitä musiikkia? Nikolskin kadun varrella tehdään kirjoja ja kuvia kansaa varten, Tulassa harmoonikoita, emmekä me kumpaankaan ole ottaneet osaa.

Kummallisinta ja eniten silmiin pistävää on meidän tieteemme ja taiteemme suunnan kierous juuri niissä haaroissa, joitten luulisi itse tehtäviensä vuoksi pitävän olla kansalle hyödyllisiä ja jotka väärän suuntansa vuoksi näyttävät pikemmin turmiollisilta kuin hyödyllisiltä.

Teknikon, lääkärin, opettajan, taiteilijan, kirjailijan luulisi itse kutsumuksensa perusteella pitävän palvella kansaa, – mutta mitenkäs on asian laita? Nykyisen suunnan vallitessa he eivät voi tuottaa kansalle muuta kuin vahinkoa.

Teknikon, mekaanikon täytyy työskennellä pääoman avulla. Ilman pääomia ei hän kelpaa mihinkään. Kaikki hänen tietonsa ovat semmoisia, että niitten käyttäminen vaatii pääomia ja suuressa määrin työmiehen hyväkseen käyttämistä. Ja puhumattakaan siitä, että hän itse on tottunut kuluttamaan vähintäin 1 1/2 tai 2 tuhatta vuodessa, eikä senvuoksi voi mennä maalle, missä ei kukaan voi hänelle semmoista palkkiota antaa, hän ei itse toimiensakaan vuoksi kelpaa kansaa palvelemaan. Hän osaa korkeimman matematiikan avulla laskea sillan kaaren, viputangon voiman y.m.s., mutta yksinkertaisimmissa kansan työtä koskevissa kysymyksissä hän joutuu ymmälle. Mitenkä on aura, ajoneuvot parannettavat, mitenkä on silta puron, yli tehtävä, sanalla sanoen kaikesta siitä, mikä koskee työmiehen oloja, ei hän tiedä mitään ja ymmärtää vähemmän kuin typerin talonpoika. Antakaa hänelle verstaat, työväkeä yltä kyllin, tilatkaa ulkomailta koneet, silloin hän ryhtyy toimeen. Mutta jos niissä oloissa, joissa miljoonat ihmiset nykyään ovat, on löydettävä keino helpoittaa työtä, niin hän ei mitään tiedä eikä toimiensa, tottumustensa ja elämän vaatimustensa vuoksi voi kelvata tähän asiaan.

Vielä pahemmassa asemassa on lääkäri. Hänen luuloteltu tieteensä on kokonaan sillä kannalla, että hän osaa parantaa ainoastaan semmoisia ihmisiä, jotka eivät mitään tee ja voivat käyttää hyväkseen toisten työtä. Voidakseen tieteellisesti toimia hän tarvitsee lukemattoman joukon kalliita laitoksia, työkaluja, lääkkeitä, hygieenisesti laitetut asunnot, ravinnon, tarvelaitoksen, hän tarvitsee, paitsi palkkaansa, semmoisia varoja, että, parantaakseen yhden sairaan, hänen täytyy näännyttää nälkään kymmeniä niistä, jotka saavat suorittaa kulungit. Hän on harjoittanut opinnoita kuuluisien oppineitten luona pääkaupungissa, ja näillä on vaan semmoisia sairaita, joita voi hoitaa klinikoissa, tai jotka voivat ostaa hoitoa varten tarvittavat koneet, jopa tuota pikaa muuttaa pohjoismaasta etelämaahan tai johonkin kylpypaikkaan.

Heidän tieteensä on semmoinen, että, niinkuin kaikki maalaislääkärit valittavat, työkansaa ei voi hoitaa sen köyhyyden takia, kun ei ole varaa valmistaa sairaalle hygieenisiä oloja. Maalaislääkärit valittavat samalla, ettei ole sairashuoneita, etteivät he ennätä suorittaa tehtäviänsä, että he tarvitsevat vielä apulaisia, lääkäreitä ja välskäreitä. Mikä on siis johtopäätös? Johtopäätös on se, että kansan pääonnettomuus, josta seuraa taudit, jotka leviävät tulematta parannetuiksi, on elinkeinojen riittämättömyys.

Ja niinpä tiede, työnjakoon vedoten, kutsuu taistelijoitansa kansalle avuksi. Tiede on kokonaan liittynyt rikkaisiin luokkiin ja tehtäväkseen ottanut niitten ihmisten parantamisen, jotka kaiken voivat itselleen hankkia, ja niille, joilla ei ole mitään liikoja varoja, neuvoo se samallaisia parannuskeinoja.

Mutta kun varoja ei ole, niin ne täytyy ottaa kansalta, jossa taudit leviävät tulematta parannetuiksi varojen puutteen takia.

Niinpä sanovatkin lääketieteen puolustajat, että se asia on vielä liian vähän kehittynyt.

Tietysti se on vähän kehittynyt, sillä jos se kehittyisi, josta Jumala varjelkoon, ja kansan niskoille pantaisiin kahden tohtorin, kätilön ja välskärin asemesta kaksikymmentä kuhunkin kihlakuntaan, niinkuin tahdotaan tehdä, – niin kohta ei olisi ketä parantaa. Tieteellisen avun, josta tieteen puolustajat puhuvat, täytyy olla aivan toisen. Ja sen avun anto ei ole vielä alkanut. Se alkaa silloin, kun tiedemies, teknikko tai lääkäri huomaavat laittomaksi nykyään vallalla olevan työnjaon, s.o. toisen työn anastamisen, herkeävät pitämästä oikeutenaan ottaa ihmisiltä, puhumattakaan sadoista tuhansista, edes 1000 tai 100 ruplaa heille antamastaan avusta ja rupeavat elämään työtä tekevien ihmisten keskuudessa, samoissa olosuhteissa kuin hekin, käyttäen tietojansa mekaniikan, tekniikan, terveysopin ja sairaanhoidon kysymysten ratkaisemiseksi työkansan hyväksi. Mutta nykyään on työkansan kustannuksella elävä tiede kokonaan unohtanut tämän kansan elämän ehdot, ei ole niistä tietävinään ja aivan tosissaan loukkaantunut siitä, ettei sen luulotellut tiedot kansalle sovellu.

Lääketiede, niinkuin teknillinenkin tiede, on vielä kehdossaan. Kaikki kysymykset siitä, mitenkä paraiten on jaettava työaika, mitenkä on itseään ravittava, mitenkä itseään vaatetettava, suojeltava kosteudelta, kylmyydeltä, mitenkä peseydyttävä, miten lapsia on kapaloitava ja ruokittava juuri niissä olosuhteissa, joissa työkansa elää, – kaikki nuo kysymykset ovat vielä esille ottamatta. Sama on laita tieteellisten opettajain ja pedagoogien. Niin on tiede tässäkin järjestänyt asian, että tieteellisesti opettaa voipi ainoastaan rikkaita ihmisiä, ja opettajat, niinkuin teknikot ja lääkäritkin, tavoittelevat vaan rahoja. Meillä pyrkivät he senvuoksi valtion palvelukseen.

Muuten ei voikaan olla, sillä mallikelpoinen koulu maapalloilleen, uudenaikaisine pulpettineen, karttoineen, kirjastoineen ja metodiikkoineen, on semmoinen, että sen ylläpitäminen vaatii kaksinkertaisia veroja joka kylältä. Niin vaatii tiede.

Kansa tarvitsee lapsiaan työssä, ja tarvitsee sitä enemmän, mitä köyhempi se on. Tieteen puolustajat sanovat: kasvatusoppi tuottaa jo nytkin kansalle hyötyä, mutta kunhan se kehittyy, niin se tulee tuottamaan vieläkin enemmän. Mutta jos se kehittyy ja kussakin kihlakunnassa tulee kahdenkymmenen koulun asemesta olemaan sata koulua, kaikki oppikouluja, joita kansa saa kustantaa, niin kansa köyhtyy vielä enemmän ja tulee vielä suuremmassa määrässä tarvitsemaan lastensa työtä.

– Mitäs on tehtävä? sanotaan tähän.

Hallitus laittaa koulut ja tekee koulunkäynnin pakolliseksi, niinkuin on tehty Euroopassa. Mutta rahatpa otetaan sittenkin taas kansalta, niin että se saa vieläkin kovemmin tehdä työtä ja sillä tulee olemaan vieläkin vähemmän joutoaikaa. Taaskin olisi ainoa pelastus siinä, että opettaja eläisi samoissa olosuhteissa kuin työmies ja opettaisi siitä palkkiosta, joka hänelle vapaaehtoisesti ja mielellään annetaan.

Semmoinen väärä suunta on tieteellä ja se tekee sille mahdottomaksi täyttää velvollisuuttaan – palvella kansaa. Mutta vielä selvemmin nähtävä on väärä suunta meidän sivistyneen luokkamme taiteellisessa toiminnassa, jonka itse merkityksensäkin vuoksi pitäisi olla kansaa hyödyttävä.